Mikä on elämäsi suurin murhe just nyt?

1. opintolainan takaisin maksu

2. työttömyys, en saa töitä vaikka haen. Ainoa paikka jonne pääsisin olisi entinen työpaikkani josta saan aina vain määräaikaista silppua.. kyseisessä paikassa ilmapiiri on myrkyllinen, määräaikaisia katsotaan kieroon, ei haluta opastaa eikä neuvoa, mutta huudetaan kyllä jos teet väärin. vakkarit nysvää keskenänsä eivätkä yritäkään ottaa uusia mukaan porukkaan esim lounastauoilla.

3. Eräs lääke sai hiukseni ohenemaan.. 

 

Syöpäepäily, tutkimukset kesken.

Masennus työttömyydestä johtuen, jonka korona sai aikaan. Olen aina ollut työnarkomaani ja tykkään tehdä töitä.

En jaksa innostua mistään ja aamulla en jaksaisi nousta sängystä. Esitän iloista muille mutta aina kun joku kysyy mitä kuuluu, mieli tekisi romahtaa lattialle itkemään :/

Tsemppiä kaikille joilla on vaikeaa!

Pelko koronasta. Kuulun useasta eri syystä riskiryhmään ja asun maassa jossa korona on levinnyt laajasti. Masennus ja ahdistus. On vaikea nähdä valoa tunnelin päässä.

Se, etten uskalla lopettaa elämääni. Miksei voisi olla jokin eutanasia-klinikka?

Paha olo eli ahdistus lisääntynyt, masennuslääkitys ei tähän auta, lääkitys siis on. Pameja olisi, mutta...

Ynsinäisyys, talous päin peetä, aikuinen lapsi ei ole huolissaan.  Vanheneminen.

Siirtolaisuus ja uhka Suomen tuhosta.

Mun pääni sisältö. Kaikki ne ajatukset, jotka tekevät elämästäni sietämätöntä ja vaikeaa. 

Yliväsymys, totaalinen uupumus. Kuten moni aiempikin kirjoittaja, asun maassa, jossa vakava Corona-tilanne. Jouduin ottamaan Coronan takia kaikki lomapäiväni jo alkukeväästä, mutta tekemään silti töitä rankemmin kuin tavallisesti. Olen aivan poikki. Lopussa. En ilkeä kuitenkaan valittaa, koska niin moni ympärillä on menettänyt työpaikkansa.

Pienet ja suuremmat asiat kerääntyy niin sitten ahdistaa:

-epävarmuus tulevasta - määräaikainen työ, josta luvattu jatkoa, mutta jatkuuko? Lupaaja aavistuksen epäluotettava yksilö. Juuri tapahtunut ero, jossa harkintavaihe päällä. Tuleva ex on epäluotettava ja vaikka kaikesta on sovittu niin pitääkö tälläkään kertaa sanaansa? Saanko asuntoni myytyä, kun sen aika piakkoin koittaa?

- muutos - löytyykö määräaikaisen jälkeen työtä? Saanko vakituista paikkaa ikinä? Jos saan niin mistä? Pitääkö taas kerran muuttaa?

Lapsista viimeinen vìelä kotona, mutta lähteekö hänkin niin kuin edelliset? Ei peräänsä katso? Odottaako tulevaisuudessa vain yksinäisyys?

- ja pienin murhe tältä päivältä - oppilaan vanhempi, joka lakaisee kaikki esteet lapsen tieltä. Lapsi valehtelee silmät korvat täyteen, mutta ope vaan on julma eikä nyt yhtään ymmärrä että tehtävä oli tehty vaikkei todisteita siitä toimitettukaan...

Huoh. Onneksi lasi viinìä helpottaa oloa hetkeksi.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on alkoholisti. Rakastin ja rakastan. Ei pystytty asumaan enää yhdessä juomisen takia. Nyt hän on sairaalassa  huonossa kunnossa. tuskin pystyy enää yksin asumaan. Ja minä olen tosi yksinäinen. Ahdistaa oonko loppuelämäni yksin. 

Juomattomia miehiä on maailma täynnä, valitset sellaisen. Pidä omasta jaksamisesta huoli. Juoppoja ei pysty kukaan ulkopuolinen auttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Korona. Kuolen siihen, jos saan tartunnan. Olen ylipainoinen, sairastan astmaa, verenpainetautia ja refluksitautia. Pelkästään Nexium-lääkitys on tappava, jos korona iskee. Miten lapsilleni käy?

Juuri tämän takia ihmiset jotka vain pystytte käyttäkää maskeja ja pitäkää huolta käsihygieniasta. Emme halua tartuttaa muita. Pitää suojata varsinkin niitä jotka ovat riskiryhmää. Mullakin riskiryhmään kuuluva mies ja teen töitä riskiryhmään kuuluvien ihmisten lähellä. Pelkäsin keväällä että vien taudin kotiin tai töihin, tein kaikkeni ettei näin käynyt ja kesää kohden saikin rauhan siitä kun tartunnat laskivat. Nyt sama stressi alkaa pukkaamaan taas päälle.

Tee parhaasi eli pese ja desinfioi käsiä, pidä turvavälit, vältä ihmisjoukkoja ja jos et voi välttää, käytä maskia.

Tällä tietoa ei voi enempää tehdä. Jos kaikki tekisivät samoin, saataisiin koronatartunnan riski pidettyä pienenä.

Loppujen lopuksi Suomi on hyvin turvallinen paikka koronan kannalta. Täällä on keskimäärin hyvin koulutettu väestö, joka ymmärtää koronarajoitukset ja niiden merkityksen. Meillä on myös tarjolla joka puolella maata korkeatasoista terveydenhoitoa pienituloisillekin.

Keskity siihen, miten voit itse vaikuttaa tartuntariskiin, ja keskity kaikkeen siihen hyvään, mitä meidän maassamme on. Älä anna turhaan huolten painaa mieltäsi. Turha sureminen ei auta.

Yllä tosi hyvä kirjoitus! Suomi on varmasti yksi parhaista maista olla koronaa ajatellen.

Se etten Ole 9 vuoteen seurustellu/ollut yhdynnässä.

Ja se että muutama vuosi sutten tapasen hlön jota en voi unohtaa ja joka ei ollut kiinnostunu minusta.

Oon mieluummin yksin odotan ihmettä kun tinderissä (kokeiltu on).

Välinpitämättömyys muita ihmisiä kohtaan huolettaa. Korona on melkeen helpotus, mutta myös pelottava. En tienny että näin vision erakoitua.

Väsymys.

Suurin unelmani on ollut niin kauan kuin muistan: mies, lapsia, omakotitalo, ihana puutarha, kotiäitiys, kissa, koira, yhteinen arki ja lomat.

Ja mitä mulla on? Yksinäinen neitsyt vuokralla, ikääkin jo reilusti yli kolmenkympin. Täytyy varmaan vaihtaa unelmia... tätä olen murehtinut ja suren edelleen

Ummetus

Tuli kyllä puun takaa että elämä loppuis 49 v. Jäi amerikat ja aasiat näkemättä Perhe perustamatta. Jatkuvaa kamppailua sairauksien, onnettomuuksien, työttömyysjaksojen, rahapulan kanssa viimeiset 15 v. Silloin tapahtui ero jonka jälkeen vain pari lyhyempää suhdetta aiheuttaneet vaan lisää sydänsuruja.

Nyt kun on vakituinen työ ja palkka yli minimin niin nyt sit tää.

Yksin ilman mitään muuta kiinnostusta kuin työ. Puoli vuotta jatkunu eikä loppua näy. Oon vaan Himassa tuijotan seinää nettiä tv kirjaa luontoa. Ei kaverin kaveria. Nyt sen huomas- kaikki yhteydepito oli vain minun toimesta ja kun mä en enää jaksa siihen loppui viimeisimmätkin ns ystävyydet.

Vastauksia lukiessa tulee mieleen, että hyvinhän itsellä menee. Suurin murheeni on korona. Seuraavaksi ottaa päähän, että olen ollut väärän miehen kanssa jo kolmekymmentä vuotta. Nyt tahtoisin omilleni, muttei ole rahaa lähteä.

Läheisten terveysongelmat huolettaa.

Mieheni on itsekeskeinen kusipää. Olemme yhdessä sillä meillä on pieni lapsi ja en pysty olemaan hänestä niin paljoa erossa. Säälittävää. Onneksi lapsi on aivan ihana.

Vierailija kirjoitti:

Suurin unelmani on ollut niin kauan kuin muistan: mies, lapsia, omakotitalo, ihana puutarha, kotiäitiys, kissa, koira, yhteinen arki ja lomat.

Ja mitä mulla on? Yksinäinen neitsyt vuokralla, ikääkin jo reilusti yli kolmenkympin. Täytyy varmaan vaihtaa unelmia... tätä olen murehtinut ja suren edelleen

VOI parkaa. Meinaatko mennä treffeille joskus?