Lue keskustelun säännöt.
Silloin ymmärsin olevani ruma
16.08.2020 |
Laitetaan siis omia kokemuksia tähän ketjuun.
Oma tarina:
Pelasin blackjackia laivalla, ja pöytään tuli pari miestä (25-30v). Alkuun ihan mukavia tyyppejä, joiden kanssa juttelimme siinä pelin lomassa. Sitten toinen niistä sanoi kaverilleen, että tämä näyttää aivan minulta ja pohdiskeli (ivallisesti) ääneen, että olemmekohan veljiä. Kaveri loukkaantui siitä ja huomautti, että emme näytä samalta ollenkaan ja mainitsi muutaman ulkonäkövirheeni, kun taas se vittuillut tyyppi hihitteli omalle jutulleen ja töni kaverinsa olkapäätä. Tiesin kyllä jo ennen tuota olevani ruma, mutta en niin ruma, että joku aikuinen mies loukkaantuisi verisesti, jos hänen vitsailtaisiin olevan veljeni. Varsinkaan kun olin laivalla, joten huoliteltu ja ok-pukeutunut. Jakajan ilme oli vaivaantunut, joten hän taisi kokea myötätuntoa minua kohtaan.
Kommentit (394)
Vierailija kirjoitti:
Voi kun olisin tajunnut silloin parikymppisenä että se että on muita kohtaan ystävällinen, avoin, kohtelias, ei sillä ole oikeasti yhtään mitään merkitystä. Koko puhe sisäisestä kauneudesta on täyttä roskaa. Olisi pitänyt käyttään ne opintolainat joilla matkustelin naaman korjausleikkauksiin. Nyt minulla voisi olla parisuhde. Kolmekymppisenä on ihan liian myöhäistä alkaa enää korjauttaa ulkonäköä, kun alkaa jo ensimmäiset rypyt yms näkyä. Kasvot alkaa väkiskinkin roikkua viimeistään 40-50 vuotiaana. Tässä iässä on todella huonot mahdollisuudet enää saada kunnollista miestä, niitä on kolmekymppisissä sinkkumiehissä häviävän pieni osuus.
Entäs itsesäälin mahdollisuus? Miten se vaikuttaa tai vaikuttaako se?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin lapsena, muistaakseni 8-vuotiaana (minkä ikäisiä ollaan toisella luokalla?) lääkärissä keskustelemassa kasvoissani olevan luomen mahdollisesta poistosta. Äitini kysyi, mikä riski on, että leikkauksesta jää kovin näkyvä arpi. Lääkäri katsoi minua päästä varpaisiin (olin lihava ja kasvoiltani kulmikas, pienisilmäinen lapsi) ja tokaisi "No onko sillä tuossa tapauksessa mitään merkitystä" Tunsin sillä hetkellä olevani maailman mitättömin olento ja siitä saakka häpesin itseäni aina parikymppiseksi asti.
Voi ei :( Olit varmasti aivan normaalin näköinen, suloinen lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yläasteella, kun luokan pojat keskusteli luokamme rumimmasta ja tyhmimmästä tytöstä niin, että olin kuuloetäisyydellä. Minut mainittiin molemmissa kategorioissa.
Tuo on koulukiusaamista. Minulle tehtiin samoin.
Kun myöhemmin katsoin luokkakuvia, niin hämmennyin - minähän olin se koko luokan kaunein! Olin myös hyvä koulussa, mutta silti muiden mielestä kaikkein tyhmin ja rumin tyttö.Hämmennyin lukiossa ja koulun ulkopuolella, kun minua kehuttiinkin kauniiksi ja pyydettiin malliksikin. Pitkään pidinkin kaikkia kehuja kettuiluna ja sarkasmina, kesti kauan tajuta että sanat olivat ihan aitoja. :)
Höpö höpö ja huomennna lissää. Mikä siinä nyt on, että täytyy väkisin satuilla se kliseinen ruma ankanpoika -faabelin allegoria omaan viestiin. Yhyy aluksi olin rumilus ja nyt aikuisen minusta tulikin malli tai ainakin kyseltiin malliksi. Tätä esiintyy varmaankin joka neljännessä viestissä, mutta totuudessa on pysynyt ehkä yksi neljäskymmenesosa näistä viesteistä. Älkää viitsikö levittää tätä jokaisesta Shrekistä kasvaa Mila Kunis höpinöitä, kun eivät tapahdu reaalimailmassa.
Ylimääräisistä kiloista, mauttomasta tyylistä vaatteiden ja hiusten osalta pääsee eroon. Ulkonäkövirheisiin auttaa kirurgia isolta osin, jos sellaista pitää tarpeellisena itselleen. P***aa luonnetta onkin vaikeampaa kitkeä pois.
Olen perinyt "sukunenän" isän puolen suvusta, pienempänä ei niin erottanut, mutta esiteini-iässä jo. Tajusin kun äidin puolen mummo arvosteli kuulteni ulkonäköäni äidilleni, eikä äiti puolustanut minua mitenkään. Näytin kun en välittäisi, mutta kyllä se riipaisi. Enkä tosiaan muista että koskaan nuorena olisi nätiksi kehuttu, ja jotenkin luovuin ajatuksesta että edes ikinä olisin, vaikka kuinka meikkaisi tai hiukset laittaisi niin takaraivossa jyskyttää että mitä turhia nähdä vaivaa, oon ruma silti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yläasteella, kun luokan pojat keskusteli luokamme rumimmasta ja tyhmimmästä tytöstä niin, että olin kuuloetäisyydellä. Minut mainittiin molemmissa kategorioissa.
Tuo on koulukiusaamista. Minulle tehtiin samoin.
Kun myöhemmin katsoin luokkakuvia, niin hämmennyin - minähän olin se koko luokan kaunein! Olin myös hyvä koulussa, mutta silti muiden mielestä kaikkein tyhmin ja rumin tyttö.Hämmennyin lukiossa ja koulun ulkopuolella, kun minua kehuttiinkin kauniiksi ja pyydettiin malliksikin. Pitkään pidinkin kaikkia kehuja kettuiluna ja sarkasmina, kesti kauan tajuta että sanat olivat ihan aitoja. :)
Höpö höpö ja huomennna lissää. Mikä siinä nyt on, että täytyy väkisin satuilla se kliseinen ruma ankanpoika -faabelin allegoria omaan viestiin. Yhyy aluksi olin rumilus ja nyt aikuisen minusta tulikin malli tai ainakin kyseltiin malliksi. Tätä esiintyy varmaankin joka neljännessä viestissä, mutta totuudessa on pysynyt ehkä yksi neljäskymmenesosa näistä viesteistä. Älkää viitsikö levittää tätä jokaisesta Shrekistä kasvaa Mila Kunis höpinöitä, kun eivät tapahdu reaalimailmassa.
Et nyt ymmärtänyt - en koskaan ollut se Shrek, minua vain väitettiin sellaiseksi (no ei shrekiksi mutta muuten haukuttiin kyllä). En siis kasvanut rumasta kauniiksi vaan olin oikeasti aina ollut ihan kaunis. Koulun sosiaalisten piirien ulkopuolella sain jatkuvasti positiivista palautetta ulkonäöstäni.
Enkä todellakaan ole ainoa kaunis, jota on kiusattu. Noita esimerkkejähän on lukuisia.
Tässä nyt muutama
https://www.hs.fi/lastenuutiset/art-2000005139382.html
https://www.is.fi/viihde/art-2000006049420.html
https://www.iltalehti.fi/perhe/a/2012050415531678
Minua on aina harmittanut kun ala-asteella oltiin 4-luokalla varsinaisia ongelmanuoria, haisteltiin tusseja, juotiin oluttakin ja viinaakin, juotiin koulussa kuviksen tunnilla vesivärien vettä ja tehtiin muutenkin kaikkea ihan tahallaan väärin. Sitten tuli puheeksi jotenkin yllytettynä että sanoisi vain jotain rumaa mikä ei ole totta ja joka on väärin. Sanoin sitten välitunnilla eräällä samalla luokalla olevalle tytölle että sinulla on rumat silmät. Muistan että hän hämmentyi ja räpytteli silmiä. Hänellä oli oikeasti kauniit silmät. Olen pitkään halunnut pyytää häneltä anteeksi ja sanoisinkin tuosta jos tapaisimme. En tiedä miten hänellä on elämä mennyt. Mutta sattui sitä minullekin julkista häpeää vaikka kuinka paljon sitten vähän myöhemmin, omista pahoista teoistani johtuen. Sitä kun oli vapaa kasvatus ja kotona alkoholismia ja piti yrittää tehdä vaikutus samalla luokalla olevaan vanhempaan poikaan, joka mm. poltti tupakkaakin. Ihan lapsihan sitä toki tuon ikäinen on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uusi opiskelukaveri sanoi "kyllä sinäkin vielä jonkun löydät" vaikkei koskaan oltu edes puhuttu parisuhdestatuksestani.
No oliko se oikeassa sinkkuudestasi vai ei?
No olihan se, ilmeisesti loistaa kilometrien päähän. Ei mulla ole ollut ketään koskaan ja tuostakin on jo kai seitsemän vuotta. Saa nähdä "löytyykö jostai vielä joku".
Onhan noita "näkijöitä". Yksi ennusti mulle muutaman minuutin tuttavuuden jälkeen, että "kaksi lasta".
No tuosta on jo jotain 25 vuotta ja vieläkään ei ole ensimmäistäkään.
Ne ittekseen tulekaan...
Hommiin siitä!Ei kai se sitä tarkoita, että oksalla odottelet ja lapsia putkahtelee?
Niin no ongelma on sama kuin silloin. Puuttuu kumppani, joka haluaisi kanssani lapsia tehdä.
Nuorena äitini vertasi minua aina nuorempaan siskoon, joka oli hänen mielestä minua kauniimpi. Minä taas olin vain älykäs. Aika julmaa puhetta joka on tehnyt hallaa minun itsetunnolle aivan koko elämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse tajusin olevani ruma 10 vuotiaan ikäisenä. Olimme äitini siskolla kylässä ja heille tuli jotain riitaa. Olin samaa mieltä kuin tätini, johon äitini tuumasi jotain tyyliin olette niin samanluontoisia että voisitte olla äiti ja tytär, ulkonäöltäkin kuin kaksi marjaa. Tähän tätini vastasi "ei nyt sentään!". Tapahtumasta kohta 30 vuotta, yhä muistan tilanteen enkä osaa unohtaa. Koulussa luokan pojat kehoittivat kasvattamaan pitkät etuhiukset, koska mitä vähemmän naamaa näkyy, aina parempi. Takapuolikin oli väärän mallinen kuulemma, ihan räystäs.
Murrosiässä alkanut akne ei ole todellakaan tilannetta auttanut, ehkä näppyjen tulo loppuu joskus. Ystävät sanovat kauniiksi ja "ihmettelevät" miten näe itseäni ja arvoani kuten muut. Näen toki, enkä valehtele itselleni. Siellä ne ovat peilin eteen mennessä, tihrusilmät, epätasaiset hampaat ja muutenkin susiruma naama ja habitus. Se on kuitenkin vain pintaa ja ei rumuus ole syy miksi pitäisi hautautua kotiin ja jättää ainutlaatuinen oma elämä väliin. Sillä mennään mitä on ja kenenkään ei ole pakko katsoa jos häiritsee.
Yleensä kauniit ystävät siis ne joilla liuta poikia jonossa ja aina menossa ja tulossa, riittää kavereita yms kehuvat meitä rumia vittuilu mielessä "oot ihan nätti" yms sama kuin sanoisi lihavalle tai pyöreälle et on hyvässä ja sopivassa kunnossa
Turha valehdella itselleen tai sille ihmiselle et olis ulkonäöllisesti jotenkin viehättävä luonnetta voi kehua jos on luonteeltaan ns kaikkien kaveri,, rumakin voi siis olla suosittu jos on mukava, ystävällinen yms sitten ei kukaan välttämättä usein hauku ulkonäöllisesti tai kiinnitä huomiota ulkonäköön , yläasteella taas rumatkin voi olla räväköitä yms jolloin ruman ulkonäköön ei keskitytä niin paljon kuin luonteeseen ja rumakin näin ollen voi olla jollain tapaa suosittu,, tämä koskee enemmän poikia kuin tyttöjä, koska tyttöjen ulkonäköön kiinnitetään paljon enemmän huomiota kuin poikien
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin laihana rumahko ja laiha ilman omaa tahtoani. Hermot meni siihen haukkumiseen, pojat ja miehet oli aivan täysiä k*sipäitä. Juuri jos puhuit, katsoit tai menit kahta metriä lähemmäs heitä niin heidän oli pakko olla ilkeitä ja torjua kuin olisin heitä iskemässä. En oikeastaan vieläkään ymmärrä että luuleeko he tosiaan että puhuminen on aina flirttailua, miten kukaan voi olla niin tyhmä, eikö heillä ole tyttöpuoleisia sukulaisia tai mitään neutraalia naissuhdetta. Ei kai sitten.
Ehkä selkein hetki milloin todella tajusin olevani ruma, oli joskus n 12 - vuotiaana kun harvoin tapaamani sukulaiset olivat perheeni luona kylässä ja totesivat minun olevan saman näköinen kuin eräs todella ruma, ikänsä naimattomaksi jäänyt sukulaisnainen. Olin todella järkyttynyt kuullessani, että näytän samalta kuin kyseinen nainen. Myöhempi elämäni on tukenut tätä tosi asiaa, miehet eivät ikinä ole olleet minusta kiinnostuneita ja lähestymisiä baarissa tai kadulla ovat tehneet ainoastaan hullut ja/tai vanhat juopot. En kuitenkaan muista, että kukaan olisi ikinä sanonut minua päin naamaa rumaksi. Uskon, että syynä on se, että olen oikeasti niin ruma, että kukaan ei edes vaivaudu sanomaan sitä ääneen. Asian ääneen toteaminen olisi yhtä latteaa, kuin vaikkapa sen toteaminen, että sade on märkää. Useinhan rumaksi haukkumisen taustalla on joku muu syy, kuin se, että kohde olisi oikeasti ruma.
Te kaksihan puhutte ihan samaa asiaa. Mistä sinulle tulee tuo vastakkainasettelun mielikuva? Jostain ennakkoluuloista varmaan. Rumuudesta ja kauneudesta oli puhe ja ei minusta nuo jutut ole huonoja käytöstapoja. Ne ovat mielipiteitä ja argumentteja.
😱🌊