Lue keskustelun säännöt.
"Kaikki on itsestä kiinni. Kun minäkin pärjäsin, muidenkin pitää pärjätä" -ihmiset, tässä vähän pohdittavaa
28.07.2020 |
"Omalla työllä ja ahkeruudella ansaittu" on toki osin totta, MUTTA sulla on pitänyt olla voimavaroja, jaksamista, älyä, terveyttä ja suht hyvät olosuhteet ollaksesi ahkera. Entä jos työyhteisö kiusaa sua? Entä jos joudut onnettomuuteen kesken kaiken? Entä jos asunnostasi löytyy hometta, menetät sen tai/ja sairastut sen takia? Entä jos kohtaat ison tragedian kesken opintojen tai uraetenemisen? Entä yliopistojen uupumiset tai masennustilastot? Kaikki EI KYKENE olemaan ahkeria, vaikka kuinka haluaisivat. Moni masentunut ja uupunut on ollut ahkera ja tunnollinen, mutta tie on voinut tyssätä jo lukioon tai korkeakouluun. Masentuneen ajattelulla ei uskota usein edes siihen, että pääsee vaikka lähikaupan hyllyttäjäksi. Ja sinnekin todennäköisesti valitaan joku kokeneempi tai kauppiaan tuttu.
Osa nousee tuolta ja se on oikeasti hienoa. Mutta juuri näiltä ihmisiltä tuntuu löytyvän todella vähän sitä empatiaa heitä kohtaan, jotka eivät samaan kykene. He eivät ehkä parane, he kohtaavat ehkä lisää isoja vaikeuksia, heidät on ehkä lannistettu jo lapsena. Kyllä tuolta nouseminen vaatii ihan eri tavalla voimia. Ja tutkitustikin vähäosaisuus on vahvasti periytyvää. Tämä ei tarkoita, että kaikille käy niin, mutta se vaatii tietynlaisia ominaisuuksia, voimavaroja ja ennen kaikkea terveyttä.
Entäs tämä "mene töihin, etene uralla ja tienaa paljon" No, ensinnäkin sun täytyy päästä kouluun, suoriutua siitä terveenä ja suht vähillä kolhuilla. Jos tässä onnistut, sitten alkaa työpaikkojen metsästys. Onko nyt sellainen aika, että kyseinen ala työllistää? Tuliko lama, korona tai muuten vain ei ole paikkoja? Jos työllistää, hyväksytäänkö sut satojen hakijoiden joukosta haastatteluun? Jos hyväksytään, pääsetkö töihin? Jos pääset, onko työyhteisö miellyttävä, onko työympäristö terve, pysytkö terveenä, tuleeko elämässä isoja vastoinkäymisiä? Jos on, saatat saada ylennyksen tai edetä muualle. Siihenkin vaaditaan se, että joku
muu sen ensin tekee, et joudu yt-neuvotteluiden kohteeksi ja yrityksen talous on hyvässä kunnossa. Jos yritys tekee vaikka konkurssin, miten sä siinä etenet? Tai jos pomosi kiusaa tai hyväksikäyttää sua? Jos joudut työttömäksi, niin eikun uutta työtä hakemaan.
Ja sama rumba uudestaan. Monen hylyn jälkeen saatat alkaa lannistua, mutta yrität kuitenkin. On tutkittu, että työttömyys vaikuttaa terveyteen negatiivisesti ja kokonaisvaltaisella tavalla, kun se pitkittyy. . Mitä pidempään työttömyys pitkittyy, sitä vaikeampi sieltä on päästä pois, koska CV:ssä on tyhjää tilaa. Töihin ei enää vain kävellä, vaan monesti kaupan kassallekin vaaditaan kokemusta. Kyllä, olen hakenut enkä saanut edes vastausta. Pääsin sitten onneksi muualle. Valitettava fakta on, että työttömiä on enemmän kuin työpaikkoja. Kaikille ei vaan riitä työtä ja niistäkin, mitä on jäljellä, kisataan paljon.
Kommentit (717)
Olen samaa mieltä, että kaikki on lopulta itsestä kiinni. Omalla työllä ja ahkeruudella olen minäkin ansainnut krooniset kivut ja työkyvyttömyyden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Usein ne lieroimmat ja paskanjauhajat ovat hyviä seuraihmisiä, esimerkiksi firman juhlissa. Hakeutuvat pomon ja johtajan pöytään. Ovat niin lupsakkaita ja kertovat hyviä vitsejä. Johtajan kanssa taputellaan toisiaan selkään.
Hyviä johtajia on harvassa, eivät he useinkaan ole hyviä ihmistuntijoita. Tai sitten vain uskovat sokeasti niitä jotka käyvät siellä kulmahuoneessa ahkeraan. Haluavat uskoa, on helpompaa. Ja usein imarteleminen tuntuu kivalta.
Monet hiljaiset, itsestään numeroa tekemättömät, mutta ahkerat eivät koskaan käy siellä johtajan pakeilla tai ainakaan niin usein, että naama olisi edes tuttu johtajalle. Nämä nuoleskelijat kyllä pitävät huolen siitä, että naama jää mieleen.
Kasvoton työntekijä helpompi potkaista ulos kuin tuttu naama jonka kanssa on porukassa saunottu.
Oikeudenmukaisuudella ei ole useinkaan mitään sijaa näissä irtisanomisissa.
Vierailija kirjoitti:
Jos kaksi ihmistä syntyy yhtä huonoihin oloihin, ja toinen silti taistelee itsensä hyvään elämään/asemaan/tasapainoon, ja toinen uhriutuu ja jää potemaan vastoinkäymisiään, niin miten sen ensimmäisen oikeastaan kuuluu suhtautua?
Tavallaan hyvistä oloista tulevan on helpompi olla empaattinen, ja ehkä isompi paine ymmärtää, koska ei voi sanoa miten itse pärjäisi. Mutta se selviytyjä - pitääkö vaan ajetella, että tuo toinen on heikompi kuin minä, vai ajatella että tuo pystyy samaan kuin minäkin?
Ei ole olemassa mitään identtisiä olosuhteita ja elämiä. Se on vaikea joillekin tajuta, että ihmisten elämät ovat täysin erilaisia tapahtumineen. En tiedä ajatteleeko ymmärtämättömät ihmiset jotenkin yksinkertaisesti, että ihmisillä on identtiset elämät jos muutama isompi tapahtuma on ollu samanlainen, mutta miljardit pienemmät tapahtumat joita ihmisille tapahtuu koko ajan, ovat jotain sellaista mitä ei lasketa, ja millä ei ole merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
eräällä toisella palstalla vastaavassa kommenttina " vain ne ekat työpaikat suhteilla saatu ja oma opiskelija-asunto vanhemmilta , myöhemmin vain lainantakaus vanhemmilta enkä katso sen olevan mikään rahanarvoinen asia, joten omilla tässä menty tähän asti"
Joo ja ihmiset jotka ovat saaneet mainittavia perintöjä, ovat myös sitä mieltä että omilla valinnoillaan ovat rikastuneet, kun on ihan itse pitänyt sijoittaa rahat.
Ei jeesuksen p*rseen vi**u, miten voi ihmiset olla epärehellisiä itselleen, s**tana!
Entä sitten ne jotka OVAT rikastuneet itse sijoittamalla omista tuki- ja palkkarahoistaan? Minä olen ollut pitkään pienituloinen ja silti minä olen nykyään rikas suomalaisen mittapuun mukaan (top 5% varallisuus). Juurikin siksi että olen 1) tehnyt töitä sen eteen että pääsisin eteenpäin parempipalkkaisiin hommiin. 2) ottanut vastaan niitä "paskaduunejakin". 3) muuttanut työn perässä satoja kilometrejä ja käynyt kaukana (yli 100 km päässä) töissä niissä "paskaduuneissa". 4) tehnyt 14 tuntisia työpäiviä 3 duunipaikassa yhtäaikaa 5) sijoittanut pienistäkin tuloista säännönmukaisesti. Kummasti yrittämällä ja tarttumalla tilaisuuksiin se onni sitten joskus potkaisee. Ainakin paremmin kuin jos jättäisi yrittämästä.
Ainiin, olenpa vielä vammainenkin (fyysinen vamma, joka rajoittaa liikkumista).
Yleensähän tämä menee että ihmiset eivät näe sitä työtä mikä tuon omaisuuden ja tulojen eteen on tehty. Hyvin harvalla se on tullut annettuna ja heti eka työpaikka on se "huippuvirka".
Vierailija kirjoitti:
Tämä teksti pitäisi julkaista Ilta-Sanomissa
Ei ne kyllä tätä julkaise ... vaikka pitäisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Usein ne lieroimmat ja paskanjauhajat ovat hyviä seuraihmisiä, esimerkiksi firman juhlissa. Hakeutuvat pomon ja johtajan pöytään. Ovat niin lupsakkaita ja kertovat hyviä vitsejä. Johtajan kanssa taputellaan toisiaan selkään.
Hyviä johtajia on harvassa, eivät he useinkaan ole hyviä ihmistuntijoita. Tai sitten vain uskovat sokeasti niitä jotka käyvät siellä kulmahuoneessa ahkeraan. Haluavat uskoa, on helpompaa. Ja usein imarteleminen tuntuu kivalta.
Monet hiljaiset, itsestään numeroa tekemättömät, mutta ahkerat eivät koskaan käy siellä johtajan pakeilla tai ainakaan niin usein, että naama olisi edes tuttu johtajalle. Nämä nuoleskelijat kyllä pitävät huolen siitä, että naama jää mieleen.
Kasvoton työntekijä helpompi potkaista ulos kuin tuttu naama jonka kanssa on porukassa saunottu.Oikeudenmukaisuudella ei ole useinkaan mitään sijaa näissä irtisanomisissa.
Joo. Osiltaan on niin että valta kumuloituu tuollaisille ihmistyypeille. Häikäilemätön ja kiero ihminen on sellainen mikä on perinteisesti menestynyt kyynärpäillään sinne huipulle. Myös valta pilaa monet ihmiset, jotka eivät olisi edes päässeet asemaansa kieroilemalla.
Tähän toteamukseen ei tarvitse sitten mussuttaja märisijä trollin tulla lässyttämään, että on niitä rehellisiä ja reilujakin ihmisiä, ja jos ei menesty niin se on omasta käytöksestä kiinni, ym. mustan valkoiseksi pesemis pa5kaa.
Vierailija kirjoitti:
Usein ne lieroimmat ja paskanjauhajat ovat hyviä seuraihmisiä, esimerkiksi firman juhlissa. Hakeutuvat pomon ja johtajan pöytään. Ovat niin lupsakkaita ja kertovat hyviä vitsejä. Johtajan kanssa taputellaan toisiaan selkään.
Hyviä johtajia on harvassa, eivät he useinkaan ole hyviä ihmistuntijoita. Tai sitten vain uskovat sokeasti niitä jotka käyvät siellä kulmahuoneessa ahkeraan. Haluavat uskoa, on helpompaa. Ja usein imarteleminen tuntuu kivalta.
Monet hiljaiset, itsestään numeroa tekemättömät, mutta ahkerat eivät koskaan käy siellä johtajan pakeilla tai ainakaan niin usein, että naama olisi edes tuttu johtajalle. Nämä nuoleskelijat kyllä pitävät huolen siitä, että naama jää mieleen.
Kasvoton työntekijä helpompi potkaista ulos kuin tuttu naama jonka kanssa on porukassa saunottu.Oikeudenmukaisuudella ei ole useinkaan mitään sijaa näissä irtisanomisissa.
Parikymmentävuotta eri pomoja ja heidän palkkauskriteerejään tarkkailleena olen tehnyt saman päätelmän. Työhön ei yleensä palkata sitä, joka tekisi työn parhaiten ja kenellä olisi parhaat edellytykset suoriutua tehtävistä parhaiten vaan pomo pakkaa tyypin kanssa kemiat toimii parhaiten ja kenen kanssa saadaan hommat sovittua. Kannattaa siis työhaastattelussa olla jeesmiehenä ja joustaa kaikesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos kaksi ihmistä syntyy yhtä huonoihin oloihin, ja toinen silti taistelee itsensä hyvään elämään/asemaan/tasapainoon, ja toinen uhriutuu ja jää potemaan vastoinkäymisiään, niin miten sen ensimmäisen oikeastaan kuuluu suhtautua?
Tavallaan hyvistä oloista tulevan on helpompi olla empaattinen, ja ehkä isompi paine ymmärtää, koska ei voi sanoa miten itse pärjäisi. Mutta se selviytyjä - pitääkö vaan ajetella, että tuo toinen on heikompi kuin minä, vai ajatella että tuo pystyy samaan kuin minäkin?
Ne kaksi, jotka ovat syntyneet yhtä huonoihin oloihin ovat silti kaksi erilaista ihmistä. Toinen voi olla tosiaan jotenkin psyykeltään vahvempi. Tai sitten toisella on niissä huonoissakin oloissa ollut joku aikuinen, joka on tukenut ja kannustanut ja johon on voinut luottaa.
Sanotaan, että jo yksi turvallinen aikuinen riittää, että lapsen itsetunto vahvistuu. Jos se yksikin puuttuu, niin on heikommat eväät.
Tai huonoissa oloissa on toisella ollut jotenkin syvempiä sieluun meneviä pahoja asioita kuin toisella. Tai toinen on herkempi, kokenut syvemmin ne pahat asiat. Jne.
Vaikka ulkoisesti saattaa olla yhtä huonot olot niin sitä ei tiedä mitä siellä kodeissa on tapahtunut. Toisella on ehkä kuitenkin ollut helpompaa.
Nämä ovat vaikeita asioita ja kukin ihminen ne asiat itsessään kantaa. Toiset selviävät paremmin, toiset ei niin hyvin.
Jotkut ovat myös kovempia ihmisenä ja toiset herkempiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
eräällä toisella palstalla vastaavassa kommenttina " vain ne ekat työpaikat suhteilla saatu ja oma opiskelija-asunto vanhemmilta , myöhemmin vain lainantakaus vanhemmilta enkä katso sen olevan mikään rahanarvoinen asia, joten omilla tässä menty tähän asti"
Joo ja ihmiset jotka ovat saaneet mainittavia perintöjä, ovat myös sitä mieltä että omilla valinnoillaan ovat rikastuneet, kun on ihan itse pitänyt sijoittaa rahat.
Ei jeesuksen p*rseen vi**u, miten voi ihmiset olla epärehellisiä itselleen, s**tana!
Entä sitten ne jotka OVAT rikastuneet itse sijoittamalla omista tuki- ja palkkarahoistaan? Minä olen ollut pitkään pienituloinen ja silti minä olen nykyään rikas suomalaisen mittapuun mukaan (top 5% varallisuus). Juurikin siksi että olen 1) tehnyt töitä sen eteen että pääsisin eteenpäin parempipalkkaisiin hommiin. 2) ottanut vastaan niitä "paskaduunejakin". 3) muuttanut työn perässä satoja kilometrejä ja käynyt kaukana (yli 100 km päässä) töissä niissä "paskaduuneissa". 4) tehnyt 14 tuntisia työpäiviä 3 duunipaikassa yhtäaikaa 5) sijoittanut pienistäkin tuloista säännönmukaisesti. Kummasti yrittämällä ja tarttumalla tilaisuuksiin se onni sitten joskus potkaisee. Ainakin paremmin kuin jos jättäisi yrittämästä.
Ainiin, olenpa vielä vammainenkin (fyysinen vamma, joka rajoittaa liikkumista).
Yleensähän tämä menee että ihmiset eivät näe sitä työtä mikä tuon omaisuuden ja tulojen eteen on tehty. Hyvin harvalla se on tullut annettuna ja heti eka työpaikka on se "huippuvirka".
Mihin perustat tuon viimeisen väitteesi? Siihen kun sinä kävit pazcatöissä nuorena, niin kaikki muutkin?
Ota huomioon nyt semmoinen juttu, että KUKAAN ei ole väittänyt tässä ketjussa, ettei ihmiset omilla töillään voi edetä ja sijoittaa yms.
Ei kukaan!
Tuo viesti johoin kommentoit EI KOSKENU SINUA!!!!
Ihmiset on kyllä niin minä minä miniä. Jos joku puhuu vaikka tyyliin, että onpas ihmiset inhottavia, kun roskaavat, niin siihen tulee kaltaisesi mölli heti huutamaan, että entäs minä, kun minä en roskaa.
HALOO! Tollo! Etkö tajua ettei sinusta puhuttu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin pääsin siihen ns paskaduuniin. Olen jo tässä vaiheessa menettänyt toivoni työpaikan suhteen.
Onni potkaisi. Säästin sikana vielä 1000 e/kk. Eli about 11 000 e.
Työsuhteeni olisi ehkä jatkunutkin, mutta Koronan vuoksi osa porukasta sai lähteä eli määräaikaiset.
Eli toivoa ei kannata menettää. Itse olin jo hiukan epätoivoinen työttömyyden suhteen.
Ne kaikki hissipuheet täytyy opetella ulkoa ja kerrata moneen kertaan. Lopuksi vielä on hyvä tehdä se kysymys työnantajalle.
Kannattaa ottaa pienikin pätkä töitä ja tehdä se reippaasti. Ja yrittää niellä ylpeys jos ei tule jatkoa.
Vierailija kirjoitti:
Usein ne lieroimmat ja paskanjauhajat ovat hyviä seuraihmisiä, esimerkiksi firman juhlissa. Hakeutuvat pomon ja johtajan pöytään. Ovat niin lupsakkaita ja kertovat hyviä vitsejä. Johtajan kanssa taputellaan toisiaan selkään.
Hyviä johtajia on harvassa, eivät he useinkaan ole hyviä ihmistuntijoita. Tai sitten vain uskovat sokeasti niitä jotka käyvät siellä kulmahuoneessa ahkeraan. Haluavat uskoa, on helpompaa. Ja usein imarteleminen tuntuu kivalta.
Monet hiljaiset, itsestään numeroa tekemättömät, mutta ahkerat eivät koskaan käy siellä johtajan pakeilla tai ainakaan niin usein, että naama olisi edes tuttu johtajalle. Nämä nuoleskelijat kyllä pitävät huolen siitä, että naama jää mieleen.
Kasvoton työntekijä helpompi potkaista ulos kuin tuttu naama jonka kanssa on porukassa saunottu.Oikeudenmukaisuudella ei ole useinkaan mitään sijaa näissä irtisanomisissa.
Kyllä se näin taitaa olla, mutta silloin on pomossa vika kun tarvitsee tällaisen perskärpäsen nuoleskelemaan.
Tässä suhteessa hiljaiset eivät peri maata...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen samaa mieltä, että kaikki on lopulta itsestä kiinni. Omalla työllä ja ahkeruudella olen minäkin ansainnut krooniset kivut ja työkyvyttömyyden.
No mulla sama! Kiltteydellä, tunnollisuudella, mielyttämisenhalulla ja ahkeruudella olen ansainut kiusaamista, henkistäväkivaltaa, selkään puukotusta ja ainakin tilapäisen työkyvyttömyyden, sekä perusluottamuksen menetyksen ja enenevissä määrin kasvavan ihmisvihan.
Oma vika.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
eräällä toisella palstalla vastaavassa kommenttina " vain ne ekat työpaikat suhteilla saatu ja oma opiskelija-asunto vanhemmilta , myöhemmin vain lainantakaus vanhemmilta enkä katso sen olevan mikään rahanarvoinen asia, joten omilla tässä menty tähän asti"
Joo ja ihmiset jotka ovat saaneet mainittavia perintöjä, ovat myös sitä mieltä että omilla valinnoillaan ovat rikastuneet, kun on ihan itse pitänyt sijoittaa rahat.
Ei jeesuksen p*rseen vi**u, miten voi ihmiset olla epärehellisiä itselleen, s**tana!
Entä sitten ne jotka OVAT rikastuneet itse sijoittamalla omista tuki- ja palkkarahoistaan? Minä olen ollut pitkään pienituloinen ja silti minä olen nykyään rikas suomalaisen mittapuun mukaan (top 5% varallisuus). Juurikin siksi että olen 1) tehnyt töitä sen eteen että pääsisin eteenpäin parempipalkkaisiin hommiin. 2) ottanut vastaan niitä "paskaduunejakin". 3) muuttanut työn perässä satoja kilometrejä ja käynyt kaukana (yli 100 km päässä) töissä niissä "paskaduuneissa". 4) tehnyt 14 tuntisia työpäiviä 3 duunipaikassa yhtäaikaa 5) sijoittanut pienistäkin tuloista säännönmukaisesti. Kummasti yrittämällä ja tarttumalla tilaisuuksiin se onni sitten joskus potkaisee. Ainakin paremmin kuin jos jättäisi yrittämästä.
Ainiin, olenpa vielä vammainenkin (fyysinen vamma, joka rajoittaa liikkumista).
Yleensähän tämä menee että ihmiset eivät näe sitä työtä mikä tuon omaisuuden ja tulojen eteen on tehty. Hyvin harvalla se on tullut annettuna ja heti eka työpaikka on se "huippuvirka".
Et tainnut ihan ymmärtää aloituksen pointtia. Ei kukaan ole sanonut, että omaisuus ja kaikki on tullut tekemättä työtä ja yrittämätää. Onhan se sanomattakin selvää, että siihen on tehty työtä. Kun kyse on siitä, että kaikki EI KYKENE yrittämään ja tekemään työtä samalla tavalla. Vastaan voi tulla yt-neuvotteluita, konkursseja, lamaa ja koronaa. Vastaan voi tulla sairauksia, jotka vie sulta työkyvyn. Vastaan voi tulla niin isoja vastoinkäymisiä, että niistä ei välttämättä nousta tai sut kiusataan työpaikoilla niin maahan. Vastaan voi tulla vaativaa pomoa ja burn outtia. Sinun omalla asenteella ja yrittämisellä on ollut merkitystä, mutta myös sillä, että sä oot kyennyt töihin, sulla on ollut siedettävät työolot etkä ole joutunut työttömäksi esim. koronan takia.
-ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ketjussa puhutaan siis resilienssistä...ja jotkut ilmeisestikin kuvittelevat, että se on opeteltavissa oleva asia?
Ketä kiinnostaa? Et sä ole mikään uniikki tapaus. Ei mua kukaan koskaan auttanut, välillä ei ollut edes asuntoa, ei ruokaa, ei rahaa. Itse mä olen asiani selvittänyt silti ja asioideni eteen tehnyt, välillä pohjamutia uiden. Ei mulla ole sääliä tollasille, jotka vain ulkoistaa ongelmansa muualle ja syyttää ikänsä muita ja ihan kaikesta. Kyllä se vain on karu fakta, että itsestä kaikki lähtee eikä kukaan tule kotoa hakemaan. Ei se katkeruus mitään jalosta, päinvastoin. Vain sä voit tehdä elämälläsi jotain.
Ja mitä me voidaan sille, että sä et KYKENE? Mikä se sun pointtisi oikein on?
Vierailija kirjoitti:
Jos kaksi ihmistä syntyy yhtä huonoihin oloihin, ja toinen silti taistelee itsensä hyvään elämään/asemaan/tasapainoon, ja toinen uhriutuu ja jää potemaan vastoinkäymisiään, niin miten sen ensimmäisen oikeastaan kuuluu suhtautua?
Tavallaan hyvistä oloista tulevan on helpompi olla empaattinen, ja ehkä isompi paine ymmärtää, koska ei voi sanoa miten itse pärjäisi. Mutta se selviytyjä - pitääkö vaan ajetella, että tuo toinen on heikompi kuin minä, vai ajatella että tuo pystyy samaan kuin minäkin?
Yritän nyt vielä selittää. Joku sairastuu migreeniin. Se oireilee ihmisillä eri tavoilla. Toisilla se on lievempää, toisilla kovempaa. Toiset kykenee fyysisestä kivusta huolimatta tekemään töitä melkein yhtä hyvin kuin terveet, toisella on migreenin takia jatkuvaa sairausloma. Vähän sama juttu näissä.
Edelleenkin, ne huonot olot altistavat masennukselle, syrjäytymiselle, päihdeongelmille ja vastaaville. Jos sulla on sellainen geeni tai perimä, että oot alttiimpi masennukselle, skitsofrenialle tai paniikkihäiriölle ja toisella ei, miten voi sanoa, että tuo toinen on parempi kun ns. selvisi paremmin, koska hän ei sairastunut yhtä pahasti kokemustensa takia?
-ap-
Vierailija kirjoitti:
Ja mitä me voidaan sille, että sä et KYKENE? Mikä se sun pointtisi oikein on?
Onko joku nyt sanonut, että sun pitäisi voida sille mitään? Ei, vaan täällä vaan kaivataan ymmärrystä heitä kohtaan, jotka eivät samaan kykene vaikka sairauksien, vastoinkäymisten tai myrkyllisen työyhteisön takia. Mikä tän toteamisessa niin suututtaa?
-ap-
Vierailija kirjoitti:
Ketä kiinnostaa? Et sä ole mikään uniikki tapaus. Ei mua kukaan koskaan auttanut, välillä ei ollut edes asuntoa, ei ruokaa, ei rahaa. Itse mä olen asiani selvittänyt silti ja asioideni eteen tehnyt, välillä pohjamutia uiden. Ei mulla ole sääliä tollasille, jotka vain ulkoistaa ongelmansa muualle ja syyttää ikänsä muita ja ihan kaikesta. Kyllä se vain on karu fakta, että itsestä kaikki lähtee eikä kukaan tule kotoa hakemaan. Ei se katkeruus mitään jalosta, päinvastoin. Vain sä voit tehdä elämälläsi jotain.
Niin, onhan se täällä jo todettu, että ne, jotka ovat ns. nousseet pohjalta, ovat monesti kaikista epäempaattisempia heitä kohtaan, jotka eivät samaan pysty. Harmi, koska olisin halunnut oikeasti purkaa tätä luuloa, mutta se on vain vahvistunut tämmöisten kommenttien takia. Toki muutama raikas poikkeus on seassa.
-ap-
Jos kaksi ihmistä syntyy yhtä huonoihin oloihin, ja toinen silti taistelee itsensä hyvään elämään/asemaan/tasapainoon, ja toinen uhriutuu ja jää potemaan vastoinkäymisiään, niin miten sen ensimmäisen oikeastaan kuuluu suhtautua?
Tavallaan hyvistä oloista tulevan on helpompi olla empaattinen, ja ehkä isompi paine ymmärtää, koska ei voi sanoa miten itse pärjäisi. Mutta se selviytyjä - pitääkö vaan ajetella, että tuo toinen on heikompi kuin minä, vai ajatella että tuo pystyy samaan kuin minäkin?