Lue keskustelun säännöt.
Kuinka outoa on jos yli kolmekymppinen, eikä ole koskaan seurustellut?
Kommentit (101)
Vierailija kirjoitti:
On outoa, pitäisin jotenkin vajaana. M46
Pidät seurustelemattomia vajaina? Sori vaan, mutta itse olen fiksu ja yksin tasan siitä syystä. En ymmärrä läheisriippuvaisia sarjaseurustelijoita, joilla on pakko olla joku koko ajan. Eikö aikuinen ihminen (olettaen että ÄO on normaali) osaa olla yksin ja pärjää vallan mainiosti itsekseenkin? Minulle äärimmäinen muihin ripustautuminen kielii mielenterveysongelmasta ja heikosta elämänhallinnasta. Usein tällaiset jatkuvasti seurustelevat tyypit ovat hivenen yksinkertaisia. Kyllä aikuinen, terve ja fiksu ihminen pärjää omillaan. Seurustelu ei kuitenkaan ole samanlainen perustarve kuin esimerkiksi ruoka. Ilman seurustelua pärjää, aivan hyvin. Vailla ruokaa ei selviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se, että on seurustellut takaa mitään, mutta ikisinkun on suuremmalla todennäköisyydellä vaikeampi aloitella ensimmäistä parisuhdetta kypsällä iällä varsinkin jos on sosiaalisesti muutenkin rajoittunut. Ihan perusvuorovaikutus toisten kanssa on hukassa. Vähän kuin pelkän peruskoulun käynyt voi olla ihan fiksu, mutta suuremmalla todennäköisyydellä löydät fiksun kaverin yliopistosta.
En ole mikään sarjadeittailija. Nyt ollut vuoden sinkkuna ihan omasta tahdostani. Mieluummin sinkkuna kuin itsekkään mököttäjän kanssa.
Ehkä olen autismin sprektrumilla, koska en ole koskaan elämässäni ymmärtänyt neurotyypillisten juttuja. Tämä ”pakko seurustella ja harrastaa seksiä ennen tiettyä ikää niin kuin muutkin”-juttu on yksi niistä. Miksi jokin asia pitäisi tehdä ja toteuttaa vastoin omia toiveita ja haluja vain siksi, että voin sanoa tehneeni niin vaikka en sitä haluaisi? Tämä pakko tehdä tiettyjä juttuja ja liiallinen miettiminen että mitä muut ihmiset ajattelevat itsestä, on häiritsevä piirre ihmisissä. Yksi niistä. Sellainen asia, joka minulle ei vain aukene.
Itse teen asioita omalla painollaan, silloin kun minusta itsestäni tuntuu siltä tehdä. En mieti koko ajan mitä muut ajattelevat mistäkin valinnastani, tekemisistäni tai tekemättä jättämisestä. Seurusteluasiat mukaanlukien. Jos en halua jotakuta sen vuoksi että vain saisin suhteen, niin mikä siinä niin kummeksuttaa? Pitääkö olla suhde vaikka sen laatu olisi huono? Itse katson sen niin, että jos en kohtaa miestä johon rakastun ja joka rakastuu minuun, en ala suhteeseen. Jos en sellaista koe, miksi alkaisin seurustelemaan?
Tämähän on ihan järkeenkäypä ja looginen syy, mutta ilmeisesti sinkkuuteen liitetään niin paljon ennakko-luuloja ja negatiivisia leimoja, ettei sitä tilaa pidetä millään tasolla normaalina, vaikka sille olisi erittäin pätevät syyt. Kai se on sosiaalinen paine ja tarve kuulua johonkin porukkaan, mikä ajaa ihmisiä tekemään asioita.
Itsellä samanlaista sosiaalisen hyväksymisen tarvetta ei ole enkä kaipaa mihinkään laumaan kuulumista. Olen yksilö ja minulla on ihan omat juttuni elämässä, jotka tuovat minulle iloa ja joiden tekemisestä nautin. En tarvitse sosialisointia samalla tavalla kuin muut ihmiset, koen että sosiaaliset tilanteet kuormittavat minua mahdottoman paljon, ja kaipaan yksinoloa ja puuhastelua.
Jonkun merkityksettömän parisuhteen aloittaminen siksikin kuulostaa jo ajatuksen tasolla absurdilta minun korviini. Yksin on hyvä siihen asti, kunnes oikeasti löytyy se toinen puolisko.
Vierailija kirjoitti:
Ei se, että on seurustellut takaa mitään, mutta ikisinkun on suuremmalla todennäköisyydellä vaikeampi aloitella ensimmäistä parisuhdetta kypsällä iällä varsinkin jos on sosiaalisesti muutenkin rajoittunut. Ihan perusvuorovaikutus toisten kanssa on hukassa. Vähän kuin pelkän peruskoulun käynyt voi olla ihan fiksu, mutta suuremmalla todennäköisyydellä löydät fiksun kaverin yliopistosta.
En ole mikään sarjadeittailija. Nyt ollut vuoden sinkkuna ihan omasta tahdostani. Mieluummin sinkkuna kuin itsekkään mököttäjän kanssa.
Tiedän henkilökohtaisesti useita tällaisia normi-ihmisiä, joilla on se tyypillinen tausta joka sopii suurimpaan osaan ihmisistä; ensimmäiset suerustelusuhteet jo teini-iässä, paljon kavereita, laaja sosiaalinen verkosto ja tiuhaan vaihtuvat kumppanit.
Voin sanoa käsi sydämellä, että osalla näistä ihmisistä on objektiivisilla mittareilla erittäin heikot sosiaaliset -ja vuorovaikutustaidot. Heidän persoonansa on ikäisekseen epäkypsä, he ovat hyvin itsekkäitä ja vastuuntunnottomia ja heille on ominaista persoonan joustamattomuus. He eivät osaa ottaa muiden ihmisten tunteita, tarpeita sekä haluja huomioon.
Heidän persoonaansa leimaa minä-keskeisyys, he ovat omasta mielestään aina oikeassa, he tietävät mikä muille on heidän omaksi parhaakseen, he ovat dominoivia ja hieman aggressiivisia luonteeltaan ja heidän sekä muiden ihmisten välille syntyy helposti ristiriita -ja konfliktitilanteita.
Näillä ihmisillä on suuri tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi kaiken aikaa, he ovat energiasyöppöjä jotka vaativat jatkuvaa huomiota mikä taasen vie tilaa ja energiaa muilta ihmisiltä. Ovat vaativia eivätkä ole valmiita joustamaan asioissa. Tällaisilla henkilöillä usein vaihtuu sosiaalinen elinpiiri, ja kumppaneita on useita jo hyvin nuorelta iältä saakka. Ihmissuhteensa eivät kestä kovin kauaa, ja nämä ihmiset eivät ole kykeneviä itsereflektioon huomatakseen niitä syitä itsessään, jotka johtavat heidän ihmissuhteidensa päättymiseen.
Sosiaalinen kokeineisuus ei siis suinkaan aina käänny hyviksi sosiaalisiksi suhteiksi taikka taidoiksi. Se ei myöskään läheskään aina anna henkilölle oikeasti hyviä vuorovaikutuksellisia taitoja. Ektroverttiys usein sekoitetaan hyviin sosiaalisiin taitoihin, vaikka ekstroverttiys ei todellakaan tarkoita sitä, että henkilöllä olisi hyvät sosiaaliset taidot.
Vierailija kirjoitti:
Ei se, että on seurustellut takaa mitään, mutta ikisinkun on suuremmalla todennäköisyydellä vaikeampi aloitella ensimmäistä parisuhdetta kypsällä iällä varsinkin jos on sosiaalisesti muutenkin rajoittunut. Ihan perusvuorovaikutus toisten kanssa on hukassa. Vähän kuin pelkän peruskoulun käynyt voi olla ihan fiksu, mutta suuremmalla todennäköisyydellä löydät fiksun kaverin yliopistosta.
En ole mikään sarjadeittailija. Nyt ollut vuoden sinkkuna ihan omasta tahdostani. Mieluummin sinkkuna kuin itsekkään mököttäjän kanssa.
Perusvuorovaikutus? Mitä tarkoitat? Etköhän nyt yleistä liikaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kukas tässä on väittänyt, että suuna päänä suhteesta toiseen säntäilevä aggressiivinen ekstrovertti on se unelmien kumppani? Yhtä vähän kuin sosiaalisesti lahjaton reilu kolmekymppinen ikisinkku. Ette ilmeisesti ole tavanneet ihmisiä, jotka ovat seurustelleet muutaman eri kumppanin kanssa ja kaipaavat aidosti vuorovaikutteista seuraa. En halua treffeille, jos mies on mykkä. Sama juttu pulisevan papupadan kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Ei se, että on seurustellut takaa mitään, mutta ikisinkun on suuremmalla todennäköisyydellä vaikeampi aloitella ensimmäistä parisuhdetta kypsällä iällä varsinkin jos on sosiaalisesti muutenkin rajoittunut. Ihan perusvuorovaikutus toisten kanssa on hukassa. Vähän kuin pelkän peruskoulun käynyt voi olla ihan fiksu, mutta suuremmalla todennäköisyydellä löydät fiksun kaverin yliopistosta.
En ole mikään sarjadeittailija. Nyt ollut vuoden sinkkuna ihan omasta tahdostani. Mieluummin sinkkuna kuin itsekkään mököttäjän kanssa.
Muuten olen samaa mieltä kanssasi, mutta ihanko oikeasti olet sitä mieltä että vain parisuhteessa voi oppia vuorovaikutusta? Itse harjoitan tuota kyllä ihan kaikkien kanssa, niin ystävistä kaupan kassaan ja apteekissa kanssa-asiakkaiden kanssa. Hämmentävä elämä sinulla.
t. ikisinkku
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elä ja anna elää kirjoitti:
Ehkä olen autismin sprektrumilla, koska en ole koskaan elämässäni ymmärtänyt neurotyypillisten juttuja. Tämä ”pakko seurustella ja harrastaa seksiä ennen tiettyä ikää niin kuin muutkin”-juttu on yksi niistä. Miksi jokin asia pitäisi tehdä ja toteuttaa vastoin omia toiveita ja haluja vain siksi, että voin sanoa tehneeni niin vaikka en sitä haluaisi? Tämä pakko tehdä tiettyjä juttuja ja liiallinen miettiminen että mitä muut ihmiset ajattelevat itsestä, on häiritsevä piirre ihmisissä. Yksi niistä. Sellainen asia, joka minulle ei vain aukene.
Itse teen asioita omalla painollaan, silloin kun minusta itsestäni tuntuu siltä tehdä. En mieti koko ajan mitä muut ajattelevat mistäkin valinnastani, tekemisistäni tai tekemättä jättämisestä. Seurusteluasiat mukaanlukien. Jos en halua jotakuta sen vuoksi että vain saisin suhteen, niin mikä siinä niin kummeksuttaa? Pitääkö olla suhde vaikka sen laatu olisi huono? Itse katson sen niin, että jos en kohtaa miestä johon rakastun ja joka rakastuu minuun, en ala suhteeseen. Jos en sellaista koe, miksi alkaisin seurustelemaan?
Tämähän on ihan järkeenkäypä ja looginen syy, mutta ilmeisesti sinkkuuteen liitetään niin paljon ennakko-luuloja ja negatiivisia leimoja, ettei sitä tilaa pidetä millään tasolla normaalina, vaikka sille olisi erittäin pätevät syyt. Kai se on sosiaalinen paine ja tarve kuulua johonkin porukkaan, mikä ajaa ihmisiä tekemään asioita.
Itsellä samanlaista sosiaalisen hyväksymisen tarvetta ei ole enkä kaipaa mihinkään laumaan kuulumista. Olen yksilö ja minulla on ihan omat juttuni elämässä, jotka tuovat minulle iloa ja joiden tekemisestä nautin. En tarvitse sosialisointia samalla tavalla kuin muut ihmiset, koen että sosiaaliset tilanteet kuormittavat minua mahdottoman paljon, ja kaipaan yksinoloa ja puuhastelua.
Jonkun merkityksettömän parisuhteen aloittaminen siksikin kuulostaa jo ajatuksen tasolla absurdilta minun korviini. Yksin on hyvä siihen asti, kunnes oikeasti löytyy se toinen puolisko.
Täydellinen samaistuminen tähän.
Vierailija kirjoitti:
Kukas tässä on väittänyt, että suuna päänä suhteesta toiseen säntäilevä aggressiivinen ekstrovertti on se unelmien kumppani? Yhtä vähän kuin sosiaalisesti lahjaton reilu kolmekymppinen ikisinkku. Ette ilmeisesti ole tavanneet ihmisiä, jotka ovat seurustelleet muutaman eri kumppanin kanssa ja kaipaavat aidosti vuorovaikutteista seuraa. En halua treffeille, jos mies on mykkä. Sama juttu pulisevan papupadan kanssa.
Pointti olikin se, ettei ekstroverttiys tai aiempi seurusteluhistoria tee ihmisestä automaattisesti hyvää parisuhdekumppania. Edelleenkin, ja kuka on edes väittänyt että on olemassa vain kaksi ääripäätä, mitä tulee ihmisten luonteisiin? Mitä se muutama seurustelukerta henkilöhistoriassa tekisi mitään tulevaisuuden suhdetta ajatellen, jos predispositio tiettyyn käytökseen on olemassa henkilön persoonassa? Suhde kaatuu ihan muunlaisiin asioihin kuin siihen, onko leikkinyt kotia muutamaa vuotta elämästään. Myös se, miten henkilökemiat pelaa yksiin, on täysin subjektiivinen asia ja määräytyy enemmänkin persoonien yhteensopivuuden perusteella, kuin muilla kriteereillä. Mistä edes saat päähäsi, että seurustelematon mies olisi joku sosiaalisesti epäkompetentti mykkä? Ihan ihmeellisiä ja eriskummallisia olettamuksia teet muista ihmisistä, jotka lähinnä heijastavat sitä, kuinka kovia ennakko-luuloja sinulla on seurustelemattomista miehistä ja ihmisistä ylipäätään. Se että olet ns. enemmistössä tämän asian suhteen, ei kuitenkaan tee sinusta hyvää tai parempaa ihmistä kuin muista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan se harvinaista muttei välttämättä mitenkään outoa. Olen 37v nainen enkä ole seurustellut siksi, että kukaan mies ei ole ollut minusta kiinnostunut. Olen kivannäköinen, normaalipainoinen, ei mt-ongelmia, elämä kunnossa. Asunut viidessä maassa, hoitanut asiani itsenäisesti, pärjään omillani ja nautin elämästä.
Olen etsinyt kumppania aktiivisesti mutta jos joku itselleni mielenkiintoinen mies on tullut vastaan, hän ei olekaan pitänyt minusta (ei, en ole tavoitellut rikkaita ja komeita). Ei sille mitään voi jos mies ei tunne kemiaa.
Seurustelemattomuuteni ei mielestäni ole kamalaa, mutta se olisi jos vihdoin tapaisin jonkun joka tykkäisi minusta siihen asti kunnes kuulisi taustastani. Olen sosiaalisesti täysin normaali ja varmasti hyvä tyttöystävä, vain seksin suhteen kokematon. Kyllä se kirpaisisi jos joku hylkäisi vain siksi että muutkin ovat torjuneet minut...
Vierailija kirjoitti:
Entä seksi? Suomalainen tutkija Osmo Kontula toteaa jossain tutkimuksessaan, että jos on 30-vuotiaana kokematon, on suuri todennäköisyys myös jäädä kokemattomaksi.
Itse pidän outona, jos kolmekymppisenä ei ole seksi-/seurustelukokemusta. Silloin on jäänyt paitsi niistä normaaleista kokemuksista, joita muilla on teini-iästä lähtien. Silloin on aika vaikea myös olla samalla tasolla sellaisen vastakkaista sukupuolta olevan kumppaniehdokkaan kanssa, jolla on todennäköisesti toistakymmentä vuotta seksuaalisesti aktiivista aikaa, kokemusta parisuhteista ja jopa avoliitosta.
Jotain kannattaisi tehdä ja pian ettei kohta olisi nelikymppinen ja ilman perhettä, parisuhdekokemusta tai edes seksiä.
Jos tää on totta niin tässähän tulee kiire kun enään 3v tohon. Eri asia sit miten sen tytön saa jos on työtön ja asuu vanhemmilla vielä... Vähän huono aika olla nuori vastavalmistunut talouden sakatessa.
Ei siinä kai outoa jos ei oo seurustellut... Emmäkääb oo vielä, toki omassa koulussa olin aina se hylkiö ja AMK:saa taas omalla linjalla oli 0 tyttöä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elä ja anna elää kirjoitti:
Ehkä olen autismin sprektrumilla, koska en ole koskaan elämässäni ymmärtänyt neurotyypillisten juttuja. Tämä ”pakko seurustella ja harrastaa seksiä ennen tiettyä ikää niin kuin muutkin”-juttu on yksi niistä. Miksi jokin asia pitäisi tehdä ja toteuttaa vastoin omia toiveita ja haluja vain siksi, että voin sanoa tehneeni niin vaikka en sitä haluaisi? Tämä pakko tehdä tiettyjä juttuja ja liiallinen miettiminen että mitä muut ihmiset ajattelevat itsestä, on häiritsevä piirre ihmisissä. Yksi niistä. Sellainen asia, joka minulle ei vain aukene.
Itse teen asioita omalla painollaan, silloin kun minusta itsestäni tuntuu siltä tehdä. En mieti koko ajan mitä muut ajattelevat mistäkin valinnastani, tekemisistäni tai tekemättä jättämisestä. Seurusteluasiat mukaanlukien. Jos en halua jotakuta sen vuoksi että vain saisin suhteen, niin mikä siinä niin kummeksuttaa? Pitääkö olla suhde vaikka sen laatu olisi huono? Itse katson sen niin, että jos en kohtaa miestä johon rakastun ja joka rakastuu minuun, en ala suhteeseen. Jos en sellaista koe, miksi alkaisin seurustelemaan?
Tämähän on ihan järkeenkäypä ja looginen syy, mutta ilmeisesti sinkkuuteen liitetään niin paljon ennakko-luuloja ja negatiivisia leimoja, ettei sitä tilaa pidetä millään tasolla normaalina, vaikka sille olisi erittäin pätevät syyt. Kai se on sosiaalinen paine ja tarve kuulua johonkin porukkaan, mikä ajaa ihmisiä tekemään asioita.
Itsellä samanlaista sosiaalisen hyväksymisen tarvetta ei ole enkä kaipaa mihinkään laumaan kuulumista. Olen yksilö ja minulla on ihan omat juttuni elämässä, jotka tuovat minulle iloa ja joiden tekemisestä nautin. En tarvitse sosialisointia samalla tavalla kuin muut ihmiset, koen että sosiaaliset tilanteet kuormittavat minua mahdottoman paljon, ja kaipaan yksinoloa ja puuhastelua.
Jonkun merkityksettömän parisuhteen aloittaminen siksikin kuulostaa jo ajatuksen tasolla absurdilta minun korviini. Yksin on hyvä siihen asti, kunnes oikeasti löytyy se toinen puolisko.
En kirjoituksesi perusteella menisi sanomaan sinua autistiseksi vaan ihmiseksi, jolla on huomattavan terve itsetunto. Tein nuorena sen virheen, että annoin sosiaaliselle paineelle periksi ja aloin seurustella ja harrastaa seksiä vain siksi, etten olisi jatkuvan pilkan ja hämmästelyn kohteena + koska kohdalle osui pari tyyppiä, jotka halusivat palavasti parisuhteeseen kanssani. Minä en olisi oikeasti halunnut suhteeseen kummankaan kanssa mutta annoin periksi. Tämä vaihe ei kestänyt pitkään, ehkä kaksi vuotta, mutta se jätti niin pahan maun parisuhteisiin ja seksiin liittyen, että tästä "seurustelukrapulasta" toipumiseen meni tuplasti sen verran aikaa kuin mitä tuo vaihe kesti.
Sen jälkeen en ole taipunut deittailemaan enää ketään, vaikka kuinka muut ihmettelisivät ja painostaisivat tai joku minuun ihastunut yrittäisi saada minua taivuteltua seurustelemaan kanssaan. Pari aloitetta olen itse tehnyt mutta ne eivät ole johtaneet sen pidemmälle, koska toisella osapuolella ei vastaavasti ollut tunteita minua kohtaan. Ja näin sen pitää ollakin. En halua, että kukaan ryhtyisi parisuhteeseen kanssani säälistä, velvollisuudentunnosta tai edes "no, katotaan nyt" -asenteella.
Mielestäni moni ihminen voisi paljon paremmin, jos lakkaisi arvottamasta itseään ulkopuolisten standardien perusteella sekä tekemästä luonteensa vastaisia asioita siksi, että niin kuuluu tehdä. Varsinkin mitä näihin seurustelu- ja seksiasioihin liittyviin normeihin tulee, niin niissä ei loppujen lopuksi tunnu edes olevan mitään logiikkaa. Et saa menettää neitsyyttäsi liian nuorena mutta et myöskään saa olla neitsyt vielä esim. nelikymppisenä. Pitää olla riittävästi seurustelukokemusta riittävän nuorella iällä aloitettuna mutta ei liikaa, koska muuten muut luulevat sinun olevan pukki/kyläpyörä. Näiden ristiriitaisuuksien mukaan jos alkaa elämäänsä suorittamaan niin ei ihme, jos koko aihepiiri alkaa ennen pitkää vain vituttamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kommentti osui aivan nappiin.
Eihän itseni tarvi edes kommentoida.
Tuossahan oli kaikki.
Käy itse läpi kaikki lapsuutesi karikot
vaikka se sattuu niin aikainpäästä se helpottaa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän se kertoo sosiaalisten taitojen huomattavasta puutteesta ja/tai jostain menneisyyden traumoista ja niistä johtuvista ongelmista kuten sitoutumiskyvyttömyydestä, sairaalloisesta ujoudesta tms.
Höpöhöpö. Joku ujo tyyppi saattaa olla sellainen, joka ajautuu oikeassa tilanteessa onnettomaan avioliittoon, koska ei osaa sanoa "ei".
Sitoutumiskyvyttömyydestä kertoo mielestäni paljon enemmän sellainen "sarjaseurustelija", joilla on niitä "paljon arvostettuja ihmissuhdetaitoja". Ihan kuin se toisen ihmisen arvostus paranisi kun seurustelusuhteiden lukumäärä kasvaa.
Lisäksi on ihmisiä joiden elämäntilanne ja oman elämän suunnitelmat eivät ole "sallineet" kumppania. Ja sitten kun olisi valmis seurustelemaa, voi vaikka sairaus tms. elämässä yllättävä asia viedä voimavaroja, jolloin ei jaksa ihmissuhteita, etenkään seurustelua, miettiä.
Vierailija kirjoitti:
M34 vielä jatkaa. En ole koskaan elämäni aikana käynyt edes treffeillä kertaakaan. Muutenkin kontaktini vastakkaiseen sukupuoleen ovat lähes 0. Koulussa (amk) samalla kurssilla olevat naiset puhuivat vain pakollisen pahan. Itse jäin kaiken muun ulkopuolella ja tunsinkin oloni aika ulkopuoliseksi, suoritinkin opinnot pääosin itsenäisesti yksikseni. Nyt olen ihan hyvässä nörttityöpaikassa, jossa saan tehdä etänä.
Mutta yksinäisyys on tehnyt en, että itsemurha on monesti käynyt mielessä, erityisesti kesät ovat todella vaikeaa aikaa.
Asia selvästi painaa mieltäsi! Itse olin 35-vuotiaaksi saakka seurustelematon, vaikkakin teininä kokeilin seksiä ja kahdesti aikuisena tapailin lyhyesti naisia. Tuo seksittömyys aikuisiällä kasvoi seurustelemattomuuden rinnalla isoksi möykyksi, joku määritti minua ihmisenä. Ja tietysti lähes pelkästään negatiivisesti.
Nykyään käyn terapiassa vähän muiden syiden vuoksi, mutta olen siellä uskaltanut avautua tästä "stigmasta", jota se ei ole loppujen lopuksi ollut kuin pääosin mun omassa päässä. Eli koska haudot synkkiä ajatuksia päässäsi tästä asiasta niin suosittelisin hakemaan ammattiapua, jolla helpotettaisiin sun oloa.
Oma eka seurustelu tapahtui 35-vuotiaana ja päättyi reilun vuoden kuluttua. Eikä exäni tuominnut missään vaiheessa kokemattomuuttani. Herkkänä ja empaattisena ihmisenä hän varmasti aavisti jotain ja halusi kunnioittaa minua siltä osin. Myöhemmin ennen ekaa seksiä kerroin asiasta ja että asia jännitti minua todella paljon, joka helpotti osaltaan omaa olemista.
M37
Vierailija kirjoitti:
Onhan se harvinaista muttei välttämättä mitenkään outoa. Olen 37v nainen enkä ole seurustellut siksi, että kukaan mies ei ole ollut minusta kiinnostunut. Olen kivannäköinen, normaalipainoinen, ei mt-ongelmia, elämä kunnossa. Asunut viidessä maassa, hoitanut asiani itsenäisesti, pärjään omillani ja nautin elämästä.
Olen etsinyt kumppania aktiivisesti mutta jos joku itselleni mielenkiintoinen mies on tullut vastaan, hän ei olekaan pitänyt minusta (ei, en ole tavoitellut rikkaita ja komeita). Ei sille mitään voi jos mies ei tunne kemiaa.
Seurustelemattomuuteni ei mielestäni ole kamalaa, mutta se olisi jos vihdoin tapaisin jonkun joka tykkäisi minusta siihen asti kunnes kuulisi taustastani. Olen sosiaalisesti täysin normaali ja varmasti hyvä tyttöystävä, vain seksin suhteen kokematon. Kyllä se kirpaisisi jos joku hylkäisi vain siksi että muutkin ovat torjuneet minut...
Etkö tunne olevasi yksinäinen?
Vierailija kirjoitti:
Kyllä valtaosa pitää ehkä hieman outona, koska kyllähän suurimmalla osalla tuohon mennessä on ollut parisuhde jos useampikin.
Ei kaikille ole miehiä/naisia joka sormelle tai ei haluta väkisin seurustella sen yhden huonon kanssa. Seurustelukumppanin pitää olla sopiva.
Joidenkin/ monen mielestä se varmaan on outoa. Sitten on heitä jotka ajattelee että ehkä aika ei ole ollut vaan oikea tai ehkä toinen etsii itseään tai jotain itsessä tai elämässä puuttuvaa, ennen kun kokee voivansa jakaa arkensa jonkun toisen kanssa. Jollain voi olla käynyt vaikka mitä jonka takia ei vaan pysty, tai jollain tunteiden tutkailu sekä itsensä etsiminen ja tunteminen voi alkaa vasta aikuisena.... eli ei mielestäni ole outoa. Itse samaa pohdin välillä ja olen samassa veneessä mutta tulen aina tulokseen että ei ole outoa.
Molemmat edellä, tiedoksi: elämä on pitkä juttu ja tilanteet voi muuttua mikä hetki tahansa. Tuntuu hirveältä olla ns kelpaamaton, mutta toivosta ei pidä luopua.
Olen 41-vuotias (nainen) ja kävin elämäni ensimmäisillä treffeillä tänä vuonna. Ei niistä mitään tullut, koska mies ei kiinnostunut eikä suostunut lähtemään toiste ulos vaikka monta kertaa pyysin, mutta olenpahan nyt yhtä kokemusta rikkaampi kuitenkin. Elinaikaa tässä on vielä puolet jäljellä, ehdin toisillekin treffeille vielä. Tekin pääsette kyllä.