Miten selvitä kissan kuolemasta?

Osanotto aloittajalle, toivottavasti aika on jo vähän pehmentänyt surun pahinta terää. Suru muuttuu kaipaukseksi ja voi jo itkemättä muistella niitä juttuja, mitä tehtiin yhdessä.

Huomaa kyllä, että kiintymyssuhteiltaan häiriintyneitä ja tunnekylmiä henkilöitä tänne kirjoittelee. Ymmärtäähän sen, että jos omiin tarpeisiin ei ole vastattu, on ollut helpompi jäädyttää tunteensa. Säälin teitä, kun ette pysty kokemaan sitä kiintymystä ja iloa, mitä lemmikki voi tuoda omaan elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun minun rakas kissani kuoli, oli se elämäni hirvein hetki vaikka olin elämää nähnyt nelikymppinen mies. Ensimmäiset kaksi viikkoa olin työkyvytön ja lamaantunut tuskasta. En ollut ikinä tuntenut moista surua vaikka olin kantanut hautaan useamman ihmisen lähipiiristäni. Ensimmäinen vuosi hänen kuolemastaan , enkä pystynyt puhumaan hänestä itkemättä. Kyllä se suru jollain tavalla muuttaa muotoaan, mutta vielä näin viiden vuoden jälkeenkin ikävä on kova. En enää ikinä väheksy kenenkään rakkaan eläinystävänsä menettäneen tuskaa kun olen sen itse kokenut mitä se voi olla. Osanottoni aloittajalle.

Minun isäni a.mpui itsensä kun olin 14:sta vuotias

Isä oli ateisti.

En itkenyt hautajaisissa

Minulle sanottiin että olen outo kun en itke

Asuimme lahkolais paikkakunnalla

Koulussa todettiin: isäs on nyt he.lvetissä

E

Se on 14-vuotias eikä 14:sta vuotias. Onko täällä porukka käynyt kiertokoulun väärinpäin?

Vierailija kirjoitti:

Hah hah, vuoden läppä. Miten selvitä kissan kuolemasta 🤣🤣. Näitä lisää 👏👏👏

Ihanaa, että koulut alkavat taas viikon päästä. Pääsee vähän eroon näistä kypsymättömien kommenteista. Luulevat olevansa kovinkin hauskoja ja nokkelia, mutta tosiasiassa aiheuttaa kiusallista myötähäpeää. Vähän kuin pikkulapsi, joka hokee kirosanoja.

Toivottavasti kasvat jossain kohtaa aikuiseksi.

Otan osaa😔Mulla on kissa joka on ollu mulla koko mun elämän (se on mun vanhempien kissa ite oon 12vuotta ja se kissa on 15 vuotta)

ja kohta aika on tullu päästää irti😭😭😭😔😔😫😫

Kaivoin tämän vanhan ketjun, sillä eilen jouduin lopettamaan 13-vuotiaan kissani. Kesällä löytyi munuaisten vajaatoiminta ja eilen aamulla meni nopeasti niin huonoon kuntoon, että katsoin parhaaksi päästää pois. Silti kauhea tuska ja syyllisyys vaivaa, olisiko pitänyt vielä yrittää hoitaa ja rakastinko kissaani tarpeeksi, näytinkö sitä tarpeeksi sille. 

 

Toinen yö menee taas valvoessa ja surren, toivottavasti tämä joskus helpottaa. 

Jatkaa vain elämää ja unohtaa sen kissan.

Kissani eli vanhaksi, peräti 18-vuotiaaksi. Kunto sitten romahti nopeasti. Kuolemasta on jo 7 vuotta, silti näen usein unia ihanasta kissastani.

Vierailija kirjoitti:

Kaivoin tämän vanhan ketjun, sillä eilen jouduin lopettamaan 13-vuotiaan kissani. Kesällä löytyi munuaisten vajaatoiminta ja eilen aamulla meni nopeasti niin huonoon kuntoon, että katsoin parhaaksi päästää pois. Silti kauhea tuska ja syyllisyys vaivaa, olisiko pitänyt vielä yrittää hoitaa ja rakastinko kissaani tarpeeksi, näytinkö sitä tarpeeksi sille. 

 

Toinen yö menee taas valvoessa ja surren, toivottavasti tämä joskus helpottaa. 

Munuaisvaivat hoituu ruokavaliolla.

Pari vuotta sitten jouduin lopettamaan molemmat kissani, reilun puolen vuoden välein. Sairastuivat kasvaimeen (toisella maksassa, toisella pernassa), mikä on todella yleistä. 11 - ja 13-vuotiaita olivat. Vieläkin suren.

Seinälläni on taulu jossa lukee (kissan näkökulmasta):

I was just a kitten when we first met,

I loved you from the start.

You picked me up and took me home and placed me in your heart.

Good times we had together, we shared all life could throw, but years passed all too quickly, my time has come to go.

I know how much you miss me, I know your heart is sore, I see the tears that fall when I'm not waiting at the door.

You always did your best for me, your love was plain to see, for even thoug it broke your heart you set my spirit free.

So please be brave without me, one day we'll meet once more, for when you're called to Heaven

I'll be waiting at the door.

Noin kuusi vuotta sitten menetin rakkaan kissani äkillisesti. Tila huononi ja kahdessa viikossa oli lopetus. Toisinaan edelleenkin näen silmäkulmassa tumman varjon ja sen pienen hetken ajattelen, että siellä se kissa taas menee. Suru lyö välittömästi kun tajuaa ettei häntä enää ole.

Kissa kun kulkee niin äänettömästi, niin edelleen esim. keittiön tiskipöydän ääressä taaksepäin astuessani katson taakse jalkoihini, etten astu kissan päälle/hännälle. Kissani lopetettiin 2 vuotta sitten.

Silmäkulmassa vilahtaa harmaa hahmo.

Paljaissa pohkeisani tuntuu kevyt sipaisu kun laitan ruokaa hellan ääressä.

Herään yöllä siihen että hyppäät sängyn päälle.

Ikkunan tai parvekkeen oven aukaisen vain hiukan raolleen.

Varon keittiössä potkaisemasta olematonta vesikuppia.

Olet kanssani joka päivä, harmaa ystäväni, vaikka menetinkin sinut jo 3 vuotta sitten.

Aloin lukea näitä viestejä, mutta kesken oli jätettävä. Alkoi niin itkettää, kun muistot reilun vuoden takaa tulivat niin ahdistavina päälle.  Olen selvinnyt huomattavasti vähemmällä itkulla ja kaipauksella omien vanhempieni poismenosta. Häpeä tunnustaa mutta totta.  Lemmikin rakkaus on jotain niin puhdasta ja pyhää ettei sitä voi mikään voittaa.  Voimia kaikille, jotka juuri nyt itkevät tyhjyyttä kodissaan ja sydämessään.

Surin ihan vilpittömästi tuntemattoman kissaparan kohtaloa. Yöllä unessa vieras kissa tuli luokseni ja katsoi minua pitkään, kuin sanoen, älä sure, olen paremmassa paikassa. Kissat siirtyvät kuoltuaan viidenteen ulottuvuuteen, missä ne ovat kulkeneet koko elämänsä ajan. Muista ne hyvät ajat, sanoisi kissasi sinulle. 

Molemmat kissoistani oli vanhoja, mutta nuorempi kuoli tänä viikonloppuna äkisti. Olin henkiesti  varautunut iäkkäämmän kuolemaan, mutta se menikin sitten näin päin.

Ikävä on kova. Jokainen näistä on oma persoonansa, näköjään. Alunperin en edes tykännyt kissoista, mutta kyllä nyt on tassunjälki sydämessä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaivoin tämän vanhan ketjun, sillä eilen jouduin lopettamaan 13-vuotiaan kissani. Kesällä löytyi munuaisten vajaatoiminta ja eilen aamulla meni nopeasti niin huonoon kuntoon, että katsoin parhaaksi päästää pois. Silti kauhea tuska ja syyllisyys vaivaa, olisiko pitänyt vielä yrittää hoitaa ja rakastinko kissaani tarpeeksi, näytinkö sitä tarpeeksi sille. 

 

Toinen yö menee taas valvoessa ja surren, toivottavasti tämä joskus helpottaa. 

Munuaisvaivat hoituu ruokavaliolla.

Esim. USA:ssa on käytössä kantasoluhoito jossa kissan vatsarasvasta eristetään kantasolut ja ruiskutetaan takaisin vereen, ja se korjaa tuhoutuneet munuaiset. En tiedä onko tämä tekniikka käytössä Suomessa.

En tiiä. Minä ainakin tekisin itsarin.

Tasapainoinen ihminen osaa suhtautua asiallisesti kissan lopetukseen sairauden vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Tasapainoinen ihminen osaa suhtautua asiallisesti kissan lopetukseen sairauden vuoksi.

Toki, mutta tasapainoisella ihmisellä on myös normaalit sosiaaliset tunteet.

Mun äiti (hänkin jo kuollut aikoja sitten) oli töissä vanhainkodissa ja kun meidän perheen yhteinen koiramme kuoli ja hän itki sitä töissäkin, yksikään vanhuksista ei vähätellyt sitä surua ja tuskaa.  Edes he, joilla ei ole koskaan ollutkaan lemmikkejä.

Tämä kertoo mielestäni paljon. Tässä on todella paljon ajattelemisen aihetta, että millä tavalla me olemme ihmisiä toisillemme. Oikeastihan mitään lemmikkieläimiä ei edes pitäisi olla olemassa. Meidän pitäisi itse olla ihmisinä toisillemme niitä lemmikkejä, siis sillä tavalla että rakastaisimme toisiamme ja huolehtisimme omistamme, kuin jokainen päivä olisi viimeinen.

On todella surullista, että elukkakin osaa sen paremmin kuin ihminen 

=(

Vierailija kirjoitti:

Uusi kissa kehiin ja muistotatuointi-idea roskakoriin...

Ruttasin Toyotani lunastukseen. Tilasin heti ajan tatuointiin.