Elän täysin neljän seinän sisällä... Mikä minua vaivaa?

Olen 25-v. nainen. Poistun kotoa yhä harvemmin ja harvemmin. Noin 4 vuotta sitten loppuivat työt ja jossain vaiheessa opinnotkin alkoivat jumittaa. Rahan tulo loppui enkä saanut asioita hoidetuksi, joten muutin takaisin lapsuuden kotiini.

Olen ainoa lapsi ja vanhemmistani on mukavaa, kun asun täällä. Tilanne ei kuitenkaan ole niin hieno kuin miltä kuulostaa. Vanhemmillani on päihdeongelmia ym. Koko lapsuuteni olen saanut kärsiä vanhempieni mielenterveyteen, fyysiseen terveyteen, juomiseen, parisuhdeongelmiin jne. liittyvistä ongelmista. Minua on lyöty ja paiskottu pitkin seiniä.

Tällä hetkellä elämme kuitenkin suht mukavasti. Ei ole riitoja. Minun kotona olo jotenkin tasapainottaa vanhempieni välejä. Tätä on vaikea selittää. Äsken katsoin, että isä juotuaan päänsä täyteen, pääsi sänkyyn eikä sammunut lattialle.

Minun ei tarvitse käydä kaupassa tai missään muuallakaan. Tämän vuoden aikana olen poistunut kotona vain yhden kerran. Vuonna 2012 poistun kotoa hoitamaan jotain asiaa 4 tai 5 kertaa.

Aika kuluu elokuvien ja tv-sarjojen katseluun, netissä surffailuun jne. En kuitenkaan ole nettiriippuvainen. En myöskään pelaa mitään. Olen myös täysin päihteetön.

Minulla ei ole koskaan ollut sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Olin lapsena ja nuorena sosiaalinen ja minulla oli kavereita. Kotielämä kuitenkin oli todella turvatonta, vaikka päällisin puolin kaikki näytti olevan kunnossa. Koulussa olin huippusuorittaja, luokan paras oppilas.

Tein myös nettitestin, jonka mukaan EN OLE masentunut. En ole erittäinen alakuloinen enkä itsetuhoinen. Yleensä olen ihan hyvällä mielellä... Mutta tiedän, etten elä TODELLISUUDESSA. En ole aikoihin jaksanut kohdata todellisuutta.

Elämäni on pilalla... Kaikki haaveet opiskelusta, unelma-ammatista, miehestä ja lapsista... Kaikki on mennyt. Jäljellä ei ole edes ketään kaveria, johon olisin pitänyt yhteyttä. Jos haluaisinkin lähteä kahville tai leffaan, ei ole ketään kenelle soittaa.

Kirjat, elokuvat, tv-sarjat jne. vie ajatukset pois todellisuudesta. Mutta oikeasti haluaisin elämän, johon kuuluisi perhe ja ystäviä, oikeita harrastuksia joissa tavataan toisia, matkustelua...

Pelkään, että edessä on taas yksi kesä, jonka vietän neljän seinän sisällä, kun muut ovat rannalla ja uimassa. Olen osittain tottunut, koska tällä tavalla vietin lapsenakin aikaa. Kaverit oli jossain mökillä, minä katselin juopottelua kotona. Meillä ei koskaan käynyt vieraita emmekä käyneet missään. Elämäntapani on siis osittain kotoa opittua.

Mitähän tässä voisi tehdä? En edes tiedä, mikä minua todella vaivaa. En vaikuta masentuneelta, sosiaaliset tilanteet ei erityisesti ahdista. Olen vain todella eristäytynyt normaalista elämästä enkä yhtään pidä tilanteesta. Aikakin kuluu niin hirveän nopeasti.

Anteeksi pitkä vuodatus. Onko kenelläkään antaa mitään neuvoja tällaiseen tilanteeseen?