Lue keskustelun säännöt.
Elän täysin neljän seinän sisällä... Mikä minua vaivaa?
08.05.2013 |
Olen 25-v. nainen. Poistun kotoa yhä harvemmin ja harvemmin. Noin 4 vuotta sitten loppuivat työt ja jossain vaiheessa opinnotkin alkoivat jumittaa. Rahan tulo loppui enkä saanut asioita hoidetuksi, joten muutin takaisin lapsuuden kotiini.
Olen ainoa lapsi ja vanhemmistani on mukavaa, kun asun täällä. Tilanne ei kuitenkaan ole niin hieno kuin miltä kuulostaa. Vanhemmillani on päihdeongelmia ym. Koko lapsuuteni olen saanut kärsiä vanhempieni mielenterveyteen, fyysiseen terveyteen, juomiseen, parisuhdeongelmiin jne. liittyvistä ongelmista. Minua on lyöty ja paiskottu pitkin seiniä.
Tällä hetkellä elämme kuitenkin suht mukavasti. Ei ole riitoja. Minun kotona olo jotenkin tasapainottaa vanhempieni välejä. Tätä on vaikea selittää. Äsken katsoin, että isä juotuaan päänsä täyteen, pääsi sänkyyn eikä sammunut lattialle.
Minun ei tarvitse käydä kaupassa tai missään muuallakaan. Tämän vuoden aikana olen poistunut kotona vain yhden kerran. Vuonna 2012 poistun kotoa hoitamaan jotain asiaa 4 tai 5 kertaa.
Aika kuluu elokuvien ja tv-sarjojen katseluun, netissä surffailuun jne. En kuitenkaan ole nettiriippuvainen. En myöskään pelaa mitään. Olen myös täysin päihteetön.
Minulla ei ole koskaan ollut sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Olin lapsena ja nuorena sosiaalinen ja minulla oli kavereita. Kotielämä kuitenkin oli todella turvatonta, vaikka päällisin puolin kaikki näytti olevan kunnossa. Koulussa olin huippusuorittaja, luokan paras oppilas.
Tein myös nettitestin, jonka mukaan EN OLE masentunut. En ole erittäinen alakuloinen enkä itsetuhoinen. Yleensä olen ihan hyvällä mielellä... Mutta tiedän, etten elä TODELLISUUDESSA. En ole aikoihin jaksanut kohdata todellisuutta.
Elämäni on pilalla... Kaikki haaveet opiskelusta, unelma-ammatista, miehestä ja lapsista... Kaikki on mennyt. Jäljellä ei ole edes ketään kaveria, johon olisin pitänyt yhteyttä. Jos haluaisinkin lähteä kahville tai leffaan, ei ole ketään kenelle soittaa.
Kirjat, elokuvat, tv-sarjat jne. vie ajatukset pois todellisuudesta. Mutta oikeasti haluaisin elämän, johon kuuluisi perhe ja ystäviä, oikeita harrastuksia joissa tavataan toisia, matkustelua...
Pelkään, että edessä on taas yksi kesä, jonka vietän neljän seinän sisällä, kun muut ovat rannalla ja uimassa. Olen osittain tottunut, koska tällä tavalla vietin lapsenakin aikaa. Kaverit oli jossain mökillä, minä katselin juopottelua kotona. Meillä ei koskaan käynyt vieraita emmekä käyneet missään. Elämäntapani on siis osittain kotoa opittua.
Mitähän tässä voisi tehdä? En edes tiedä, mikä minua todella vaivaa. En vaikuta masentuneelta, sosiaaliset tilanteet ei erityisesti ahdista. Olen vain todella eristäytynyt normaalista elämästä enkä yhtään pidä tilanteesta. Aikakin kuluu niin hirveän nopeasti.
Anteeksi pitkä vuodatus. Onko kenelläkään antaa mitään neuvoja tällaiseen tilanteeseen?
Kommentit (101)
Kiitos ymmärtäväisistä kommenteista. Pari vastausta muutamaan viestiin:
Asun melko pohjoisessa, en tällä hetkellä opiskelukaupungissani.
Vanhempani käyvät kaupassa ja hoitavat kaikki asiat. Itse käyn ehkä pari kertaa vuodessa kirjastossa tms.
Tuon Oksasen Baby Jane -kirjan olen lukenut. Ihan mielenkiintoinen kirja. Päähenkilön tilanne oli joiltakin osin tuttu, mutta minulla ei ole mitään itsetuhoisuutta tai itsemurha-aikeita. Se tässä omassa tilanteessani on tietysti myönteistä. Halua normaaliin elämään siis on. Myös opiskelu ja pääaineeni ovat todella kiinnostavia.
Suurin ongelma siis on se, että en oikein osaa elää normaalia elämää, koska lapsuudessani tai koskaan myöhemminkään elämäni ei ole ollut normaalia. En tiedä, millaista on käydä jossain kylässä, mennä ravintolaan syömään tai matkustaa ulkomaille. Sosiaaliset tilanteet ei siis ahdista ihmisten takia, vaan sen takia etten osaa toimia niissä.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen oikeasti sitä mieltä, että sä tarviit oikeaa apua. Vaikket olisikaan masentunut tai potisi sosiaalista kammoa, ei ole normaalia, että käy noin harvoin ulkona. Siksi hae oikeasti apua terveydenhoidosta. Sä tarviit tukitoimia ensialkuun. OIkeasti sulla on sen verran rankka lapsuus ja nuoruus, että niistä pitää päästä puhumaan ja että niihin tarvii hoitoa. Kun alat "parantua" sisältä, ulkoinen vointikin paranee. Nyt on sinun vuorosi: vapaudu kahleistasi ja hae rohkeasti apua! Ei sulla ainakaan ole mitään menetettävää. Korkeintaan voit saada paremman olon, asioitasi järjestykseen, ihmissuhteita ja kenties sen perheen, josta haaveilet :). Eli perjantaina puhelimeen tai suoraan ulos liikkeelle!
Olet nuori, ehdit vielä kokea elämässäsi kaiken sen minkä haluatkin ja mistä haaveilet.
Tarvitset vain päämäärän, jonkin tavoitteen mitä kohti pyrkiä, unelman joka innostaa ja antaa merkityksen elämälle.
Itse olen 31v, tällä hetkellä 2 lapsen yh. Minulla on takana samankaltainen lapsuus, isäni on alkoholisti, ja perheellämme on ollut todella pieni tukiverkosto, kotonamme ei koskaan käynyt vieraita ja suhteet sukulaisiin ovat olleet käytännössä poikki.
Olen kanssa vertaillut omaa tilannettani muiden elämään, monet saavat vielä aikuisinakin todella paljon tukea vanhemmiltaan ja sukulaisiltaan, olen kanssa joutunut yksin selviämään elämässä.
Mutta enää en surkuttele lähtökohtiani, vaan olen ylpeä siitä että olen selvinnyt yksin ja saanut elämääni rakennettua.
Sinun täytyy vaan haluta ja uskaltaa tehdä jotain asioiden eteen, jotta elämäntilanteesi muuttuisi haluamaasi suuntaan.
Uskon että netin kautta voisit löytää samankaltaisessa tilanteessa olevia ihmisiä vertaistueksi ja ystäviksi.
Tsemppiä kovasti! :)
Käyt hitaalla (aika tuntuu kuluvan nopeasti), ja aloitekyvyssäsi on ongelmia (et pääse kotoa ulos vaikket haluaisi jumahtaakaan).
Näistä jos puhut terveyskeskuksessa saat luultavasti mielialalääkereseptin.
Luulen että on mahdollista ettet ole masentunut. On mahdollista että esimerkiksi tiedostamattomat asenteesi pitävät sinut sisällä. Sekin ettet ole saanut muita malleja kuin esimerkin kotona nyhjäämisestä vaikuttaa varmasti.
Toiminta on parasta lääkettä: liikunta, kotoa poistuminen, vieraille puhuminen.
Ota selville mitä haluat elämässäsi tehdä, ja tee sitten sitä. Mieti miten hirveätä olisi jos menisi kymmenen vuotta ja olisit samassa tilanteessa 35-vuotiaana.
Itse tajusin myös jumahtaneeni täysin 25-vuotiaana. Pidin sitten viiden vuoden teini-iän. Kaikenlaista sattui ja tapahtui. Koskaan ei ole liian myöhäistä, 25-v on tosi hyvä ikä aloittaa asioita!
Oletko kenties jumiutunut tuohon käsitykseen itsestäsi? Siis siihen, ettet osaa toimia normaaleissa tilanteissa. Yritä ylittää kynnys ja käy vaikka elokuvissa ja sen jälkeen kahvilla. Ota joku tai lehti mukaan, voit lukea sitä, jos tunnet olosi vaivautuneeksi. Tulet huomaamaan, etteivät ns. tilanteet ole mitenkään vaikeita. Tärkeintä on, että rohkenisit lähteä liikkeelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on muuten niin totta. Pyrkimys käyttäytyä hyvin, ja avoin uteliaisuus siitä, miten tilanteissa tulee käyttäytyä riittävät hyvin pitkälle. Esimerkiksi kammptreffiketjussahan on lukemattomia esimerkkejä siitä mitä tapahtuu kun joku luulee käyttäytyvänsä oikein.
Ei kenenkään tarvitse käyttäytyä oikein, mutta hyvin tarvitsee.
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 00:14"]
Oletko kenties jumiutunut tuohon käsitykseen itsestäsi? Siis siihen, ettet osaa toimia normaaleissa tilanteissa. Yritä ylittää kynnys ja käy vaikka elokuvissa ja sen jälkeen kahvilla. Ota joku tai lehti mukaan, voit lukea sitä, jos tunnet olosi vaivautuneeksi. Tulet huomaamaan, etteivät ns. tilanteet ole mitenkään vaikeita. Tärkeintä on, että rohkenisit lähteä liikkeelle.
[/quote]
Mun mielestä tuo, miten kuvaat tilannettasi, viittaa masennukseen. Sori.
Niin kuin nämä lainaukset:
"Elämäni on pilalla... Kaikki haaveet opiskelusta, unelma-ammatista, miehestä ja lapsista... Kaikki on mennyt."
"Pelkään, että edessä on taas yksi kesä, jonka vietän neljän seinän sisällä, kun muut ovat rannalla ja uimassa."
"Rahan tulo loppui enkä saanut asioita hoidetuksi, joten muutin takaisin lapsuuden kotiini."
"En ole aikoihin jaksanut kohdata todellisuutta."
Minun mielestä olet selkeästi alakuloinen. Se, ettei asioita saa tehdyksi ja hoidetuksia, on yksi masennuksen oire. Joo, nettitestisttä kysytää, että oletko kiinnostunut edelleen asioita kuten ennen. Jos sä koet, että tv:n katselu on yhtä kivaa kuin ennen, se ei kerro koko totuutta. Ennemmin ratkaisee se, mitä kokonaisuus on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos taas hyvistä viesteistä. Ja kiitos nr 18, kun kerroit omista kokemuksistasi.
19 ja 20, olen viime aikoina itsekin miettinyt tuota, että tarvitsen toimintaa. Olen lukenut paljon itseapuoppaita. Niistä on ollut hyötyä, mutta vielä en ole päässyt siihen toimintavaiheeseen...
Moni ajattelee, että tällainen elämä jota elän, on pitkäveteistä. Mielenkiintoinen erityispiirre tässä on se, että tosiasiassa aika kuluu ihan valtavan nopeasti. Ja se on todella pelottavaa.
Olen viime aikoina suunnitellut, että tänä kesänä yritän tehdä muutoksia elämässäni. Yksi tavoite olisi se, että hankin ajokortin. Autokoulu olisi siinä mielessä helppo tapa aloittaa, että siellä kai opetellaan asiota ihan alusta asti, eikä haittaa vaikkei osaa mitään. Minulla on myös useampi tuhat euroa säästössä, joten pystyn maksamaan tuon.
Minulla on myös yliopiston opinto-oikeus edelleen voimassa. Tämän suhteen tavoite on se, että otan jonkun kesäkurssin tai -tentin ja menen käymään yliopistolla. Siis ihan vain katselemaan paikkoja ja totuttelemaan sellaiseen aikaan, kun siellä ei ole ruuhkaa. Haluan nimittäin todella jatkaa opiskelua.
Tässä nyt on ekat tavoitteet. Tuo opiskeluihin palaaminen on siinä mielessä tärkeä tavoite, että yliopistolaisille olisi myös liikuntaharrastuksia ym. juttuja, joihin ehkä haluaisin jossain vaiheessa mukaan.
On erityisen vaikeaa keksiä tapoja tutustua ihmisiin. Useinhan ihmisiin tutustutaan sosiaalisissa tilanteissa ja kavereiden tai sukulaisten kanssa, joten on todella vaikeaa aloittaa ihan nollasta.
-ap
Ajokoulu kuulostaa hyvältä, ja etenkin opintojen jatkaminen. Koita olla murehtimatta liikaa ihmisiin tutustumista, niitä suhteita alkaa sitten pikkuhiljaa muodostumaan, ajan kanssa. Se tosin edellyttää sitä, että käyt jossain. Tsemppiä, toivottavasti suunnitelmasi onnistuvat!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyviä ideoita ap. Ajokoulu hieno homma. Kohti yliopistoa vain. Siitä se lähtee :)
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 00:26"]
Mun mielestä tuo, miten kuvaat tilannettasi, viittaa masennukseen. Sori.
----
Minun mielestä olet selkeästi alakuloinen. Se, ettei asioita saa tehdyksi ja hoidetuksia, on yksi masennuksen oire. Joo, nettitestisttä kysytää, että oletko kiinnostunut edelleen asioita kuten ennen. Jos sä koet, että tv:n katselu on yhtä kivaa kuin ennen, se ei kerro koko totuutta. Ennemmin ratkaisee se, mitä kokonaisuus on.
[/quote]
Olen tätäkin miettinyt. Tilanne on se, että olen hyvällä mielellä kun ei tarvitse kohdata todellisuutta, mutta toisaalta elämä on täysin jumissa.
Olen nyt asettanut itselleni pari tavoitetetta: autokoulu ja kesäkurssi yliopistolla. Sitten voisin alkaa käydä joskus kävelyllä, sellaiseen aikaan kun ei ole ruuhkaa.
Ei varmaan ole normaalia, että ihminen joutuu todella näkemään vaivaa tuollaisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Minulle postilaatikolla käyminenkin on "tavoite", vaikka sen pitäisi olla ihan automaattinen juttu, joka ei vaadi ponnistelua.
Välillä on vaikeuksia ymmärtää, mikä on normaalia ja mikä ei, mikä on tervettä ja mikä ei.
En ole ikinä nähnyt vanhempieni edes halaavan toisiaan, vaikka he ovat olleet kohta 30 v naimisissa. Isällä oli aina ryyppyputki perjantaista sunnuntaihin. Äiti oli usein pahantuulinen ja uhkaili itsemurhalla.
Onko tällaista muilla?
Entä onko normaalia, että 7-12-vuotias viettää viikonloput pyjama päällä omassa huoneessaan katsellen televisiota, syö karkkia ja ranskanperunoita, menee nukkumaan ehkä klo 1 yöllä?
Olen ajatellut näitä asioita paljon ja tajuan, että kaikki perheessämme ei ole ollut OK. En kuitenkaan täysin hahmota sitä, millaista normaali elämä kunnollisissa perheissä on.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, jos lohduttaa, mun vanhemmatkaan eivät ole koskaan halanneet niin, että olisin nähnyt. Ne on olleet naimisissa lähes 40 vuotta.
Älä jää miettii, mikä on normaalia ja mikä ei. Ensin toimit sen verran kuin sulle sopii. Postilaatikolle meno on jo hieno homma. Hiljalleen alat avata ympyröitä.
Mä mietin, että voisitko kuvitella puhuvasi terapiassa noita sinua askarruttavia asioita siitä, mikä on normaalia ja mikä ei ja miten lapsuutesi ja perheesi on vaikuttanut sinuun ja mikä on sinua itseäsi ja miten voisit alkaa elää omaa elämääsi etkä vanhempiesi.
Lukemani perusteella sinulla on ollut rankkaa kotona. Sitä saa surra ja miettiä. Mutta voit myös hiljalleen alkaa tehdä itsellesi hyvää - vaikka ensin hyvin, hyvin pienin askelin.
Niin ja vielä pikainen lisäys: sellaista normaalia perhettä ei varmaan ole olemassakaan. Perheillä on omia tapojaan. Mutta siinä on eroja, miten turvallista lapsella on ja miten lapsen tarpeita kunnioitetaan. Jos sillä mittarilla mennään, teillä ei ole asiat olleet kunnossa. Voit alkaa itse korjaamaan asioita kunnioittamalla omia tarpeitasi rakentamalla hiljalleen elämästi omaa. Olen samaa mieltä kuin joku täällä kirjoitti. Heti kun mahdollista, muuta pois vanhempiesi luota. Se tuo jo varmuutta sinulle siitä, että aloitat omaa elämääsi. Vanhempasi ovat vastuussa omasta elämästään, he ovat aikusia ja saavat pärjätä omillaan. Sinä olet aikuinen: saat olla itsekäs, ottaa omaa tilaa ja elää omaa elämääsi. Vanhempasi ovat tehneet omat valintansa. Sinä teet omat valintasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 00:53"]
Välillä on vaikeuksia ymmärtää, mikä on normaalia ja mikä ei, mikä on tervettä ja mikä ei.
En ole ikinä nähnyt vanhempieni edes halaavan toisiaan, vaikka he ovat olleet kohta 30 v naimisissa. Isällä oli aina ryyppyputki perjantaista sunnuntaihin. Äiti oli usein pahantuulinen ja uhkaili itsemurhalla.
Onko tällaista muilla?
Entä onko normaalia, että 7-12-vuotias viettää viikonloput pyjama päällä omassa huoneessaan katsellen televisiota, syö karkkia ja ranskanperunoita, menee nukkumaan ehkä klo 1 yöllä?
Olen ajatellut näitä asioita paljon ja tajuan, että kaikki perheessämme ei ole ollut OK. En kuitenkaan täysin hahmota sitä, millaista normaali elämä kunnollisissa perheissä on.
-ap
[/quote]
Ylläolevan kirjoittaminen selvensi vähän omia ajatuksiani.
Ehkä kirjoitin tälle palstalle siksi, että halusin vähän ulkopuolista näkökulmaa tilanteeseeni.
Tiedän paljon psykologiasta (lukion kaikki kurssit + paljon muita kirjoja) ja sen kautta ymmärrän, että tilanteeni ei ole ihan OK. Normaalit ihmiset poistuvat kotoaan useammin kuin pari kertaa vuodessa.
En kuitenkaan osaa katsoa tilannettani ulkopuolelta ja arvioida kuinka pahasti asiat on pielessä.
YTHS:ltä saisi mielenterveyteenkin apua, mutta en osaa arvioida sitä, että ovatko ongelmani ihan tavallisia ja avun hakeminen naurettavaa, vai ovatko asiani niin huonosti, että tarvitsisin myös ammattiapua. En suunnittele itsemurhaa, minua ei ole raiskattu tai käytetty hyväksi, en käytä huumeita enkä ryyppää, minulla on hyvä opiskelupaikka eikä rikosrekisteriä, joten mitä apua voisin tarvita?
-ap
Ootko ap ihan tosissasi siitä, mitä nyt kirjoitat? Oletko oikeasti sitä mieltä, ettei sinulla on tarpeeksi ongelmia hakeaksesi apua? Joo, sua ei ole raiskattu, käytetty hyväksi jne. Mutta sinua pahoinpidelty fyysisesti kuitenkin?
Luulen, että tämä ketju alkaa muuttua aika vaikeaksi, jos asenteesi on koko ajan, että mitä apua sinä voisit tarvita, kun mikään ei oikein vastauksista kelpaa sinulle. Olen oikeasti sitä mieltä, että sun pitää puhua noista asioista ammattilaisen kuten terapeutin kanssa. Kognitiivinen tai käyttäytymisterapia voisivat olla sinulle hyväksi. Ja joo, ongelmia ei ratkota sillä, että lukee lukion psykologian kirjat. Sä tarvitset VUOROVAIKUTUSTA, jossa voit peilata itseäsi toisen kanssa KASVOTUSTEN.
Hyvää yötä!
Kiitos 27/28. On todella hyödyllistä kuulla ulkopuolisten näkemyksiä siitä, millainen elämä on normaalia ja miten sitä määritellään.
Ihminenhän aina jotenkin peilaa itseään ja elämäänsä toisiin sillä tavalla, että vaihtaa mielipiteitä toisten kanssa, keskustelee asioista. Kuva maailmasta ja elämästä muuttuu erikoiseksi, jos on yksin omien ajatustensa kanssa ilman mitään vuorovaikutusta.
Tavallaan ymmärrän, miksi jotkut kouluampujat tekevät mitä tekevät. Siis itse en ole missään määrin väkivaltainen vaan pohjimmiltani ihmisrakas ja suht positiivinen luonne. Mutta ymmärrän, miksi eristäytynyt ihminen voi alkaa pitää normaalina asioita, jotka missään tapauksessa eivät ole OK.
Esim. lapsena pidin epänormaalina ja pelottavana sitä, jos isä oli selvin päin, koska isä tuntui silloin ihan eri ihmiseltä. Juuri tottumuksen takia on niin vaikeaa luopua vanhoista käsityksistä, vaikka tajuaa miten vääriä ne ovat olleet.
-ap
Tukihenkilö, esim. Spr:stä opettaa leffassa ja kahvilassa käynnit.
No ei hullu välttämättä tiedosta tulleensa hulluksi. Tosin sinun tapauksessasi varmaan ongelmat on ympäristössäsi ei niinkään sinussa.
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 01:15"]
Ootko ap ihan tosissasi siitä, mitä nyt kirjoitat? Oletko oikeasti sitä mieltä, ettei sinulla on tarpeeksi ongelmia hakeaksesi apua? --- Luulen, että tämä ketju alkaa muuttua aika vaikeaksi, jos asenteesi on koko ajan, että mitä apua sinä voisit tarvita, kun mikään ei oikein vastauksista kelpaa sinulle.
[/quote]
Kiitos kommentista. Itse asiassa asenteeni ei ole se, etten tarvitse apua. Kyse on puhtaasti siitä, etten TIEDÄ onko tilanteeni niin paha, että avun hakeminen olisi paikallaan. En ole osannut itse arvioida tilannetta, siksi kirjoitin tänne.
Ymmärrän siis, että tilanteeni ei ole ihan OK, mutta en ole osannut arvioida sen vakavuutta. Olen jotenkin niin sokea omalle tilanteelleni, etten ole osannut arvioida sitä että onko kyse niin pahasta tilanteesta, että se vaatisi ammattiapua. Olen myös pelännyt sitä, että minulle nauretaan ja ongelmiani vähätellään, jos uskaltaudun jonnekin psykologin vastaanotolle.
Arvostan teidän kommenttejanne, niistä on hyötyä.
Aion asettaa itselleni muutamia tavoitteita seuraaville viikoille ja katsoa, miten asiat alkavat sujua. Ammattiavun pyytämistä harkitsen vakavasti, mutta aloitan nyt aluksi sillä, että vaikka huomenna yritän lähteä ulos kävelylle.
Ei kannata kyllä vahingossakaan paljastaa täällä mitään henkilökohtaisia tietoja.
Mistä olet ammentanut tajuntaasi käsityksen normaalista jos olet neljän seinän sisällä? Näinä päivinä yhteiskunta alkaa olla syrjäytynyt jo niin monista että f*ck it. Haasta itseäsi jollain jollain ihan omilla tavotteillasi. Korkeintaan kuolet siihen, mutta niinhän me kaikki muutenkin ennemmin tai myöhemmin.