Elän täysin neljän seinän sisällä... Mikä minua vaivaa?

Toivottavasti tämä aloitus ei ole jonkun tylsistyneet av-äitylin tuotosta. Ehkei ole, ehkä on olemassa ap:n kaltainen ilmeisen älykäs ja analyyttinen ihminen, joka elää kuvailemansa kaltaista elämää. Jos niin on, niin...

Ap, katkaise nyt muodollisesti välit vanhempiisi, koeta erkaantua heistä. Alkoholistit sairastuttavat lähimmäisensä ja siksi ainoa oikea teko on ottaa heihin etäisyyttä. Vaikka juominen ei olisikaan enää ongelma, eivät vanhempasi mitä ilmeisimminkään nyt auta sinua vaan pahentavat sekä todellista elämääsi että pitävät sinua ihmeellisellä tavalla kiinni siinä. Jos he eivät tarjoaisi sinulle "palveluja" (ainakin ruokaa?), joutuisit poistumaan kotoa ja kohtaamaan kotinne ulkopuolisen maailman. Vanhempasi ja lapsuudenkotisi tarjoavat sinulle tilaisuuden eristäytyä, minkä olet nyt hoksannut olevan ongelma sinulle, epänormaalia ja tulevaisuuden toiveet vaarantavaa.

Suomessa on varmasti todella paljon syrjäytyneitä, erkaoituneita ihmisiä. Omassakin lähipiirissä sellaisia on. Yhteistä heille on se, että joku on mahdollistanut erakoitumisen, joku ei potki persauksille ulos turvallisesta kotipesästä. Lempeä pakko on tässä mielestäni ainoa keino päästä oman elämäsi alkuun; revit itsesti irti lapsuudenkodista joko kertarysäyksellä tai vähän kerrassaan. Pääasia on, että teet sen, ja teet sen itsellesi asettamassa määräajassa. Toki sinulla pitää olla jotakin, jota kohti mennä; se voi olla paluu yliopistolle tai töiden aloittaminen. Opiskelu lienee realistisin vaihtoehto.

Vaikutat tosiaan fiksulle ihmiselle, mutta fiksuuskaan ei valitettavasti välttämättä auta sinua elämäsi taipaleella, jos et ole valmis irrottautumaan perheesi jättämistä rasitteista. Perheen antama malli kannattaa kyseenalaistaa, kuten olet tehnytkin.

Tsemppiä sinulle ap! Maaseudulla lapsuuteni eläneenä tiedän kaltaisiasi olevan paljon, eli siinä mielessä et ole aivan ainutlaatuinen.

ap:lle, jos sinä rahapulan takia takaisin kotiisi muutit, niin nythän sanoit rahaa olevan säästössä paljonkin. Kerroit että tulot loppuivat, jostainhan sinulle sitä rahaa on tultava nyt, jos tonnikaupalla kerran säästössä tuntuu olevan. Hommaa se oma asunto ja ja hoida asiasi itse, ruokakaupassa käynnit jne..siitä se alkaa. Pakko muidenkin on ollut näin tehdä, ei kukaan ole puolesta asioita hoitanut. että silleen.........

Työasioista hieman...

Olin nuorena lähes 3 vuotta eräässä työpaikassa osa-aikaisesti. Valitettavasti laman seurauksena nuorilta osa-aikaisilta loppui työt.

Tämä oli minulle kova paikka, koska samalla menetin sen työyhteisön, johon olin tottunut... Sain hyvät suositukset ja varmaan olisin löytänyt uuden työpaikan, mutta jotenkin ei vain ollut voimia.

Olen aina ollut huippusuorittaja koulussa ja töissä, suorittaminen on ollut se tapa, jolla olen hallinnut elämääni... 

Tavallaan siis tuo yhtäkkiä tapahtunut työpaikan ja työyhteisön menettäminen ilman omaa syytä vei kaiken motivaation. 

- ap

Ensinnäkin Suomi on täynnä alkoholistien kakaroita, joiden lapsuus oli turvatonta, väkivallantäyteistä ja sairasta. Sellainen oli myös sun lapsuus, mutta se on nyt ohi. Olet aikuinen ihminen ja teet itse elämääsi koskevat valinnat. Kannat niistä myös vastuun ihan itse.

Toiseksi älä taannu lapsuuden kuvioihisi. Hanki itsellesi opiskelupaikka tai töitä tai mitä vaan, mutta lähde pois sekopäiden talosta. Älä keksi tekosyitä ja vatvo menneitä, vaan lähde.

Kolmanneksi ymmärrä se, että olet vielä nuori ja sulla on elämä edessäsi. Jos sä olet vielä viiden vuoden kuluttua juoppojen nurkissa, sä olet menettänyt pelin. Toimi nyt.

Ai mikä sua AP vaivaa? Laiskuus ja saamattomuus sua vaivaa. Luulet että olet kokenut niin vaikean lapsuuden, että sulla ei ole mahdollisuuksia. Höpö höpö. Ota pää pois perseestä ja ala elää omaa elämääsi. Naurettavaa kölliä himassa ja analysoida, mikä lapsuuden trauma tämän nyt aiheutti. Ei se ole helppoa ollut meillä muillakaan.

Hyvä AP että olet ottanut selvää opiskelumahdollisuuksistasi! Jokin päämäärä elämässä auttaa jatkamaan eteenpäin. Älä nyt siis päästä irti tästä ajatuksesta, varsinkin kun 20 opintopistettä ei mielestäni ole paljoa. Ajattele, sitten kun ne on luettu niin voit (teoriassa ainakin) lähteä jo työelämään!

Toinen asia, mitä haluaisin kertoa sinulle: Jos tuntuu siltä (ja kirjoituksistasi päätellen näin on), niin älä "turhaan" lähde psykologille tms. Vaikutat älykkäältä ja analyyttiseltä tyypiltä, osaat kyllä ajatella ja ratkoa ongelmasi itsekin. Olet päässyt jo aika pitkälle pelkällä kelailulla, esim. D-vitamiinin syönnin aloittaminen, tosi hyvä juttu. Sulla on selvästi halua ainakin parantaa elämänlaatuasi ja otat asioista selvää.

Mä itse olen ollut terapia-mielialalääke-psykologi-kierteessä 10-19-vuotiaaksi asti. Voin kertoa, että näistä vuosista ei niinkään ollut mulle apua, ainoa positiivinen asia mitä sain, oli se, että oli joku jolle jutella paskasta lapsuudestani. Tajusin lopulta, että mua ei kukaan muu voi auttaa kuin mä itse, mä parannan elämäni, ei terapeutti. Vedin lääkkeet vessasta alas. Myöhemmin elämässä mulle on todellakin ollut haittaa näistä merkinnöistä, mitä mulla nähtävästi on yleisessä terveydenhuollossa. Mua ei esimerkiksi oteta kovin vakavasti tk:ssa jos menen kipeänä sinne tai en saa tiettyjä lääkkeitä lääkäriltä, koska historiassani lukee "psykoottinen masennus", "keskivaikea masennus" tms. Onneksi en ole usein kipeä! Joka tapauksessa, en siis koe olevani masentunut, en kai koskaan ollutkaan... Mutta sitä "leimaa" on vaikea, ellei mahdoton, poistaa sieltä papereista. 
En halua provosoida. Jos tarvitset terapiaa, mene sinne. En myöskään halua vähätellä terapian hyötyjä, mutta itselläni se ei auttanut, saati lääkkeet.

Tämä ketju on vaikuttanut positiivisesti myös muhun eli ole tyytyväinen: olet vaikuttanut toisen kotona ähöttäjän elämään. Ja vieläpä positiivisesti! Olen touhuillut kaikkea mukavaa tänään, vauva on ollut tyytyväinen ja itselläni on parempi mieli kun pääsin asunnosta ulos (tosin käymään kaupassa mutta jokatapauksessa...)! Tilanteeni ei ehkä ole niin paha mitä sinulla, mutta kirjoituksiesi takia otin itseäni niskasta kiinni ennenkuin on liian myöhäistä. Kiitos siitä.

T: 24v mamma

74 jatkaa vielä

Mäkin olen kova suorittamaan, siis töissä, haluan kaiken tehtävän täydellisesti. Onkohan tämä joku yhteinen piirre, joka päihdevanhempien lapsilla on? Jokatapauksessa, haluan vielä korostaa: nyt kun olet suunnitellut paljon asioita niin myös toteuta ne, vaikka se tuntuisi kuinka vittumaiselta! Tässä olen itse aina epäonnistunut. Mä siis suunnittelen apinan raivolla kaikenlaista mutta en harvoin toteutan mitään. Yritetään siis tahoillamme.

-24v mamma

Olen 25-v. nainen. Poistun kotoa yhä harvemmin ja harvemmin. Noin 4 vuotta sitten loppuivat työt ja jossain vaiheessa opinnotkin alkoivat jumittaa. Rahan tulo loppui enkä saanut asioita hoidetuksi, joten muutin takaisin lapsuuden kotiini.

Olen ainoa lapsi ja vanhemmistani on mukavaa, kun asun täällä. Tilanne ei kuitenkaan ole niin hieno kuin miltä kuulostaa. Vanhemmillani on päihdeongelmia ym. Koko lapsuuteni olen saanut kärsiä vanhempieni mielenterveyteen, fyysiseen terveyteen, juomiseen, parisuhdeongelmiin jne. liittyvistä ongelmista. Minua on lyöty ja paiskottu pitkin seiniä.

Tällä hetkellä elämme kuitenkin suht mukavasti. Ei ole riitoja. Minun kotona olo jotenkin tasapainottaa vanhempieni välejä. Tätä on vaikea selittää. Äsken katsoin, että isä juotuaan päänsä täyteen, pääsi sänkyyn eikä sammunut lattialle.

Minun ei tarvitse käydä kaupassa tai missään muuallakaan. Tämän vuoden aikana olen poistunut kotona vain yhden kerran. Vuonna 2012 poistun kotoa hoitamaan jotain asiaa  4 tai 5 kertaa.

Aika kuluu elokuvien ja tv-sarjojen katseluun, netissä surffailuun jne. En kuitenkaan ole nettiriippuvainen. En myöskään pelaa mitään. Olen myös täysin päihteetön.

Minulla ei ole koskaan ollut sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Olin lapsena ja nuorena sosiaalinen ja minulla oli kavereita. Kotielämä kuitenkin oli todella turvatonta, vaikka päällisin puolin kaikki näytti olevan kunnossa. Koulussa olin huippusuorittaja, luokan paras oppilas.

Tein myös nettitestin, jonka mukaan EN OLE masentunut. En ole erittäinen alakuloinen enkä itsetuhoinen. Yleensä olen ihan hyvällä mielellä... Mutta tiedän, etten elä TODELLISUUDESSA. En ole aikoihin jaksanut kohdata todellisuutta.

Elämäni on pilalla... Kaikki haaveet opiskelusta, unelma-ammatista, miehestä ja lapsista... Kaikki on mennyt. Jäljellä ei ole edes ketään kaveria, johon olisin pitänyt yhteyttä. Jos haluaisinkin lähteä kahville tai leffaan, ei ole ketään kenelle soittaa.

Kirjat, elokuvat, tv-sarjat jne. vie ajatukset pois todellisuudesta. Mutta oikeasti haluaisin elämän, johon kuuluisi perhe ja ystäviä, oikeita harrastuksia joissa tavataan toisia, matkustelua... 

Pelkään, että edessä on taas yksi kesä, jonka vietän neljän seinän sisällä, kun muut ovat rannalla ja uimassa. Olen osittain tottunut, koska tällä tavalla vietin lapsenakin aikaa. Kaverit oli jossain mökillä, minä katselin juopottelua kotona. Meillä ei koskaan käynyt vieraita emmekä käyneet missään. Elämäntapani on siis osittain kotoa opittua.

Mitähän tässä voisi tehdä? En edes tiedä, mikä minua todella vaivaa. En vaikuta masentuneelta, sosiaaliset tilanteet ei erityisesti ahdista. Olen vain todella eristäytynyt normaalista elämästä enkä yhtään pidä tilanteesta. Aikakin kuluu niin hirveän nopeasti.

Anteeksi pitkä vuodatus. Onko kenelläkään antaa mitään neuvoja tällaiseen tilanteeseen?

missäpäin asut

Pahoittelen tuplaviestiä, mutta aloitus tuli jostain syystä ilman välejä.

ap

Olet jumittunut neljän seinän sisälle ja lisäksi toteutat lapsuudessa oppimiasi tapoja. Sinulla olisi vielä hyvin aikaa päästä elämässäsi uuteen aikaan ja paikkaan, mutta paras hetki aloittaa on NYT. Miksi et hankkisi harrastuksia, työpaikkaa tai jatkaisi edes opintojasi? Vanhempiesi luona asumisesta sinulle ei taida henkisesti olla mitään hyötyä, joten sikäli omaan asuntoon tai vaikka kimppakämppään muuttamisesta olisi sinulle apua.

Tottumus on toinen luonto. Aloita uusi elämä vähän kerrallaan.  Kuka käy puolestasi ruokakaupassa?

Voih... Mä olen lähes samassa tilanteessa. Tilanteeni ei noin paha ole, mulla on se oma perhe, mutta ihan samoja tuntemuksia ja ajatuksia ja ihan yhtä pahalta minustakin tuntuu...

Hei, jos soittaisit heti perjantaina kriisikeskukseen tai mielenterveystoimistoon tai varaisit ajan terveyskeskukseen? Kertoisit heille tuon kaiken, minkä kirjoitit ylle? Saisit varmasti apua ja pääsisit puhumaan vaikeasta lapsuudesta ja saisit hiljalleen alkaa vapaata omaa elämääsi. Hienoa, että kirjoitit tänne ja kerroit tilanteestasi. Se on jo iso askel. Voimia! Kyllä sinä pääset eteenpäin!

Eiks tää nyt oo aika perussettiä täällä suomessa kumminkin. Koeta haastaa itteäsi jollain tavoitteilla tai vain laittaa itseäsi hankaliin paikkoihin ja tilanteisiin. Kaikilla meillä on elämä jokatapauksessa muuten pilalla, mutta siitä pilaantumattomasta osasta kannattaa nauttia. Vaalia sitä ja kehittää siitä jotain hienoa.

Sofi Oksasen kirjaasa Baby Jane oli henkilö, jolla oli samanlaista ongelmaa: hän ei pystynyt poistumaan kotoaan. Mitä jos hakisit sen perjantaina kirjastosta ja lukisit? Siitä voisi olla apua sinulle.

Komppaan 8. Hae rohkeasti apua, vaikket kokisikaan olevasi masentunut. On hyvä, jos saisit puhua jollekin traumoistasi. Joissain paikkakunnilla on myös päiväryhmiä, jonne tullaan aamulla. On yhteistä puuhaa tai voi tehdä omiaan. On ruoka-ajat jne. Kotiin lähdetään iltapäivällä. Tiedän, että siitä on ollut monille apua, kun on hakenut rytmiä elämäänsä. Niin kuin minulle :)

Tsemppiä!

Olen todellakin täysin jumittunut elämässäni. Normaali elämä tuntuu jotenkin todella vaikealta, koska kaikki pitää aloittaa nollasta. Yleensä ihmisillä on ainakin jotain kontakteja... ystäviä, sisaruksia, serkkuja, muita sukulaisia, sisarusten kavereita, kaverin kavereita... Meillä ei myöskään ole ollut mitään perhetuttuja, koska vanhempani ovat aina vain istuneet kotona tv:n ääressä ja juopotelleet.

Esimerkki: lukion jälkeen muutamat kaverit muuttivat toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Heillä oli isä ja äiti, sisaruksia, kavereita jne. auttamassa muutossa. Itseäni en osaa edes kuvitella tuollaiseen tilanteeseen. Minä vein tarvitsemani tavarat ekaan opiskelijakämppääni muovipusseissa junalla + bussilla, koska meillä ei ole edes autoa.

Välillä tuntuu siltä, että normaalit elämään kuuluvat asiat on minulle ihan kamalan vaikeita. Kun olin teini-ikäinen, vanhempani eivät halunneet, että vietän aikaa "nuorisoporukoissa", joten kaikki normaalit asiat ovat minulle täysin uusia. En ole ikinä käynyt baarissa, olen kerran joskus kouluaikana käynyt leffassa, en tiedä miten pitäisi toimia jossain ravintolassa tai kahvilassa. En tiedä miten näitä asioita voisi opetella itse, kun ei ole kavereitakaan.

-ap

Onko mitään harrastusta, jonne voisit mennä aluksi 1-2 kertaa viikossa? Opiskele jotain kieltä, käy uimassa tai jumpassa tms. Voisit vähitellen lisätä aktiviteettien määrää ja pikku hiljaa tutustua ihmisiin. Tai olisiko sinun mahdollista aloittaa opinnot uudelleen?

Muutos alkaa päätöksestä. Älä vielä mieti keinoja ja käytäntöä. Niiden aika tulee myöhemmin. Ensin tarvitset päätöksen. Anna muutokselle aikaa. Totuttele muutoksen ajatukseen. Keinot tulevat aikanaan, ja silloin olet valmis.

Joku jo taisi kysyäkin, missä asut?? Järkätään sulle elämä!! :)