Ensimmäinen lapsi erityislapsi, mikä riski saada toinen?

Vierailija kirjoitti:

Minulla itselläni todennäköisesti lievä asperger, minkä ymmärsin vasta lasten diagnoosien myötä. Esikoiseni on lievä asperger, joka on tähän asti pärjännyt hyvin vähäisillä tukitoimilla, mutta esim. kaverisuhteet tuottaa välillä päänvaivaa. Toinen lapseni on vaikeammin autistinen ja kehitysvammainen ja tarvitsee hyvin paljon tukea arjessa. Tuskin tulee pärjäämään elämässään itsenäisesti.

Jos sinulla on voimavaroja toisellekin erityislapselle (voi olla paljon vaativampikin tapaus niinkuin minulla) niin antaa mennä vain. Henkilökohtaisesti minua jäi mietityttämään mainitsemasi paheneva sairautesi. Jos kävisi niin, että lapsesi olisi fyysisesti paljon tukea vaativa, niin pystyisitkö siihen sairautesi osalta. Esim. minun poikani alkaa olla jo aika iso ja voimakas, mutta edelleen täytyy auttaa lähes kaikessa pukemisessa, pesemisessä, vessa-asioissa ja välillä nostella. Myös raivokohtauksensa voivat olla aika fyysisiä. Olen toistaiseksi hyvässä kunnossa, mutta mietin usein, miten käy, jos sairastun. En halua turhia pelotella. On tietysti täysin mahdollista, että saatte aivan terveen lapsen, mutta näitä asioita on hyvä miettiä. Itse olisin halunnut kolme lasta, mutta sai nyt jäädä kahteen.

Kyllä koen, että voimavaroja riittää hyvin. Olen myös tiedostanut sen, että toinen lapsi voi olla vieläkin vaativampi. 

Tästä on puhuttu miehen kanssa ihan vakavasti, että mitä sitten kun sairauteni pahenee. Pärjään vielä hyvin lapsen kanssa ja vaikka hän onkin erityislapsi, ymmärtää silti jos sanoo, että äiti ei nyt jaksa. Sitten tehdään hänen kanssaan jotain sellaista, jota jaksan tehdä sillä hetkellä. Toki voi olla, että toinen on myös erityislapsi eikä hän sitä ymmärrä, mutta lapsilla on sen takia isä, joka on myös kykenevä touhuamaan lapsien kanssa. 

Ja nyt lapselle aloitetaan lastensuojelu-asiakkuus, jota vaaditaan, jotta saa esim. kuntouttavan päiväkotitoiminnan, henkilökohtaisen avustajan ja kaikki muut toimet helpommin, joita tarvitsee. Tapasimme juuri sosiaalityöntekijöiden kanssa ja hyvin herkällä kynnyksellä saamme apua sieltä, kun vain pyydämme.

Ap

Täällä puhutaan vain ap:n jaksamisesta kahden erityislapsen kanssa. Onko teistä kaikista ihan ok tehdä lapsia tilanteessa, jossa lapsella todennäköisesti olisi joku kehityshäiriö, joka vaatisi apua läpi elämän? Ap ei tietysti tiedä todennäköisyyttä omalla kohdallaan, mutta noin niin kuin yleisesti ei kuulosta reilulta syntyvää lasta kohtaan eikä järkevältä yhteiskunnan kannalta...

Vierailija kirjoitti:

Ja sanon nyt vielä, että jos toinenkin lapsi olisi erityislapsi, se ei sinällään muuttaisi mitään. Onhan arki tietysti paikoitellen raskasta esikoisen kanssa, mutta en tiedä muustakaan, minulla ei ole mitään mihin verrata.

Silloin minulla olisi vain kaksi lasta, jotka ovat haastavampia ja se olisi minulle normaalia, kuten toisille on normaalia kasvattaa ja elää arkea "normaalien" lapsien kanssa. 

Ap

Mitä vanhemmaksi erityislapsi tulee, sitä raskaampaa on arki. Kaksi erityistä koululaista on ja mä olen aivan poikki, luojan kiitos lapsilla on kesäloma ja nyt alkoi minulla. Pienien kanssa oli vielä helppoa. Älä tuudittaudu tilanteeseen ettei se muutu toisen erkan kanssa, se muuttuu, valitettavasti. Et voi tietää onko lapsi samanlainen vai erilainen erkka, pahempi vai lievempi. Et voi tietää miten isompi reagoi pienen syntymään tai ylipäätään olemassaoloon. Kahden lapsen terapiat versus yhden lapsen terapiat, lomakkeet, tuet, lausunnot, päiväkodit ja koulut jne. On jaksaminen kovilla. Onneksi tätä ei tiennyt etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan vain ap:n jaksamisesta kahden erityislapsen kanssa. Onko teistä kaikista ihan ok tehdä lapsia tilanteessa, jossa lapsella todennäköisesti olisi joku kehityshäiriö, joka vaatisi apua läpi elämän? Ap ei tietysti tiedä todennäköisyyttä omalla kohdallaan, mutta noin niin kuin yleisesti ei kuulosta reilulta syntyvää lasta kohtaan eikä järkevältä yhteiskunnan kannalta...

Todennäköisyys on kiutenkin melko pieni. Voiko lapsia "tehdä" koskaan jos ajattelee pelkästään tuota? Eikö se ole vielä suurempi riski yhteiskunnalle jos lapsia ei "tehdä"?

Minusta sinun tulee vain koittaa hankkia lapsi, jos niin toivot. Kuulostaa siltä, että olet pohtinut asian järkeväsit ja olet miettinyt mahdollisen kuormituksen perheellesi. Erityinen ei tarkoita huonoa - kuten varmasti tiedätkin. Lukivaikeus ja adhd ovat melko selkeästi yhteydessä. Ja lukivaikeus on melko selkeästi periytyvä. Jos ei vanhemmissa näy, niin joku lähisukulainen yleensä on. Mitä tulee persoonallisuushäiriöihin, niin ne ovat kiistelty aihe kaikenkaikkiaan ja jonkun arvion mukaan joka seitsemännellä on joku persoonallisuushäiriö. Niin ja adhd ja autismia ollaan myös käsittääkseni näkemässä saman spektrumin ilmiönä (eräs sairaanhoitaja asiasta kertoi). Jos sinua ei olla koskaan tutkittu, niin voisit nyt hakeutua tutkimuksiin ihan omasta mielenkiinnostasi. Jos saat jonkinlaisen diagnoosin poikasen itsellesi, niin se voi varmaan auttaa myös lasten tulevaisuudessa tuen hakemisessa (kun tietää mistä etsiä, jos siis jotain perinnöllistä). Muutenkin teidän perheelle saatte varmaan helpommin tukea, jos sinun ja miehesikin poikkeavuudet diagnosoidaan. On tosi yleistä, että lapsen adhd diagnoosin yhteydessä vanhemmatkin ovat havahtuneet että hei mulla on tota samaa ja on vaikka löytynyt add.

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan vain ap:n jaksamisesta kahden erityislapsen kanssa. Onko teistä kaikista ihan ok tehdä lapsia tilanteessa, jossa lapsella todennäköisesti olisi joku kehityshäiriö, joka vaatisi apua läpi elämän? Ap ei tietysti tiedä todennäköisyyttä omalla kohdallaan, mutta noin niin kuin yleisesti ei kuulosta reilulta syntyvää lasta kohtaan eikä järkevältä yhteiskunnan kannalta...

Niin no, tyhmyyskin on periytyvää jossain määrin. Onko reilua että tyhmät tekevät lapsia, kun elämä voi tyhmänä olla vaikeaa eikä välttämättä edes ihmisarvoista elämää? Puhumattakaan mitä aiheuttavat yhteiskunnalle?

Oletko koskaan miettinyt, että monet muut eivät välttämättä näe esimerkiksi tarkkaavaisuushäiriötä, autismia, kehitysvammaisuutta jne. sellaisena asiana että olisi pitänyt jättää syntymättä.

Sata vuotta sitten "tylsämieliset" lapset haluttiin steriloida, haluatko tuolle ajalle takaisin vai mikä pointtisi on? Aika moni nero olisi jäänyt syntymättä, jos systemaattisesti oltaisiin katkaistu autististen piirteiden omaavat sukulinjat.

Kävikö kirjoittaessasi edes kertaakaan mielessäsi, että AP ainakin kokee elämänsä arvokkaaksi vaikka on ollut lapsena erityinen eikä nytkään ole perusterve? Ja joku häntäkin nyt rakastaa, ja epäilen että yhteiskunnallekin on tuottava kaikesta huolimatta.

Olisi mielenkiintoista tietää, että syntyvätkö tällaiset kirjoitukset hetken mielen johteesta, vai aidostiko ajatellaan, että jokainen normaalista poikkeava ihminen kärsii olemassaolostaan.

Ihan liian pieni geenipooli.

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan vain ap:n jaksamisesta kahden erityislapsen kanssa. Onko teistä kaikista ihan ok tehdä lapsia tilanteessa, jossa lapsella todennäköisesti olisi joku kehityshäiriö, joka vaatisi apua läpi elämän? Ap ei tietysti tiedä todennäköisyyttä omalla kohdallaan, mutta noin niin kuin yleisesti ei kuulosta reilulta syntyvää lasta kohtaan eikä järkevältä yhteiskunnan kannalta...

Einstein oli erityinen. Hän oppi puhumaan tosi myöhään ja oli ilmeisesti autismi spektrumilla. Erityisiä on todella monenlaisia. Monet ovat olleet suureksi kunniaksi ja hyödyksi yhteiskunnalle, kuten monet ei-erityisetkin. Tiesitkö, että alakouluissa noin viidesosa lapsista saa tehostettua tukea (erityisen tuen toisiksi ylin porras)? Ehkä "tavallisuus" ei ole niin tavallista kun voisi kuvitella.

Totta kai tiedostan, että kahden lapsen terapiat olisi raskaampaa. Samoin kun mietin, että pitäisi uudelleen käydä läpi nämä samat taistelut avun saamiseksi, olisi raskaampaa. Mutta samalla koen, että se on minun elämääni, se on minulle normaalia. Mielestäni se kertoo enemmänkin systeemin epäreiluudesta ja hankaluudesta. En koe elämääni epämiellyttäväksi tai inhottavaksi.

Minulle tosiaan erityislapseni ei ole huono tai paha asia, hän on sellainen kuin on. Enkä osaisi todellakaan kuvitella elämääni ilman häntä. Totta kai sen myönnän, että joskus on raskasta ja vaikeaa, mutta en silti haluaisi olla tässä nyt ilman lastani. 

Olenkin itse ajatellut hakeutuvani johonkin tutkimuksiin, miehelläni ei ole ollut koskaan mitään viitteitä tai oireita mihinkään poikkeavuuteen. Hänen lähisuvussaan on tuo lukihäiriö ja luultavasti diagnosoimaton persoonallisuushäiriö.

Ja en tosiaan usko, että jokaikinen erityinen lapsi ja nykyään aikuinen toivoo, ettei olisi ikinä syntynyt. Oma lapseni on aivan oma persoonansa ja tietyissä asioissa todella fiksu. Hän saa paljon rakkautta ja varmasti kokee olevansa tärkeä, rakastettu ja haluttu. En usko, että hän tulee toivomaan sitä, ettei olisi koskaan syntynyt. Tuo huomio Einsteinista oli hyvä, tuskin hänkään toivoi, ettei olisi syntynyt. Ja mitä maailma olisikaan menettänyt, jos hän ei olisi syntynyt vain siksi, että oli erilainen ja luultavasti haastavampi lapsi kuin muut?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan vain ap:n jaksamisesta kahden erityislapsen kanssa. Onko teistä kaikista ihan ok tehdä lapsia tilanteessa, jossa lapsella todennäköisesti olisi joku kehityshäiriö, joka vaatisi apua läpi elämän? Ap ei tietysti tiedä todennäköisyyttä omalla kohdallaan, mutta noin niin kuin yleisesti ei kuulosta reilulta syntyvää lasta kohtaan eikä järkevältä yhteiskunnan kannalta...

Einstein oli erityinen. Hän oppi puhumaan tosi myöhään ja oli ilmeisesti autismi spektrumilla. Erityisiä on todella monenlaisia. Monet ovat olleet suureksi kunniaksi ja hyödyksi yhteiskunnalle, kuten monet ei-erityisetkin. Tiesitkö, että alakouluissa noin viidesosa lapsista saa tehostettua tukea (erityisen tuen toisiksi ylin porras)? Ehkä "tavallisuus" ei ole niin tavallista kun voisi kuvitella.

Ehkä tämä kertoo myös siitä, että ongelma ei erityisissä vaan yhteiskunnassamme. Lapset ovat systemaattisesti liian isoissa varhaiskasvatusryhmissä ja koululuokissa. Elämme liian isoissa yhteisöissä ja lapset joutuvat kohtaamaan paljon ihmisiä päivässä. Myös ihmissuhteiden määrä lapsilla on huomattavasti isompi kuin vaikkapa ihan 200 vuotta sitten. Puhumattakaan jatkuvasta näkö- ja äänisaasteesta, jossa lapsemme kehittyvät. Ehkä nyky-yhteiskunta laittaakin lapset kärsimään, ja moni lahjakaskin lapsi näyttäytyy hitaana ja tyhmänä, koska hänen aistit eivät kestä nykyelämää. Oikeissa olosuhteissa tällainen voisi todellakin olla vaikka Einstein.

Siinäpä meille aikuisille miettimistä. Mihin laitamme lapsemme päivittäin, ja sitten vielä ihmettelemme, kun eivät pärjää.

Riippuu harrastaako seksiä ja käyttääkö ehkäisyä.

Meillä ensimmäinen oli erityislapsi. Teimme toisen, jolla todettiin vasta koulussa lieviä oppimisvaikeuksia. Meille oli heti esikoisen jälkeen selvää, että kolmatta ei tule, mutta kahden kanssa pärjätään. Kyse ei kuitenkaan ole kahdesta erillisestä lapsesta vaan heidän keskinäinen suhde vaatii erityistä hoitamista myös. Iän myötä ongelnat voivat pahentua. Lukihäiriö ja add/adhd usein kietoutuvat yhteen ja eri sisaruksilla voi olla jompi kumpi vahvemmin esillä. On ollut rankkaa, vaikka diagnoosit lievät. Omaa aikaa ei oke, ei edes yöunia. Lapset olen voinut jättää keskenään turvallisesti vasta yläkouluiässä. Raskasta käydä samalla töissäkin. Mutta iloitsen kyllä lapsistani.

Teen työtä erityislasten kanssa. Karkeasti arvioiden, 80% perheistä joissa on erityinen se on selvästi periytynyt. Yleensä vanhemmista/toisesta huomaa erityisyyden piirteitä, joita ei varmaan koskaan ole diagnosoitu. Lapsen mahdollisilla sisaruksilla on lähes aina myös jotain erityistarpeita, jotka eivät välttämättä kuitenkaan ole vastaavia keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Totta kai tiedostan, että kahden lapsen terapiat olisi raskaampaa. Samoin kun mietin, että pitäisi uudelleen käydä läpi nämä samat taistelut avun saamiseksi, olisi raskaampaa. Mutta samalla koen, että se on minun elämääni, se on minulle normaalia. Mielestäni se kertoo enemmänkin systeemin epäreiluudesta ja hankaluudesta. En koe elämääni epämiellyttäväksi tai inhottavaksi.

Minulle tosiaan erityislapseni ei ole huono tai paha asia, hän on sellainen kuin on. Enkä osaisi todellakaan kuvitella elämääni ilman häntä. Totta kai sen myönnän, että joskus on raskasta ja vaikeaa, mutta en silti haluaisi olla tässä nyt ilman lastani. 

Olenkin itse ajatellut hakeutuvani johonkin tutkimuksiin, miehelläni ei ole ollut koskaan mitään viitteitä tai oireita mihinkään poikkeavuuteen. Hänen lähisuvussaan on tuo lukihäiriö ja luultavasti diagnosoimaton persoonallisuushäiriö.

Ja en tosiaan usko, että jokaikinen erityinen lapsi ja nykyään aikuinen toivoo, ettei olisi ikinä syntynyt. Oma lapseni on aivan oma persoonansa ja tietyissä asioissa todella fiksu. Hän saa paljon rakkautta ja varmasti kokee olevansa tärkeä, rakastettu ja haluttu. En usko, että hän tulee toivomaan sitä, ettei olisi koskaan syntynyt. Tuo huomio Einsteinista oli hyvä, tuskin hänkään toivoi, ettei olisi syntynyt. Ja mitä maailma olisikaan menettänyt, jos hän ei olisi syntynyt vain siksi, että oli erilainen ja luultavasti haastavampi lapsi kuin muut?

Ap

Sinulla on ollut lapsesi vasta 4 vuotta. Se ei ole mitään. Päiväkotikin vielä päällä. Odotas, kun lapsi kasvaa. Olet jatkuvasti uupuneempi. Ei mitään järkeä hankkia toista lasta.