Naiset, jotka hankkivat lapsen ilman miestä. Miltä heistä tuntuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on surullista? Vapauttavaa ennemminkin luulisi olevan?

Surullista käydä läpi odotus, syntymä, lapsen kasvu, kaikki yksin. Ja lapsi alkaa jossain vaiheessa kysyä isää.

Ei siinä ole mitään surullista. Elämäni onnellisinta aikaa ollut aika jälkeen raskaaksi tulemisen. Ei lapsionneen miestä tarvita. Lapsi ei osaa kysellä isää elleivät aikuiset tyrkytä hänelle yksipuolista mallia, että "kaikilla on oltava isä ja äiti ja ydinperhe". 

Useimmat lapset näkevät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on surullista? Vapauttavaa ennemminkin luulisi olevan?

Surullista käydä läpi odotus, syntymä, lapsen kasvu, kaikki yksin. Ja lapsi alkaa jossain vaiheessa kysyä isää.

Ei siinä ole mitään surullista. Elämäni onnellisinta aikaa ollut aika jälkeen raskaaksi tulemisen. Ei lapsionneen miestä tarvita. Lapsi ei osaa kysellä isää elleivät aikuiset tyrkytä hänelle yksipuolista mallia, että "kaikilla on oltava isä ja äiti ja ydinperhe". 

Ei varmasti "osaa" kysellä isää, jos pienestä pitäen oppii aistimaan mitkä aiheet ovat epätoivottuja omassa perheessään, se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö isän kaipuuta olisi. Lapsen hankkiminen yksin on ehkä yksi itsekkäimpiä tekoja mitä voi olla, osa lapsista saattaa kyetä elämään suht normaalisti tuon kanssa, mutta ei se optimaali ratkaisu ole kenellekään. Osa taas kipuilee kovastikin isäkysymyksen parissa; kuka olen, keneltä näytän, kuka on minun isäni, muistuttaako hän minua, ajatteleeko kukaan minua joskus, onko minulla sisaruksia, jne. vaikka näitä ei ääneen kykenisi sanomaan. Valitettavasti elämme hyvin minä-keskeisessä yhteiskunnassa, jossa yksilön omat halut päästä toteuttamaan itseään ajavat muiden ihmisten hyvinvoinnin edelle, siksipä kaikki perhemallitkin ovat aivan yhtä hyviä, ja "kyllähän niissä ydinperheissäkin on alkoholismia, vaimonhakkaamista ja kaikkea muuta kamalaa, onko sellaisessa sitten muka hyvä kasvaa!?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on surullista? Vapauttavaa ennemminkin luulisi olevan?

Vapauttavaa? En ymmärrä.

Kuvittele, jos pystyt tilanne, jossa olet odottanut jotain kovasti haluamaasi vaikkapa 15 vuotta. Miltä sinusta tuntuu, kun viimein saat sen? Joko ymmärrät?

Säälittäviä reppanoita nuo naiset.

Hoitaisivat sen myös ilman miehen sukusoluja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on surullista? Vapauttavaa ennemminkin luulisi olevan?

Surullista käydä läpi odotus, syntymä, lapsen kasvu, kaikki yksin. Ja lapsi alkaa jossain vaiheessa kysyä isää.

Ei siinä ole mitään surullista. Elämäni onnellisinta aikaa ollut aika jälkeen raskaaksi tulemisen. Ei lapsionneen miestä tarvita. Lapsi ei osaa kysellä isää elleivät aikuiset tyrkytä hänelle yksipuolista mallia, että "kaikilla on oltava isä ja äiti ja ydinperhe". 

Useimmat lapset näkevät.

Kyllä vaan. Näkevät, että heidän perheensä muodostuu äidistä ja lapsesta. Naapurin Villen perhe isästä, äidistä ja viidestä lapsesta, Kaisa-serkun perhe isästä ja lapsesta, päiväkodin Liisan perhe kahdesta kodista, joissa Liisa asuu vuoroviikoin jne. Vasta sitten, kun aikuinen opettaa lapselle, että pelkkä ydinperhe on "oikea" malli, lapsi oppii näkemään että häneltä muka puuttuu jotain, jos perhemalli on joku muu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on surullista? Vapauttavaa ennemminkin luulisi olevan?

Vapauttavaa? En ymmärrä.

Kuvittele, jos pystyt tilanne, jossa olet odottanut jotain kovasti haluamaasi vaikkapa 15 vuotta. Miltä sinusta tuntuu, kun viimein saat sen? Joko ymmärrät?

Entäs mies?

Tulee vielä aika kun päästään tasaamaan tilit. Keinokohdut tulee kohta. Miltä teistä naisista tuntuu kun keinotekoisella munasolulla ja miehen spermalla siitetyt lapset tulee iskän kanssa vastaan? Te tulette tarvitsemaan aina miehen oikeaa spermaa, mutta tieteen ansiosta naista ei tarvita kohta ollenkaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on surullista? Vapauttavaa ennemminkin luulisi olevan?

Surullista käydä läpi odotus, syntymä, lapsen kasvu, kaikki yksin. Ja lapsi alkaa jossain vaiheessa kysyä isää.

Ei siinä ole mitään surullista. Elämäni onnellisinta aikaa ollut aika jälkeen raskaaksi tulemisen. Ei lapsionneen miestä tarvita. Lapsi ei osaa kysellä isää elleivät aikuiset tyrkytä hänelle yksipuolista mallia, että "kaikilla on oltava isä ja äiti ja ydinperhe". 

Useimmat lapset näkevät.

Kyllä vaan. Näkevät, että heidän perheensä muodostuu äidistä ja lapsesta. Naapurin Villen perhe isästä, äidistä ja viidestä lapsesta, Kaisa-serkun perhe isästä ja lapsesta, päiväkodin Liisan perhe kahdesta kodista, joissa Liisa asuu vuoroviikoin jne. Vasta sitten, kun aikuinen opettaa lapselle, että pelkkä ydinperhe on "oikea" malli, lapsi oppii näkemään että häneltä muka puuttuu jotain, jos perhemalli on joku muu. 

Entäs isänpäiväkortit päiväkodissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on surullista? Vapauttavaa ennemminkin luulisi olevan?

Surullista käydä läpi odotus, syntymä, lapsen kasvu, kaikki yksin. Ja lapsi alkaa jossain vaiheessa kysyä isää.

Ei siinä ole mitään surullista. Elämäni onnellisinta aikaa ollut aika jälkeen raskaaksi tulemisen. Ei lapsionneen miestä tarvita. Lapsi ei osaa kysellä isää elleivät aikuiset tyrkytä hänelle yksipuolista mallia, että "kaikilla on oltava isä ja äiti ja ydinperhe". 

Useimmat lapset näkevät.

Kyllä vaan. Näkevät, että heidän perheensä muodostuu äidistä ja lapsesta. Naapurin Villen perhe isästä, äidistä ja viidestä lapsesta, Kaisa-serkun perhe isästä ja lapsesta, päiväkodin Liisan perhe kahdesta kodista, joissa Liisa asuu vuoroviikoin jne. Vasta sitten, kun aikuinen opettaa lapselle, että pelkkä ydinperhe on "oikea" malli, lapsi oppii näkemään että häneltä muka puuttuu jotain, jos perhemalli on joku muu. 

Kuvittelet aidosti, että lapsi ei käsitä häneltä puuttuvan jotain oleellista joka jokaisella ihmisellä väistämättä löytyy (lasten tekemiseen edelleen tarvitaan se mies) mikäli kukaan ulkopuolelta ei tätä sitä hänelle kerro? Missään vaiheessa elämää ei vahingossakaan muodostu kaipuuta tätä kohtaan, eikä lapsi missään vaiheessa elämäänsä ala miettimään omaan olemassaoloon ja perimäänsä liittyviä kysymyksiä, koska kukaan ei ole hänelle tästä maininnut?

Olette pahemmin sekaisin kuin kuvittelinkaan.

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on surullista? Vapauttavaa ennemminkin luulisi olevan?

Surullista käydä läpi odotus, syntymä, lapsen kasvu, kaikki yksin. Ja lapsi alkaa jossain vaiheessa kysyä isää.

Ei siinä ole mitään surullista. Elämäni onnellisinta aikaa ollut aika jälkeen raskaaksi tulemisen. Ei lapsionneen miestä tarvita. Lapsi ei osaa kysellä isää elleivät aikuiset tyrkytä hänelle yksipuolista mallia, että "kaikilla on oltava isä ja äiti ja ydinperhe". 

Ei varmasti "osaa" kysellä isää, jos pienestä pitäen oppii aistimaan mitkä aiheet ovat epätoivottuja omassa perheessään, se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö isän kaipuuta olisi. Lapsen hankkiminen yksin on ehkä yksi itsekkäimpiä tekoja mitä voi olla, osa lapsista saattaa kyetä elämään suht normaalisti tuon kanssa, mutta ei se optimaali ratkaisu ole kenellekään. Osa taas kipuilee kovastikin isäkysymyksen parissa; kuka olen, keneltä näytän, kuka on minun isäni, muistuttaako hän minua, ajatteleeko kukaan minua joskus, onko minulla sisaruksia, jne. vaikka näitä ei ääneen kykenisi sanomaan. Valitettavasti elämme hyvin minä-keskeisessä yhteiskunnassa, jossa yksilön omat halut päästä toteuttamaan itseään ajavat muiden ihmisten hyvinvoinnin edelle, siksipä kaikki perhemallitkin ovat aivan yhtä hyviä, ja "kyllähän niissä ydinperheissäkin on alkoholismia, vaimonhakkaamista ja kaikkea muuta kamalaa, onko sellaisessa sitten muka hyvä kasvaa!?

Mitäpä jos et tekisi ongelmaa asiasta, josta et tiedä mitään? Kasvoin kahdestaan äitini kanssa. Minusta se oli maailman luonnollisin asia, koska niin oli aina ollut. En osannut kaivat isää, koska minulla ei sellaista koskaan ollut. Vasta kouluiässä tulin ajatelleeksi, että perheessäni on jotain "vikaa", kun opettajat ja muiden lasten vanhemmat taivastelivat isättömyyttäni. Minun oli todella vaikea käsittää, mikä siinä oli ongelma. Mutta kun kaikki asiaa päivittelivät opin lopulta ajatusmallin, että minussa on jotain vikaa, kun minulla ei ole isää. Ilman taivasteluja olisin ollut täysin tyytyväinen perheeseeni enkä olisi osannut isää kaivata. Hieman kun kasvoin, tajusin, miten hölmöjä nuo taivastelut olivat. Minähän oli täysin onnellinen ilman sitä mystistä isääkin. Ei siis mitään ongelmaa. Rajoittuneet aikuiset vain kuvittelivat, että heidän mallinsa on ainut oikea. 

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on surullista? Vapauttavaa ennemminkin luulisi olevan?

Surullista käydä läpi odotus, syntymä, lapsen kasvu, kaikki yksin. Ja lapsi alkaa jossain vaiheessa kysyä isää.

Ei siinä ole mitään surullista. Elämäni onnellisinta aikaa ollut aika jälkeen raskaaksi tulemisen. Ei lapsionneen miestä tarvita. Lapsi ei osaa kysellä isää elleivät aikuiset tyrkytä hänelle yksipuolista mallia, että "kaikilla on oltava isä ja äiti ja ydinperhe". 

Useimmat lapset näkevät.

Kyllä vaan. Näkevät, että heidän perheensä muodostuu äidistä ja lapsesta. Naapurin Villen perhe isästä, äidistä ja viidestä lapsesta, Kaisa-serkun perhe isästä ja lapsesta, päiväkodin Liisan perhe kahdesta kodista, joissa Liisa asuu vuoroviikoin jne. Vasta sitten, kun aikuinen opettaa lapselle, että pelkkä ydinperhe on "oikea" malli, lapsi oppii näkemään että häneltä muka puuttuu jotain, jos perhemalli on joku muu. 

Kuvittelet aidosti, että lapsi ei käsitä häneltä puuttuvan jotain oleellista joka jokaisella ihmisellä väistämättä löytyy (lasten tekemiseen edelleen tarvitaan se mies) mikäli kukaan ulkopuolelta ei tätä sitä hänelle kerro? Missään vaiheessa elämää ei vahingossakaan muodostu kaipuuta tätä kohtaan, eikä lapsi missään vaiheessa elämäänsä ala miettimään omaan olemassaoloon ja perimäänsä liittyviä kysymyksiä, koska kukaan ei ole hänelle tästä maininnut?

Olette pahemmin sekaisin kuin kuvittelinkaan.

En kuvittele, vaan tiedän, ettei hän ajattele niin. Lapseni on jo aikuinen ja olemme keskustelleet tämän moneen kertaan läpi. Vaikka ydinperhefanaatikot kuinka yrittivät aivopestä, ei minun lapseni kokenut, että häneltä puuttuu jotain, vaikka hän kasvoi minun kanssani kahdestaan. Hänen perheensä on minä ja hän. Ei sen kummempaa. Lapsentekoon ei tarvita kuin siittiö. Loppuosa miestä ei ole millään muotoa välttämätön. 

Kiitos kysymästä, hyvinhän tuo kasvoi, satakahdeksankymmentä ja kuusi senttiä.

Tässä on ehtinyt olla ihan äitinä ja isänä, kasvattamassa mukana suku ja ystävät. Eipähän ainakaan isona voivottele isättömien pikkuisten perään. Eikä varmaan pidä ihmeenä sitäkään, jos isä kasvattaa yksin lapsia.

Patriarcy kirjoitti:

Tulee vielä aika kun päästään tasaamaan tilit. Keinokohdut tulee kohta. Miltä teistä naisista tuntuu kun keinotekoisella munasolulla ja miehen spermalla siitetyt lapset tulee iskän kanssa vastaan? Te tulette tarvitsemaan aina miehen oikeaa spermaa, mutta tieteen ansiosta naista ei tarvita kohta ollenkaan!

Keinokohdut eivät ole tulossa, sen sijaan muistaakseni hiirillä on saatu toimimaan jonkin sortin lisääntyminen kahden naaraspuolisen hiiren soluja käyttäen. Toivon toki etteivät vastaavat kokeet koskaan ulottuisi ihmiskuntaan, vaikka kaltaisesi yksilöt saavatkin harkitsemaan kantaa aina välillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on surullista? Vapauttavaa ennemminkin luulisi olevan?

Surullista käydä läpi odotus, syntymä, lapsen kasvu, kaikki yksin. Ja lapsi alkaa jossain vaiheessa kysyä isää.

Ei siinä ole mitään surullista. Elämäni onnellisinta aikaa ollut aika jälkeen raskaaksi tulemisen. Ei lapsionneen miestä tarvita. Lapsi ei osaa kysellä isää elleivät aikuiset tyrkytä hänelle yksipuolista mallia, että "kaikilla on oltava isä ja äiti ja ydinperhe". 

Useimmat lapset näkevät.

Kyllä vaan. Näkevät, että heidän perheensä muodostuu äidistä ja lapsesta. Naapurin Villen perhe isästä, äidistä ja viidestä lapsesta, Kaisa-serkun perhe isästä ja lapsesta, päiväkodin Liisan perhe kahdesta kodista, joissa Liisa asuu vuoroviikoin jne. Vasta sitten, kun aikuinen opettaa lapselle, että pelkkä ydinperhe on "oikea" malli, lapsi oppii näkemään että häneltä muka puuttuu jotain, jos perhemalli on joku muu. 

Entäs isänpäiväkortit päiväkodissa?

Ammattitaitoiset päiväkodintädit hoitavat asian niin, ettei siitä tule ongelmaa. Lapsi kun voi olla monesta muustakin syystä "isätön" kuin vain siitä, että äiti hankki lapsen yksin. Hienotunteisuus ja perheiden monimuotoisuuden tukeminen ja ymmärtäminen ovat keskeinen osa varhaiskasvatuksen ammattilaisten ammattitaitoa. Jos niitä ei osaa, on väärällä alalla ja haitaksi lapsille. 

Vierailija kirjoitti:

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on surullista? Vapauttavaa ennemminkin luulisi olevan?

Surullista käydä läpi odotus, syntymä, lapsen kasvu, kaikki yksin. Ja lapsi alkaa jossain vaiheessa kysyä isää.

Ei siinä ole mitään surullista. Elämäni onnellisinta aikaa ollut aika jälkeen raskaaksi tulemisen. Ei lapsionneen miestä tarvita. Lapsi ei osaa kysellä isää elleivät aikuiset tyrkytä hänelle yksipuolista mallia, että "kaikilla on oltava isä ja äiti ja ydinperhe". 

Useimmat lapset näkevät.

Kyllä vaan. Näkevät, että heidän perheensä muodostuu äidistä ja lapsesta. Naapurin Villen perhe isästä, äidistä ja viidestä lapsesta, Kaisa-serkun perhe isästä ja lapsesta, päiväkodin Liisan perhe kahdesta kodista, joissa Liisa asuu vuoroviikoin jne. Vasta sitten, kun aikuinen opettaa lapselle, että pelkkä ydinperhe on "oikea" malli, lapsi oppii näkemään että häneltä muka puuttuu jotain, jos perhemalli on joku muu. 

Kuvittelet aidosti, että lapsi ei käsitä häneltä puuttuvan jotain oleellista joka jokaisella ihmisellä väistämättä löytyy (lasten tekemiseen edelleen tarvitaan se mies) mikäli kukaan ulkopuolelta ei tätä sitä hänelle kerro? Missään vaiheessa elämää ei vahingossakaan muodostu kaipuuta tätä kohtaan, eikä lapsi missään vaiheessa elämäänsä ala miettimään omaan olemassaoloon ja perimäänsä liittyviä kysymyksiä, koska kukaan ei ole hänelle tästä maininnut?

Olette pahemmin sekaisin kuin kuvittelinkaan.

En kuvittele, vaan tiedän, ettei hän ajattele niin. Lapseni on jo aikuinen ja olemme keskustelleet tämän moneen kertaan läpi. Vaikka ydinperhefanaatikot kuinka yrittivät aivopestä, ei minun lapseni kokenut, että häneltä puuttuu jotain, vaikka hän kasvoi minun kanssani kahdestaan. Hänen perheensä on minä ja hän. Ei sen kummempaa. Lapsentekoon ei tarvita kuin siittiö. Loppuosa miestä ei ole millään muotoa välttämätön. 

Se, ettei juuri sinun lapsesi ajattele niin, ei tarkoita tämän olevan universaali kokemus. Olen itse keskustellut useiden ilman isää kasvaneiden kanssa; osalla heistä sellainen puuttui lähtökohtaisesti, osalla vanhemmat olivat eronneet heidän ollessaan hyvin pieniä ja suhde isään katkennut (joissakin tapauksissa varmasti lapsen parhaaksi), ainoastaan hyvin harvat ovat pitäneet kasvuympäristöään ja lähtökohtiaan elämään optimaalisena, ja valtavan monella on ollut suurtakin kipuilua isäkysymyksen parissa. Se, että yrität hiljentää tämän yhä yleisemmän kokemuksen leimaamalla ikävistä faktoista puhuvat "ydinperhefanaatikoiksi" ja "aivopesuksi" saa minut toisaalta epäilemään kuinka rehellinen lapsesi kokemus lopulta on, ja kuinka paljon erään yksinhuoltajafanaatikon aivopesu on vaikuttanut tähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on surullista? Vapauttavaa ennemminkin luulisi olevan?

Surullista käydä läpi odotus, syntymä, lapsen kasvu, kaikki yksin. Ja lapsi alkaa jossain vaiheessa kysyä isää.

Ei siinä ole mitään surullista. Elämäni onnellisinta aikaa ollut aika jälkeen raskaaksi tulemisen. Ei lapsionneen miestä tarvita. Lapsi ei osaa kysellä isää elleivät aikuiset tyrkytä hänelle yksipuolista mallia, että "kaikilla on oltava isä ja äiti ja ydinperhe". 

Useimmat lapset näkevät.

Kyllä vaan. Näkevät, että heidän perheensä muodostuu äidistä ja lapsesta. Naapurin Villen perhe isästä, äidistä ja viidestä lapsesta, Kaisa-serkun perhe isästä ja lapsesta, päiväkodin Liisan perhe kahdesta kodista, joissa Liisa asuu vuoroviikoin jne. Vasta sitten, kun aikuinen opettaa lapselle, että pelkkä ydinperhe on "oikea" malli, lapsi oppii näkemään että häneltä muka puuttuu jotain, jos perhemalli on joku muu. 

Entäs isänpäiväkortit päiväkodissa?

Meillä lapsi voi tehdä kortin kenelle tahansa itselleen tärkeälle aikuiselle, jos isä ei syystä tai toisesta ole kuvioissa. On tärkeää, että lapsi ei koe oloaan ulkopuoliseksi missään tilanteessa. Siksi emme opeta lapsille, että kaikilla on isä ja perhe on viallinen, jos näin ei ole. Opetamme, että jokaisella on omanlaisensa perhe ja omat tärkeät ihmiset. Yhdellä ne ovat äiti ja isä. Toisella vaikkapa mummo ja pappa. Kolmannella äiti ja kummitäti. Vaihtoehtoja on lukemattomia. Ja ne kaikki ovat täsmälleen yhtä hyviä ja oikeita. Kysehän on lapsen kokemuksesta. Ei minun määritelmästäni.

Terveisin päiväkodintäti

Patriarcy kirjoitti:

Tulee vielä aika kun päästään tasaamaan tilit. Keinokohdut tulee kohta. Miltä teistä naisista tuntuu kun keinotekoisella munasolulla ja miehen spermalla siitetyt lapset tulee iskän kanssa vastaan? Te tulette tarvitsemaan aina miehen oikeaa spermaa, mutta tieteen ansiosta naista ei tarvita kohta ollenkaan!

Taas näitä biologiaa tuntemattomia oman elämänsä asiantuntijoita. Siittiö on paljon helpompi korvata toisella munasolulla hedelmöityksessä kuin tällä hetkellä vielä täyttä science fictionia oleva munasolun ja kohdun korvaaminen keinotekoisilla. Hiirillä kahdella munasolulla jälkeläisen tuottaminen onnistui jo pari vuosikymmentä sitten, kukaan ei ole vain tainnut uskaltaa kokeilla ihmisillä.

Uuniinhan nuo haluaisivat.

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on surullista? Vapauttavaa ennemminkin luulisi olevan?

Surullista käydä läpi odotus, syntymä, lapsen kasvu, kaikki yksin. Ja lapsi alkaa jossain vaiheessa kysyä isää.

Ei siinä ole mitään surullista. Elämäni onnellisinta aikaa ollut aika jälkeen raskaaksi tulemisen. Ei lapsionneen miestä tarvita. Lapsi ei osaa kysellä isää elleivät aikuiset tyrkytä hänelle yksipuolista mallia, että "kaikilla on oltava isä ja äiti ja ydinperhe". 

Useimmat lapset näkevät.

Kyllä vaan. Näkevät, että heidän perheensä muodostuu äidistä ja lapsesta. Naapurin Villen perhe isästä, äidistä ja viidestä lapsesta, Kaisa-serkun perhe isästä ja lapsesta, päiväkodin Liisan perhe kahdesta kodista, joissa Liisa asuu vuoroviikoin jne. Vasta sitten, kun aikuinen opettaa lapselle, että pelkkä ydinperhe on "oikea" malli, lapsi oppii näkemään että häneltä muka puuttuu jotain, jos perhemalli on joku muu. 

Kuvittelet aidosti, että lapsi ei käsitä häneltä puuttuvan jotain oleellista joka jokaisella ihmisellä väistämättä löytyy (lasten tekemiseen edelleen tarvitaan se mies) mikäli kukaan ulkopuolelta ei tätä sitä hänelle kerro? Missään vaiheessa elämää ei vahingossakaan muodostu kaipuuta tätä kohtaan, eikä lapsi missään vaiheessa elämäänsä ala miettimään omaan olemassaoloon ja perimäänsä liittyviä kysymyksiä, koska kukaan ei ole hänelle tästä maininnut?

Olette pahemmin sekaisin kuin kuvittelinkaan.

En kuvittele, vaan tiedän, ettei hän ajattele niin. Lapseni on jo aikuinen ja olemme keskustelleet tämän moneen kertaan läpi. Vaikka ydinperhefanaatikot kuinka yrittivät aivopestä, ei minun lapseni kokenut, että häneltä puuttuu jotain, vaikka hän kasvoi minun kanssani kahdestaan. Hänen perheensä on minä ja hän. Ei sen kummempaa. Lapsentekoon ei tarvita kuin siittiö. Loppuosa miestä ei ole millään muotoa välttämätön. 

Se, ettei juuri sinun lapsesi ajattele niin, ei tarkoita tämän olevan universaali kokemus. Olen itse keskustellut useiden ilman isää kasvaneiden kanssa; osalla heistä sellainen puuttui lähtökohtaisesti, osalla vanhemmat olivat eronneet heidän ollessaan hyvin pieniä ja suhde isään katkennut (joissakin tapauksissa varmasti lapsen parhaaksi), ainoastaan hyvin harvat ovat pitäneet kasvuympäristöään ja lähtökohtiaan elämään optimaalisena, ja valtavan monella on ollut suurtakin kipuilua isäkysymyksen parissa. Se, että yrität hiljentää tämän yhä yleisemmän kokemuksen leimaamalla ikävistä faktoista puhuvat "ydinperhefanaatikoiksi" ja "aivopesuksi" saa minut toisaalta epäilemään kuinka rehellinen lapsesi kokemus lopulta on, ja kuinka paljon erään yksinhuoltajafanaatikon aivopesu on vaikuttanut tähän.

En missään kohtaa sanonut, että se olisi universaali kokemus. Sinä ihan itse kohdistit kommentin minun lapseeni. Siksi vastasin niin kuin minun lapseni asian kokee. Kai ymmärrät, että sinun keskustelusi eivät myöskään ole universaaleja kokemuksia, vaan yksilöiden henkilökohtaisia kokemuksia, joista yksikään ei ole oikeampi tai väärempi kuin muut. En yritä hiljentää yhtään mitään. Kerroin vain totuuden minun lapseni ajatuksista, koska sinä niitä kyselit. Luultavimmin äitinä tunnen lapseni paremmin kuin tuntematon anonyymi palstailija, joka ei koskaan edes ole nähnyt lastani. 

Onhan se. Siinä varmasti tuntee itsensä tosi epäonnistuneeksi, kun ei löytänyt hyvää miestä jonka kanssa hankkia perhe. Muut pitää outolintuna ja tosiaan kaiken saa tehdä yksin. Lapsella ei isää ja sitä kautta yhteyttä isänpuolen sukuun. Jotain jää uupumaan. Lapsi päätynee aikanaan terapiaan, kun ei tunne itseään ja sitä mistä on lähtöisin. Pitäisi kieltää hedelmöityshoidot itsellisiltä naisilta. Jos et miestä onnistu löytämään perheenperustamiseen niin ole sitten ilman.