Naiset, jotka hankkivat lapsen ilman miestä. Miltä heistä tuntuu?

Patriarcy kirjoitti:

Tulee vielä aika kun päästään tasaamaan tilit. Keinokohdut tulee kohta. Miltä teistä naisista tuntuu kun keinotekoisella munasolulla ja miehen spermalla siitetyt lapset tulee iskän kanssa vastaan? Te tulette tarvitsemaan aina miehen oikeaa spermaa, mutta tieteen ansiosta naista ei tarvita kohta ollenkaan!

Kumpihan keksitään ensin, keinotekoinen munasolu vai aikamatkailu? :D

Vierailija kirjoitti:

Onhan se. Siinä varmasti tuntee itsensä tosi epäonnistuneeksi, kun ei löytänyt hyvää miestä jonka kanssa hankkia perhe. Muut pitää outolintuna ja tosiaan kaiken saa tehdä yksin. Lapsella ei isää ja sitä kautta yhteyttä isänpuolen sukuun. Jotain jää uupumaan. Lapsi päätynee aikanaan terapiaan, kun ei tunne itseään ja sitä mistä on lähtöisin. Pitäisi kieltää hedelmöityshoidot itsellisiltä naisilta. Jos et miestä onnistu löytämään perheenperustamiseen niin ole sitten ilman.

Ennemmin olisin kasvanut kaksin äitini kanssa kuin juopon väkivaltaisen mielipuolen ja äitini kanssa. Olisi ehkä vältytty terapialtakin, kun ei olisi joka välissä tarvinut pelätä, milloin nyrkki heilahtaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on surullista? Vapauttavaa ennemminkin luulisi olevan?

Surullista käydä läpi odotus, syntymä, lapsen kasvu, kaikki yksin. Ja lapsi alkaa jossain vaiheessa kysyä isää.

Kerran puistossa uiskenteli sorsanpoikanen äitisorsan kanssa, ja pieni lapsi kysyi äidiltään että "äiti sillä on vauva, mutta missä sen iskä on?".

Eipä tullut vastausta, eikä iskää näkynyt tytölläkään sen puoleen.

Siinähän olisi ollut ihan hyvä tilaisuus jutella siitä, kuinka isolla osalla eläinlajeista poikaset kasvattaa vain toinen osapuoli. Yleensä kai naaras, mutta joskus toki koiraskin voi huolehtia poikasista. Ja kuinka ihmiset voivat toimia ihan samoin.

Vierailija kirjoitti:

Eipä se perhemalli sitä lasta tuhoa, vaan kaavoihin pinttynyt yhteiskunta.
Lapsi ei tiedä, että siltä mitään puutuu, ennenkö se sanotaan sille.

Kyllä se viimeistään eskarissa huomaa, kun muut lapset askartelee isänpäivänä omille isilleen isänpäivä kortteja. Siinä se huomaa, että jotain puuttuu. Alkaa kysellä äidiltään missä mun isä on? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ottaisivat mieluummin kissan ja/kissoja.

Ottaisivat mieluummin rakastavan miehen. Siis tasoisensa sellaisen.

M/40

Ihan kamalaa. Miten sä kehtaat ehdottaa moista? Kyllä vitosen naisen pitää saada vähintään seiskan (mieluummin kasin) mies :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä se perhemalli sitä lasta tuhoa, vaan kaavoihin pinttynyt yhteiskunta.
Lapsi ei tiedä, että siltä mitään puutuu, ennenkö se sanotaan sille.

Kyllä se viimeistään eskarissa huomaa, kun muut lapset askartelee isänpäivänä omille isilleen isänpäivä kortteja. Siinä se huomaa, että jotain puuttuu. Alkaa kysellä äidiltään missä mun isä on? 

Niin ja mitähän siinä isänpäiväkortti setissä tapahtuu? Ettei vaan olisi sitä, että lapselle kerrotaan, että häneltä puuttuu isä? Toki fiksut eskariopet eivät asiaa esitä noin, vaan tukevat perheiden monimuotoisuuttaa tarjoamalla mahdollisuuden askarrella kortti muullekin kuin isälle. Ja entäpä sitten jos lapsi isästä kysyykin? Ei se ole ongelma ellei siitä sellaista tee. Lapselle voi ihan hyvin selittää, että perheitä on erilaisia eikä kaikissa perheissä ole isää. Ongelma ratkaistu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä se perhemalli sitä lasta tuhoa, vaan kaavoihin pinttynyt yhteiskunta.
Lapsi ei tiedä, että siltä mitään puutuu, ennenkö se sanotaan sille.

Kyllä se viimeistään eskarissa huomaa, kun muut lapset askartelee isänpäivänä omille isilleen isänpäivä kortteja. Siinä se huomaa, että jotain puuttuu. Alkaa kysellä äidiltään missä mun isä on? 

Emme elä enää 1950-luvulla, joten isättömyys ei ole mikään big deal. Nykisin on niin monenkirjavia perheitä, että perinteinen isä-äiti-lapsi-malli alkaa olla auttamatta vanhanaikainen ja pian jopa vähemmistössä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos uudelleen saisin valita tekisin lapsen yksin.

Se on lapsellekkin selkeintä ja ei ole sellaista puolihuonoa isähahmoa siellä taustalla pelleilemässä ja lisäämässä lapselle hylkäyskokemuksia.

Miten te jaksatte u-lista huonoista isähahmoista, kun itse laitatte ulkonäön ja supliikin isäominaisuuksien edelle miestä valitessanne?

M/40

Mitä mielestäsi ovat isäominaisuudet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä se perhemalli sitä lasta tuhoa, vaan kaavoihin pinttynyt yhteiskunta.
Lapsi ei tiedä, että siltä mitään puutuu, ennenkö se sanotaan sille.

Kyllä se viimeistään eskarissa huomaa, kun muut lapset askartelee isänpäivänä omille isilleen isänpäivä kortteja. Siinä se huomaa, että jotain puuttuu. Alkaa kysellä äidiltään missä mun isä on? 

Voi sinua, jos kuvittelet, että tuo on vaikea kysymys... Sinulla ei taida olla lapsia. Tuohon kysymykseen on helppo vastata. Mutta yleensähän aihe ei nouse esiin eskarin askarteluissa, vaan lapsi on kyllä perheensä kokoonpanosta selvillä jo varhaislapsuudestaan lähtien.

Voi teitä hassuja, maailmasta, ihmisistä ja vanhemmuudesta tietämättömiä sinkkumiehiä! Olette kyllä hupaisia tuossa naiiviudessanne. (Oletan sut lapsettomaksi sinkkumieheksi, kun sellaiselta kuulostat.)

Vierailija kirjoitti:

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on surullista? Vapauttavaa ennemminkin luulisi olevan?

Surullista käydä läpi odotus, syntymä, lapsen kasvu, kaikki yksin. Ja lapsi alkaa jossain vaiheessa kysyä isää.

Ei siinä ole mitään surullista. Elämäni onnellisinta aikaa ollut aika jälkeen raskaaksi tulemisen. Ei lapsionneen miestä tarvita. Lapsi ei osaa kysellä isää elleivät aikuiset tyrkytä hänelle yksipuolista mallia, että "kaikilla on oltava isä ja äiti ja ydinperhe". 

Ei varmasti "osaa" kysellä isää, jos pienestä pitäen oppii aistimaan mitkä aiheet ovat epätoivottuja omassa perheessään, se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö isän kaipuuta olisi. Lapsen hankkiminen yksin on ehkä yksi itsekkäimpiä tekoja mitä voi olla, osa lapsista saattaa kyetä elämään suht normaalisti tuon kanssa, mutta ei se optimaali ratkaisu ole kenellekään. Osa taas kipuilee kovastikin isäkysymyksen parissa; kuka olen, keneltä näytän, kuka on minun isäni, muistuttaako hän minua, ajatteleeko kukaan minua joskus, onko minulla sisaruksia, jne. vaikka näitä ei ääneen kykenisi sanomaan. Valitettavasti elämme hyvin minä-keskeisessä yhteiskunnassa, jossa yksilön omat halut päästä toteuttamaan itseään ajavat muiden ihmisten hyvinvoinnin edelle, siksipä kaikki perhemallitkin ovat aivan yhtä hyviä, ja "kyllähän niissä ydinperheissäkin on alkoholismia, vaimonhakkaamista ja kaikkea muuta kamalaa, onko sellaisessa sitten muka hyvä kasvaa!?

Mitäpä jos et tekisi ongelmaa asiasta, josta et tiedä mitään? Kasvoin kahdestaan äitini kanssa. Minusta se oli maailman luonnollisin asia, koska niin oli aina ollut. En osannut kaivat isää, koska minulla ei sellaista koskaan ollut. Vasta kouluiässä tulin ajatelleeksi, että perheessäni on jotain "vikaa", kun opettajat ja muiden lasten vanhemmat taivastelivat isättömyyttäni. Minun oli todella vaikea käsittää, mikä siinä oli ongelma. Mutta kun kaikki asiaa päivittelivät opin lopulta ajatusmallin, että minussa on jotain vikaa, kun minulla ei ole isää. Ilman taivasteluja olisin ollut täysin tyytyväinen perheeseeni enkä olisi osannut isää kaivata. Hieman kun kasvoin, tajusin, miten hölmöjä nuo taivastelut olivat. Minähän oli täysin onnellinen ilman sitä mystistä isääkin. Ei siis mitään ongelmaa. Rajoittuneet aikuiset vain kuvittelivat, että heidän mallinsa on ainut oikea. 

Tiedän asiasta paljonkin, sillä olen itse kasvanut myös kahdestaan äitini kanssa - kylläkin (ymmärrettävän) avioeron seurauksena. Olen myös keskustellut kokemuksistani lukuisien muiden avioeroperheiden kasvattien, sekä sellaisten henkilöiden kanssa joilta isä on lähtökohtaisesti puuttunut. Mainitsinkin kirjoituksessani että osa voi kyetä elämään normaalisti tuon kanssa, mutta kokemus ei valitettavasti päde kaikkiin - tai edes useimpiin. On todella hienoa mikäli oma lapsuutesi on ollut kaikin puolin tasapainoinen etkä ole koskaan kokenut kaipuuta puuttuvaan vanhempaan, ja on ikävää jos olet kokenut tästä taivastelua vieraiden taholta koulussa, mutta yritä ymmärtää ettei sinun kokemuksesi ole monien muiden vastaavassa tilanteessa kasvaneiden jakama. Meidän perimämme väistämättä muodostuu kahden ihmisen geeneistä, ja yhteys tähän puuttuvaan puoleen on paljon syvempi kuin pelkästään sosiaalinen tai rajoittuneen yhteiskunnan keksintö - se on ikuinen, ja tulee sellaisena myös aina pysymään, riippumatta siitä miten ihmiset yrittävät perheensä tiettynä aikakautena järjestää.

Ja silläkin uhalla että tämä kuulostaa hieman vainoharhaiselta, pidän mielenkiintoisena kuinka suunnitelmallista yksinhuoltajuutta puolustavien kirjoituksissa toistuu tietyt avainsanat; rajoittuneet aikuiset, kuvittelevat että heidän mallinsa on ainoa oikea, jne. Aivan kuin kaikki olisi yhden ja saman henkilön näppäimistöltä, rooli vain muuttuu...

Kyllä mieluummin tekisin lapsen yksin kuin esim. Kumppanivanhemman kanssa tai jäisin jumiin jonkun vaikean eksän kanssa kasvattamaan lasta. Tai vaikka eksä olisikin mahtava isä ja muutenkin hyvä tyyppi, en silti haluaisi jakaa lastani kenenkään kanssa, siis niin että puolet ajasta minulla olisi lapsi luonani ja puolet ajasta isällään. Haluan olla äitinä läsnä koko ajan. Olisi todella surullista jos joutuisin olemaan jouluja ja viikonloppuja ilman lastani. Sitten vielä jotkut uusperhekuviot siihen. Lisäksi, voisin päättää ihan itsenäisesti milloin sen lapsen aika on, eikä tarvitsisi odotella että mies on valmis isäksi.

Nyt kun olen vakaassa parisuhteessa ja mies haluaa kovasti isäksi, ensimmäinen vaihtoehtoni on tehdä lapsi mieheni kanssa. Mutta jos en olisi näin huipun miehen kanssa, tekisin lapsen yksin, eikä siinä olisi minusta mitään surullista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se. Siinä varmasti tuntee itsensä tosi epäonnistuneeksi, kun ei löytänyt hyvää miestä jonka kanssa hankkia perhe. Muut pitää outolintuna ja tosiaan kaiken saa tehdä yksin. Lapsella ei isää ja sitä kautta yhteyttä isänpuolen sukuun. Jotain jää uupumaan. Lapsi päätynee aikanaan terapiaan, kun ei tunne itseään ja sitä mistä on lähtöisin. Pitäisi kieltää hedelmöityshoidot itsellisiltä naisilta. Jos et miestä onnistu löytämään perheenperustamiseen niin ole sitten ilman.

Ennemmin olisin kasvanut kaksin äitini kanssa kuin juopon väkivaltaisen mielipuolen ja äitini kanssa. Olisi ehkä vältytty terapialtakin, kun ei olisi joka välissä tarvinut pelätä, milloin nyrkki heilahtaa. 

Niin miehethän ei tosiaan ole muuta kuin hakkaavia sikoja. Muuta vaihtoehtoa ei ole kuin hankkia lapsi sellaisen kanssa tai yksin. Se, että sun isä oli väkivaltainen juoppo ei tarkoita sitä, että kaikkien muidenkin olisi. Sulla ei ole hyviä kokemuksia isäsuhteesta, siksi se on sinulle merkityksetön. 

Hirveetä yksinhuoltajien arvostelua! Mun lapsen isä on kuollut, siksi ollaan kahdestaan! Tarpeeksi rankkaa muutenkin kun joka paikassa olet se hylkiö. Bemarilla ajelevien isien räkänokkalapset kyselevät päiväkodin portilla lapseltani missä sun iskä on? Ja oma isä virnuilee vieressä! Olkaapa itse kokoajan lapsen kanssa ihan kaikessa mukana ja joka kerta kun meinaatte lähteä vaikka lenkille yksin niin muista että et voi koska lapsi on otettava mukaan! Joka kerta kun meinaat ottaa torkut työpäivän jälkeen, et voi koska lapsi jää ilman valvontaa. Muistakaa nämä kun suljettu silmät. Ja opettakaa lapsillenne käytöstapoja, kaikki ei ole sitä miltä näyttää!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä se perhemalli sitä lasta tuhoa, vaan kaavoihin pinttynyt yhteiskunta.
Lapsi ei tiedä, että siltä mitään puutuu, ennenkö se sanotaan sille.

Kyllä se viimeistään eskarissa huomaa, kun muut lapset askartelee isänpäivänä omille isilleen isänpäivä kortteja. Siinä se huomaa, että jotain puuttuu. Alkaa kysellä äidiltään missä mun isä on? 

Niin ja mitähän siinä isänpäiväkortti setissä tapahtuu? Ettei vaan olisi sitä, että lapselle kerrotaan, että häneltä puuttuu isä? Toki fiksut eskariopet eivät asiaa esitä noin, vaan tukevat perheiden monimuotoisuuttaa tarjoamalla mahdollisuuden askarrella kortti muullekin kuin isälle. Ja entäpä sitten jos lapsi isästä kysyykin? Ei se ole ongelma ellei siitä sellaista tee. Lapselle voi ihan hyvin selittää, että perheitä on erilaisia eikä kaikissa perheissä ole isää. Ongelma ratkaistu. 

Ongelma ei todellakaan ole tuolla selityksellä ratkaistu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se. Siinä varmasti tuntee itsensä tosi epäonnistuneeksi, kun ei löytänyt hyvää miestä jonka kanssa hankkia perhe. Muut pitää outolintuna ja tosiaan kaiken saa tehdä yksin. Lapsella ei isää ja sitä kautta yhteyttä isänpuolen sukuun. Jotain jää uupumaan. Lapsi päätynee aikanaan terapiaan, kun ei tunne itseään ja sitä mistä on lähtöisin. Pitäisi kieltää hedelmöityshoidot itsellisiltä naisilta. Jos et miestä onnistu löytämään perheenperustamiseen niin ole sitten ilman.

Ennemmin olisin kasvanut kaksin äitini kanssa kuin juopon väkivaltaisen mielipuolen ja äitini kanssa. Olisi ehkä vältytty terapialtakin, kun ei olisi joka välissä tarvinut pelätä, milloin nyrkki heilahtaa. 

Mutta kaikista parasta sinulle olisi ollut kasvaa äitisi ja tasapainoisen ja rakastavan isän kanssa. Itse kasvoin  kaksin äitini kanssa, joka tosin itse oli se juoppo, ja jonka takia jäinkin asiassa täysin yksin kun ulospäin kulissitkin pysyivät nätisti pystyssä.

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on surullista? Vapauttavaa ennemminkin luulisi olevan?

Surullista käydä läpi odotus, syntymä, lapsen kasvu, kaikki yksin. Ja lapsi alkaa jossain vaiheessa kysyä isää.

Ei siinä ole mitään surullista. Elämäni onnellisinta aikaa ollut aika jälkeen raskaaksi tulemisen. Ei lapsionneen miestä tarvita. Lapsi ei osaa kysellä isää elleivät aikuiset tyrkytä hänelle yksipuolista mallia, että "kaikilla on oltava isä ja äiti ja ydinperhe". 

Ei varmasti "osaa" kysellä isää, jos pienestä pitäen oppii aistimaan mitkä aiheet ovat epätoivottuja omassa perheessään, se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö isän kaipuuta olisi. Lapsen hankkiminen yksin on ehkä yksi itsekkäimpiä tekoja mitä voi olla, osa lapsista saattaa kyetä elämään suht normaalisti tuon kanssa, mutta ei se optimaali ratkaisu ole kenellekään. Osa taas kipuilee kovastikin isäkysymyksen parissa; kuka olen, keneltä näytän, kuka on minun isäni, muistuttaako hän minua, ajatteleeko kukaan minua joskus, onko minulla sisaruksia, jne. vaikka näitä ei ääneen kykenisi sanomaan. Valitettavasti elämme hyvin minä-keskeisessä yhteiskunnassa, jossa yksilön omat halut päästä toteuttamaan itseään ajavat muiden ihmisten hyvinvoinnin edelle, siksipä kaikki perhemallitkin ovat aivan yhtä hyviä, ja "kyllähän niissä ydinperheissäkin on alkoholismia, vaimonhakkaamista ja kaikkea muuta kamalaa, onko sellaisessa sitten muka hyvä kasvaa!?

Mitäpä jos et tekisi ongelmaa asiasta, josta et tiedä mitään? Kasvoin kahdestaan äitini kanssa. Minusta se oli maailman luonnollisin asia, koska niin oli aina ollut. En osannut kaivat isää, koska minulla ei sellaista koskaan ollut. Vasta kouluiässä tulin ajatelleeksi, että perheessäni on jotain "vikaa", kun opettajat ja muiden lasten vanhemmat taivastelivat isättömyyttäni. Minun oli todella vaikea käsittää, mikä siinä oli ongelma. Mutta kun kaikki asiaa päivittelivät opin lopulta ajatusmallin, että minussa on jotain vikaa, kun minulla ei ole isää. Ilman taivasteluja olisin ollut täysin tyytyväinen perheeseeni enkä olisi osannut isää kaivata. Hieman kun kasvoin, tajusin, miten hölmöjä nuo taivastelut olivat. Minähän oli täysin onnellinen ilman sitä mystistä isääkin. Ei siis mitään ongelmaa. Rajoittuneet aikuiset vain kuvittelivat, että heidän mallinsa on ainut oikea. 

Tiedän asiasta paljonkin, sillä olen itse kasvanut myös kahdestaan äitini kanssa - kylläkin (ymmärrettävän) avioeron seurauksena. Olen myös keskustellut kokemuksistani lukuisien muiden avioeroperheiden kasvattien, sekä sellaisten henkilöiden kanssa joilta isä on lähtökohtaisesti puuttunut. Mainitsinkin kirjoituksessani että osa voi kyetä elämään normaalisti tuon kanssa, mutta kokemus ei valitettavasti päde kaikkiin - tai edes useimpiin. On todella hienoa mikäli oma lapsuutesi on ollut kaikin puolin tasapainoinen etkä ole koskaan kokenut kaipuuta puuttuvaan vanhempaan, ja on ikävää jos olet kokenut tästä taivastelua vieraiden taholta koulussa, mutta yritä ymmärtää ettei sinun kokemuksesi ole monien muiden vastaavassa tilanteessa kasvaneiden jakama. Meidän perimämme väistämättä muodostuu kahden ihmisen geeneistä, ja yhteys tähän puuttuvaan puoleen on paljon syvempi kuin pelkästään sosiaalinen tai rajoittuneen yhteiskunnan keksintö - se on ikuinen, ja tulee sellaisena myös aina pysymään, riippumatta siitä miten ihmiset yrittävät perheensä tiettynä aikakautena järjestää.

Ja silläkin uhalla että tämä kuulostaa hieman vainoharhaiselta, pidän mielenkiintoisena kuinka suunnitelmallista yksinhuoltajuutta puolustavien kirjoituksissa toistuu tietyt avainsanat; rajoittuneet aikuiset, kuvittelevat että heidän mallinsa on ainoa oikea, jne. Aivan kuin kaikki olisi yhden ja saman henkilön näppäimistöltä, rooli vain muuttuu...

Faktoilla on tapana toistua. Ei se sen kummempaa ole. Kyllähän julkisuudessa jatkuvasti toistellaan myös sitä, että käsihygienia vähentää virustartunnan riskiä merkittävästi. Meinaatko, että sitäkin kirjoittelee yksi ja sama ihminen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se. Siinä varmasti tuntee itsensä tosi epäonnistuneeksi, kun ei löytänyt hyvää miestä jonka kanssa hankkia perhe. Muut pitää outolintuna ja tosiaan kaiken saa tehdä yksin. Lapsella ei isää ja sitä kautta yhteyttä isänpuolen sukuun. Jotain jää uupumaan. Lapsi päätynee aikanaan terapiaan, kun ei tunne itseään ja sitä mistä on lähtöisin. Pitäisi kieltää hedelmöityshoidot itsellisiltä naisilta. Jos et miestä onnistu löytämään perheenperustamiseen niin ole sitten ilman.

Ennemmin olisin kasvanut kaksin äitini kanssa kuin juopon väkivaltaisen mielipuolen ja äitini kanssa. Olisi ehkä vältytty terapialtakin, kun ei olisi joka välissä tarvinut pelätä, milloin nyrkki heilahtaa. 

Niin miehethän ei tosiaan ole muuta kuin hakkaavia sikoja. Muuta vaihtoehtoa ei ole kuin hankkia lapsi sellaisen kanssa tai yksin. Se, että sun isä oli väkivaltainen juoppo ei tarkoita sitä, että kaikkien muidenkin olisi. Sulla ei ole hyviä kokemuksia isäsuhteesta, siksi se on sinulle merkityksetön. 

Juuri noinhan tuossa sanottiin. Yhtään et yleistä ja vedä mutkia suoraksi ja laita sanoja toisen suuhun. Pois se sinusta. 

Vierailija kirjoitti:

Jos ei löydy sellaista nykyaikaista isäkandidaattia, joka oikeasti ymmärtää isyyden vastuun niin parempi se yksin on.

Itse ryhdyin yksinhuoltajaksi aikoinaan, kun mies kuvitteli, että tyhjästä hänelle perheidyllin kulissit tarjoan.

Jääkaappiakin tyhjäsi, kuin sika, vaikka ei itse käynyt kaupassa koskaan. Lasta ei hoitanut, sotki, teki pyykkiä ja tiskiä ja kuvitteli kuittaavansa kaiken käymällä töissä tienaamassa itselleen rahaa.

Saattoi joskus jotain hetkellisesti tehdä perheen eteen, kun oli hyötynyt vanhanajan perheroolijaosta kymmenkertaisesti.

Yksinhuoltajuus oli kuin siunaus.

Samaa mieltä! Olin ennen lastani täysi idiootti joka hyppi narsisti miehen pillin tahdissa.

Raskaus avasi silmäni vihdoin sille missä helvetissä elän. Mies uhkaili ja painosti aborttiin mihin en todellakaan suostunut. Nyt olen jo vuosia ollut äiyi ja ollut ensimäistä kertaa elämässäni onnellinen.

Ei siihen miestä tarvita todellakaan!!!

Vierailija kirjoitti:

Hirveetä yksinhuoltajien arvostelua! Mun lapsen isä on kuollut, siksi ollaan kahdestaan! Tarpeeksi rankkaa muutenkin kun joka paikassa olet se hylkiö. Bemarilla ajelevien isien räkänokkalapset kyselevät päiväkodin portilla lapseltani missä sun iskä on? Ja oma isä virnuilee vieressä! Olkaapa itse kokoajan lapsen kanssa ihan kaikessa mukana ja joka kerta kun meinaatte lähteä vaikka lenkille yksin niin muista että et voi koska lapsi on otettava mukaan! Joka kerta kun meinaat ottaa torkut työpäivän jälkeen, et voi koska lapsi jää ilman valvontaa. Muistakaa nämä kun suljettu silmät. Ja opettakaa lapsillenne käytöstapoja, kaikki ei ole sitä miltä näyttää!

Huomauttaisin ettei tämä ketju sisällä ainakaan omalta osaltani yksinhuoltajien arvostelua vaan _suunnitelmallisen_ yksinhuoltajuuden arvostelua. Tämä ei päde mitenkään sinuun, hankithan lapset miehen kanssa joka traagisesti on nyt kuollut. Voin uskoa että on rankkaa, tämä on yksi niistä (monista) syistä miksi kaksi vanhempaa olisi parempi ratkaisu - ei tarvitse olla koko ajan kiinni lapsessa, saa myös omaakin aikaa ja turvaverkko on monesti laajempi. Voimia jaksaa tuossa hyvin rankassa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä se perhemalli sitä lasta tuhoa, vaan kaavoihin pinttynyt yhteiskunta.
Lapsi ei tiedä, että siltä mitään puutuu, ennenkö se sanotaan sille.

Kyllä se viimeistään eskarissa huomaa, kun muut lapset askartelee isänpäivänä omille isilleen isänpäivä kortteja. Siinä se huomaa, että jotain puuttuu. Alkaa kysellä äidiltään missä mun isä on? 

Niin ja mitähän siinä isänpäiväkortti setissä tapahtuu? Ettei vaan olisi sitä, että lapselle kerrotaan, että häneltä puuttuu isä? Toki fiksut eskariopet eivät asiaa esitä noin, vaan tukevat perheiden monimuotoisuuttaa tarjoamalla mahdollisuuden askarrella kortti muullekin kuin isälle. Ja entäpä sitten jos lapsi isästä kysyykin? Ei se ole ongelma ellei siitä sellaista tee. Lapselle voi ihan hyvin selittää, että perheitä on erilaisia eikä kaikissa perheissä ole isää. Ongelma ratkaistu. 

Pidätkö lapsia idioottina? Kyllä se lapsi ihan itse vertaa itseään muihin. Lapset myös puhuu mitä ne tekee kotona äidin ja isän kanssa. Viikonlopun jälkeen voi kaveri kertoa kuinka kävi iskän ja äidin kanssa moikkaamassa mummoa. Ai niin minulla on muuten kaksi mummoa ja kaksi pappaa, miksi sinulla on vain yhdet?