Nyt ihan rehellisesti, kannattaako lapsia hankkia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei, älä hanki. Tää on hirvittävän raskasta. Tein lapset jollain autopilotilla miettimättä asiaa tarkemmin, tyhmä minä. Tosiaan, ikinä ei saa enää olla rauhassa ja ihan koko ajan joku vinkuu jotain. Jo pelkkä vaateshow on ihan järjetön 🙄 Enkä ennen lapsia tiennyt olevani erityisherkkä melulle, mutta nytpä tiedän senkin. En tiedä muista, mutta meillä arki on kauheaa 90% ajasta, se 10 % on sitten lasten hauskoja juttuja ja haleja.

Tee asioita, joista nautit: matkustele, tapaa ihmisiä, lue, mitä ikinä 😊

Ap epäilee, oliko tämä oikeasti äidin kirjoitus. Ja olivatko yläpeukuttaja äitejä vai velkoja...? Haluaisin kyllä ajatella, että elämäni olisi onnellisempaa ilman lapsia. Haaveilen vähän erikoisemmistakin jutuista, esimerkiksi yksin vuorille muuttamisesta ja taide-elokuvien ja dokumenttien tekemisestä.

Kaipaan lapsia elämääni, mutta voisivatko siskoni ja ystäväni lapset olla riittävästi ja sitten minulla säilyisi vapauteni, voisin huokaista ja alkaa viimeinkin elämään.

Kannattaa huokaista ja alkaa elämään nyt ihan jo tänään.  Muut asiat järjestyy sitten sen mukana.

Vastaus ei löydy muualta kuin sinulta itseltäsi. Minä olen saanut kaksi lasta ja molemmat ovat olleet toivottuja. Lapsia ei kannata tekemällä tehdä jos ei todella halua. Suuri vastuu, mutta mielestäni äitiys antaa enemmän kuin ottaa. Nykyajan itsekkyys ajanut siihen ettei kaikista ole vanhemmiksi. Ensin pitäisi pystyä muodostamaan parisuhde ja sekin monille vaikeaa.

Ai tähän seta maailmaan, sairas maailma, kun Jeesus tulee ja ylöstempaa uskovat, vauvat ja pienimmät lapset niin vauva katoaa sun silmien edestä jos et oo itse uskossa... Toisaalta jos olet niin pääset mukaan ylösyempsukseen, muuten ei kannata, tulee varmaan ikävä omaa lasta

Ei tähän maailmaan kannata lapsia hankkia.

Ihmisiä on täällä jo kylliksi asti, epävarmuutta, työttömyyttä, huolta oletko riittävän hyvä vanhempi, pelkoa, rajoituksia ja ohjeita sekä määrityksiä lainlaatijan puolelta millainen vanhempi pitää olla jotta saat pitää lapsesi.

Kysy itseltäsi. Ainoa joka tietää oikean vastauksen. Minä tein, on rakkain asia elämässäni. Silti elän jo taas itsenäistä ja vapaata elämää, hyvin olen ehtinyt kaikkeen.

Rehellisesti, lapset ovat parasta mitä meille on koskaan tapahtunut. En koskaan ollut varma halustani saada lapsia, mutta mieheni oli. Onneksi. Lapsista on ollut niin paljon iloa ja onnea, että en olisi koskaan sellaista voinut kuvitellakaan. Tietysti on ollut myös väsymystä ja huonompia päiviä, mutta niin se on minkä tahansa asian kanssa. Ei elämässä mikään ole pelkkää onnessa liihottamista. Meidän lapsemme ovat huippuja tyyppejä, joiden kasvua on ollut mielenkiintoista seurata ja meillä on hyvä olla yhdessä perheenä. Olemme onnekkaita, että saimme heidät elämäämme.

Vierailija kirjoitti:

Ap:n ei ainakaan kannata.

JA kukas tietäjä siellä lausahtelee totuuksiaan?

Lapset on lahja.

Vaikea sanoa, kenen kannattaa hankkia ja kenen ei.

Väkivaltaisen ja alistavan ihmisen ei kannata hankkia lapsia eikä sellaisen henkilön, jonka elämässä päihteet ajaa syntymättömän lapsen ohi. 

Adoptiokin on mahdollisuus. Suoda turvaa sellaislle, jolla sitä ei ole.

Anteeksi, mutta muutama asiaa pisti silmään. Olet 36-v ja tunnet tarvitsevasi vielä omaa aikaa toteuttaa omaa elämääsi & haaveitasi. Oletettavasti olet jo 15 v ollut omillasi. Eikö se riitä?

Viimeiset 10 v on mennyt terapiassa? Oletko varmasti toipunut? Lapsi ansaitsee terveet vanhemmat.

Mikäli mietit nyt parisuhteen perustamista ja lasten hankintaa, niin on jo kova kiire. Puoliso olisi syytä tuntea hyvin ja parisuhde olla vakaalla pohjalla, vielä taustasi huomioiden. Vaille 40v myös hedelmällisyys on jo laskenut ja mahdollisuus saada ei terve lapsi kasvanut.

Lapsien kasvattaminen on rankkaa, mutta se on minulle elämäni tärkein asia. Rakkaimmat ihmiset elämässäni ovat lapseni.

Huomenta. Toivottavasti tämä kommentti saa jäädä näkyviin, sillä tarkoitukseni ei ole olla ilkeä, vaan mielipiteeni on rehellinen.

Mielestäni lapsia ei kannata hankkia. Tehtiin vaimoni kanssa 2 lasta, ihanaa sellaista. Elämä sujui niinkuin pitikin sujua. Kunnes vaimoni haksahti työpaikkaromanssiin ja salasuhteeseen ja erohan siitä tuli. Ei perhe ja lapset olleetkaan vaimolle ne pääasia.

Nyt kadun lapsia, sillä heille tämä ero kärsimys oli aivan turha. Joo, sanotaan, että lapset tottuu. Tottuuhan ne, kun pakko on. Muttei silti mielestäni heidän olisi kuulunut joutua tällaiseen. Ja koska näköjään asia on niin, ettei valitsemaansa puolisoon voi kuitenkaan loppupelissä täysin luottaa, oli sitten kyseessä mies tai nainen, niin mielestäni lapsia ei kannata hankkia. Itse ainakin olisin jättänyt lapset tekemättä, jos olisin tämän tiennyt tulevaksi.

Kunhan et haksahda siihen nykyajan olettamukseen, että et itse ole vastuussa lapsistasi ja ymmärrät tämän "koko kylä kasvattaa" - mentaliteetin niin, että varhaiskasvatus, koulu, mummit, naapurit, kummit ym. hoitaa jättisiivun ja itse nautiskelet "omasta ajasta ja haaveista" sekä käytät tekosyynä sitä, että haluat olla täydellinen äiti ja jotta se onnistuu niin tarvitset koko kylän hoitamaan muksuja.

Vierailija kirjoitti:

Mutta olen aina kuvitellut, että minulla olisi lapsia. Tai oikeammin yksi lapsi. Jos en saa lasta, kaikki vaan päätyy, kun kuolen. Minulla on jääkaapin ovessa yksi oma lapsuudenkuvani ja haluaisin rakastaa jotain sellaista kuin siinä kuvassa. Olen asunut vuoden Aasiassa ja kaipaan vieläkin toisaalta sellaista vapautta ja elämyksiä, toisaalta perheen pysyvyyttä.

En usko että ikinä pystyisin tekemään päätöstä, etten halua tai yritä saada lasta. Se tuntuu jo ajatuksenakin niin tyhjältä. Haluaisin, etten haluaisi lasta. Sitten tämä tuska olisi ohi. Välillä näen lapsettomia naisia, joita ihailen todella paljon. Jos elävässä elämässäni olisi vastaavia esikuvia, olisin asian kanssa varmasti paremmin sujut.

Tuttu kolmekymppinen nainen kuoli tällä viikolla pitkäaikaiseen sairauteen. Lapsettomana kuoli. Hänen elämänsä päättyi, mikään muu ei päättynyt. 

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi, mutta muutama asiaa pisti silmään. Olet 36-v ja tunnet tarvitsevasi vielä omaa aikaa toteuttaa omaa elämääsi & haaveitasi. Oletettavasti olet jo 15 v ollut omillasi. Eikö se riitä?

Viimeiset 10 v on mennyt terapiassa? Oletko varmasti toipunut? Lapsi ansaitsee terveet vanhemmat.

Mikäli mietit nyt parisuhteen perustamista ja lasten hankintaa, niin on jo kova kiire. Puoliso olisi syytä tuntea hyvin ja parisuhde olla vakaalla pohjalla, vielä taustasi huomioiden. Vaille 40v myös hedelmällisyys on jo laskenut ja mahdollisuus saada ei terve lapsi kasvanut.

Lapsien kasvattaminen on rankkaa, mutta se on minulle elämäni tärkein asia. Rakkaimmat ihmiset elämässäni ovat lapseni.

Anteeksi, mutta en arvosta tuota huoleksi verhottua hienoista paheksuntaasi. Kyllä, olen ollut 17 vuotta omillani ja ihan vieläkin haluan toteuttaa itseäni ja haaveilla. Tavallinen aikuinenko ei? Hämmentävää.

Olen toipunut, kiitos kysymästä. Luulin, että mainitsin asiasta kyllä jo aiemmassa viestissä.

Tottakai tiedän realiteetit, että aika alkaa olla kortilla. Senkin mainitsin jo ensimmäisessä viestissäni. Nytkö minun ei pitäisi sen vuoksi enää edes yrittää? Ja olen ollut kahdessa pitkässä parisuhteessa, joten ei huolta myöskään siitä, että olisin moniongelmainen mielenterveystapauksen stereotyyppi, jollaiseksi ilmeisesti saattaa leimautua, kun sanan terapia mainitsee.

Kyllä kannattaa jos välittää lapsista. Muutoin ei.

Vierailija kirjoitti:

Millä konkreettisilla tavoilla se lapsi parantaisi elämääsi?

En ajattele, että lapsi parantaisi elämääni. Tavallinenko vanhemmaksi haluava toivoo lasta sen vuoksi? Jälleen hämmentävää, vaikka melkein tekisi mieli sanoa, ettei yllätä.

Vierailija kirjoitti:

Kun on omia lapsia, niin oppii tietämään, mitä on Elämä isolla E kirjaimella. Hyvin usein lapsettomat ihmiset tuntuvat kovin keskenkasvuisilta, koska eivät ole vastuussa mistään tärkeästä.

m50+

Eli esim. lapsettomat lääkärit eivät ole vastuussa mistään tärkeästä?

Minulle oli nuorempana jotenkin selvää, että haluan perheen. En sitä sen syvällisemmin miettinyt. Ei minulla toisaalta koskaan mitään vauvakuumettakaan ollut. Mutta kun tapasin mieheni, oli ilman muuta selvää että hänen kanssaan haluan perustaa perheen ja hänkin koki samoin. Se oli enempi sellainen, että tämän miehen kanssa haluan lapsen, eikä sellainen, että minä haluan lapsen.

Oltiin 29 ja 31 kun tavattiin ja tuosta 1,5 vuotta eteenpäin oltiin naimisissa, meillä oli lapsi ja oltiin ostettu ensimmäinen yhteinen perheasunto. Lopulta lapsiluku jäi yhteen, tuli vain sellainen olo että tämä riittää ja näin on hyvä. Ollaan molemmat introverttejä ja niin on lapsikin. Vaikka oltiin lapsiperhe, meillä oli kotona kuitenkin rauhallista kun ei ollut niitä sisarusten välisiä tappeluita. Koulusta ekalta luokalta lapsi löysi bestiksen, josta tuli meillekin tosi läheinen, koska tytöt olivat niin tiiviisti yhdessä. 

Meidän lapsi oli helppo, ei koliikkia tai korvatulehduskierteitä tai mitään neurojuttuja. Hänen kasvuaan ja kehittymistään oli valtavan hienoa seurata. Muistan yhden hetken kun hän oli 5-vuotias ja oltiin käyty vaateostoksilla ja sen jälkeen mentiin lounaalle, tajusin ensimmäisen kerran että hei, lounastan tässä oman lapseni kanssa ja hän alkaa olla jo varsin mukavaa keskusteluseuraa! Hänestä tuli isänsä tyyppinen lukutoukka ja hän pystyi myöhemmin tarjoamaan miehelle hyvää keskusteluseuraa aiheista, joista itse olin pihalla. Mukava täydennys siis meidän päivällispöytään!

Sen lisäksi että lapsi kasvoi, niin kyllä siinä vanhempikin joutuu monella tapaa kasvamaan aikuiseksi. Tässä voi toki olla yksilökohtaisia eroja, mutta itse huomaan olleeni keskeneräinen saadessani lapsen 30-vuotiaana ja minulle oli aluksi vähän vaikeaakin se, että lapsi tarvitsi niin paljon ja jouduin asettamaan hänet etusijalle. Hormonit tässä onneksi auttoivat ja tukivat hoivaviettiä, mutta kyllä se alku oli hankalaa. Mutta sanoisin että hyvää teki! Toki saman efektin saa jollain koiranpennullakin, joka alkuun tarvitsee enemmän huomiota ja jonka tarpeet joutuu laittamaan omien tarpeiden edelle. Mutta lapsessa on se hieno juttu, että hän kasvaa ja kehittyy ja lopulta hänestä tulee itsenäinen aikuinen. Siinäkin kohtaa kun hänestä ei ole enää vaivaa, hänestä on seuraa vielä vuosikymmeniksi!

Muistan jonkun kirjoittaneen huolesta ja ikävästä. Minä en ole kokenut huolta ja ikävää niin raskaasti kuin tämä kirjoittaja enkä tiedä onko se edes normaalia, että alkaa itkeä ikävästä kun aikuinen lapsi on lähtenyt visiitiltä takaisin kotiinsa. Minä en ikävöi lastani vaikkei kovin usein nähdä, jutustelen hänen kanssaan aika usein viestittelemällä ja se tuntuu riittävän. Meillä on nyt vävykin ja hänen kanssaan viestittelen myös ahkerasti. Tietenkin sitä aikuisena vähän miettii kuinka nuoret pärjäävät opintojen ja töidensä kanssa, mutta en minä sitä huoleksi sanoisi. Toki jollain voi olla sellainen tilanne että oma lapsi sortuu huumeisiin ja silloin sitä varmasti huolehtii ja murehtii ihan eri tavalla niin kauan kuin lapsi on vielä elossa. 

Mutta kyllä 36-vuotiaalla on jo kiire. Lopullista päätöstähän ei oikein voi tehdä ennen kuin se puoliso on löytynyt ja ehkä puoliso kallistaa sen vaa'an jompaan kumpaan suuntaan. Lapsen hankkiminen ilman isää ei ole huono vaihtoehto sekään, jos oma taloudellinen tilanne on hyvä. 

Joku täällä jo sanoikin viisaasti, että ihmisillä kuten muillakin eläimillä on seksuaalivietti ja hoivavietti. Eli halutaan panna, ja jos sen seurauksena syntyy lapsi, siitä halutaan huolehtia. Mutta biologian tasolla ei ole mitään halua saati viettiä lisääntyä. Siksi suurin osa vahingossa raskaaksi tulevista ja lapsensa synnyttävistä lopulta rakastuu lapseensa, koska hoivavietti aktivoituu vaikkei lisääntyminen ollutkaan alkuperäinen tarkoitus.

Tutkitusti lapsi huonontaa parisuhdetyytyväisyyttä, joten jos parisuhde on vanhemmuutta tärkeämpää sinulle, ei lapsia kannata hankkia.

Vierailija kirjoitti:

Kun olen seurannut lapsettomien kavereiden elämää vaikuttaa aika merkityksettömältä. Pahenee vaan iän myötä. Naisilla vielä pahempi.

Millä tavalla elämämme vaikuttaa merkityksettömältä? Tämä sama kommentti putkahtaa aina näihin ketjuihin mutta eipä sitä koskaan perustella mitenkään.

Jos sinun lapsesi ei lisäänny niin onko hänen elämänsä tällöin merkityksetön? Mietittekö edes asioita näin pitkälle?

En itse uskaltaisi hankkia lasta. Pieni palkka, jatkuva epävarmuus missä on seuraava työpaikka ja pitääkö taas muuttaa, parisuhteet ei kestä nykyaikana, ja stressiä on muutenkin tarpeeksi. Olisi kamala saada taas kerran irtisanomis/yt-neuvottelushokki, pakata vuokraelämä muuttolaatikkoihin ja mennä sinne minne tuuli puhaltaa. Olisi kamalaa jos tuohon yhtälöön pitäisi lisätä vielä puoliso jonka työt voisivat myöskin kokoajan vaihtua, ja lapsi, jota pitäisi riepotella eri puolille maata aina uuteen kouluun ja kaveripiireihin.

Muutin itse lapsena 7 kertaa ja nyttemmin olen tullut suorastaan allergiseksi tämmöiselle nykyajan kiertolaiselämälle. Heti kun juurtuu jonnekin, niin tulee potkut tai yt-neuvottelut ja sama rumba alkaa alusta. Jos työsopparit ovat max. 6-12kk, niin en todellakaan voi ottaa harteilleni mitään 18 VUODEN vastuuta. Nuorena aikuisena nykyelämässä on jo liikaa vaadittu että saisi asua edes viisi tai kymmenen vuotta samassa paikassa. En jaksa tätä loputonta pätkätöiden suota ja epävarmuutta, haluan heittää vain kaiken omaisuuteni roskiin ettei tarvitse olla sitä koko ajan pakkaamassa. Ei tähän yhtälöön voi sekoittaa mitään lasten hankintaa. Alakoulukin kestää jo kuusi vuotta ja sen kesken muuttaminen on tosi kurjaa (tiedän kokemuksesta, 4x muutto luokkien välillä)

tv. akateeminen pätkätyöläinen