Nyt ihan rehellisesti, kannattaako lapsia hankkia?

Vierailija kirjoitti:

Kun on omia lapsia, niin oppii tietämään, mitä on Elämä isolla E kirjaimella. Hyvin usein lapsettomat ihmiset tuntuvat kovin keskenkasvuisilta, koska eivät ole vastuussa mistään tärkeästä.

m50+

Ei olisi tarvinnut laittaa tuohon loppuun tuota "m50+", se tulee kyllä oikein hyvin kommentistasi esille.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ollut niin järkyttynyt vanhemmuudesta, että koen velvollisuudekseni käydä kirjoittamassa näihin ketjuihin 🙈 Siis ei kannata! Ei varsinkaan, jos kaipaat yksinoloa ja hiljaisuutta. Voi kun joku olisi varoittanut minua ajoissa tai omat aivot olisivat vaihtoehtoisesti toimineet.

Tämä

Kannattaa jos haluaa sanoa hyvästit pitkille aamu-unille, spontaanille seksielämälle ja ylipäätään vapaalle elämäntyylille. Lapsen saamisen jälkeen oikeasti ihan kaikki muuttuu. Olet pakotettu heräämään kukon pierun aikaan arkena ja vapaalla. Päivä alkaa toisen tarpeista huolehtimalla ja päättyy toisen tarpeista huolehtimalla. Et saa tehtyä mitään keskeytyksettä päiväaikaan. Koitat laittaa ruokaa, taapero roikkuu lahkeessa ja kitisee taukoamatta. Koko elämä pyörii lapsen rytmin ympärillä, esim. kauemmas lähtö autolla pitää ajoittaa lapsen päiväunien ajankohtaan jollei halua koko pakan leviävän käsiin. Reissuun lähtö vaatii arsenaalin asioita mukaan (onko vaippoja, onko eväitä, onhan rakas unilelu mukana....). Siinä missä ennen saatoit vaan lähteä ovesta ja napata lompakon mukaan, nykyään lähtö on työmaa. Sitten kun olette pääsemässä lähtöön, taapero vääntää paskat tai tulee muuta häslinkiä. Reissaaminen pienen lapsen kanssa ei ole lomaa vaan raakaa työtä.

Aloitanko edes kertomaan siitä vaiheesta kun täytyy koko ajan vahtia lasta, jolla jalat kantaa mutta päässä ei liiku järjen hiventäkään vielä? Kun lapsi kiipeilee mitä korkeammille paikoille ja rymähtää silmän räpäyksessä sieltä alas ja itkuhan siitä tulee. Sitten tutkit kävikö kuinkaan, koitat lohduttaa.

Ilta kun koittaa, alkaa yöunille menon vastustelu. Nukuttaminen on operaatio, jos se kestää "vain" puoli tuntia; on voittajafiilis. Joskus voi mennä tuntikin tai puolitoista. Kuuntelet sitä kiljuntaa ja huutoa, ehkä itkuakin.

Ja sitten tuleekin aamu, kello 6-7 aikaan alkaa kuulua ääntelyä ja taas mennään. Vaikka mieli tekis nukkua kymppiin asti. Se on kaukainen unelma se.

Jos haluaa muksunsa kalifaattiin.  Suomalaiset vähenevät vauhdilla.

Olen 47 ja molemmat nuoret muuttamassa pois. Ehdin ihan hyvin nyt panostaa itseeni. Meinaan liikkua paljon ja opiskella asioita eteenpäin (minulla on siis jo yksi akateeminen loppututkinto, mutta moni asia kiinnostaa). Lisäksi haluan tehdä jotain yhteisöllisiä projekteja, koska ihan pelkkä oman navan ympärillä pyöriminen tuntuisi tyhjältä. 

Jos olet epävarma, tee vain yksi. 

Vierailija kirjoitti:

Minulle oli nuorempana jotenkin selvää, että haluan perheen. En sitä sen syvällisemmin miettinyt. Ei minulla toisaalta koskaan mitään vauvakuumettakaan ollut. Mutta kun tapasin mieheni, oli ilman muuta selvää että hänen kanssaan haluan perustaa perheen ja hänkin koki samoin. Se oli enempi sellainen, että tämän miehen kanssa haluan lapsen, eikä sellainen, että minä haluan lapsen.

Oltiin 29 ja 31 kun tavattiin ja tuosta 1,5 vuotta eteenpäin oltiin naimisissa, meillä oli lapsi ja oltiin ostettu ensimmäinen yhteinen perheasunto. Lopulta lapsiluku jäi yhteen, tuli vain sellainen olo että tämä riittää ja näin on hyvä. Ollaan molemmat introverttejä ja niin on lapsikin. Vaikka oltiin lapsiperhe, meillä oli kotona kuitenkin rauhallista kun ei ollut niitä sisarusten välisiä tappeluita. Koulusta ekalta luokalta lapsi löysi bestiksen, josta tuli meillekin tosi läheinen, koska tytöt olivat niin tiiviisti yhdessä. 

Meidän lapsi oli helppo, ei koliikkia tai korvatulehduskierteitä tai mitään neurojuttuja. Hänen kasvuaan ja kehittymistään oli valtavan hienoa seurata. Muistan yhden hetken kun hän oli 5-vuotias ja oltiin käyty vaateostoksilla ja sen jälkeen mentiin lounaalle, tajusin ensimmäisen kerran että hei, lounastan tässä oman lapseni kanssa ja hän alkaa olla jo varsin mukavaa keskusteluseuraa! Hänestä tuli isänsä tyyppinen lukutoukka ja hän pystyi myöhemmin tarjoamaan miehelle hyvää keskusteluseuraa aiheista, joista itse olin pihalla. Mukava täydennys siis meidän päivällispöytään!

Sen lisäksi että lapsi kasvoi, niin kyllä siinä vanhempikin joutuu monella tapaa kasvamaan aikuiseksi. Tässä voi toki olla yksilökohtaisia eroja, mutta itse huomaan olleeni keskeneräinen saadessani lapsen 30-vuotiaana ja minulle oli aluksi vähän vaikeaakin se, että lapsi tarvitsi niin paljon ja jouduin asettamaan hänet etusijalle. Hormonit tässä onneksi auttoivat ja tukivat hoivaviettiä, mutta kyllä se alku oli hankalaa. Mutta sanoisin että hyvää teki! Toki saman efektin saa jollain koiranpennullakin, joka alkuun tarvitsee enemmän huomiota ja jonka tarpeet joutuu laittamaan omien tarpeiden edelle. Mutta lapsessa on se hieno juttu, että hän kasvaa ja kehittyy ja lopulta hänestä tulee itsenäinen aikuinen. Siinäkin kohtaa kun hänestä ei ole enää vaivaa, hänestä on seuraa vielä vuosikymmeniksi!

Muistan jonkun kirjoittaneen huolesta ja ikävästä. Minä en ole kokenut huolta ja ikävää niin raskaasti kuin tämä kirjoittaja enkä tiedä onko se edes normaalia, että alkaa itkeä ikävästä kun aikuinen lapsi on lähtenyt visiitiltä takaisin kotiinsa. Minä en ikävöi lastani vaikkei kovin usein nähdä, jutustelen hänen kanssaan aika usein viestittelemällä ja se tuntuu riittävän. Meillä on nyt vävykin ja hänen kanssaan viestittelen myös ahkerasti. Tietenkin sitä aikuisena vähän miettii kuinka nuoret pärjäävät opintojen ja töidensä kanssa, mutta en minä sitä huoleksi sanoisi. Toki jollain voi olla sellainen tilanne että oma lapsi sortuu huumeisiin ja silloin sitä varmasti huolehtii ja murehtii ihan eri tavalla niin kauan kuin lapsi on vielä elossa. 

Mutta kyllä 36-vuotiaalla on jo kiire. Lopullista päätöstähän ei oikein voi tehdä ennen kuin se puoliso on löytynyt ja ehkä puoliso kallistaa sen vaa'an jompaan kumpaan suuntaan. Lapsen hankkiminen ilman isää ei ole huono vaihtoehto sekään, jos oma taloudellinen tilanne on hyvä. 

Ihana kirjoitus. Olen lapseton sinkku 30-vuotias nainen. Minulle on aina ollut selvää, että haluan lapsia, mutta pari epäonnistunutta suhdetta viimeisten vuosien aikana on saanut minut epäilemään sitä. Mutta tämä kirjoitus jotenkin kolahti, en osaa edes selvittää miksi. Ehkä siksi, että ajatusmaailmasi lapsiin liittyen kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin omani.

Omat lapset ovat vaan eri asia kuin muiden lapset. Elämä olisi hyvin tyhjää ja tarkoituksetonta sisällöllisesti ilman näitä rakkaita.

Meidän ovat jo 17 ja 20. Ihania, rakkaita ja maailman parhaita!

En voi käsittää, millainen negatiivisuus velloo perheen perustamisen ympärillä

Pikkulapsivuodet olivat elämämme parhaita. Olemme myös saaneet nähdä ystäviä ja matkustaa, seka lasten kanssa ja ilman.

Molemmat ehtivät myös tekemään uran. Johjata sekä päällikkö lukee titteleissämme.

Riippuu monesta asiasta kannattaako lapsia hankkia. Jos nyt poissuljetaan se asia että ikä on jo yli 35 eikä miestäkään ole, niin ennenkaikkea sinun kannattaa kuunnella sydäntäsi. Jos kuolisit 10 v. päästä lapsettomana niin katuisitko sitä ettet edes yrittänyt? Lapsen saanti on siinä mielessä arpapelia että et koskaan voi tietää millainen tilanne osuu kohdallesi, lapsi voi olla sairas, mies voi lähteä lätkimään jne. Mutta jos ihan sisimmässä, syvällä sydämessäsi tunnet sen kaipuun omaa lasta kohtaan, niin silloin varmaankin jo tiedät vastauksen kysymykseesi. Toinen juttu on se että vanhemmuus todellakin vaatii paljon. Etua on hyvästä toimintakyvystä, terveydestä (niin keho kuin mieli), rauhallisuudesta, maalaisjärjestä ja sydämen viisaudesta. Näillä pääsee jo pitkälle. Tsemppiä!

Lapsia ei kannata hankkia, mutta syyt ovat toiset.

Kuvittele maailma 50 vuoden päästä. Haluatko olla nainen siellä? Tai valkoinen heteromies?

Kannattaa muistaa, että elämäntilanne ei välttämättä ole koskaan optimaalinen lapselle, mutta kun tulee raskaaksi, niin siihen kyllä muu elämä sopeutuu.

Samoin oli sitten 18 v. tai 40 v., niin matka vanhemmuuteen alkaa siitä päivästä, kun lapsi syntyy. Siinä sitten opetellaan ja vanhemmuuteen kasvaa. Lisäksi lapsen elämässä pikkulapsivuodet menevät ohi liiankin pian.

Meillä on 6kk vanha vauva ja mulla ei ole oma persoona kadonnut mihinkään. Äitiys ei ole mun identiteetti vaan minä olen minä. Seksiä on 1-3 kertaa viikossa eli samaa tahtia kuin ennenkin. Neuvolaa sun muita en ole kokenut minään normeihin sopeutumisena kun terkkari on tosi järkevä eikä tuputa mitään. Me eletään meidän näköistä elämää ja toteutetaan meidän näköistä vanhemmuutta. Väsyttää kyllä joo, mutta kyllä lapsi on tosi ihana asia enkä vaihtais pois. Paitsi välillä on niitä hetkiä kun olisi kiva olla yksin aivan rauhassa edes kokonaisen vuorokauden. Lyhyt kokemus vanhemmuudessa ja lapsielämässä meillä on, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että en minä tai puolisokaan ole muuttunut miksikään ihmisenä vaan ollaan ihan samoja ihmisiä kuin ennenkin ja eletään elämäämme niin kuin ennenkin niiltä osilta kuin pystymme. Tietysti meistä on kiva viettää perhe-elämää ja tehdä kaikkea kivaa vauvan kanssa. Jos sä oikeasti haluat lapset niin siitä vaan yrittämään, mutta jos oikeasti epäilyttää ja koet, että sulla ei resurssit ja voimavarat riitä lapseen niin miettisin kyllä vielä.

Ei se äitiys ole pelkkää normeihin sopeutumista tai itsensä menettämistä. Aika monella menee ns. arvot kohdalleen, kun saa lapsen. Tämä ei tarkoita konservatiivisuutta. Itselle siis kirkastuu, mikä on tärkeää elämässä ja mikä ei. Itse sain uudenlaisen rauhan ja tahdonvoiman, kun tulin äidiksi. Olen tosin aina halunnut lapsia, mutta se lykkääntyi johtuen huonoista parivalinnoista, omista traumoista, asumisesta ulkomailla ja opinnoista sekä uran rakentamisesta. Olisin pääsyt yh:ksi jo parikymppisenä, mutta vasta lähempänä neljääkymppiä olin valmis ottamaan sen riskin. Lapsen jälkeen sain töissä ylennyksen ja olen tiputtanut elämästäni paljon turhaa painolastia + kohdistanut harrastuksia niihin kiinnostavimpiin juttuihin lastenhoidon ohella.

Jos et IHAN ehdottomasti halua lapsia, niitä ei minusta pidä hankkia. Siinä syntyy kuitenkin käytännössä aikuinen ihminen. Ihminen on lapsi kuitenkin hyvin vähän aikaa kokonaisesta elinajastaan.

Lisäksi lapsia hankkiessa pitää aina miettiä ne pahimmat skenaariot ja selviäisikö niistä, koska jonkun kohdalle nekin osuvat: jos lapsi on sairas, haastava temperamentiltaan, luonteeltaan sellainen ettet tule sellaisten aikuistenkaan kanssa toimeen, usein sairasteleva, (hyvin) tarvitseva, kehitysviivästymiä, oppimisvaikeuksia kärsivä, neurokirjolainen, vammainen, vakavasti vammainen, pyörätuolia käyttävä - ja selviätkö näistä naisena yksin, myös taloudellisesti, jos mies päättää nostaa kytkintä tai suhde  tulee päätökseensä yhteisellä päätöksellä?

Millainen on oma persoona? Miten siihen sopii lapsiperhe-elämä ja lapsi, joka sitoo elämääsi siihen lapseen symbioottisesti, halusit tai et? Tarvitseko paljon unta tai yksinoloa? Pidätkö aikataulutetusta ja järjestetystä arjesta vai tarvitsetko spontaania oloaikaa?

Koiran ottamisessakin painotetaan enemmän sen pohtimista, että millainen rotu sopii omaan arkeen, miten haluaa viettää aikaa koiran kanssa (mitä harrastaa), millainen persoona koiralla pitää olla, onko varaa hyvään ruokaan ja eläinlääkärikuluihin siinäkin tapauksessa että koira sairastuu tai kärsii vaivoista,  onko sinulla tarpeeksi osaamista ja jaksamista kouluttaa koira, osaako sosialisoida koiraa oikein muihin koiriin ja ulkomaailmaan jne. Ikinä ei sanota, että koiranomistajaksi kasvaa sillä, että ottaa sen koiran, vaan pitää olla jo asenteeltaan ja luonteeltaan koiranomistaja ennen ensimmäistäkään koiraa.

Lapsen kanssa sanotaan, että senkus hankit vaan :) Ei se ole yhtään hankalaa! Kaikki kasvavat vanhemmiksi kyllä! Ei haittaa, vaikkei osaisi mitään ja lapsi kasvaisi kieroon (ja kärsisi siitä), eikä ole rahkeita siihen lapseen ja lapsiperhe-elämään. Kyllä se siitä (koska mystinen äidinvaisto ja muuta myyttiä).

Tulemme näkemään laumoittain naisystävyksiä, jotka ovat toinen toisiaan kannustaen ajaneet seinään, kun ovat yhdessä rummoutuneet ja jäävät ilman lapsia. Tämä on oleva uusi kuluttajaryhmä, joilla on muista poikkeavat ostokäyttäytyminen. Voimme vain ihmetellä kuinka pinnallisia nämä naiset ovat ja kuinka onnellisia he ovat loppupeleissä. 

He ovat ne pahimmat elämänsä luuserit, jotka kokevat yksinäisyyttä kun 60 vuotiaana 49. poikaystävä jättää. Lapsen hankkinut on paljon onnellisempi ja seesteisempi ja kokee onnellisuutta myös ilman miesystävää. 

Oikean puolison kanssa kannattaa; puolison joka kantaa vastuunsa ja pitää yhtälailla huolta parisuhteesta. On tärkeätä että on kaksi vanhempaa, mutta myös edelleen kaksi yhdessä päättänyttä olla aikuista, puolisoja jotka rakastaa toisiaan. 

 

En nuorempana halunnut lasta ja olin varma etten tule lapsia tekemään. 34v esikoinen ja toinen haaveissa. Tämä päätös ja oikea halu, joka kumpusi myös itseni sisältä, vaati oikean kumppanin jonka kanssa yhdessä pidämme huolta siitä että olemme perhe, me sekä yksilöt tarpeineen. 

Rakkaus lisääntyi avaruudellisiin lukemiin kun sain lapsen. Kannatti enemmän kuin mikään muu elämässä. Lapsi jo iso, ja ollaan parhaat ystävykset ja tunnemme toisemme läpikotaisin. On mahtavaa.

Jos nauttii itsekkäästä elämäntyylistä, eikä siitä voi muuksi muuttua, niin ei lapsia. Ite tykkään hoivata, rakastaa, kasvattaa ja opastaa lasta. Ihan parasta, enkä koe kuuluvani nykynuorten enemmistöön itsekkäine elämänmenoineen. Aion myös olla mummo, jolla oikea rakastava mummola. Ruokaa, leikkimistä, keskustelua, matkoja jne.

Jos sua ahdistaa ja surettaa aika usein ja monet asiat, niin siihen olisi hyvä tulla muutos äitinä. Ihan vaan siirrät fokuksen pois itsestäsi.

Uppp

Jatkuva väsymys, romantiikka häviää elämästä, oma persoona muuttuu radikaalisti ja katoaa äitiyteen

 

No ei mulle ole käynyt noin eikä monille muillekaan tuntemilleni ihmisille joilla on lapsia. Muuhun en ota kantaa, ei kukaan muu voi toisen puolesta tuollaista päättää.