Nyt ihan rehellisesti, kannattaako lapsia hankkia?

tee se perinteinen plussat ja miinukset listaus

Ei pidä hankkia tähän maailmaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos pakotat lapsen maailmaan, tulet aiheuttamaan kirjaimellisesti yhden elämän mitalta kaikenlaisia kärsimyksiä sydänsuruista sairauksiin ja lopulta ainakin yhden kuoleman. Jos et lapsia hanki, tulet estäneeksi aika paljon kärsimystä.

Jos haluat kokea vanhemmuuden, adoptio on paljon eettisempi vaihtoehto.

Oletko antinatalisti?

Määritelmällisesti kyllä.

David Benatarin kirja Better Never to Have Been pitäisi kaikkien lukea.

Ap ottaa tämän kirjavinkkinä, kiitos vaan.

Sen lisäksi, että ahdistuksen oli melkein 10 vuotta hyvin henkilökohtaista, fyysistä ja psyykkistä oireilua, olen tutkaillut asiaa myös varsin nihilistisestä näkökulmasta. Jopa pitkälti yhdyn antinatalistiseen ajatteluun järjen tasolla. Mutta biologiani huutaa lisääntymään. Ja sitten varmaan olisin ihan paniikissa, jos oikeasti tulisin raskaaksi. Kumpa voisikin vain yksiselitteisesti haluta tai olla haluamatta.

Haluan, mutta pelkään, että päätös olisi väärä ja elämä lasten kanssa kurjaa tai että minusta kuoriutuisikin esiin joku niin traumainen puoli, ettei minusta olisi kasvattamaan lasta kunnolla.

Ei ole olemassa mitään biologista lisääntymisviettiä. Nisäkkäillä on seksuaalivietti ja hoivavietti, ja niillä on menty aivan hyvin 99,99 % eoluution historiasta ehkäisyn keksimiseen saakka. Ei ole mitään syytä, miksi olisi kehittynyt erityinen lisääntymisvietti.

Sosiaalista ja kulttuurista painetta lisääntymiseen kyllä on valtavasti, koska yhteiskunnat jatkuvat vain lisääntymisen kautta. Kun tuosta ohjelmoinnista pääsee irti, lapsettomuus on todella mutkatonta ja helppoa.

Koska olen joutunut käsittelemään ajatusta, etten koskaan saa lasta, olen myös saavuttanut näitä tunnetiloja, joissa olen vapaa ohjelmoinnista. Silloin olo tuntuu onnelliselta. En vain ole onnistunut pitämään kiinni siitä tunnetilassa. Aina tulevat joko omat ajatukset lapsenkaipuusta tai sitten kirjoituksia siitä, kuinka OMAN lapsen halaus tai katse on parasta maailmassa. Entä suuret, myötätuntoisesti ja rakastavat ihmiset, jotka elivät elämänsä ilman lapsia, oliko heidänkin elämänsä turhaa, vaikka sitten meditoijina, täteinä ja setinä. Eikö se rakkaus, jota he antoivat muille kuin biologiselle jälkeläisilleen ollut yhtä hienoa ja jaloa ja heitä ihmisenä kehittävää?

8 tässä taas....en yleensä jaa maailmankuvaani kenenkään kanssa, mutta noin minäkin asian näen. Niin, että ihmisyyden ytimessä (jos sinne pääsee) on rakkaus ja myötätunto kaikkea ja kaikkia kohtaan. Agape.

Eli onko tämä jälleen sitä, mitä yritin aiemminkin pukea sanoiksi, että suurin osa ihmisistä kokee elämän ihan erilailla kuin minä. Pidetään sitä omaa biologista jälkeläistä erityisenä ja jonakin jumalallisen rakkauden lähteenä. Ilman biologista lasta suurin osa ihmisistä ei tavoita sitä rakkauden ja myötätunnon tilaa? Eikö siis pitäisi olla vielä upeampaa, jos sen voi muulla tavoin syvälle menemällä saavuttaa ilmankin. Olen siis ap, eli itsekin lasta haluan (ja sitten taas en), eli ei ole tarkoitus vanhempia mollata. Kuitenkin uskon, että olen jo kokenut vastaavia elämän syvimpiä tunteita muissa hetkissä ja tilanteissa ja haaveissani.

Oon eri, mutta en koe rakkautta omaan lapseen minään "jumalallisena", mutta on siinä jotain erityistä kuitenkin. Olen miettinyt sitä tunnetta mikä minut valtasi heti lapsen synnyttyä ja se on tällainen: ikään kuin kaikkien sukupolvien vanhempien rakkaus omaa lastaan kohtaan aktivoituu kun oma lapsi syntyy, se on jotain niin suurta. Se ei tunnu ihmeelliseltä siinä hetkessä tavallaan, mutta kuitenkin se on jotain ihmeellistä. Se on erilaista kuin mikään aiemmin tuntemani. Olen myös ajatellut, fiilistellyt, että se tuntuu tältä: se fiilis kun olet todella ihastuksen alkuhuumassa, mutta se ihastuksen kohde on oma lapsi, joka myös tarvitsee sinun rakkauttasi (monesti toisin kuin joku random dude kehen on ihastunut). Se on vain jotain uskomattoman ihanaa. 

Mutta that being said, olen aivan varma, että myös ilman omia lapsia elämästä voi nauttia yhtä täysin, varmasti monella tapaa jopa paremmin. Kaikkien ei tarvitse saada lapsia. Lapset eivät takuulla "tee" onnelliseksi ellei sitä muutenkin ole.

Mutta pitäisikö noiden tunteiden takia ”hankkia” lapsia? Entä jos pystyin kokemaan sen tunteen jo nyt, kun luin kuvauksesi? Koen asioita syvästi. En millään usko, etten pystyisi halutessasi mielessäni saavuttamaan noita tunteita ilmankin, että saan lasta. En usko, että on mitään ulkoista asiaa, joka voisi saada minut tuntemaan enemmän kuin mitä jo nyt pystyn tuntemaan sisäisesti.

Heh, muistui mieleen...Mun mies (vela) pohti, kun tytär muutti kotoa, vanhemmuuden syvintä olemusta vertaamalla sitä Matrixiin ja Morpheuksen tarjoamaan siniseen ja punaiseen pilleriin. (Ei mitään nais/miesjankutusta niiden tiimoilta). Lapseton valitsee sen sinisen pillerin, lapseen tai perhe-elämään päätyvä punaisen, ja hyppää kaninkoloon, joka saattaa olla yllättävänkin syvä.

Ei sitä valintaa voi kukaan toisen puolesta tehdä, enkä myöskään tiedä, saako koskaan absoluuttista varmuutta siitä, että ratkaisu oli oikea, oli se kumpi tahansa. Ja onko ylipäänsä olemassa kenellekään täydellisen oikeaa ratkaisua, vai onko vaan enimmäkseen oikeita. Varmaa on ainoastaan se, että näiden kahden pillerin kanssa elämä kulkee eri reittiä ainakin sen noin 20 vuotta, jonka kasvattaminen itsenäiseksi kestää. - 8

Valitettavasti kukaan ei voi sitä sinulle etukäteen kertoa kannattaako. Tiedät sen itse.

Vierailija kirjoitti:

tee se perinteinen plussat ja miinukset listaus

Näinkin voi tehdä, mutta lopulta sitä kuitenkin tekee niinkuin haluaa, riippumatta plussista ja miinuksista. Ja niin kannattaakin tehdä.

Mieluummin hoitaa omaa kuin jonkun toisen lasta

Kuulostaa siltä, että haluaisit lapsia, mutta yrität perustella itsellesi miksi et, jottet pettyisi jos jää saamatta.

Ei lasten saamiseen liittyvää iloa voi järjellä perustella mitenkään, lasten saaminen on ajatuksena työläs ja hankala, mutta kun hyppää sinne syvään päähän niin tarjolla on jotain ainutlaatuista. Riskihän se on, vaihtaa tuttu ja turvallinen elämä siihen, että kuulemma se oma lapsi on jotain uskomatonta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollaisen pohdiskelijan ja analysoijan kuin sinä ei kannata hankkia lapsia.

Lapsia kannattaa hankkia. jos päässä ei liiku oikein mikään vaan on sellainen vähän höntsähkö. Nimittäin elämä menee täysin ympäripyöreäksi höntsäksi jos lapsia hankkii ja sitä ei kestä jos ei ole itse höntsä.

Haluaisin uskoa, että lapsettomuus olisi minulle oikea vaihtoehto. Haluaisin tuntea onnea, keveyttä ja virtaa siitä päätöksestä. Aina kuitenkin tulee se halu saada lapsi... ja sitten taas tunne, että jos tulisi raskaaksi, se tuntuisikin väärältä. Sama uudelleen ja uudelleen, vuosia jo. Olen aivan mahdoton.

Kyky sopeutua vallitseviin olosuhteisiin vaatii älykkyyttä, viisautta ja joustavuutta. Mitä ikinä teet, luota siihen, että olet tarpeeksi viisas pystyäksesi olemaan riittävän onnellinen kummankin valinnan seurausten kautta. Kukaan ei saa kaikkea, mutta aina voi löytää niitä tekijöitä omasta elämästä, minkä avulla on mahdollista olla hyvinkin onnellinen.

Itse uskon, että nekin ihmiset, jotka katuvat lapsiaan, ovat siitä huolimatta onnellisia. Tai ainakin itse olen, vaikka siis nyt valitsisin olla tekemättä lapsia. Minä tein valinnan, minä elän sen kanssa ja teen uusia valintoja, joiden kanssa pyrin maksimoimaan oman onneni tässä elämäntilanteessa. Lapset on siinä, he eivät mene minnekään enkä edes päästäisi heitä pois, miksi en siis tekisi elämästäni mahdollisimman hauskaa ja mukavaa niiden resurssien, voimavarojen ja puitteiden ekosysteemissä, jossa minä nyt elän. 

Mielestäni siis kyse ei ole lainkaan niin pelottavasta ratkaisusta, mitä usein annetaan ymmärtää. Tietyllä tavalla päätös on lopullinen, mutta ihmisellä on kyky uskomaton kyky sopeutua. On tutkittu, että ihmiset, jotka kykenevät paremmin joustamaan ja sopeutumaan, ovat lasten syntymän myötä parempia säilyttämään oman onnellisuutensa. 

No siis paljon saa rakkautta vauva arki on lyhyt kasvaa nopiasti ja kaikki se ihmetys siinä. Nyt oma tyttö 7v ja kivaa seuraa ja rakastan sitä eniten maallisista asioista se on vaan niin kaunis ja sulonen mulla joku kiintymys ongelma mut lapsesta välitän ja rakasta. Meillä oli 13kk yö hwrätyksii paljon joten sillon oli kyllä hermo tiukalla mut paljon saa kaikkea eikä ittee kaduta et mulla rakas lapsi

Itse luultavasti haluaisin lapsen, jos olisin mies.

Ja lapsenlapsen voisin haluta myös, olin sitten mies tai nainen.

Mutta näin naisena.. Voi kunpa vois synnyttää vaikka kissan- tai koiranpentuja.

Sit voisin olla äidillenikin silleen, että sori vaan, tämmösiä täältä nyt vaan tulee, mutta mummokshan sä pääsit nyt kummiskin, ole hyvä vaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollaisen pohdiskelijan ja analysoijan kuin sinä ei kannata hankkia lapsia.

Lapsia kannattaa hankkia. jos päässä ei liiku oikein mikään vaan on sellainen vähän höntsähkö. Nimittäin elämä menee täysin ympäripyöreäksi höntsäksi jos lapsia hankkii ja sitä ei kestä jos ei ole itse höntsä.

Haluaisin uskoa, että lapsettomuus olisi minulle oikea vaihtoehto. Haluaisin tuntea onnea, keveyttä ja virtaa siitä päätöksestä. Aina kuitenkin tulee se halu saada lapsi... ja sitten taas tunne, että jos tulisi raskaaksi, se tuntuisikin väärältä. Sama uudelleen ja uudelleen, vuosia jo. Olen aivan mahdoton.

Kyky sopeutua vallitseviin olosuhteisiin vaatii älykkyyttä, viisautta ja joustavuutta. Mitä ikinä teet, luota siihen, että olet tarpeeksi viisas pystyäksesi olemaan riittävän onnellinen kummankin valinnan seurausten kautta. Kukaan ei saa kaikkea, mutta aina voi löytää niitä tekijöitä omasta elämästä, minkä avulla on mahdollista olla hyvinkin onnellinen.

Itse uskon, että nekin ihmiset, jotka katuvat lapsiaan, ovat siitä huolimatta onnellisia. Tai ainakin itse olen, vaikka siis nyt valitsisin olla tekemättä lapsia. Minä tein valinnan, minä elän sen kanssa ja teen uusia valintoja, joiden kanssa pyrin maksimoimaan oman onneni tässä elämäntilanteessa. Lapset on siinä, he eivät mene minnekään enkä edes päästäisi heitä pois, miksi en siis tekisi elämästäni mahdollisimman hauskaa ja mukavaa niiden resurssien, voimavarojen ja puitteiden ekosysteemissä, jossa minä nyt elän. 

Mielestäni siis kyse ei ole lainkaan niin pelottavasta ratkaisusta, mitä usein annetaan ymmärtää. Tietyllä tavalla päätös on lopullinen, mutta ihmisellä on kyky uskomaton kyky sopeutua. On tutkittu, että ihmiset, jotka kykenevät paremmin joustamaan ja sopeutumaan, ovat lasten syntymän myötä parempia säilyttämään oman onnellisuutensa. 

Hmm, tätä tunnetta ja ajatusta pitäisikin ruokkia itsessäni enemmän. Kiitos!

Oma lapsi on elämänmittainen projekti . Koskaan ei voi etukäteen tietää, millainen.

Pettymys omalla kohdallani on välillä suurtakin. Lapsi ei ole mielikuvieni kaltainen. Ensin vuosikaudet kasvatin. Huono parisuhde seurauksena. Kiittämätön lapsi. Äläkä vaan sano, että itse olet kasvattanut. Minut kasvatettiin kiitolliseksi. En oppinut vaatimaan tai arvostamaan itseäni. Tyydyin vaan. Työelämässäkin elän asenteella kunhan kelpaan.

Olisin elänyt rikkaamman elämän yksinäisenä. Olisin voinut adoptoida lapsen vaikkapa ulkomailta ja rakastaa tuota lasta. Olisi ollut helpompaa selvitä tuon lapsen kanssa. Ei ole anoppia tai miehen sisaruksia kilpailemassa paremmuudesta. Niinpä, onko se edes tarpeellista saati hyvä kasvuympäristö lapselle? Oikeasti minulla on ok välit anoppiin, mutta se on vaatinut työtä. Ja tuostakin työstä on vielä mennyt veroa. Olen maksanut siten, että olen väsynyt ihmisten seuraan. Osaan kyllä olla mutta ystävyyttä ei ole. Ihmisiin ei voi luottaa, he ovat useinmiten pahoja. Jälleen huono kasvuympäristö.

Jo laitoksella saa huomata että hoitajat ovat niinkuin omistaisivat lapsen. Orastavat äidinvaistot nitistetään. Kouluun mennessä otetaan luulot pois jos jotakin on vielä jäljellä.

En edes lukenut kuin otsikon ja KYLLÄ KANNATTAA!!

Yhtenä ongelmana deittailussa on myös se, että koska olen asian suhteen niin päättämätön, en tiedä myöskään, pitäisikö minun määrätietoisesti etsiä vain varmaa isäkandidaattia. Tältä tuntuu ainakin nyt, kun en oikein tiedä kuinka esittäytyä... kevyesti ja ilon kautta vai vakavammin? Jos vain tapaisin jonkun, johon rakastuisin, tämä kysymys lakkaisi varmasti olemasta. Jos rakastuisin, haluaisin varmaankin lapsen miehen kanssa. Ehkä se on lopullinen vastaukseni. Ehkä tosiaan tämä pohdinta on vain defenssiä siltä varalta, että jään lapsettomaksi.

En nyt jaksa lukea koko ketjua, mutta ihmetyttää tuo "jatkuva väsymys ".

Kyllä ne lapset kasvaakin..

Vierailija kirjoitti:

Yhtenä ongelmana deittailussa on myös se, että koska olen asian suhteen niin päättämätön, en tiedä myöskään, pitäisikö minun määrätietoisesti etsiä vain varmaa isäkandidaattia. Tältä tuntuu ainakin nyt, kun en oikein tiedä kuinka esittäytyä... kevyesti ja ilon kautta vai vakavammin? Jos vain tapaisin jonkun, johon rakastuisin, tämä kysymys lakkaisi varmasti olemasta. Jos rakastuisin, haluaisin varmaankin lapsen miehen kanssa. Ehkä se on lopullinen vastaukseni. Ehkä tosiaan tämä pohdinta on vain defenssiä siltä varalta, että jään lapsettomaksi.

Tässähän se oli, näin äidin näkökulmasta. Nimittäin mun mies, joka ei ole halunnut koskaan omia lapsia, ei ole halunnut niitä myöskään rakastuttuaan minuun, ts. suhtautuminen lapsiasiaan ei ole muuttunut parisuhteen myötä, varma ei on ollut varma ei (kuten myös itsellä, ja siksi omakin lapsiluku jäi yhteen, kun se tunne tuli, että lapsiluku on täynnä). Sinä taas....taidat haluta lapsen.

Kun on omia lapsia, niin oppii tietämään, mitä on Elämä isolla E kirjaimella. Hyvin usein lapsettomat ihmiset tuntuvat kovin keskenkasvuisilta, koska eivät ole vastuussa mistään tärkeästä.

m50+

Vierailija kirjoitti:

Kun on omia lapsia, niin oppii tietämään, mitä on Elämä isolla E kirjaimella. Hyvin usein lapsettomat ihmiset tuntuvat kovin keskenkasvuisilta, koska eivät ole vastuussa mistään tärkeästä.

m50+

Tässä reilun vuosikymmenen lapsiperhe-elämää eläneenä en voi sanoa mitenkään erityisesti viisastuneeni juuri lasten takia. Ehkä ymmärrän paremmin lapsia, lasten kasvattamista ja perhe-elämää, mutta se siinä. En ole erityisen vaikuttunut muidenkaan vanhempien kasvaneesta viisaudesta. Ihan samanlaisia "tolloja" ne ovat kuin muutkin ihmiset. Ihmiset eivät ylipäätään kasva niin paljoa kuin kuvittelevat. Jos näin olisi, maailma olisi paljon parempi paikka. 

Jos joku kasvaa, se on ihminen, jolla on aikaa ja kykyä tarkastella elämää mahdollisimman monesta eri näkökulmasta ja jotka vetäytyvät pohdiskelemaan elämää. Vähän sellainen zen-munkki, joka ajattelee ja tekee mahdollisimman vähän, koska lopulta maailma on täysin käsittämätön paikka. 

Yksi ikääntymisen myötä tulleista oivalluksistani onkin, että ihmiset eivät viisastu juuri lainkaan. He vain kuvittelevat niin, koska oppivat luovimaan työelämän, perheen ja harrastusten välillä ja vieläpä tsekkaamaan ajankohtaiset aiheet illan uutisista. 

Minun mielestäni ehdottomasti kannattaa. Myös sinun tilanteessa. Kirjoitusten perusteella vaikutat fiksulta ja ajattelevalta ihmiseltä. Uskon, että siltä pohjalta pystyisit luovimaan niiden tilapäisten haasteiden kanssa, joita äitiys aiheuttaa. Ja loppujen lopuksi nämä ovat lyhyitä vuosia. Vaikeat ajat menevät kyllä ohi, mutta hyviä hetkiä ei korvaa mikään muu kokemus. Ja tämä tietysti oli vain mun mielipide, jokaisella saa olla omansa.🙂

Just noin siinä käy. En tiedä miten selviäisin, jos mies ei olisi täysi kymppi isänä. Nyt ei kaduta, mutta jos lapsella olisi jotain erityisyyksiä tai mies lähtisi litomaan, niin varmaan kaduttaisi. Kaikkia ei ole tehty tähän, mutta hyvissä olosuhteissa sitä selviää.