Nyt ihan rehellisesti, kannattaako lapsia hankkia?

Itse vannoin jo nuoresta että ei ikinä lapsia. No ei onnistunut. Mutta en kadu ja päivääkään en vaihtaisi. 

Ensimäinen kerta kun pikkuinen tulee halaamaan ihan omatoimisesti, ja ottaa kädestä kiinni näyttääseen jotain hänelle mielenkiintoista.

Jotain siinä vaan on erityistä, ainakin minulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos pakotat lapsen maailmaan, tulet aiheuttamaan kirjaimellisesti yhden elämän mitalta kaikenlaisia kärsimyksiä sydänsuruista sairauksiin ja lopulta ainakin yhden kuoleman. Jos et lapsia hanki, tulet estäneeksi aika paljon kärsimystä.

Jos haluat kokea vanhemmuuden, adoptio on paljon eettisempi vaihtoehto.

Oletko antinatalisti?

Määritelmällisesti kyllä.

David Benatarin kirja Better Never to Have Been pitäisi kaikkien lukea.

Ap ottaa tämän kirjavinkkinä, kiitos vaan.

Sen lisäksi, että ahdistuksen oli melkein 10 vuotta hyvin henkilökohtaista, fyysistä ja psyykkistä oireilua, olen tutkaillut asiaa myös varsin nihilistisestä näkökulmasta. Jopa pitkälti yhdyn antinatalistiseen ajatteluun järjen tasolla. Mutta biologiani huutaa lisääntymään. Ja sitten varmaan olisin ihan paniikissa, jos oikeasti tulisin raskaaksi. Kumpa voisikin vain yksiselitteisesti haluta tai olla haluamatta.

Haluan, mutta pelkään, että päätös olisi väärä ja elämä lasten kanssa kurjaa tai että minusta kuoriutuisikin esiin joku niin traumainen puoli, ettei minusta olisi kasvattamaan lasta kunnolla.

Ei ole olemassa mitään biologista lisääntymisviettiä. Nisäkkäillä on seksuaalivietti ja hoivavietti, ja niillä on menty aivan hyvin 99,99 % eoluution historiasta ehkäisyn keksimiseen saakka. Ei ole mitään syytä, miksi olisi kehittynyt erityinen lisääntymisvietti.

Sosiaalista ja kulttuurista painetta lisääntymiseen kyllä on valtavasti, koska yhteiskunnat jatkuvat vain lisääntymisen kautta. Kun tuosta ohjelmoinnista pääsee irti, lapsettomuus on todella mutkatonta ja helppoa.

Koska olen joutunut käsittelemään ajatusta, etten koskaan saa lasta, olen myös saavuttanut näitä tunnetiloja, joissa olen vapaa ohjelmoinnista. Silloin olo tuntuu onnelliselta. En vain ole onnistunut pitämään kiinni siitä tunnetilassa. Aina tulevat joko omat ajatukset lapsenkaipuusta tai sitten kirjoituksia siitä, kuinka OMAN lapsen halaus tai katse on parasta maailmassa. Entä suuret, myötätuntoisesti ja rakastavat ihmiset, jotka elivät elämänsä ilman lapsia, oliko heidänkin elämänsä turhaa, vaikka sitten meditoijina, täteinä ja setinä. Eikö se rakkaus, jota he antoivat muille kuin biologiselle jälkeläisilleen ollut yhtä hienoa ja jaloa ja heitä ihmisenä kehittävää?

8 tässä taas....en yleensä jaa maailmankuvaani kenenkään kanssa, mutta noin minäkin asian näen. Niin, että ihmisyyden ytimessä (jos sinne pääsee) on rakkaus ja myötätunto kaikkea ja kaikkia kohtaan. Agape.

Ei tarvinnut miettiä, kun ei saanut miestä. Siitä ei tosin olisi seurannut mitään hyvää, jos olisi eptoivoisesti roikkunut aikansa jossain miehessä ja sitten jäänyt yksinhuoltajaksi.

Onko teillä kaikilla muka vanhemmat, joille olette olleet elämän tärkein asia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei, älä hanki. Tää on hirvittävän raskasta. Tein lapset jollain autopilotilla miettimättä asiaa tarkemmin, tyhmä minä. Tosiaan, ikinä ei saa enää olla rauhassa ja ihan koko ajan joku vinkuu jotain. Jo pelkkä vaateshow on ihan järjetön 🙄 Enkä ennen lapsia tiennyt olevani erityisherkkä melulle, mutta nytpä tiedän senkin. En tiedä muista, mutta meillä arki on kauheaa 90% ajasta, se 10 % on sitten lasten hauskoja juttuja ja haleja.

Tee asioita, joista nautit: matkustele, tapaa ihmisiä, lue, mitä ikinä 😊

Ap epäilee, oliko tämä oikeasti äidin kirjoitus. Ja olivatko yläpeukuttaja äitejä vai velkoja...? Haluaisin kyllä ajatella, että elämäni olisi onnellisempaa ilman lapsia. Haaveilen vähän erikoisemmistakin jutuista, esimerkiksi yksin vuorille muuttamisesta ja taide-elokuvien ja dokumenttien tekemisestä.

Kaipaan lapsia elämääni, mutta voisivatko siskoni ja ystäväni lapset olla riittävästi ja sitten minulla säilyisi vapauteni, voisin huokaista ja alkaa viimeinkin elämään.

Miksi arvelet, etten olisi äiti? Minulla on kaksi lasta, molemmat päiväkoti-ikäisiä, parin vuoden ikäerolla (virhe muuten sekin, yhden lapsen kanssa tai isommalla ikäerolla olisi varmasti hyvin erilaista). Molemmat lapset erittäin vilkkaita, temperamenttisia ja vaativia, oman luonteeni vastakohtia. Totta kai rakastan heitä yli kaiken, mutta näen nyt myös realistisesti, että olisi ollut ihan kaikille parempi, jos olisin jättänyt lisääntymättä. Mun paukut ei vaan riitä tähän.

Kun olen seurannut lapsettomien kavereiden elämää vaikuttaa aika merkityksettömältä. Pahenee vaan iän myötä. Naisilla vielä pahempi.

Tuollaisen pohdiskelijan ja analysoijan kuin sinä ei kannata hankkia lapsia.

Lapsia kannattaa hankkia. jos päässä ei liiku oikein mikään vaan on sellainen vähän höntsähkö. Nimittäin elämä menee täysin ympäripyöreäksi höntsäksi jos lapsia hankkii ja sitä ei kestä jos ei ole itse höntsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos pakotat lapsen maailmaan, tulet aiheuttamaan kirjaimellisesti yhden elämän mitalta kaikenlaisia kärsimyksiä sydänsuruista sairauksiin ja lopulta ainakin yhden kuoleman. Jos et lapsia hanki, tulet estäneeksi aika paljon kärsimystä.

Jos haluat kokea vanhemmuuden, adoptio on paljon eettisempi vaihtoehto.

Oletko antinatalisti?

Määritelmällisesti kyllä.

David Benatarin kirja Better Never to Have Been pitäisi kaikkien lukea.

Ap ottaa tämän kirjavinkkinä, kiitos vaan.

Sen lisäksi, että ahdistuksen oli melkein 10 vuotta hyvin henkilökohtaista, fyysistä ja psyykkistä oireilua, olen tutkaillut asiaa myös varsin nihilistisestä näkökulmasta. Jopa pitkälti yhdyn antinatalistiseen ajatteluun järjen tasolla. Mutta biologiani huutaa lisääntymään. Ja sitten varmaan olisin ihan paniikissa, jos oikeasti tulisin raskaaksi. Kumpa voisikin vain yksiselitteisesti haluta tai olla haluamatta.

Haluan, mutta pelkään, että päätös olisi väärä ja elämä lasten kanssa kurjaa tai että minusta kuoriutuisikin esiin joku niin traumainen puoli, ettei minusta olisi kasvattamaan lasta kunnolla.

Ei ole olemassa mitään biologista lisääntymisviettiä. Nisäkkäillä on seksuaalivietti ja hoivavietti, ja niillä on menty aivan hyvin 99,99 % eoluution historiasta ehkäisyn keksimiseen saakka. Ei ole mitään syytä, miksi olisi kehittynyt erityinen lisääntymisvietti.

Sosiaalista ja kulttuurista painetta lisääntymiseen kyllä on valtavasti, koska yhteiskunnat jatkuvat vain lisääntymisen kautta. Kun tuosta ohjelmoinnista pääsee irti, lapsettomuus on todella mutkatonta ja helppoa.

Koska olen joutunut käsittelemään ajatusta, etten koskaan saa lasta, olen myös saavuttanut näitä tunnetiloja, joissa olen vapaa ohjelmoinnista. Silloin olo tuntuu onnelliselta. En vain ole onnistunut pitämään kiinni siitä tunnetilassa. Aina tulevat joko omat ajatukset lapsenkaipuusta tai sitten kirjoituksia siitä, kuinka OMAN lapsen halaus tai katse on parasta maailmassa. Entä suuret, myötätuntoisesti ja rakastavat ihmiset, jotka elivät elämänsä ilman lapsia, oliko heidänkin elämänsä turhaa, vaikka sitten meditoijina, täteinä ja setinä. Eikö se rakkaus, jota he antoivat muille kuin biologiselle jälkeläisilleen ollut yhtä hienoa ja jaloa ja heitä ihmisenä kehittävää?

8 tässä taas....en yleensä jaa maailmankuvaani kenenkään kanssa, mutta noin minäkin asian näen. Niin, että ihmisyyden ytimessä (jos sinne pääsee) on rakkaus ja myötätunto kaikkea ja kaikkia kohtaan. Agape.

Eli onko tämä jälleen sitä, mitä yritin aiemminkin pukea sanoiksi, että suurin osa ihmisistä kokee elämän ihan erilailla kuin minä. Pidetään sitä omaa biologista jälkeläistä erityisenä ja jonakin jumalallisen rakkauden lähteenä. Ilman biologista lasta suurin osa ihmisistä ei tavoita sitä rakkauden ja myötätunnon tilaa? Eikö siis pitäisi olla vielä upeampaa, jos sen voi muulla tavoin syvälle menemällä saavuttaa ilmankin. Olen siis ap, eli itsekin lasta haluan (ja sitten taas en), eli ei ole tarkoitus vanhempia mollata. Kuitenkin uskon, että olen jo kokenut vastaavia elämän syvimpiä tunteita muissa hetkissä ja tilanteissa ja haaveissani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh perheen lapsena mulla ei ollut mitään perhemallia, parisuhdemallia mistä lähteä ponnistamaan, niin oli järkyttävän vaikeeta muodostaa parisuhdetta. Nämä itsekkäät yksinlisääntyjät ovat kyllä kaikkein itsekkäintä sakkia mitä maailmasta löytyy. Ja ne myös joilla hajoaa koko korttitalo vaikka alussa olisi yritystä heikoilla eväillä perustettu parisuhde, heti välittömästi lapsien saatua maailmaan se kuitenkin alkaa heti hajoamaan. 

Jos et ole läheisriippuvainen ja viihdyt ihan itsesi kanssa niin ei kannata. 

Yh-äidin kasvattamana minulla oli kyllä erittäin hyvä kahden naisen perhemalli, jota noudatan itsekin.

On eri asia, jos äiti on alkoholisti tai jotenkin muuten epäluotettava.

Itsekkäiksi "yksinlisääntyjiä" (=todella loukkaava termi) ei voi panna samaan nippuun, koska joku jää leskeksi, joku haluaa lapsen ilman miestä ja joku luopuu miehestä (=lapsen isästä), koska on pakko, syystä.

Mitenkä se on loukkaavaa jos itsekkäistä syistä haluaa lapsen eikä tule kenenkään aikuisen kanssa toimeen. Lapasenhan kanssa voi tulla toimeen kun sitä voi ohjailla mutta ihminen ei kasva henkisesti lapsen kanssa. 

Minulla oli järkyttävän vaikea parisuhde kun kotoa ei ollut mitään mallia siihen tai ihan sairas malli missä äitini kumppanit vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Näistä näin epänormaaleista perheistä on vain vaikeampaa koittaa mitään normaalia perhettä perustaa . Olen sairas henkisesti että fyysisesti ja sanoin sen miehelleni että ota tai jätä, lapsia en tee ja hän jäi rinnalleni eikä olä häipynyt. 

Hanki! 

Kyllä kannattaa. Koen olevani samanlainen kuin ap, paitsi että sain lapsia (selvästi yli 30-vuotiaana). Kaikkialla muualla kuin vauva-palstalla osataan suhteuttaa, kuinka "kamalaa" se lapsiperheellisen elämä nyt sitten onkaan. Mikä ihmisiä riivaa, kun kaikki yksinkertaisetkin asiat (joka lapsenhankintakin pohjimmiltaan on, sillä olemme nisäkkäitä!) pitää vääntää niin monimutkaisiksi ja vaikeiksi? Tuntuu, että me suomalaiset olemme nykyään aika kermaperseitä.

Kannattaa. Ovat mahtavia.

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä kaikilla muka vanhemmat, joille olette olleet elämän tärkein asia?

Mietin samaa. Ja myös toisinpäin, eli lapsen tunteet äitiä kohtaan... onnellista tosiaan jos näin on, mutta en kyllä tiedä kykenisinkö itsekään niin vankkumattomaan, päivästä toiseen samana pysyvään tunteeseen kenenkään kanssa... ehkäpä siksi elämäni onkin vaikeeta? Ehkä tämä on se puuttuva lenkki ja salaisuus? :D

Joo, lapset (eritoten vauvat) ovat parasta mitä on, itselläkin on. Silti toivoisin ettei kukaan enää tekisi lapsia tähän hulluun maailmaan kärsimään vaan pitäisimme yhdessä huolen niistä täällä jo olevista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos pakotat lapsen maailmaan, tulet aiheuttamaan kirjaimellisesti yhden elämän mitalta kaikenlaisia kärsimyksiä sydänsuruista sairauksiin ja lopulta ainakin yhden kuoleman. Jos et lapsia hanki, tulet estäneeksi aika paljon kärsimystä.

Jos haluat kokea vanhemmuuden, adoptio on paljon eettisempi vaihtoehto.

Oletko antinatalisti?

Määritelmällisesti kyllä.

David Benatarin kirja Better Never to Have Been pitäisi kaikkien lukea.

Ap ottaa tämän kirjavinkkinä, kiitos vaan.

Sen lisäksi, että ahdistuksen oli melkein 10 vuotta hyvin henkilökohtaista, fyysistä ja psyykkistä oireilua, olen tutkaillut asiaa myös varsin nihilistisestä näkökulmasta. Jopa pitkälti yhdyn antinatalistiseen ajatteluun järjen tasolla. Mutta biologiani huutaa lisääntymään. Ja sitten varmaan olisin ihan paniikissa, jos oikeasti tulisin raskaaksi. Kumpa voisikin vain yksiselitteisesti haluta tai olla haluamatta.

Haluan, mutta pelkään, että päätös olisi väärä ja elämä lasten kanssa kurjaa tai että minusta kuoriutuisikin esiin joku niin traumainen puoli, ettei minusta olisi kasvattamaan lasta kunnolla.

Ei ole olemassa mitään biologista lisääntymisviettiä. Nisäkkäillä on seksuaalivietti ja hoivavietti, ja niillä on menty aivan hyvin 99,99 % eoluution historiasta ehkäisyn keksimiseen saakka. Ei ole mitään syytä, miksi olisi kehittynyt erityinen lisääntymisvietti.

Sosiaalista ja kulttuurista painetta lisääntymiseen kyllä on valtavasti, koska yhteiskunnat jatkuvat vain lisääntymisen kautta. Kun tuosta ohjelmoinnista pääsee irti, lapsettomuus on todella mutkatonta ja helppoa.

Koska olen joutunut käsittelemään ajatusta, etten koskaan saa lasta, olen myös saavuttanut näitä tunnetiloja, joissa olen vapaa ohjelmoinnista. Silloin olo tuntuu onnelliselta. En vain ole onnistunut pitämään kiinni siitä tunnetilassa. Aina tulevat joko omat ajatukset lapsenkaipuusta tai sitten kirjoituksia siitä, kuinka OMAN lapsen halaus tai katse on parasta maailmassa. Entä suuret, myötätuntoisesti ja rakastavat ihmiset, jotka elivät elämänsä ilman lapsia, oliko heidänkin elämänsä turhaa, vaikka sitten meditoijina, täteinä ja setinä. Eikö se rakkaus, jota he antoivat muille kuin biologiselle jälkeläisilleen ollut yhtä hienoa ja jaloa ja heitä ihmisenä kehittävää?

8 tässä taas....en yleensä jaa maailmankuvaani kenenkään kanssa, mutta noin minäkin asian näen. Niin, että ihmisyyden ytimessä (jos sinne pääsee) on rakkaus ja myötätunto kaikkea ja kaikkia kohtaan. Agape.

Eli onko tämä jälleen sitä, mitä yritin aiemminkin pukea sanoiksi, että suurin osa ihmisistä kokee elämän ihan erilailla kuin minä. Pidetään sitä omaa biologista jälkeläistä erityisenä ja jonakin jumalallisen rakkauden lähteenä. Ilman biologista lasta suurin osa ihmisistä ei tavoita sitä rakkauden ja myötätunnon tilaa? Eikö siis pitäisi olla vielä upeampaa, jos sen voi muulla tavoin syvälle menemällä saavuttaa ilmankin. Olen siis ap, eli itsekin lasta haluan (ja sitten taas en), eli ei ole tarkoitus vanhempia mollata. Kuitenkin uskon, että olen jo kokenut vastaavia elämän syvimpiä tunteita muissa hetkissä ja tilanteissa ja haaveissani.

Oon eri, mutta en koe rakkautta omaan lapseen minään "jumalallisena", mutta on siinä jotain erityistä kuitenkin. Olen miettinyt sitä tunnetta mikä minut valtasi heti lapsen synnyttyä ja se on tällainen: ikään kuin kaikkien sukupolvien vanhempien rakkaus omaa lastaan kohtaan aktivoituu kun oma lapsi syntyy, se on jotain niin suurta. Se ei tunnu ihmeelliseltä siinä hetkessä tavallaan, mutta kuitenkin se on jotain ihmeellistä. Se on erilaista kuin mikään aiemmin tuntemani. Olen myös ajatellut, fiilistellyt, että se tuntuu tältä: se fiilis kun olet todella ihastuksen alkuhuumassa, mutta se ihastuksen kohde on oma lapsi, joka myös tarvitsee sinun rakkauttasi (monesti toisin kuin joku random dude kehen on ihastunut). Se on vain jotain uskomattoman ihanaa. 

Mutta that being said, olen aivan varma, että myös ilman omia lapsia elämästä voi nauttia yhtä täysin, varmasti monella tapaa jopa paremmin. Kaikkien ei tarvitse saada lapsia. Lapset eivät takuulla "tee" onnelliseksi ellei sitä muutenkin ole.

Vierailija kirjoitti:

Tuollaisen pohdiskelijan ja analysoijan kuin sinä ei kannata hankkia lapsia.

Lapsia kannattaa hankkia. jos päässä ei liiku oikein mikään vaan on sellainen vähän höntsähkö. Nimittäin elämä menee täysin ympäripyöreäksi höntsäksi jos lapsia hankkii ja sitä ei kestä jos ei ole itse höntsä.

Haluaisin uskoa, että lapsettomuus olisi minulle oikea vaihtoehto. Haluaisin tuntea onnea, keveyttä ja virtaa siitä päätöksestä. Aina kuitenkin tulee se halu saada lapsi... ja sitten taas tunne, että jos tulisi raskaaksi, se tuntuisikin väärältä. Sama uudelleen ja uudelleen, vuosia jo. Olen aivan mahdoton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos pakotat lapsen maailmaan, tulet aiheuttamaan kirjaimellisesti yhden elämän mitalta kaikenlaisia kärsimyksiä sydänsuruista sairauksiin ja lopulta ainakin yhden kuoleman. Jos et lapsia hanki, tulet estäneeksi aika paljon kärsimystä.

Jos haluat kokea vanhemmuuden, adoptio on paljon eettisempi vaihtoehto.

Oletko antinatalisti?

Määritelmällisesti kyllä.

David Benatarin kirja Better Never to Have Been pitäisi kaikkien lukea.

Ap ottaa tämän kirjavinkkinä, kiitos vaan.

Sen lisäksi, että ahdistuksen oli melkein 10 vuotta hyvin henkilökohtaista, fyysistä ja psyykkistä oireilua, olen tutkaillut asiaa myös varsin nihilistisestä näkökulmasta. Jopa pitkälti yhdyn antinatalistiseen ajatteluun järjen tasolla. Mutta biologiani huutaa lisääntymään. Ja sitten varmaan olisin ihan paniikissa, jos oikeasti tulisin raskaaksi. Kumpa voisikin vain yksiselitteisesti haluta tai olla haluamatta.

Haluan, mutta pelkään, että päätös olisi väärä ja elämä lasten kanssa kurjaa tai että minusta kuoriutuisikin esiin joku niin traumainen puoli, ettei minusta olisi kasvattamaan lasta kunnolla.

Ei ole olemassa mitään biologista lisääntymisviettiä. Nisäkkäillä on seksuaalivietti ja hoivavietti, ja niillä on menty aivan hyvin 99,99 % eoluution historiasta ehkäisyn keksimiseen saakka. Ei ole mitään syytä, miksi olisi kehittynyt erityinen lisääntymisvietti.

Sosiaalista ja kulttuurista painetta lisääntymiseen kyllä on valtavasti, koska yhteiskunnat jatkuvat vain lisääntymisen kautta. Kun tuosta ohjelmoinnista pääsee irti, lapsettomuus on todella mutkatonta ja helppoa.

Koska olen joutunut käsittelemään ajatusta, etten koskaan saa lasta, olen myös saavuttanut näitä tunnetiloja, joissa olen vapaa ohjelmoinnista. Silloin olo tuntuu onnelliselta. En vain ole onnistunut pitämään kiinni siitä tunnetilassa. Aina tulevat joko omat ajatukset lapsenkaipuusta tai sitten kirjoituksia siitä, kuinka OMAN lapsen halaus tai katse on parasta maailmassa. Entä suuret, myötätuntoisesti ja rakastavat ihmiset, jotka elivät elämänsä ilman lapsia, oliko heidänkin elämänsä turhaa, vaikka sitten meditoijina, täteinä ja setinä. Eikö se rakkaus, jota he antoivat muille kuin biologiselle jälkeläisilleen ollut yhtä hienoa ja jaloa ja heitä ihmisenä kehittävää?

8 tässä taas....en yleensä jaa maailmankuvaani kenenkään kanssa, mutta noin minäkin asian näen. Niin, että ihmisyyden ytimessä (jos sinne pääsee) on rakkaus ja myötätunto kaikkea ja kaikkia kohtaan. Agape.

Eli onko tämä jälleen sitä, mitä yritin aiemminkin pukea sanoiksi, että suurin osa ihmisistä kokee elämän ihan erilailla kuin minä. Pidetään sitä omaa biologista jälkeläistä erityisenä ja jonakin jumalallisen rakkauden lähteenä. Ilman biologista lasta suurin osa ihmisistä ei tavoita sitä rakkauden ja myötätunnon tilaa? Eikö siis pitäisi olla vielä upeampaa, jos sen voi muulla tavoin syvälle menemällä saavuttaa ilmankin. Olen siis ap, eli itsekin lasta haluan (ja sitten taas en), eli ei ole tarkoitus vanhempia mollata. Kuitenkin uskon, että olen jo kokenut vastaavia elämän syvimpiä tunteita muissa hetkissä ja tilanteissa ja haaveissani.

Tähän pitäisi varmaankin vastata jonkun toisen(kin). Mulle äidinrakkaus on ollut varsin tuskallinen kokemus, sekä suuren onnen että suuren surun lähde. En tiedä voiko sen saada ilman varjopuolta. Vielä tuskallisempaa on ollut tajuta, että muutos on pysyvä ja mitä ilmeisimmin jatkuu tämän elämän loppuun saakka, vaikka lapsi on jo maailmalla ja se nk. oma elämä palannut. Samanlaisena kuin ennen lasta se ei palaa, vaikka tokihan ihminen muuttuu parissakymmenessä vuodessa, oli lasta tai ei.

Ehdottomasti helpommalla olisi päässyt ilman lasta. Olisiko se valinta kannattanut, en voi tietää, sillä valintahan on ehdoton - voit saada vain jommankumman, olla joko lapseton tai lapsen saanut. Mulla ei koskaan ollut vauvakuumetta; kuten se 45-v, jolle kommentoin totesikin, vuosituhanteen vaihteessa suhtautuminen lapsiin oli erilaista, perheellistymistä ei sen kummemmin ihmetelty tai pohdittu, vaan se oli looginen jatkumo aikuisen elämälle, erityisesti naisten kohdalla. Moni vela varmaan voi muistaa ajan, jolloin vapaaehtoinen lapsettomuus ei ollut mikään todellinen, uskottava vaihtoehto. Niinpä sitten meillekin syntyi lapsi. Biologinen kelloni ei koskaan soinut, ja uskon, että olisin voinut olla yhtä onnellinen tai onneton myös ilman lasta (enhän tietäisi toisenlaisesta todellisuudesta silloinkaan).

Henkisen ja hengellisen matkan kanssa sillä on ollut vain vähän tekemistä. Suurimmat askeleet ja oivallukset ovat olleet täysin lisääntymisestä riippumattomia. Ehkä jonkunlainen jatkumon tunne on myös konkreettisella ja jollakin tapaa myös varsin itsekkäällä tasolla, olen tehnyt tehtäväni. Mutta, kuten totesin, olisi mielenkiintoista saada jonkun lapsien myötä täyttymyksen kokeneen äidin vastaus tähän. - 8

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh perheen lapsena mulla ei ollut mitään perhemallia, parisuhdemallia mistä lähteä ponnistamaan, niin oli järkyttävän vaikeeta muodostaa parisuhdetta. Nämä itsekkäät yksinlisääntyjät ovat kyllä kaikkein itsekkäintä sakkia mitä maailmasta löytyy. Ja ne myös joilla hajoaa koko korttitalo vaikka alussa olisi yritystä heikoilla eväillä perustettu parisuhde, heti välittömästi lapsien saatua maailmaan se kuitenkin alkaa heti hajoamaan. 

Jos et ole läheisriippuvainen ja viihdyt ihan itsesi kanssa niin ei kannata. 

Yh-äidin kasvattamana minulla oli kyllä erittäin hyvä kahden naisen perhemalli, jota noudatan itsekin.

On eri asia, jos äiti on alkoholisti tai jotenkin muuten epäluotettava.

Itsekkäiksi "yksinlisääntyjiä" (=todella loukkaava termi) ei voi panna samaan nippuun, koska joku jää leskeksi, joku haluaa lapsen ilman miestä ja joku luopuu miehestä (=lapsen isästä), koska on pakko, syystä.

Mitenkä se on loukkaavaa jos itsekkäistä syistä haluaa lapsen eikä tule kenenkään aikuisen kanssa toimeen. Lapasenhan kanssa voi tulla toimeen kun sitä voi ohjailla mutta ihminen ei kasva henkisesti lapsen kanssa. 

Minulla oli järkyttävän vaikea parisuhde kun kotoa ei ollut mitään mallia siihen tai ihan sairas malli missä äitini kumppanit vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Näistä näin epänormaaleista perheistä on vain vaikeampaa koittaa mitään normaalia perhettä perustaa . Olen sairas henkisesti että fyysisesti ja sanoin sen miehelleni että ota tai jätä, lapsia en tee ja hän jäi rinnalleni eikä olä häipynyt. 

Yksinlisääntyjä on loukkaava sana.

Lisääntyjä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos pakotat lapsen maailmaan, tulet aiheuttamaan kirjaimellisesti yhden elämän mitalta kaikenlaisia kärsimyksiä sydänsuruista sairauksiin ja lopulta ainakin yhden kuoleman. Jos et lapsia hanki, tulet estäneeksi aika paljon kärsimystä.

Jos haluat kokea vanhemmuuden, adoptio on paljon eettisempi vaihtoehto.

Oletko antinatalisti?

Määritelmällisesti kyllä.

David Benatarin kirja Better Never to Have Been pitäisi kaikkien lukea.

Ap ottaa tämän kirjavinkkinä, kiitos vaan.

Sen lisäksi, että ahdistuksen oli melkein 10 vuotta hyvin henkilökohtaista, fyysistä ja psyykkistä oireilua, olen tutkaillut asiaa myös varsin nihilistisestä näkökulmasta. Jopa pitkälti yhdyn antinatalistiseen ajatteluun järjen tasolla. Mutta biologiani huutaa lisääntymään. Ja sitten varmaan olisin ihan paniikissa, jos oikeasti tulisin raskaaksi. Kumpa voisikin vain yksiselitteisesti haluta tai olla haluamatta.

Haluan, mutta pelkään, että päätös olisi väärä ja elämä lasten kanssa kurjaa tai että minusta kuoriutuisikin esiin joku niin traumainen puoli, ettei minusta olisi kasvattamaan lasta kunnolla.

Ei ole olemassa mitään biologista lisääntymisviettiä. Nisäkkäillä on seksuaalivietti ja hoivavietti, ja niillä on menty aivan hyvin 99,99 % eoluution historiasta ehkäisyn keksimiseen saakka. Ei ole mitään syytä, miksi olisi kehittynyt erityinen lisääntymisvietti.

Sosiaalista ja kulttuurista painetta lisääntymiseen kyllä on valtavasti, koska yhteiskunnat jatkuvat vain lisääntymisen kautta. Kun tuosta ohjelmoinnista pääsee irti, lapsettomuus on todella mutkatonta ja helppoa.

Koska olen joutunut käsittelemään ajatusta, etten koskaan saa lasta, olen myös saavuttanut näitä tunnetiloja, joissa olen vapaa ohjelmoinnista. Silloin olo tuntuu onnelliselta. En vain ole onnistunut pitämään kiinni siitä tunnetilassa. Aina tulevat joko omat ajatukset lapsenkaipuusta tai sitten kirjoituksia siitä, kuinka OMAN lapsen halaus tai katse on parasta maailmassa. Entä suuret, myötätuntoisesti ja rakastavat ihmiset, jotka elivät elämänsä ilman lapsia, oliko heidänkin elämänsä turhaa, vaikka sitten meditoijina, täteinä ja setinä. Eikö se rakkaus, jota he antoivat muille kuin biologiselle jälkeläisilleen ollut yhtä hienoa ja jaloa ja heitä ihmisenä kehittävää?

8 tässä taas....en yleensä jaa maailmankuvaani kenenkään kanssa, mutta noin minäkin asian näen. Niin, että ihmisyyden ytimessä (jos sinne pääsee) on rakkaus ja myötätunto kaikkea ja kaikkia kohtaan. Agape.

Eli onko tämä jälleen sitä, mitä yritin aiemminkin pukea sanoiksi, että suurin osa ihmisistä kokee elämän ihan erilailla kuin minä. Pidetään sitä omaa biologista jälkeläistä erityisenä ja jonakin jumalallisen rakkauden lähteenä. Ilman biologista lasta suurin osa ihmisistä ei tavoita sitä rakkauden ja myötätunnon tilaa? Eikö siis pitäisi olla vielä upeampaa, jos sen voi muulla tavoin syvälle menemällä saavuttaa ilmankin. Olen siis ap, eli itsekin lasta haluan (ja sitten taas en), eli ei ole tarkoitus vanhempia mollata. Kuitenkin uskon, että olen jo kokenut vastaavia elämän syvimpiä tunteita muissa hetkissä ja tilanteissa ja haaveissani.

Oon eri, mutta en koe rakkautta omaan lapseen minään "jumalallisena", mutta on siinä jotain erityistä kuitenkin. Olen miettinyt sitä tunnetta mikä minut valtasi heti lapsen synnyttyä ja se on tällainen: ikään kuin kaikkien sukupolvien vanhempien rakkaus omaa lastaan kohtaan aktivoituu kun oma lapsi syntyy, se on jotain niin suurta. Se ei tunnu ihmeelliseltä siinä hetkessä tavallaan, mutta kuitenkin se on jotain ihmeellistä. Se on erilaista kuin mikään aiemmin tuntemani. Olen myös ajatellut, fiilistellyt, että se tuntuu tältä: se fiilis kun olet todella ihastuksen alkuhuumassa, mutta se ihastuksen kohde on oma lapsi, joka myös tarvitsee sinun rakkauttasi (monesti toisin kuin joku random dude kehen on ihastunut). Se on vain jotain uskomattoman ihanaa. 

Mutta that being said, olen aivan varma, että myös ilman omia lapsia elämästä voi nauttia yhtä täysin, varmasti monella tapaa jopa paremmin. Kaikkien ei tarvitse saada lapsia. Lapset eivät takuulla "tee" onnelliseksi ellei sitä muutenkin ole.

Mutta pitäisikö noiden tunteiden takia ”hankkia” lapsia? Entä jos pystyin kokemaan sen tunteen jo nyt, kun luin kuvauksesi? Koen asioita syvästi. En millään usko, etten pystyisi halutessasi mielessäni saavuttamaan noita tunteita ilmankin, että saan lasta. En usko, että on mitään ulkoista asiaa, joka voisi saada minut tuntemaan enemmän kuin mitä jo nyt pystyn tuntemaan sisäisesti.

Sekin, kun monet sanovat, että lapsi avaa uuden maailman ja saa vanhemmankin näkemään maailman taas ihmeellisenä. Minä en ole kadottanut sitä iloa, ihmetystä, luovuttaa ja kykyä nähdä asiat ihan uusina, vaikka aikuinen olen (Ap). Eli en ”tarvitse” lasta avaamaan jälleen sitä satumaailmaakaan minulle. En tiedä, onko harvinaista, että aikuinen kokee näin. Havaintojeni perusteella näyttäisi olevan.