Normaaleja ihmisiä -sarja Ylellä

Lisään vielä sen, että tarinasta käy hyvin ilmi myös se, että seksuaalinen vetovoima usein peittää ja hämärtää syvemmät ongelmat pitkänkin aikaa.

Mielestäni päähenkilöt eivät kuitenkaan olleet pahoja ihmisiä, ja vielä nuoria, heille on vielä kasvumahdollisuuksia tuosta eteenpäinkin, ja kuvatunlaisesta suhteesta ehkä kuitenkin saivat enemmän kuin se otti, vaikkei se johtaisikaan loppuelämän avioliittoon.

Tarinan viesti kai on myös se, että muut ihmiset eivät voi ketään pitää pinnalla, vain auttaa siinä ja itsensä ja maailman ymmärtämisessä. Siksi loppuiän suhde ei edes ole välttämätön onnelliselle lopulle.

Luin jostain kirjan arvosteluja, joissa sanottiin että Mariannella oli myös anoreksia ja sitä jotenkin hienovaraisesti glorifioitiin kirjassa ja ilmeisesti muissa saman kirjailijan teoksissa. Onneksi tämä oli jätetty sarjasta pois, vaikka Marianne hoikka olikin, ei kuitenkaan poikkeuksellinen nykyajan näyttelijäkaarteissa. Naiskirjailijoilla on valitettava tapa kirjoittaa anoreksiasta semihihannoivasti, vaikka on todella antifeminististä redusoida naiset vain neuroottisiksi pakkolaihduttajiksi. Anoreksia on toki sairaus, mutta mitään syvällistä ja hienoa siinä ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Kerrottiinko kirjassa oliko Mariannella haaveita oman uransa suhteen? Mitä haluaisi tehdä työkseen? Sarjassa minulle selvisi vasta stipendien jakotilaisuudessa mitä Marianne opiskeli pääaineinaan (historia ja politiikka). Connellin pääaine selvisi jo high school -ajan jaksossa, jossa täytti hakulomaketta Trinityyn.

Onko USA:ssa muuten yleistä (ja hyväksyttyä), että rikkaan perheen lapset, jonka lukukausimaksut ja asunnon rahoittaa vanhemmat, hakevat stipendejä? Eikö olisi reilumpaa, että apurahat menisi niille oppilaille, jotka on motivoituneita ja lahjakkaita, mutta kampppailevat talousvaikeuksien kanssa?

Reilua on,että opinnoissaan menestyneet saavat stipendin. Ei se perheen varakkuus takaa,että sitä rahaa syydetään jälkikasvun opintoihin. Nimim. Velaksi ja työllä opiskellut , vaikka vanhemmilla olisi ollut mahdollisuus kustantaa opinnot+asunto+taskurahat,mutta kun ei niin ei.

Paras sarja aikoihin- kehityskertomuksena,kasvutarinana mainio.

Vierailija kirjoitti:

Kerrottiinko kirjassa oliko Mariannella haaveita oman uransa suhteen? Mitä haluaisi tehdä työkseen? Sarjassa minulle selvisi vasta stipendien jakotilaisuudessa mitä Marianne opiskeli pääaineinaan (historia ja politiikka). Connellin pääaine selvisi jo high school -ajan jaksossa, jossa täytti hakulomaketta Trinityyn.

Onko USA:ssa muuten yleistä (ja hyväksyttyä), että rikkaan perheen lapset, jonka lukukausimaksut ja asunnon rahoittaa vanhemmat, hakevat stipendejä? Eikö olisi reilumpaa, että apurahat menisi niille oppilaille, jotka on motivoituneita ja lahjakkaita, mutta kampppailevat talousvaikeuksien kanssa?

Tämä sarja ei kuvaa USA:aa vaan Irlantia.

Hieman epäolennainen asia, mutta kiinnittivätkö muut huomiota siihen kohtaukseen, jossa porukka syö ulkona patiolla Italian huvilalla? Naiset ramppasivat sisällä koko ajan, milloin joku tarvitsi lusikkaa, milloin haettiin lisää viiniä tai milloin oli jälkiruoan aika. Miehet vain istuivat pöydässä yrmeänä. Onko tämä jotenkin tarkoituksella alleviivaavaa, vai onko se vielä normaalia Irlannissa, että naisten oletetaan emännöivän?

Minusta oli tosi suloinen. Katsoin melkein putkeen koko sarjan.  Hyvät pääosien näyttelijät ja niin katkeransuloiset tunteet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tykkäävät, oletteko tosi nuoria?

39 ja tykkäsin, ihmisillä voi olla eri maku iästä riippumatta

Lähinnä ajattelin, että teinejä voi kiinnostaa tematiikka, kun ei ole omaa kokemusta. Todella vaikeaa ymmärtää, mitä aikuinen sarjasta saa.

Saa muistella nuoruuttaan.

Mariannen veli ärsyttää minua hirveästi. Aina kun näen sen ilkeän naaman ja miten huonosti käyttäytyy Mariannea kohtan niin haluaisin vetää sitä turpaan. Eikä äiti auta tytärtään mitenkään. Varsinainen vuoden perhe.

Todella hyvä sarja, samaistuin Mariannen tarinaan. Heille tuli ero aina vaiheessa jossa jomman kumman olisi pitänyt avata suunsa ja tunnustaa toiselle rakastavansa toista. Viimeisessä tai toiseksi viimeisessä jaksossa Connell sanoi sen ja he pysyivät yhdessä, Marianne oli valmis juoksemaan jälleen karkuun sillä hän tunsi olonsa sen takia arvottomaksi.

Viimeisestä jaksosta jäi hyvä mieli, toivottavasti sarjaan tulisi jatkoa.

Connell on vähän yksinkertainen, ainakin kuulostaa siltä kun puhuu.

Vierailija kirjoitti:

Katsoin kaikki 12 jaksoa ja kannatti kyllä. Alku oli hieman tahmeaa, mutta 3. jaksosta alkaen jäin koukkuun.

Juuri näin, sama minun kohdalla. Jäin 3. Jakson jlk. koukkuun ja ahmin sarjat kahdessa päivässä. Tuli oikein surullinen olo kun sarja loppui. Aivan mielettömän ihana.

Kolme jaksoa katsottu. Tarina ok mutta en ainakaan vielä tykkää näytteilijävalinnoista koska C näyttää liian vanhalta (varsinkin äitinsä rinnalla) ja M ei vaikuta yhtään sellaiselta mitä yritetään kuvata (ruma, omituinen, mielenvikainen tms.). Eli joudun kokoajan pinnistelemään jotta näkisin sen niin miten on tarkoitettu.

Vierailija kirjoitti:

Connell on vähän yksinkertainen, ainakin kuulostaa siltä kun puhuu.

Minäkin ajattelin niin siihen saakka, kunnes sai stipendin ja kirjoitti kehutun kaikkien aikojen parhaan esseen. Jopa kun Mariannen kaveripoika kysyi, onko "Cornell... fiksu", luulin että se oli ivaa. :D

Vierailija kirjoitti:

Ihanan romanttinen ja kaunis sarja! Ne paljonpuhutut seksikohtauksetkin sopi sarjaan tosi hyvin, vaikka yleensä pidän seksikohtauksia turhana kokonaisuuden kannalta.

Jep, minustakin ne oli kauniisti kuvattu. Tuli ihan omat vastarakastuneen ajat mieleen. Se oli sitä, kun sekstailtiin ja vähän juteltiin ja taas mentiin... Nyt nyhjötetään eri huoneissa koneilla :(

Vierailija kirjoitti:

Inhokkihahmoni: Jamie ja Alan.

Mariannen näyttelijän ulkonäöstä tulee hieman mieleen nuori Audrey Tautou Améliessa tai nuori Krista Kosonen.

Itkin siinä masennusjaksossa C:n kertoessa terapiassa ulkopuolisuuden tunteestaan ja pettymyksestään yliopistoelämään, samaistuin paljon.

Molemmat päähenkilöt ovat rikkinäisiä, eri syistä. Kiinnostavaa kuvausta siitä miten lapsuuden perhe, raha, luonne/persoonallisuus, ulkonäkö, älykkyys, itsetunto, ym. vaikuttavat sosiaaliseen asemaan ja onnellisuuteen.

Kunpa saisin tietää mitä 12. jakson jälkeen tapahtuu. Toivoin, että Marianne olisi lähtenyt Connellin mukaan. Toisaalta toivon, että tälle kirjalle/sarjalle ei tule jatkoa, koska loppu oli sopivan lämmin ja toiveikas. Jääkööt hahmojen tulevaisuus jokaisen lukijan/katsojan mielikuvituksen varaan.

Normaaleja ihmisiä-romaania edelsi Sally Rooneyn 2016 kirjoittama novelli At the Clinic, joka kertoo Mariannesta ja Connellystä 23-vuotiaana, se on siis eräänlainen "jatko" tarinalle... Luettavana vapaasti netissä https://www.thewhitereview.org/fiction/at-the-clinic/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Connell on vähän yksinkertainen, ainakin kuulostaa siltä kun puhuu.

Minäkin ajattelin niin siihen saakka, kunnes sai stipendin ja kirjoitti kehutun kaikkien aikojen parhaan esseen. Jopa kun Mariannen kaveripoika kysyi, onko "Cornell... fiksu", luulin että se oli ivaa. :D

Kirjassa Connellin fiksuus tulee paremmin esille. Ihan sarjan ja kirjan alussa Marianne ja Connell keskustelevat ilmeisesti loppukokeen arvosanoista ja käy ilmi että Marianne on saanut kaikesta täydet pisteet, mutta Connell on vielä häntäkin parempi äidinkielessä. Myös se, että Connell miettii mitä lähtisi opiskelemaan ja päätyy lakiopintojen sijaan Trinityyn lukemaan englantia kertoo siitä että Connellin arvosanoilla pystyy itse valitsemaan mihin jatkaa lukiosta.

Myös se, että molemmat lukevat valtavasti kirjoja, kertoo mielestäni myös tietynlaisesta fiksuudesta.

Seksi myy. Myös televisiossa.

En ole vielä sarjaa katsonut kuin yhden jakson, mutta täällä on myös kirjan lukeneita, joten haluaisin pohtia paria asiaa.

Itse olen ilmeisesti elänyt pumpulissa, kun en osannut yhtään samaistua hahmoihin :D Ärsytti vaan koko ajan, kun kumpikaan hahmo ei saa puhutuksi tunteistaan tai ajatuksistaan ja he vain turhauttivat minua. Suomessa ei myöskään ehkä ole niin selkeää "klikkiytymistä" kouluissa, kuin vaikkapa tapahtumapaikka Irlannissa. Itse en muista yhtään omaa kouluaikaani tuollaiseksi ja en ikinä olisi antanut kenenkään kohdella minua kuten hahmot kohtelevat toisiaan. Ärsyttää ihan hitosti se, että kumpikaan ei voi sanoa haluavansa olla toisen kanssa. Varmasti M oli haavoittunut ja ei kokenut itseään arvokkaaksi perheväkivallan vuoksi, mutta en ymmärrä mikä ongelma C.llä oli? Hänen äitinsä oli ilmeisesti fiksu nainen ja osasi puhua tunteistaan, joten miksi poika oli niin rikki? Olen itsekin ns. työväenluokasta ja päätynyt yliopistoon opiskelemaan, mutta ihan hyvin olen saanut kavereita ja samanhenkisiä ihmisiä (toki Suomessa varmasti helpompaa) enkä edes halua näiden korkeastikoulutettujen elitistien piireihin.

C.n masennuskausi oli surullista luettavaa ja ymmärsin, että hän meni rikki ja olihan siihen myös syynsä. Kuitenkin hänellä oli hyvä parisuhde ja normaali elämä, joten mielestäni on epäuskottavaa, että hän olisi siinä kohtaa ollut niin sekaisin M.n tapaamisesta. Lisäksi nämä ihmeelliset ajatukset siitä, että M on täysin hänen vallassaan ja voisi vaikka satuttaa tätä ilman, että M pistäisi vastaan, olivat outoa luettavaa... Oliko heillä siis kuitenkin jotain BDSM hommia keskenäänkin, kun M.n kanssa hän sai olla outo luvalla tai jotain?

Kaiken kaikkiaan hahmot eivät mielestäni olleet kovin samaistuttavia ja heistä yritettiin tehdä jotenkin päälleliimatun syvällisiä, koska he ovat herkkiä ja ovat kokeneet paljon, vaikka itselle lähinnä tuli ajatus, että he ovat teennäisiä.

Olenko tosiaan vaan elänyt pumpulissa, kun en noita tunteita tunnista edes teini-iästä? Olen kuitenkin kokenut useita samoja asioita kuin päähenkilöt (luokkanousu, masennus, huono parisuhde, sitoutumiskammo...), mutta en silti osaa samaistua kumpaankaan.

Katsoin sarjan ja se kosketti, parasta mitä olen pitkään aikaan katsonut. Etenkin hahmojen kehitys loppua kohti oli hienosti kuvattu. Itse koin kaikessa ärsyttävyydessään kaikkein omakohtaisimmaksi ja realistisimmaksi nimenomaan tuon, miten vaikeaa hahmoilla oli alussa kertoa omista tunteistaan ja toiveistaan toisilleen. Ensimmäinen vakava parisuhteeni päättyi juuri samasta syystä: kummallakin oli hirveät suojamuurit päällä, vaikea näyttää tunteitaan, joka varmaan pohjimmiltaan liittyi pelkoon, että tulee hylätyksi. Lopulta se, ettei kumpikaan osannut oikein puhua ajatuksistaan rehellisesti, johti meidänkin kohdalla eroon. Jälkikäteen vuosia eron jälkeen puhuimme asioista (vähän samaan tapaan kuin M&C sarjassa) ja selvisi, että kumpikaan ei vaan ollut saanut sanottua, mitä oikeasti halusi. Nykyisessä parisuhteessa olen päässyt kaikista noista estoista ja oppinut puhumaan rehellisesti tunteistani, samalla tavalla kuin M&C lopussa. Se on välttämätöntä hyvässä parisuhteessa, mutta vaatii opettelua. Nuorena niitä taitoja ei vain vielä oikein ole.

Sarjassa ei ehkä tuotu niin selvästi eroon kirjan keskeistä teemaa eli luokkaeroja kuin kirjassa (tai ainakaan ei yhtä suoraan). Ehkä tuota teemaa olisi voitu tuoda esille vahvemminkin.

Vierailija kirjoitti:

En ole vielä sarjaa katsonut kuin yhden jakson, mutta täällä on myös kirjan lukeneita, joten haluaisin pohtia paria asiaa.

Itse olen ilmeisesti elänyt pumpulissa, kun en osannut yhtään samaistua hahmoihin :D Ärsytti vaan koko ajan, kun kumpikaan hahmo ei saa puhutuksi tunteistaan tai ajatuksistaan ja he vain turhauttivat minua. Suomessa ei myöskään ehkä ole niin selkeää "klikkiytymistä" kouluissa, kuin vaikkapa tapahtumapaikka Irlannissa. Itse en muista yhtään omaa kouluaikaani tuollaiseksi ja en ikinä olisi antanut kenenkään kohdella minua kuten hahmot kohtelevat toisiaan. Ärsyttää ihan hitosti se, että kumpikaan ei voi sanoa haluavansa olla toisen kanssa. Varmasti M oli haavoittunut ja ei kokenut itseään arvokkaaksi perheväkivallan vuoksi, mutta en ymmärrä mikä ongelma C.llä oli? Hänen äitinsä oli ilmeisesti fiksu nainen ja osasi puhua tunteistaan, joten miksi poika oli niin rikki? Olen itsekin ns. työväenluokasta ja päätynyt yliopistoon opiskelemaan, mutta ihan hyvin olen saanut kavereita ja samanhenkisiä ihmisiä (toki Suomessa varmasti helpompaa) enkä edes halua näiden korkeastikoulutettujen elitistien piireihin.

C.n masennuskausi oli surullista luettavaa ja ymmärsin, että hän meni rikki ja olihan siihen myös syynsä. Kuitenkin hänellä oli hyvä parisuhde ja normaali elämä, joten mielestäni on epäuskottavaa, että hän olisi siinä kohtaa ollut niin sekaisin M.n tapaamisesta. Lisäksi nämä ihmeelliset ajatukset siitä, että M on täysin hänen vallassaan ja voisi vaikka satuttaa tätä ilman, että M pistäisi vastaan, olivat outoa luettavaa... Oliko heillä siis kuitenkin jotain BDSM hommia keskenäänkin, kun M.n kanssa hän sai olla outo luvalla tai jotain?

Kaiken kaikkiaan hahmot eivät mielestäni olleet kovin samaistuttavia ja heistä yritettiin tehdä jotenkin päälleliimatun syvällisiä, koska he ovat herkkiä ja ovat kokeneet paljon, vaikka itselle lähinnä tuli ajatus, että he ovat teennäisiä.

Olenko tosiaan vaan elänyt pumpulissa, kun en noita tunteita tunnista edes teini-iästä? Olen kuitenkin kokenut useita samoja asioita kuin päähenkilöt (luokkanousu, masennus, huono parisuhde, sitoutumiskammo...), mutta en silti osaa samaistua kumpaankaan.

Minä löysin samaistumispintaa muun muassa ulkopuolisuuden tunteesta (jota koen edelleen aikuisenakin, vaikka ympärillä on ihania läheisiä) sekä vaikeudesta ilmaista tunteita. Olen kasvanut perheessä, jossa tunteita ei ole näytetty eikä niistä ole puhuttu (vaikka ilmapiiri on siitä huolimatta ollut rakastava ja hyväksyvä), ehkä se on periytynyt myös omiin toimintamalleihini.

Vaikken löytäisikään sen enempää samaistumiskohtia, pystyn silti nauttimaan sarjasta täysin siemauksin. Pidän tunnelmasta, kauniista maisemista, nuoruusvuosista, pikkukaupungeista, yliopistoelämästä, lähikuvista, murteesta, haikeudesta ja siitä, ettei kaikki juonikuviot mene niin kuin itse toivoisi - siitä ihanan katkeransuloisesta tunteesta.

Empatiakykyisenä koen myös helpoksi eläytyä ihmisten tunteisiin ja elämäntilanteisiin, vaikkei ne vastaisikaan omia kokemuksiani. Minun on vaivatonta sukeltaa fiktiivisen hahmon maailmoihin. Tykkäsin tästä sarjasta kovasti!