Voiko masentuneelle sanoa itsekeskeisyydestä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on vähän hassua, että masentuneita pidetään automaattisesti jotenkin oikeasti hyviä tyyppeinä, joilla nyt vaan on vaikeaa ja heitä pitää loppuun asti ymmärtää.

Kun jotkut ihmiset ovat oikeasti itsekeskeisiä olematta kuitenkaan kykeneviä itsereflektioon, kyllä tällaisia masentuneidenkin joukosta löytyy. Minulla on masentuneita ystäviä ja itsekin kärsin ajoittaisesta masennuksesta, mutta ei meidän vuorovaikutus ole sitä, että yksi kaataa kaiken paskan toisen niskaan. Sellaiset kaverit ovat jääneet omille teilleen.

Niinpä... Minä olin vuosia keskivaikeasti masentunut (siis tuo oli kirjattu diagnoosiksi), enkä minä silti puhunut vain itsestäni vaan minua kiinnostivat myös muiden ihmisten asiat ja elämänmeno, kaikenlainen, mitä tässä maailmassa tapahtui. Kotona en kyllä saanut mitään aikaiseksi ja nukuin ison osan päivistä, kun se masennus tuli eniten esille kroonisena väsymyksenä ja aikaansaamattomuutena. Minulla on myös yksi ystävä, joka on ollut kohta parikymmentä vuotta masentunut, mutta silti hän on aina ollut kiinnostunut siitä, mitä minulle ja yhteisille ystävillemme kuuluu. Hän aina kyselee kuulumisia ja vaikuttaa oikeasti kiinnostuneelta.

Kun ei kaikkien masennusoireet ole samanlaiset. Jollain esimerkiksi ruokahalu laskee, toisilla lisääntyy, kolmannella ei tapahdu mitään. Jotkut kärsivät väsymyksestä ja toiset eivät taas pysty nukkumaan, monet molempia. Ajatusketjujen lukkiutuminen omien ongelmien ympärille on yksi oire siinä missä muutkin - ei sitä kaikille tule, mutta niille joille tulee se on todellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on vähän hassua, että masentuneita pidetään automaattisesti jotenkin oikeasti hyviä tyyppeinä, joilla nyt vaan on vaikeaa ja heitä pitää loppuun asti ymmärtää.

Kun jotkut ihmiset ovat oikeasti itsekeskeisiä olematta kuitenkaan kykeneviä itsereflektioon, kyllä tällaisia masentuneidenkin joukosta löytyy. Minulla on masentuneita ystäviä ja itsekin kärsin ajoittaisesta masennuksesta, mutta ei meidän vuorovaikutus ole sitä, että yksi kaataa kaiken paskan toisen niskaan. Sellaiset kaverit ovat jääneet omille teilleen.

Niinpä... Minä olin vuosia keskivaikeasti masentunut (siis tuo oli kirjattu diagnoosiksi), enkä minä silti puhunut vain itsestäni vaan minua kiinnostivat myös muiden ihmisten asiat ja elämänmeno, kaikenlainen, mitä tässä maailmassa tapahtui. Kotona en kyllä saanut mitään aikaiseksi ja nukuin ison osan päivistä, kun se masennus tuli eniten esille kroonisena väsymyksenä ja aikaansaamattomuutena. Minulla on myös yksi ystävä, joka on ollut kohta parikymmentä vuotta masentunut, mutta silti hän on aina ollut kiinnostunut siitä, mitä minulle ja yhteisille ystävillemme kuuluu. Hän aina kyselee kuulumisia ja vaikuttaa oikeasti kiinnostuneelta.

Kun ei kaikkien masennusoireet ole samanlaiset. Jollain esimerkiksi ruokahalu laskee, toisilla lisääntyy, kolmannella ei tapahdu mitään. Jotkut kärsivät väsymyksestä ja toiset eivät taas pysty nukkumaan, monet molempia. Ajatusketjujen lukkiutuminen omien ongelmien ympärille on yksi oire siinä missä muutkin - ei sitä kaikille tule, mutta niille joille tulee se on todellinen.

Jos tunnet noin vähän myötätuntoa låheisiäsi kohtaan, niin parasta että jätät heidät rauhaan.

Se on väsyttävää kun ihminen velloo jatkuvasti vanhoissa asioissa eikä etene yhtään mihinkään vaan jauhaa niistä samoista kuvioista loputtomiin. Tosin monesti sellaisella ihmisellä on myös tarve sellaiselle.

Hieman nyt ohi aiheen.

Minulla oli ystävänä nainen, joka aina vaikeni omista asioistaan, kun minulla meni huonommin tai paremmin kuin hänellä. Noin hän vertasi tilanteita. Tilanteita oli mm. läheisen kuolema, avioliitto. Suuret elämänmuutokset. En ole ollut masentunut tai muuten sairas.

Tätä tapahtui useamman kerran ystävyytemme aikana. Aina jutellessamme kyselin hänen kuulumisiaan aivan normaalisti. Hän vastasi, että mitään uutta ei kuulu ja käänsi keskustelun kysymyksellä pois hänestä. Minua alkoi jo ihmetyttämään tämä käytös, kun hän normaalisti oli se joka on enemmän äänessä. Itselläni ei edes riittänyt puheenaiheita paljoa ja hiljaisiakin hetkiä oli. Ennen kuin ehdin ottaa asiaa puheeksi, niin sain haukut niskaani siitä, ettei hän voi kertoa minulle asioistaan elämäntilanteeni vuoksi. Olin yrittänyt parhaani mukaan kysellä ihan normaalisti kaikista hänen elämänsä osa-alueistaan, (miten töissä menee, miten mies ym.) mutta jotenkin hän oli ohittanut kaiken ja syyllisti tästä minua. En ollut masentunut ja elin elämääni ihan normaalisti kuin ennenkin.

Jos päätät kertoa, tee se niin ettet syyllistä toista. Kerro omista tunteistasi, mutta hyvin rauhallisesti. Älä sano "minä haluaisin" vaan muotoile jotenkin toisin. Tee se ennen kuin mittasi täyttyy, räjähdät ja arvostelet toisen maanrakoon. Etäisyyden ottaminen on paras vaihtoehto, jos tunnet, ettet saa mitä tarvitset. Odota yhteydenottoa, jopa pari kuukautta. Jos ei kuulu niin kysele itse kuulumisia ja kerro omasi. Vaikea sanoa enempää, kun ei tiedä kääntääkö kaverisi kaikki jutut aina itseensä vai puhuuko vain taukoamatta. Mieti myös mikä käytös johtuu sairaudesta ja mikä vanhaa kaveriasi. Onko hän ollut aina tuollainen? Rankat tilanteet voivat muuttaa käytöstä ja siinä se ystävyys punnitaan. Kuinka kauan pystyy kestämään toisen "poikkeavaa" käytöstä ja odottaa tilanteen rauhoittuvan. Jos sinulla on kova tarve jakaa asioitasi, tee se jonkun muun kanssa. Toivottavasti sinulla on muitakin kavereita, panosta heihin.