Voiko masentuneelle sanoa itsekeskeisyydestä?

Joo ottakaa etäisyyttä, jos ette jaksa aidosti kuunnella. Hirveintä on varmasti masentuneelle kun hän huomaa, että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos menee hänen juttunsa. Parempi olla kuuntelematta kuin esittää. Reilumpaa kummallekin. Ei se tee kenestäkään hyvää ihmistä, että muka osallistuu ja mielessään kiroilee. Aika kieroa suorastaan.

Vierailija kirjoitti:

Itseäni ärsyttää eniten se masentuneiden vellominen. Minä, minä ja minun tunteet.

Minä ja minun ongelmat. Ei minkäänlaista vuorovaikutusta. Kuka jaksaa vuositolkulla olla jonkun ilmainen terapeutti ja likasanko?

Tunnen masentuneita, jotka ovat olleet jo ennen diagnoosin saamistakin enemmän tai vähemmän minäminä-henkisiä ja masennus on järjestään vain pahentanut käyttäytymistä.

Kyllä rajat täytyy johonkin vetää ihan jo oman henkisen jaksamisenkin puolesta!

Luuletko että se "vellominen" (!) on masentuneesta itsestäänkään kovin hauskaa, mutta kun aivot ei muuhun pysty. Ehkä sun kannattaa lueskella (jostain luotettavasta lähteestä) mitä masennus oikeasti on.

Ja sitten tuohon rajan vetoon: kyllä, sulla on oikeus ja velvollisuuskin itseäsi kohtaan vetää rajat suhteessa masentuneeseen henkilöön, sen voi tehdä hyvin häntä hylkäämättä ja turhaan syyllistämättä/rasittamatta. Ja meille voi puhua ihan kuin ihmiselle, nätisti ja asiallisesti, jos et vaan joskus jaksa. Terapeutiksi ei pidä kenenkään joutua, ellei sitten ole kyseisen henkilön terapeutti. Ystävyyteen tietysti kuuluu toisen kuunteleminen, mutta pahasti masentuneen kanssa se ihmissuhde ei kaikkina aikoina valitettavasti ole tasapuolinen. Jotkut jaksaa kulkea siinä rinnalla ja jotkut ei. Jaksaminen voi kyllä palkita itsensä sitten kun masentunut alkaa voida taas paremmin....

Toki, kuten sanot, jotkut ihmiset on itsekeskeisiä minäminäminä-tyyppejä, niin masentuneet kuin ei-masentuneet. 

Eipä minunkaan rinnallani kaikki jaksaneet kulkea, ehkäpä heitä ei voi siitä moittia. Onneksi on myös ne jotka jaksaa (ja olen löytänyt uusiakin ihmissuhteita). 

Eniten kirpaisee jotkut jotka toitottaa suureen ääneen miten olen ja pysyn heidän parhaana ystävänään mutta sitten kun menee huonosti katoavat kuin pieru saharaan... noh, ihmisiä me kaikki ollaan, mistäpä sitä kenenkään syitä tietää. (Tietysti jotkut jättää masentuneen silkkaa itsekkyyttäänkin. On ollut tällaisiakin "kavereita".)

Vierailija kirjoitti:

En ihmettele lainkaan, että Ap:n kaveri on tuossa seurassa masentunut. Ap ei kuulosta mukavalta tyypiltä.

Masennuspoliisin typerin mielipide aikoihin.

Vierailija kirjoitti:

Masennushan kertyy mm just tällaisista ihmisistä lähipiirissä. Joiden mielestä masentunut on itsekeskeinen sen sijaan, että hän tulisi hyväksytyksi sellaisena, kuin on. 

Teet teille molemmille palveluksen, kun katoat kuvioista. 

Masennus tarttuu varsinkin nuorten keskuudessa juuri siksi että ystävyyssuhde muuttuu yksisuuntaiseksi, ja kannattelija, joka lopulta ei saa itse suhteelta mitään, uupuu ja ahdistuu roolissaan, ja kokee olevansa vain toisen tarpeiden täyttämisen väline sen sijaan että olisi arvokas, tärkeä ja kiinnostava ihmisenä ja ystävänä.

Toimintakykyinen masentunutkin voi opetella kysymään "mitä sinulle kuuluu" ja sen jälkeen kuuntelemaan ja kiinnostumaan hetken aktiivisesti. Se tekee ihan hyvää, sitä kummasti alkaa saada merkitystä takaisin elämäänsä kun _vuorovaikuttaa_ surkeusmonologin sijaan.

Siitä olen kyllä samaa mieltä että ns. huomauttaminen harvemmin toimii.

Mulla pitkäaikaismasentunut työkaveri. Välillä on töissä ja välillä ei jaksa. Töissä tekee hommansa joskus ihan ok, vaikka onkin selvästi Diapamia ottanut,  mutta joskus on todella uuvuttava kun selittää vaan omia juttujaan uudelleen ja uudelleen. Koskaan ei kysy onko mulla aikaa kuunnella vaan alkaa vuodattamaan asioitaan ja siitä ei tule loppua. Työasiat ovat ihan sivuseikka silloin.

Vertailun vuoksi: itselleni on tapahtunut viime vuosina paljon kamalampia asioita kuin tälle työkaverilleni ikinä, mutta hän ei ole koskaan kysynyt miten minä voin. Ei kertaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskivaikea masennus on kyllä todella vaikea ja lamaannuttava hyvin monelle. Itsekkyys kuuluu taudinkuvaan koska masentunut kääntyy itseensä ja sisällepäin , joten siitä valittaminen on yhtä typerää kuin valittaa alaraaja halvaantuneen tavasta käyttää pyörätuolia, kun kerran jalatkin on .

Enpä ole kuullut alaraajahalvaantuneen vaativan, että vain hänen alaraajoistaan saa puhua. Eivätkä he odota muiden halvaantuvan kanssaan.

En ole myöskään kuullut minkään sairauden parantuvan ympäristön pyynnöllä. 

Ei kukaan ole pyytänyt parantumaan. On pyydetty, että kahden ihmisen ystävyyssuhteessa olisi tilaa kahdelle ihmidelle.

Jos puolison jalat halvaantuu, ei voi pyytää tätä kävelemään, mutta ei myöskään tarvitse tyytyä kanniskelemaan ihmistä loppuikää joka paikkaan, vaan voi edellyttää että toinen hankkii myös muita tapoja liikkua ja toimia arjessa - sitten voidaan kulkea yhdessäkin samaan suuntaan, ja toki kynnyksillä autetaan.

Ollaankohan me samassa työpaikassa? Hoitotyö?

En ole asiantuntija. Mutta jos toinen on masentunt, niin ei hänelle voi sanoa, että ryhdistäydy. Tai voihan niin sanoa, mutta se ei vaan toimi niin. Vähän sama asia kuin sanoisi sokealle, että katso vähän tarkemmin.

Vierailija kirjoitti:

En ole asiantuntija. Mutta jos toinen on masentunt, niin ei hänelle voi sanoa, että ryhdistäydy. Tai voihan niin sanoa, mutta se ei vaan toimi niin. Vähän sama asia kuin sanoisi sokealle, että katso vähän tarkemmin.

Miten olisi vaikka "Musta tuntuu että meidän keskusteluissa ei ole viime aikoina ollut aikaa mun jutuille. Mulla on paljonkin sellaisia juttuja joita haluaisin jakaa sun kanssa, mutta jotenkin en oo vaan löytänyt tilaa sanoa niitä.". Jos tämän jälkeen masentunut ei osaa kysyä seuraavalla tapaamisella että mitä kuuluu, kyse lienee enemmän halusta kuin kyvystä.

Miksi ei hae nappeja? Ne auttavat.

Vierailija kirjoitti:

Ja oli masentunut tai ei, jokaisen on välillä hyvä pysähtyä miettimään omaa osuuttaan ihmissuhteissa, eli pitämään huolta siitä että homma on tasapainossa. 

On tietysti, mutta masentunut ei pysty ja arvaa mitä? Jos pystyykin, usein nimenomaan syyttää itseään kaikista ongelmista, kokee olevansa muille taakkana jne... ja tiedät mihin tällainen voi johtaa. "Parempi niiden ilman minua..:"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja oli masentunut tai ei, jokaisen on välillä hyvä pysähtyä miettimään omaa osuuttaan ihmissuhteissa, eli pitämään huolta siitä että homma on tasapainossa. 

On tietysti, mutta masentunut ei pysty ja arvaa mitä? Jos pystyykin, usein nimenomaan syyttää itseään kaikista ongelmista, kokee olevansa muille taakkana jne... ja tiedät mihin tällainen voi johtaa. "Parempi niiden ilman minua..:"

Näinhän se menee, masentunutta kohtaan ei saa osoittaa mitään odotuksia tai hän saattaa päättää päivänsä?

Ei se masentunut sillä parane että läheiset antaa hänen juuttua sairauden syöttämiin ajatuksiin, vaan nimenomaan normaalia kohti tukeminen on ympäristön tehtävä. Maltillisin odotuksin toki, mutta ei masentunutta toivottomana hoivan kohteena kohdellen.

Voi sanoa nätisti. Parasta olisi, jos siinä olisi huumoriakin, niin ei tulis turhaan mitään rankkaa kohtausta. Jos tiuskaisee asiasta, voi mennä herkästi välit poikki. Näin koen itse.

Oma mielipiteeni masennusta sairastaneena on, että parempi sanoa silloin, kun ei vielä täydellisesti keitä yli.

Minulla on Asperger ja en ole kovin hyvä lukemaan toisia ihmisiä. Masennus on siinä samalla aiheuttanut tilanteita, ettei ole riittänyt voimia eikä oikein aina tahtoakaan toisten ihmisten reaktioiden tarkkailemiseen ja sen varmistamiseen, että keskustelut pysyvät molemmille osapuolille mielekkäinä, vaikka vuosia sitten AS-diagnoosin saaneena minulla on ollut aikaa työstää sosiaalisia taitojani.

Tarkoitan tuolla riittävän ajoissa sanomisella, että olen tuntenut itseni valtavan nöyryytetyksi, kun minulle on pitänyt huomauttaa käytöksestäni - ei siksi, että on ollut tarve huomauttaa, vaan koska tilanteesta on välittynyt se että henkilö on sitä turhautumista kerännyt oikein pitkän aikaa. En ole tyhmä eikä minulle ole ongelmia ymmärtää suoraa puhetta, ja olen toivonut että minulle olisi voitu sanoa aiemmin. Tiedän, että ihmiset usein yrittävät ymmärtää ja olla kärsivällisiä, ja se on sinänsä kiitettävää, mutta ei silti tunnu hyvältä kun tajuaa, että on ollut rasite ties jo kuinka kauan.

Tietysti olen erikoistapaus siinä mielessä, että neurologisista syistä tajuan huonosti vihjailua, jota monet ehkä pitävät luontevampana tapana kertoa asioita kuin suoraan puhumista. Mutta masennuskin voi aiheuttaa sitä, ettei jaksa kuunnella niin tarkalla korvalla että vihjeet menisivät perille eikä huomaa esimerkiksi toisen kasvonilmeitä, ja sitäkin että ikään kuin haluaa tulkita tilanteita itselleen mieleisiksi.

Ihmissuhteissa kaikkien hyvinvointi on tärkeää, myös terveiden osapuolten. Eikä mielestäni kyse ole niinkään siitä, etteikö asioista voi sanoa, vaan siitä miten niistä sanotaan. Vaikeistakin asioista pitää voida puhua.

N33

Miesystäväni on sairastunut masennukseen ja mietin juuri tätä, että miten paljon voin hänelle "valittaa" hänen käytöksestään ja miten paljon voin "vaatia" itselleni, esim. huomiota. Surettaa (siis suhteen osalta, tietenkin rakkaan sairastaminenkin surettaa), että näemme paljon harvemmin kuin ennen, hän ei ole kiinnostunut tekemisistäni, ei puhu koskaan tunteistaan jne. Haluaisin edes välillä kuulla, että hän välittää minusta.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on vähän hassua, että masentuneita pidetään automaattisesti jotenkin oikeasti hyviä tyyppeinä, joilla nyt vaan on vaikeaa ja heitä pitää loppuun asti ymmärtää.

Kun jotkut ihmiset ovat oikeasti itsekeskeisiä olematta kuitenkaan kykeneviä itsereflektioon, kyllä tällaisia masentuneidenkin joukosta löytyy. Minulla on masentuneita ystäviä ja itsekin kärsin ajoittaisesta masennuksesta, mutta ei meidän vuorovaikutus ole sitä, että yksi kaataa kaiken paskan toisen niskaan. Sellaiset kaverit ovat jääneet omille teilleen.

Niinpä... Minä olin vuosia keskivaikeasti masentunut (siis tuo oli kirjattu diagnoosiksi), enkä minä silti puhunut vain itsestäni vaan minua kiinnostivat myös muiden ihmisten asiat ja elämänmeno, kaikenlainen, mitä tässä maailmassa tapahtui. Kotona en kyllä saanut mitään aikaiseksi ja nukuin ison osan päivistä, kun se masennus tuli eniten esille kroonisena väsymyksenä ja aikaansaamattomuutena. Minulla on myös yksi ystävä, joka on ollut kohta parikymmentä vuotta masentunut, mutta silti hän on aina ollut kiinnostunut siitä, mitä minulle ja yhteisille ystävillemme kuuluu. Hän aina kyselee kuulumisia ja vaikuttaa oikeasti kiinnostuneelta.

Vierailija kirjoitti:

Miesystäväni on sairastunut masennukseen ja mietin juuri tätä, että miten paljon voin hänelle "valittaa" hänen käytöksestään ja miten paljon voin "vaatia" itselleni, esim. huomiota. Surettaa (siis suhteen osalta, tietenkin rakkaan sairastaminenkin surettaa), että näemme paljon harvemmin kuin ennen, hän ei ole kiinnostunut tekemisistäni, ei puhu koskaan tunteistaan jne. Haluaisin edes välillä kuulla, että hän välittää minusta.

Valittaminen on ikävää, eikä varmaan johda mihinkään. Oletko puhunut miesystävällesi noilla sanoilla, jotka kirjoitit tänne? Tuo kuulostaa siltä, että sinä välität edelleen hänestä ja hän kuulisi varmaan myös mielellään sen. Maentuneelle tekisi varmasti hyvää kuulla olevansa tärkeä toiselle.

Kokemusta on vuosien takaa ystävästä joka masentui. Puhui vaan itsestään ja aina löysi aasinsillan jolla kertoa vaikka kuinka joku ohikulkija muistutti hänen terapeuttiaan. Tai saattoi alkaa täpötäydessä bussissa vertailla masennuslääkkeitään kuinka on nyt alkanut ottaa kokonaista tablettia puolikkaan sijaan tms. Siis oikeasti, kaikki lähistöllä istuvat myös kuulivat eikä mulla ole mitään alan koulutusta antaa kommenttia suuntaan tai toiseen jossain lääkitysasioissa! Täysin väärä paikka alkaa tuollaisia miettiä. Mutta joo, tapaamiset harvenivat ja oltiin viimein enää joulukorttiväleissä mutta viime jouluna ei enää sitäkään. Jotenkaan en edes kaipaa, ei se todellinen vuosientakainen ystävä siinä enää pitkään aikaan ollut.

Minä ajattelisin, että akuutin masennusjakson aikana masentuneelta ei pidä vaatia enempää kuin hän pystyy tarjoamaan eikä häntä pidä syyllistää keskustelujen yksipuolisuudesta. Toki masentuneissa on ihan perusitsekkäitäkin ihmisiä, mutta masennusjakso on minusta väärä aika sättiä heitäkään. Jos ihminen on ollut itsekeskeinen ennen masennustakin, niin voi miettiä miksi on yleensä tällaisen ihmisen kanssa ystäväksi halunnut, ja miksi kokee tarvetta alkaa ruotimaan hänen huonoja puoliaan juuri silloin kun hänellä on muutenkin vaikeaa. Käydä ikäänkuin potkimaan maassa makaavaa. Kyllä hän siitä vielä nousee, potkikaa vasta sitten jos vielä tarvetta on.

Ja jos ei kertakaikkiaan pysty hyväksymään sitä, ettei masennusjakson aikana ole ehkä mahdollista ylläpitää täysin tasapuolista ystävyyttä, niin silloin tosiaan on parempi ottaa sitä etäisyyttä kuin alkaa vaatimaan toiselta jotain mitä hän ei pysty sillä hetkellä antamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on vähän hassua, että masentuneita pidetään automaattisesti jotenkin oikeasti hyviä tyyppeinä, joilla nyt vaan on vaikeaa ja heitä pitää loppuun asti ymmärtää.

Kun jotkut ihmiset ovat oikeasti itsekeskeisiä olematta kuitenkaan kykeneviä itsereflektioon, kyllä tällaisia masentuneidenkin joukosta löytyy. Minulla on masentuneita ystäviä ja itsekin kärsin ajoittaisesta masennuksesta, mutta ei meidän vuorovaikutus ole sitä, että yksi kaataa kaiken paskan toisen niskaan. Sellaiset kaverit ovat jääneet omille teilleen.

Niinpä... Minä olin vuosia keskivaikeasti masentunut (siis tuo oli kirjattu diagnoosiksi), enkä minä silti puhunut vain itsestäni vaan minua kiinnostivat myös muiden ihmisten asiat ja elämänmeno, kaikenlainen, mitä tässä maailmassa tapahtui. Kotona en kyllä saanut mitään aikaiseksi ja nukuin ison osan päivistä, kun se masennus tuli eniten esille kroonisena väsymyksenä ja aikaansaamattomuutena. Minulla on myös yksi ystävä, joka on ollut kohta parikymmentä vuotta masentunut, mutta silti hän on aina ollut kiinnostunut siitä, mitä minulle ja yhteisille ystävillemme kuuluu. Hän aina kyselee kuulumisia ja vaikuttaa oikeasti kiinnostuneelta.

Kun ei kaikkien masennusoireet ole samanlaiset. Jollain esimerkiksi ruokahalu laskee, toisilla lisääntyy, kolmannella ei tapahdu mitään. Jotkut kärsivät väsymyksestä ja toiset eivät taas pysty nukkumaan, monet molempia. Ajatusketjujen lukkiutuminen omien ongelmien ympärille on yksi oire siinä missä muutkin - ei sitä kaikille tule, mutta niille joille tulee se on todellinen.