Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kertokaa teidän tyttöporukoista...
Mua jotenkin hämmentää, voiko sellaisia usean henkilön tiiviitä ystäväporukoita olla aikuisena. Mulla on muutamia yksittäisiä ystäviä, joista olen toki todella kiitollinen. Mutta ei mulla ole sellaisia useamman naisen ystäväpoppoota, joiden kanssa käytäisiin festareilla, pidettäis kotibileitä, vietettäis juhannusta, oltaisiin ristiin kaasoja ja kummeja jne. Jotenkin harmittaa, ettei opinnoista sellaista saanut, on kyllä tuttavaporukka, muttei kukaan ikinä mitään syvällisiä juttele tai pyri tiiviimpään kanssakäymiseen. Kaikilla varmaan on jo ne porukkansa, eikä sitten tuosta porukasta, johon itse panosti ja laittoi odotuksia, tullutkaan "mitään". Haikeudella katselen sivusta muita tyttöporukoita, jotka viettävät mökkiviikonloppuja jne, mutta mietin voiko se olla niin syvällistä vai laitetaanko someen vaan parhaita paloja.
Kertokaa siis, millaisia tiiviitä ystäväporukoita teillä on, ja onko teillä siis aidosti syvä yhteys kaikkiin porukan jäseniin? Millaista se kanssakäyminen on, miten se porukka on mielestäsi muototutunut niin lämpimäksi?
Kommentit (191)
No porukassa joutuu aina ”sietämään” jotain eli ei kaikki voi olla bestiksiä keskenään, mutta siitä huolimatta on kyllä aina tosi mukavaa koko porukalla.
Minulla on useampi eri tyttöporukka enkä keksi mitään negatiivista siitä, että on.
Päinvastoin ne on sellaisia elämänkumppaneita ne porukat, omanlaisiaan perheitä (ja kuten perheissäkin, myös kaveriporukoissa voi olla ihmisiä joiden kanssa tuskin olisit tekemisissä ellette olisi samaa perhettä/kaveriporukkaa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On meitä 8 hlö porukka vieläkin peruskouluajoilta. Tavataan yhä pari kertaa vuodessa. Ei jaksa useammin tavata. Välillä käydään laivalla, mökillä, etelässä, Lapissa tai sitten vaan leffaillassa tms kevyemmässä.
Minulla on yhteensä kahdeksan ihmistä, jotka ovat tosiystäviäni. Kaksi heistä on "porukkaan" kuulumattomia, yksittäisiä ihmisiä (toinen lapsuudestani, toinen opiskeluajoilta) ja loput kuuluvat jompaan kumpaan kahdesta porukasta.
Harrastuspiireistä kehittynyt joukko;
- Nelikymppinen mies, kolmikymppinen nainen ja minä, 25-vuotias nainen.
- Olemme tunteneet toisemme nelisen vuotta, ja tosiaan yhteisestä harrastuksesta tutustuimme toisiimme.
- Näemme lautapelien, minigolfin, elokuvien, ruoan, frisbeegolfin yms. parissa parin kuukauden välein. Myös miehen täysi-ikäiset lapset ovat välillä mukana menossa. Emme matkustele joukkona minnekään, pysyttelemme aina kotiseudulla, asumme kaikki samassa kaupungissa. Juttelemme whatsapp-/mese-ryhmässä viikottain.
Ammattikoulusta kehittynyt joukko;
- Yksi nelikymppinen, yksi kaksikymppinen ja kaksi 25-vuotiasta naista (joista toinen siis minä).
- Olemme tunteneet toisemme viisi vuotta, kaikki olimme samalla ammattikoululuokalla.
- Juttelemme toisillemme päivittäin whatsappissa, aloitamme mm. päivämme aina sanomalla toisillemme huomenta niin työ- kuin vapaa-aamuinakin. Olemme todella tiivis ryhmä ja matkustelemme yhdessä kotimaassa, myös ulkomaan reissut ovat olleet suunnitelmissa, mutta talous ei ole vielä kaikilla antanut myöten. Puhumme toistemme kanssa ilot ja surut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oishan se kiva. Vähän hirvittää ajatuksena omat häät lähitulevaisuudessa, sisko kaasona, mulla ei ole ainuttakaan kaveria jonka kutsua. Miehen ystäviä ja heidän puolisoita on sitten useampi.
Muuten olen ihan ok oman erakoitumisen kanssa. Eipä tarvi aikatauluttaa vapaa-aikaa millään tapaamisilla ja mökille voin lähteä mikä viikonloppu vaan.Mielenkiintoista. Eikö miestäsi häiritse ettei sinulla ole yhtään ystävää? Itse pitäisin sellaista puolisoa outona.
Ei häntä häiritse asia. En ole läheisriippuvainen ripustautuja vaan ihan hyvillä mielin pusutellaan kun mies lähtee poikien reissuille/saunailtoihin tms. Mulla on semi rankka työ ja omat tavoitteelliset liikuntaharrastukset joihin saan uppoamaan aikaa.
Töiden puolesta joudun jonkinverran olemaan ihmisten kanssa tekemisissä niin ei liiemmin kiinnosta vapaa-ajalla seurustella. Pärjään silti vaikka juhlissa ihan hyvin, osaan seurustella tuntemattomienkin ihmisten kanssa. Mitään kaverisuhteita en silti ole saanut aikaan vaikka omasta mielestä olen ihan kiva tyyppi.
Itse olen ihan samanlainen, tai no hieman enemmän sohvaperuna, mutta viihdyn yksinkin eikä haittaa yhtään jos mies tekee omia reissuja välillä kavereidensa kanssa tai yksin. Vietetään kuitenkin muuten sopivasti yhdessä aikaa niin ei ne hänen menot jotenkin häiritse mua yhtään. Ja ongelmia kaverittomuus tuottaa varmaan jos on takertuva sen takia muuten. Itse myös osaan olla ihan sosiaalinen vaikka juhlissa tai sukulaisten kanssa. Mulla on ollut kavereita nuorempana mutta ajan kanssa ne on vaan kuihtuneet. Olen muuttanut useasti ja omasta panostuksesta huolimatta en ole saanut vanhoja kavereita pidettyä. Tätä on hieman surkutellut miehelle mutta saanut käsiteltyä asian mielessäni jotenkin etten kuormita sillä enää ketään.
Minulla on vain yksittäisiä ystäviä ja niitäkin vain kaksi. Koskaan ei kolmistaan tavata. Minusta kivempi näin. Tykkään että on jotenkin helpompaa nähdä vain yhtä ystävää kerralla ja vaihtaa kuulumisia tasapuolisesti. Kuvittelisin että isommassa porukassa joku jäisi aina ulkopuolelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulun sellaiseen ystävä/kaveriporukkaan, jossa on aikalailla yhtä paljon miehiä ja naisia. Tutustuttiin aikoinaan vuoden kestävällä kansanopistokurssilla. Asuimme kaikki opiston asuntolassa ja kun ei oikein muuta tekemistä ollut, hengasimme kaiken liikenevän ajan keskenään, joten siinä pakostakin alkaa tutustumaan ihmisiin. Alussa yhdistävänä tekijänä oli yhteiset harrastukset/urahaaveet ja niiden kautta aloimme sitten jutella myös muistakin asioista. Ollaan kaikki aika erilaisista taustoista, erilaisia persooniltamme ja eri puolilta Suomea, joten on pieni ihme, että meillä syntyi tällainen tiiviisti yhteyttä pitävä ryhmä.
Nykyään yhteydenpito hoituu lähinnä whatsappilla ja videopuheluilla, sillä asumme kaikki eri puolilla Suomea, mutta me pyritään näkemään isommalla porukalla ainakin kahdesti vuodessa. Keskimäärin seitsemän pystyy tulemaan paikalle, mikä on aika hyvin, kun ryhmään kumminkin kuuluu 15 ihmistä ja kaikki ovat opiskelevia tai työssäkäyviä aikuisia ja osa on perheellisiä. Joidenkin kanssa viestitän useammin ja olen läheisimmissä väleissä, mutta se on aika normaalia. Meidänkin ryhmän sisälle on muodostunut pienempiä ystäväporukoita, jotka viettävät keskenään aikaa, kun asuvat samassa suunnassa. Välissä on ollut draamaa, mutta näin isossa ryhmässä siltä ei ole oikein voinut välttyä. Nokkimisjärjestystä ei ole syntynyt, mikä on todella positiivista.
Perhe on aika hyvä sana kuvaamaan meidän porukkaa. Ollaan kaikki erilaisia, joskus ärsyttäviä ja joskus ihania, mutta ennen kaikkea toisillemme rakkaita. Yleensä tapaamiset eivät ole kauhean tapahtumarikkaita. Kokoonnumme jonkun kotia, nukumme lattialla makuupusseissa, syömme noutopitsaa, käymme ehkä kahvilassa, katsotaan leffaa, puhumme ja nauramme. Ei sitä kaipaa muuta. Nuorempina saatettiin lähteä baariin, mutta nykyään krapulat kestää liian pitkään eikä sitä vähää aikaa yhdessä halua pilata huonolla ololla.
Heidän kanssaan tuli seikkailtua, töppäiltyä ja vietettyä parhaimmat alkoholihuuruiset kotibileet nuorena. Mulla ei ole koskaan ollut samanikäisiä sukulaisia, joiden kanssa olisi voinut kasvaa yhdessä. Näistä ihmisistä tuli mulle sellasia (henkisiä) sukulaisia.
Voi kun oliskin kaveriporukka. Oli mulla vielä peruskoulussa/lukiossa tiivis ystäväporukka, ja oikeastaan kaikki muut tästä porukasta ovat vieläkin bestiksiä keskenään - ovat toistensa kaasoja ja lasten kummeja ja mitä kaikkea. Mä vain jostain syystä jäin tai mut jätettiin pikkuhiljaa porukan ulkopuolelle eikä tässä parinkymmenen vuoden aikana ole juuri uusia ystäviä löytynyt. Olen kuitenkin sosiaalinen ja kaipaan ihmisten seuraa, en ole kauhean introvertti joten kyllä tämä on aika yksinäistä elämää, varsinkin nyt korona-aikaan kun ei sitäkään vähää tapaa ihmisiä. Jokunen yksittäinen kaveri mulla kyllä on, mutta heilläkin on ne omat porukkansa joiden kanssa mieluummin viettävät aikaa. Tuntuu että musta on tullut se kaveri jonka kanssa vietetään aikaa vasta kun kaikki paremmat vaihtoehdot on pois laskuista. :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen ensiksikin lähtenyt opiskelemaan kauemmas kuin lapsuus-ja lukioaikaiset ystävät ja toisekseen muuttanut valmistumisen jälkeen kauas sekä opiskelupaikkakunnalta että kotipaikkakunnalta. Opiskeluaikana kuuluin tyttöporukkaan, mutta se hajosi valmistumisen jälkeen. Ei ollut vielä nykyisiä yhteydenpitokeinoja olemassa ,vain soittaminen tai kirjeet ja pikkuhiljaa yhteydenpito väheni. Kaikille tuli perhettä ja omia kiireitä. Silloin tällöin olen tekemisissä jonkun yksittäisen kaverin kanssa. Minulle tärkeämpiä ovat siskot perheineen, joiden kanssa pidetään tiiviimmin yhteyttä kyläillään perheinä välimatkoista (300-600 km) huolimatta. Nykyisellä kotipaikkakunnalla on lähinnä tuttavia eikä minulla ole ollut kiinnostusta näitä tuttavuuksia syventää.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on tällainen tyttöporukka. Ollaan tunnettu ala-asteelta, matkustetaan ja mökkeillään yhdessä ja kivaa on. Mitä haluaisit tietää?
Jaa-a. Tonttu. Kyllä se tuolla alussa lukee.
Ja onko jotain omaa?
Vapaa sana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli lukiossa.
Sitten interreraililla koin seksuaalista väkivaltaa.
Jotenkin se yhteydenpitoni loppui sitten noihin kaikkiin. Oma maailma meni niin sekaisin.
Nyt on muutamia. Ihan muualta kavereita.
Yläasteen luokkakavereita. Ei oltu koulussa parhaita kavereita. Me muutettiin jossain vaiheessa Helsinkiin, oli helppoa pitää ystävyyttä.
Oltiin kaasoja ristiin ja kummeja. Mutta ei vietetä aikaa mökeillä.
Nähdään väh kerran kk, siis 2 henkeä näkee. Ja väh kerran vuodessa nähdään kaikki. Jokaisella on vähän eri intressit. Yhden kanssa käyn kahvilassa, toisen kanssa keikoilla, kolmannen kanssa asioilla.
Sitten minulla on 2 porukkaa, keiden kanssa olen ollut samassa työpaikassa joskus.
Työkavereina reissattiin yhdessä, oltiin vapaa-ajalla yhdessä.
Nyt toisten kanssa nähdään kerran vuodessa, sama aika ja toisten kanssa käydään 3 x vuodessa yhdessä syömässä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sehän on elämän tarkoitus, että perhe korvaa kaveriporukat.
Vierailija kirjoitti:
Sehän on elämän tarkoitus, että perhe korvaa kaveriporukat.
Näin minäkin sen koen. Tietyssä elämänvaiheessa nämä porukat ovat tärkeitä. Aikuistuessa elämään tulee muuta sisältöä. Tämä ei tarkoita etteikö ystäviä ole kiva tavata myöhemminkin, muttei tiiviisiin porukoihin ole aikaa eikä mahdollisuuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukiossa oli porukka, joka hajaantui. Muuttaessani Helsinkiin 30 vuotiaana otin yhteyttä yhteen kaverin kaveriin ja mentiin kaljalle. Siten pääsin mukaan uuteen porukkaan ja mukavaa on ollut! Nyt 8 vuoden jälkeen meitä on jäljellä enää kolmen hengen jengi ja nähdään joko kaikki tai kaksi kerrallaan. Tosi kova ikävä on ollut näitä kahta ystävää nyt korona-aikana, mutta lauantaina nähdään pitkästä aikaa! Meillä kolmella on aina ollut keskenämme eri elämäntilanteet -lapsia tai ei, kumppani tai ei, eroja, etc. mutta ei se haittaa, tuemme toisiamme eri tilanteissa. Joskus mökkeillään yhdessä puolisoiden ja lasten kanssa myös, tai lähdetään mimmit bailaamaan.
Vierailija kirjoitti:
Joskus tuntuu, että syynä on niin isosti sattuma, että kuka saa ystäviä ja kuka ei vaikka olisi mukava ihminen. Kamalan raadollista!
Niin minustakin tuntuu. Ja tuntuu myös, ettei ystäviä enää aikuisena saa, porukoihin ei pääse "uutena" mukaan ja ne, jotka on jääneet yksin tai joilla on vain 1 hyvä ystävä, ovat usein joko tyytyväisiä siihen tilanteeseen tai jo luopuneet toivosta saada ystäviä, eivätkä enää edes yritä niitä löytää, vaan työntävät vain ihmisiä pois. Kuulun itse viimeksimainittuun ryhmään. Haaveilen, että olisi ystäviä, mutta olen ollut yksin niin kauan, etten osaa itse enää olla sellainen.
Opiskeluaikainen 4 naisen porukka on, mutta koska kaikilla on työt, lapset ja eri kotikaupungit, niin yhteinen tekeminen on aika vähissä nykyään.
Mutta whatsappailemme päivittäin, jaamme iloja ja suruja entiseen tapaan siellä. Tapaamme livenä kerran vuodessa sitten vaikka jonkun kesämökillä tai vappubrunssilla. Mutta käytännön syistä tiivis yhdessä tekeminen on kyllä jäänyt, ja useammin tulee tuttujen kanssa sovittua kahden kesken tapaamisia, koska mitä useamman aikataulut on sovitettava yhteen niin sitä vaikeampaa se on.
Minulla on vain vanhat ystävät, uusia en ole näin aikuisena saanut.
Teiniajalta on kaksi läheistä ystävää, joiden kanssa nähdään yleensä kolmestaan.
Ja opiskeluajalta viiden hengen ystäväporukka, joista osa näkee toisiaan useammin koska asuvat lähekkäin, mutta pari (minä mukaan lukien) asuu kauempana joten tavataan kasvokkain vain tyyliin kerran vuodessa.
Mutta molemmissa porukoissa on chatit joissa vaihdetaan kuulumisia ja ihan arkisiakin asioita joka viikko.
Tuo viestitellen tapahtuva yhteydenpito pitää minut järjissäni, kun tosiaan kaikki yritykseni saada ystäviä näin aikuisiällä uudessa kaupungissa ovat epäonnistuneet. Joko minusta ei pidetä, tai sitten muilla on jo omat kuviot eikä heillä ole aikaa uudelle ihmiselle elämässään. Molemmat koettu, enkä ala väkisin tunkea kenenkään seuraan.
Enimmäkseen vietän siis aikaa joko yksin kotona tai liikuntaharrastuksissa, joista en ole saanut ystäviä, mutta sentään säännöllisiä sosiaalisia kontakteja ja tuttuja kasvoja joita tervehtiä kaupungilla. Ja miehen kanssa ulkoillaan aika paljon yhdessä kävellen tai pyöräillen, se on meidän yhteinen harrastus. Välillä käyn myös työpaikan juhlissa yms, kollegat ovat ihan mukavia, mutta töistäkään en ole vapaa-ajalle ystäviä tai edes kavereita oikein löytänyt.
Olen kuitenkin ihan tyytyväinen tähän tilanteeseen, koska minulla on ne pari läheisempää pientä porukkaa, joiden tiedän olevan tukenani elämässä vaikka he ovatkin kaukana fyysisesti. Ja täällä asuinkaupungissa pärjäilen, koska on mies jonka kanssa voi jakaa läheisyyttä ja keskustella kun kaipaa juttuseuraa heti, ja ne työpaikan ja harrastusten hyvänpäiväntututkin ovat parempi kuin ei sosiaalisia kontakteja ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli lukiossa.
Sitten interreraililla koin seksuaalista väkivaltaa.
Jotenkin se yhteydenpitoni loppui sitten noihin kaikkiin. Oma maailma meni niin sekaisin.
Nyt on muutamia. Ihan muualta kavereita.
Ikävä kuulla että olet tuollaista joutunut kokemaan. :( Olen itsekin miettinyt, että voiko porukoista irtaantuminen johtua siitä, että omassa elämässäni on ollut aika lailla vastoinkäymisiä ja sitten olen itse kokenut ulkopuolisuuden tunnetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sehän on elämän tarkoitus, että perhe korvaa kaveriporukat.
Näin minäkin sen koen. Tietyssä elämänvaiheessa nämä porukat ovat tärkeitä. Aikuistuessa elämään tulee muuta sisältöä. Tämä ei tarkoita etteikö ystäviä ole kiva tavata myöhemminkin, muttei tiiviisiin porukoihin ole aikaa eikä mahdollisuuksia.
Monella ehkä näin käykin, muttei kaikilla. On monia perheettömiä ja ystävät ovat sitten se "perhe", joiden kanssa vietetään vaikka joulua. Minua harmittaa, että olen itse perheetön, ja ikäiseni perheellistyvät. En ehtinyt saada porukkaa nuoruudessani ja nyt se tuntuu olevan jo myöhäistä kun moni "sulkeutuu" kotielämään puolisoiden ja lasten kanssa. :/
Alue: Aihe vapaa
Ei häntä häiritse asia. En ole läheisriippuvainen ripustautuja vaan ihan hyvillä mielin pusutellaan kun mies lähtee poikien reissuille/saunailtoihin tms. Mulla on semi rankka työ ja omat tavoitteelliset liikuntaharrastukset joihin saan uppoamaan aikaa.
Töiden puolesta joudun jonkinverran olemaan ihmisten kanssa tekemisissä niin ei liiemmin kiinnosta vapaa-ajalla seurustella. Pärjään silti vaikka juhlissa ihan hyvin, osaan seurustella tuntemattomienkin ihmisten kanssa. Mitään kaverisuhteita en silti ole saanut aikaan vaikka omasta mielestä olen ihan kiva tyyppi.