Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Äitini suuttuu, kun hänelle sanoo siitä, että ei osannut antaa minulle lapsuudessa tunnetta siitä, että hän rakastaa minua
02.05.2020 |
Tunne oli se, että hän vihasi minua. Eli jos ei oikeasti vihaisi, niin hänenhän kuuluisi olla pahoillaan, kun kuulee tämän. Mutta ei ole, suuttuu, inttää vastaan ja syyttää minua siitä, että minulla on hänestä se kokemus, joka on. Häntä ei haittaa yhtään se, jos lapsella on kasvatuksesta sellaiset jäljet ja hän on ne aikaansaanut. Ainoa, mikä häntä haittaa, on se, että häntä syytetään asiasta.
Kommentit (210)
Vieläkö tämä höpinä on täällä? Äkkiä pois tämä roska!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
Ap
Ei, sun äiti ei ole toiminut oikein. Hän on toiminut sinua kohtaan väärin.
Hän ei kykene asiaa sinulta kuulemaan, ei ymmärtämään, einkatumaan, hän ei tajua mitä on tehnyt, ei halua tajuta. Hän ei halua pyytää anteeksi. Hän ei kykene mihinkään tähän. Hän ei ole aikuisne tasolla oleva ihminen kenen kanssa voit puhua menneisyydessä kokemasi kivun läpi.
Tämä on juttu, joka sinun on hyväksyttävä. Se ei ole ollut oikein, mutta niin on ollut.
Ymmärrettävästinolet täynnä vikaa, kipua, pettymystä ja surua. Et Ole saanut sitä mitä pieni lapsi tarvitsee ollakseen tasapainoinen aikuinen.
Nyt valintakoe sinun. Miten tästä eteenpäin? Äitisi kanssa on turha asia puida, hän ei siihen kykene.
Suosittelen hyvää terapeuttia joka uskoo sinua ja auttaa eteenpäin, neuvoo miten käsitellä viha ja suru, tuntea koko se kauheus ja miten siitä eteenpäin.
On luonnollista, että koet noin. Voit jäädä tuohon tai hakea apua ja vaihe vaiheelta päästä oikeasti hyvän elämään, jossa kamala menneisyys ei sinua enää vainoa, vaan saat sen hyvän elämän jota olet kaivannut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
Ap
Niin varmaan pitäisi, mutta elämä ei vain mene niinkuin Strömsössä. Osaatko itse toimia kuten kirjoissa, tehdä kaiken oikeaoppisesti? Jos osaat, niin onnittelut, mutta kaikki nyt eivät vain osaa. Ihmiset ovat oikeasti hyvin vajavaisia olentoja, maailma on vajavainen paikka. Jos joku ei vain osaa ja on jo iäkkäämpi, niin ei se asia harmittelemalla tai täällä palstalla jauhamalla muuksi muutu.
Keskity olennaiseen ja unohda äitisi hetkeksi. Siten saat voimia tehdä jotain mielekkäämpää. Ja jossain vaiheessa kaikki hyvä ja ihmiset ympärille tulevat kuin itsestään.
Kyllä tämä vanha valittaja aina saa porukkaa mukaan. Täytyy melkein ihailla. Jokohan taas on pahimmat paineet purettu ja tärinä hellittänyt? Voi vetäytyä koloonsa nauttimaan saavutuksesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
ApNiin varmaan pitäisi, mutta elämä ei vain mene niinkuin Strömsössä. Osaatko itse toimia kuten kirjoissa, tehdä kaiken oikeaoppisesti? Jos osaat, niin onnittelut, mutta kaikki nyt eivät vain osaa. Ihmiset ovat oikeasti hyvin vajavaisia olentoja, maailma on vajavainen paikka. Jos joku ei vain osaa ja on jo iäkkäämpi, niin ei se asia harmittelemalla tai täällä palstalla jauhamalla muuksi muutu.
Keskity olennaiseen ja unohda äitisi hetkeksi. Siten saat voimia tehdä jotain mielekkäämpää. Ja jossain vaiheessa kaikki hyvä ja ihmiset ympärille tulevat kuin itsestään.
No en osaa, mutta en ole tuollainen ylimielinen ja hirveä itsekeskeinen paska, joka syyttää niitä, keitä on satuttanut, että se on heidän syytään, kun heihin sattuu, vaikka minä olisin syypää!!!!!!! Minua on syytetty siitä, mikä on minua haitannut, se on sen luokan röyhkeyttä, että en kestä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMitä jos sinä oletkin se jolla on asennevamma? Tunnet jääneesi vaille rakkautta koska sinua joutui kasvattamaan huonon käytöksesi takia? Vielä aikuisenakaan et suostu nähdä kuinka kamala olit ja kaikki oli sinun parhaaksi.
Huonon käytöksen? Se, ettei lapsi ole valmis aikuinen ei ole mitään huonoa käytöstä. Tai se, jos lapsi kiukkuaa ihmiselle, joka ei lasta osaa rakastaa.
Ap
Kyllä sinun käytös nyt vaikuttaa huonolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei, sun äiti ei ole toiminut oikein. Hän on toiminut sinua kohtaan väärin.
Hän ei kykene asiaa sinulta kuulemaan, ei ymmärtämään, einkatumaan, hän ei tajua mitä on tehnyt, ei halua tajuta. Hän ei halua pyytää anteeksi. Hän ei kykene mihinkään tähän. Hän ei ole aikuisne tasolla oleva ihminen kenen kanssa voit puhua menneisyydessä kokemasi kivun läpi.
Tämä on juttu, joka sinun on hyväksyttävä. Se ei ole ollut oikein, mutta niin on ollut.
Ymmärrettävästinolet täynnä vikaa, kipua, pettymystä ja surua. Et Ole saanut sitä mitä pieni lapsi tarvitsee ollakseen tasapainoinen aikuinen.
Nyt valintakoe sinun. Miten tästä eteenpäin? Äitisi kanssa on turha asia puida, hän ei siihen kykene.
Suosittelen hyvää terapeuttia joka uskoo sinua ja auttaa eteenpäin, neuvoo miten käsitellä viha ja suru, tuntea koko se kauheus ja miten siitä eteenpäin.
On luonnollista, että koet noin. Voit jäädä tuohon tai hakea apua ja vaihe vaiheelta päästä oikeasti hyvän elämään, jossa kamala menneisyys ei sinua enää vainoa, vaan saat sen hyvän elämän jota olet kaivannut.
Näin juuri. Asiakommentti. Ja koetin itse samaa selittää. Terapiaan siis. Äitisi ei muutu todennäköisesti ikinä ja oikeutta ei tällaisista jaeta. Keskity itsesi pelastamiseen syyttelyn sijaan. Keskity ratkaisuihin sen sijaan, että osoittelet ongelmaa.
Ok, ongelma on tiedossa, mutta tärkeää onkin löytää se ratkaisu. Ja ratkaisu ei ole äitisi järkiinnyttäminen tai muuttaminen. Toista ihmistä nimittäin ei voi aidosti muuttaa ilman sen toisen ihmisen omaa motivaatiota. Itseesi pystyt vaikuttamaan eniten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
ApNiin varmaan pitäisi, mutta elämä ei vain mene niinkuin Strömsössä. Osaatko itse toimia kuten kirjoissa, tehdä kaiken oikeaoppisesti? Jos osaat, niin onnittelut, mutta kaikki nyt eivät vain osaa. Ihmiset ovat oikeasti hyvin vajavaisia olentoja, maailma on vajavainen paikka. Jos joku ei vain osaa ja on jo iäkkäämpi, niin ei se asia harmittelemalla tai täällä palstalla jauhamalla muuksi muutu.
Keskity olennaiseen ja unohda äitisi hetkeksi. Siten saat voimia tehdä jotain mielekkäämpää. Ja jossain vaiheessa kaikki hyvä ja ihmiset ympärille tulevat kuin itsestään.
Niin kuin mitä mielekästä? Mikä voi olla hyvää elämää mielekkäämpää? Ja sitä ei elämä ole.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä jokainen äiti tekee virheitä. Ei se tarkoita etteikö rakastaisi lastaan.
Ihmiset ovat epätäydellisiä. Mutta yleensä yrittävät parhaansa.Tekee virheitä, mutta jos rakastaisi lastaan, ei miettisi virheiden satutettua lasta, itseään, vaan miettisi, miten lapsen satuttamisen voisi mitätöidä, peruuttaa ja korjata! Jos oikeasti rakastaa lastaan.
ApEhkäpä sinua on hyvin vaikea rakastaa?
Ehkä, mutta on TODELLA törkeää sheimata minua siitä. Mieti, mikä taakka, ja toinen on sen lisäksi minulle vieläpä ilkeä.
Kun silloin sellainen lapsi tarttis just ekstrapaljon tukea. Jotta uskoisi itseensä jne.
ApEt kai lapsi enää ole? Mene itseesi ja mieti käytöstäsi. Miten olet tuonut ajatuksiasi ilmi yms. Oletko kenties marttyyri? Torut aiheestakin ollut loukkaus sinua kohtaan?
Aiheesta voi sanoa loukkaamatta.
ApMikä oli sinun tapasi sanoa loukkaamatta?
Se että äitini on loukannut minua on ILMOITUSASIA. Ja hän vastaa käytöksestään, että millä sen korjaa.
ApEi hän pysty korjata vikaa, koska luultavastikaan se ei ole hänen päässään.
Joillekin ihmisille vaan mikään ei riitä ja jotkut ovat kiitollisia aivan kaikesta, pienestäkin. Ihminen itse päättää onko onnellinen.Onhan se hänessä, eimyönnä mokanneensa ja että hän on se, joka teki virheet ja väärin. Ja satutti minua. Mä tein väärin hänestä, jonkun kasvatuksellisen jutun siis, josta olimme eri mieltä, mutta se ei oikeuttanut häntä satuttamaan minua.
ApMitä sinä teit?
Tai jätin siivoamatta huoneeni. En oma-aloitteisesti lakaissut keittiön lattiaa. Sain nelosella tai vitosella 6 saksankokeesta. Siitähän saattoi päätellä, että olin opiskellut huonosti.
Ap
Aika normiaiheita joista lapsia joutuu torua ja kehottaa parempaan.
Millä tavalla hän sinua satutti näissä tilanteissa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMitä jos sinä oletkin se jolla on asennevamma? Tunnet jääneesi vaille rakkautta koska sinua joutui kasvattamaan huonon käytöksesi takia? Vielä aikuisenakaan et suostu nähdä kuinka kamala olit ja kaikki oli sinun parhaaksi.
Huonon käytöksen? Se, ettei lapsi ole valmis aikuinen ei ole mitään huonoa käytöstä. Tai se, jos lapsi kiukkuaa ihmiselle, joka ei lasta osaa rakastaa.
ApKyllä sinun käytös nyt vaikuttaa huonolta.
On eri asia satuttaa omaa lastaan ja syyttää lasta siitä, että se sattui.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä täytyy sanoa rehellisesti, että jos lapset sanoisivat minulle, että heistä tuntuu tai on tuntunut siltä, etten rakasta heitä, herättäisi se todella surullisia tunteita minussa. En tiedä suutuisinko siitä kuitenkaan, vai vaan loukkaantuisin?
Jos oma lapsi sanoisi noin, niin tietäisin, että kyseessä on klassinen narsistin näennäisviaton huomautus, jonka ainoa tarkoitus on syyllistää vanhempaa. Jokainen vanhempi tietää, että lapsensa tunteille ei voi mitään ja on olemassa lapsia, jotka syyttävät omista tunteistaan vanhempia. Näin vastuun voi siirtää muille ja ryhtyä uhriksi.
Jos lapsi on kokenut, että vanhempi ei rakasta, niin siinä ei pätkääkään auta se, että väittää rakastavansa. Ainoa oikea tapa on todeta, että ikävää, että sinulla on tuollainen kokemus. Jollain toisella lapsella olisi ollut samassa tilanteessa toisenlainen kokemus ja on ikävää, ettei minulle osunut toisenlaista lasta. Aina ei voi saada sitä, mitä haluaa, jonkun pitää tyytyä kaltaiseesi lapseen, jolle mikään ei riitä. Sinä olet minun taakkani, mutta en valita.Tuo olisikin suhteellisen kohtuullinen tapa, jos on niin tunnevammainen ja avuton, ettei ole osannut omaa lastaan rakastaa. Ja korjata tilannetta kun lapsikin on aikuinen. Siis lapsen kokemusta korjata. Kertoo siitä, että ihminen on erittäin itsekeskeinen.
ApVaikka sinua rakastaisi miten paljon, niin sinä et sitä halua nähdä. Kyse ei ole siitä, miten paljon äitisi sinua rakasti vaan siitä, miten vähän sinä hyväksyt sitä tosiseikkaa, että äitisi rakasti juuri niin paljon kuin sinua voi rakastaa. Enempään ei kukaan olisi kyennyt. Sinun tunteitasi äiti ei voi korjata, niitä ei voi korjata kukaan.
Sinä olet tunnevammainen siksi, että olet itse päättänyt olla tunnevammainen. Älä syytä muita siitä, että et edes halua nähdä muita kuin itsesi.Tästä olen eri mieltä (oon noi pari "kilttiä" kommenttia kirjoittanut). Joo, äiti ei voi enää korjata niitä, mutta äiti olisi voinut toimia toisin ap:n ollessa vauva. Ehkä häntä on vauvaiästä lähtien kohdeltu vältellen/kylmästi ja siksi ap:lle on käynyt siten kuin hän kirjoittaa. Ihmisen persoonallisuus rakentuu niiden varhaisen vuorovaikutuksen kokemuksille. Joten siinä mielessä ap:n äiti on mokannut. Mutta ei se äiti pystyisi koskaan enää korjaamaan niitä mokiaan, vaikka yhtäkkiä taikaiskusta muuttuisikin empaattiseksi. Persoonallisuus on jo rakentunut. Joku aikuisiän ihmissuhde voisi auttaa tai sitten ihan hurahtaminen uskoon tms.
Minusta se, että äiti myöntäisi mokanneensa korjaisi ongelmaa, koska se tekisi minusta rohkeamman. Nyt kun äitinion syyttänyt minua siitä, kun on itse mokannut, se on vaikuttanut itseluottamukseeni todella pahasti. Ja tehnyt minusta todella aran ihmisen. En uskalla luottaa itseeni ja sitä kautta keneenkään. Se on äitini vika, että edelleen syyttelee omista vioistaan minua.
Ap
Luulet, että tarvitsen äitisi ongelman myöntämisen, että sitten kaikki muuttuu, olisit rohkea. Niin ei ole. Totta on, että miten sinut on kasvatettu teki sinusta aran.
Nyt kyse on siitä, että olet itse itsellesi hyvä, itse rohkaiset itseäsi, itse autat itseäsi. Kukaan toinen ei voi sitä sinulle tehdä, paitsi Jumala. Ja hänkin kehottaa sinua rohkaisemaan itseäsi, puhumaan niitä sanoja, mitä sinun tarvitsee kuulla.
Jopa niiden hyvien perheiden ja rakastavien perheiden lapsilla tulee se piste, kun ei ole ketään sanomassa ja rohkaisemana, sanoja joita tarvitsee kuulla. Toki tilanne on ihan eri , Juin sinulla, koska heillä on terveempi pohja.
Jokainen lopulta joutuu nousemaan kuravellistä itse. Ei haittaa kuinka monta kertaa sinne taas uppoaa, oma kokemus on, että aika monta kertaa onnyritettävä, mutta itse sieltä on noustava. Niitä sanoja ei kaukana muu sano. Paitsi se Jumala.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
ApNiin varmaan pitäisi, mutta elämä ei vain mene niinkuin Strömsössä. Osaatko itse toimia kuten kirjoissa, tehdä kaiken oikeaoppisesti? Jos osaat, niin onnittelut, mutta kaikki nyt eivät vain osaa. Ihmiset ovat oikeasti hyvin vajavaisia olentoja, maailma on vajavainen paikka. Jos joku ei vain osaa ja on jo iäkkäämpi, niin ei se asia harmittelemalla tai täällä palstalla jauhamalla muuksi muutu.
Keskity olennaiseen ja unohda äitisi hetkeksi. Siten saat voimia tehdä jotain mielekkäämpää. Ja jossain vaiheessa kaikki hyvä ja ihmiset ympärille tulevat kuin itsestään.
Niin kuin mitä mielekästä? Mikä voi olla hyvää elämää mielekkäämpää? Ja sitä ei elämä ole.
Ap
Oma vikasi jos näet elämässä vain huonoja asioita ja mietit mitä sinulta puuttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
ApNiin varmaan pitäisi, mutta elämä ei vain mene niinkuin Strömsössä. Osaatko itse toimia kuten kirjoissa, tehdä kaiken oikeaoppisesti? Jos osaat, niin onnittelut, mutta kaikki nyt eivät vain osaa. Ihmiset ovat oikeasti hyvin vajavaisia olentoja, maailma on vajavainen paikka. Jos joku ei vain osaa ja on jo iäkkäämpi, niin ei se asia harmittelemalla tai täällä palstalla jauhamalla muuksi muutu.
Keskity olennaiseen ja unohda äitisi hetkeksi. Siten saat voimia tehdä jotain mielekkäämpää. Ja jossain vaiheessa kaikki hyvä ja ihmiset ympärille tulevat kuin itsestään.
Niin kuin mitä mielekästä? Mikä voi olla hyvää elämää mielekkäämpää? Ja sitä ei elämä ole.
ApOma vikasi jos näet elämässä vain huonoja asioita ja mietit mitä sinulta puuttuu.
Ei ole oma vikani. Totta kai haluan parasta elämässä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
Ap
Sinunkin kannattaa myöntää virheesi ja opetella uusi malli elämän katsomiseen. Sekä nähdä osuutesi asioissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
ApNiin varmaan pitäisi, mutta elämä ei vain mene niinkuin Strömsössä. Osaatko itse toimia kuten kirjoissa, tehdä kaiken oikeaoppisesti? Jos osaat, niin onnittelut, mutta kaikki nyt eivät vain osaa. Ihmiset ovat oikeasti hyvin vajavaisia olentoja, maailma on vajavainen paikka. Jos joku ei vain osaa ja on jo iäkkäämpi, niin ei se asia harmittelemalla tai täällä palstalla jauhamalla muuksi muutu.
Keskity olennaiseen ja unohda äitisi hetkeksi. Siten saat voimia tehdä jotain mielekkäämpää. Ja jossain vaiheessa kaikki hyvä ja ihmiset ympärille tulevat kuin itsestään.
No en osaa, mutta en ole tuollainen ylimielinen ja hirveä itsekeskeinen paska, joka syyttää niitä, keitä on satuttanut, että se on heidän syytään, kun heihin sattuu, vaikka minä olisin syypää!!!!!!! Minua on syytetty siitä, mikä on minua haitannut, se on sen luokan röyhkeyttä, että en kestä.
Ap
Muut ihmiset näkevät, että suhtautumisesi on pelkkää valitusta ja sitä on turhauttavaa katsella sivusta. Pitää keksiä ratkaisuja. Vanhan, mahdollisesti tunnekylmän äidin muuttaminen ei ole ratkaisu, vaan keskity omaan elämääsi.
Mieti vakiotrollia "ammattivalittaja". Eikö olekin turhauttavaa lukea niitä hänen aloituksiaan? Miksi? No, kun se aihe kiertää kehää, eikä etene.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä täytyy sanoa rehellisesti, että jos lapset sanoisivat minulle, että heistä tuntuu tai on tuntunut siltä, etten rakasta heitä, herättäisi se todella surullisia tunteita minussa. En tiedä suutuisinko siitä kuitenkaan, vai vaan loukkaantuisin?
Jos oma lapsi sanoisi noin, niin tietäisin, että kyseessä on klassinen narsistin näennäisviaton huomautus, jonka ainoa tarkoitus on syyllistää vanhempaa. Jokainen vanhempi tietää, että lapsensa tunteille ei voi mitään ja on olemassa lapsia, jotka syyttävät omista tunteistaan vanhempia. Näin vastuun voi siirtää muille ja ryhtyä uhriksi.
Jos lapsi on kokenut, että vanhempi ei rakasta, niin siinä ei pätkääkään auta se, että väittää rakastavansa. Ainoa oikea tapa on todeta, että ikävää, että sinulla on tuollainen kokemus. Jollain toisella lapsella olisi ollut samassa tilanteessa toisenlainen kokemus ja on ikävää, ettei minulle osunut toisenlaista lasta. Aina ei voi saada sitä, mitä haluaa, jonkun pitää tyytyä kaltaiseesi lapseen, jolle mikään ei riitä. Sinä olet minun taakkani, mutta en valita.Tuo olisikin suhteellisen kohtuullinen tapa, jos on niin tunnevammainen ja avuton, ettei ole osannut omaa lastaan rakastaa. Ja korjata tilannetta kun lapsikin on aikuinen. Siis lapsen kokemusta korjata. Kertoo siitä, että ihminen on erittäin itsekeskeinen.
ApVaikka sinua rakastaisi miten paljon, niin sinä et sitä halua nähdä. Kyse ei ole siitä, miten paljon äitisi sinua rakasti vaan siitä, miten vähän sinä hyväksyt sitä tosiseikkaa, että äitisi rakasti juuri niin paljon kuin sinua voi rakastaa. Enempään ei kukaan olisi kyennyt. Sinun tunteitasi äiti ei voi korjata, niitä ei voi korjata kukaan.
Sinä olet tunnevammainen siksi, että olet itse päättänyt olla tunnevammainen. Älä syytä muita siitä, että et edes halua nähdä muita kuin itsesi.Tästä olen eri mieltä (oon noi pari "kilttiä" kommenttia kirjoittanut). Joo, äiti ei voi enää korjata niitä, mutta äiti olisi voinut toimia toisin ap:n ollessa vauva. Ehkä häntä on vauvaiästä lähtien kohdeltu vältellen/kylmästi ja siksi ap:lle on käynyt siten kuin hän kirjoittaa. Ihmisen persoonallisuus rakentuu niiden varhaisen vuorovaikutuksen kokemuksille. Joten siinä mielessä ap:n äiti on mokannut. Mutta ei se äiti pystyisi koskaan enää korjaamaan niitä mokiaan, vaikka yhtäkkiä taikaiskusta muuttuisikin empaattiseksi. Persoonallisuus on jo rakentunut. Joku aikuisiän ihmissuhde voisi auttaa tai sitten ihan hurahtaminen uskoon tms.
Minusta se, että äiti myöntäisi mokanneensa korjaisi ongelmaa, koska se tekisi minusta rohkeamman. Nyt kun äitinion syyttänyt minua siitä, kun on itse mokannut, se on vaikuttanut itseluottamukseeni todella pahasti. Ja tehnyt minusta todella aran ihmisen. En uskalla luottaa itseeni ja sitä kautta keneenkään. Se on äitini vika, että edelleen syyttelee omista vioistaan minua.
ApLuulet, että tarvitsen äitisi ongelman myöntämisen, että sitten kaikki muuttuu, olisit rohkea. Niin ei ole. Totta on, että miten sinut on kasvatettu teki sinusta aran.
Nyt kyse on siitä, että olet itse itsellesi hyvä, itse rohkaiset itseäsi, itse autat itseäsi. Kukaan toinen ei voi sitä sinulle tehdä, paitsi Jumala. Ja hänkin kehottaa sinua rohkaisemaan itseäsi, puhumaan niitä sanoja, mitä sinun tarvitsee kuulla.
Jopa niiden hyvien perheiden ja rakastavien perheiden lapsilla tulee se piste, kun ei ole ketään sanomassa ja rohkaisemana, sanoja joita tarvitsee kuulla. Toki tilanne on ihan eri , Juin sinulla, koska heillä on terveempi pohja.
Jokainen lopulta joutuu nousemaan kuravellistä itse. Ei haittaa kuinka monta kertaa sinne taas uppoaa, oma kokemus on, että aika monta kertaa onnyritettävä, mutta itse sieltä on noustava. Niitä sanoja ei kaukana muu sano. Paitsi se Jumala.
Kyllähän se tekisi minusta rohkean, jos hän kantaisi vastuun ja taakan siellä, mikä hänen taakkansa ja vastuunsa oli. Se antaisi minullekin oikeuden olla viallinen. Epäonnistua, mokata. Se, että hän ei kanna vastuuta virheistään, jättää ne minun niskoilleni, vaikka en missään mokaisi koskaan.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
ApNiin varmaan pitäisi, mutta elämä ei vain mene niinkuin Strömsössä. Osaatko itse toimia kuten kirjoissa, tehdä kaiken oikeaoppisesti? Jos osaat, niin onnittelut, mutta kaikki nyt eivät vain osaa. Ihmiset ovat oikeasti hyvin vajavaisia olentoja, maailma on vajavainen paikka. Jos joku ei vain osaa ja on jo iäkkäämpi, niin ei se asia harmittelemalla tai täällä palstalla jauhamalla muuksi muutu.
Keskity olennaiseen ja unohda äitisi hetkeksi. Siten saat voimia tehdä jotain mielekkäämpää. Ja jossain vaiheessa kaikki hyvä ja ihmiset ympärille tulevat kuin itsestään.
No en osaa, mutta en ole tuollainen ylimielinen ja hirveä itsekeskeinen paska, joka syyttää niitä, keitä on satuttanut, että se on heidän syytään, kun heihin sattuu, vaikka minä olisin syypää!!!!!!! Minua on syytetty siitä, mikä on minua haitannut, se on sen luokan röyhkeyttä, että en kestä.
ApMuut ihmiset näkevät, että suhtautumisesi on pelkkää valitusta ja sitä on turhauttavaa katsella sivusta. Pitää keksiä ratkaisuja. Vanhan, mahdollisesti tunnekylmän äidin muuttaminen ei ole ratkaisu, vaan keskity omaan elämääsi.
Mieti vakiotrollia "ammattivalittaja". Eikö olekin turhauttavaa lukea niitä hänen aloituksiaan? Miksi? No, kun se aihe kiertää kehää, eikä etene.
Ei ole mitenkään turhauttavaa minusta lukea hänen aloituksiaan. Tunnen empatiaa hänen pahaa mieltään kohtaan, ja tiedän hyvin, etten ole siitä vastuussa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
ApSinunkin kannattaa myöntää virheesi ja opetella uusi malli elämän katsomiseen. Sekä nähdä osuutesi asioissa.
Kyllähän se tekisi minusta rohkean, jos hän kantaisi vastuun ja taakan siellä, mikä hänen taakkansa ja vastuunsa oli. Se antaisi minullekin oikeuden olla viallinen. Epäonnistua, mokata. Se, että hän ei kanna vastuuta virheistään, jättää ne minun niskoilleni, vaikka en missään mokaisi koskaan.
Ap
Alue: Aihe vapaa
Huonon käytöksen? Se, ettei lapsi ole valmis aikuinen ei ole mitään huonoa käytöstä. Tai se, jos lapsi kiukkuaa ihmiselle, joka ei lasta osaa rakastaa.
Ap