Lue keskustelun säännöt.
Äitini suuttuu, kun hänelle sanoo siitä, että ei osannut antaa minulle lapsuudessa tunnetta siitä, että hän rakastaa minua
02.05.2020 |
Tunne oli se, että hän vihasi minua. Eli jos ei oikeasti vihaisi, niin hänenhän kuuluisi olla pahoillaan, kun kuulee tämän. Mutta ei ole, suuttuu, inttää vastaan ja syyttää minua siitä, että minulla on hänestä se kokemus, joka on. Häntä ei haittaa yhtään se, jos lapsella on kasvatuksesta sellaiset jäljet ja hän on ne aikaansaanut. Ainoa, mikä häntä haittaa, on se, että häntä syytetään asiasta.
Kommentit (210)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMitä jos sinä oletkin se jolla on asennevamma? Tunnet jääneesi vaille rakkautta koska sinua joutui kasvattamaan huonon käytöksesi takia? Vielä aikuisenakaan et suostu nähdä kuinka kamala olit ja kaikki oli sinun parhaaksi.
Huonon käytöksen? Se, ettei lapsi ole valmis aikuinen ei ole mitään huonoa käytöstä. Tai se, jos lapsi kiukkuaa ihmiselle, joka ei lasta osaa rakastaa.
ApKyllä sinun käytös nyt vaikuttaa huonolta.
On eri asia satuttaa omaa lastaan ja syyttää lasta siitä, että se sattui.
ApKyllä niin on.
Äitisi on sairas, Hän ei kykene. Jos vanhempasi olisi vuoteessa halvaantuneena koko lapsuutesi pyytäisitkö ulos leikkimään hippaa? Et. Koska hän ei kykene.
Sama juttu. Henkisen puolen sairaus on vaan vaikeampi tajuta, se voi ottaa kymmeniä vuosia lapselta tajuta millainen se oma vanhempi todella on. Se, ettei se vanhempi oikeasti välitä tavalla jota tarvitsee ja syyttää sitä lasta. Sitä on todella vaikea niellä ja tajuta.
Kun sen hyväksyy- ei tekoja tarvitse hyväksyä, ne oli väärin- voi alkaa etsiä apua muualta, kuin siltä sairaalta äidiltä. Ei se kykene.
Se sanonta, että jos sydän on mennyt rikki, ei sitä kannata yrittää korjata siellä missä, se sydän meni rikki, pitää paikkaansa. Et saa sydäntäsi korjattua äitisi kanssa. Oma neuvo on, pysy sieltä hetki pois, pää selkeytyy, tunne viha ja suru, mutta pysy pois, rakenna oma elämäsi, älä anna äitisi pilata loppuelämäsi, etsi apua ja tukea, kokemuksesi on tosi!
Niin mutta sinun esimerkissäsi äiti syyttäisi lasta siitä, että ei pääse leikkimään hippaa, jos se viittaa minun äitiini. Tai ainakin se olisi lapsen syy, jos äiti olisi vihainen, ettei pääse leikkimään hippaa ja lapsen pahoittaessa siitä mielensä sanoisi sen äidille. Eli sanoisi äidille, että vihasi satutti minua.
Ap
Mistä saat noin paljon voimaa velloa menneisyydessä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että olet tällähetkellä niin täynnä sitä kipua, ettet kykene menemään eteenpäin.
Ehkä se terapia auttaisi, missä saisit sanoa tuon kaiken. Oma käsitykseni on , että sen vihan ja surun pitää antaa tulla ulos, niin kauan kuin sitä kestää. Siihenkin voi jäädä kiinni, niin se terapeutti osaa nähdä milloin on siitä kyse.
Jossain kohtaa haluaa mennä eteenpäin terveempään omaan elämään, eikä jäädä äidin vangiksi.
Totta on, että sinulla on monia ongelmia, mitä monella muulla ei ole, ja voit syyttää huonosta lapsuudesta montaa asiaa. Joudut ikäänkuin kasvattamaan itsesi nyt aikuisena, koska et saanut olla lapsi. Se on katkeraa, että elämä voi mennä näin.
Kuitenkin, aika monella on myös vastaavia kokemuksia. Ei ole parhaita kortteja jaettu ja moni kokeilee itseänsä vielä pitkälle aikuisuuteen.
Silti siitä huolimatta tai juuri sen takia, tulet ymmärtämään elämää syvemmin ja kun lopulta pääset omaan elämään kiinni se voi olla parempaa, kun olet joutunut tarpomaan niin syvissä vesissä.
Niin ja sen takia minulla on paska elämä, koska mulla EI OLE taitoja, joilla korjata äidin tekemiä vaurioita.
Ap
No ei tietysti sinulla ole niitä taitoja! Miten voisi olla, kun jäit niitä ilman?
Nyt alat opetella niitä taitoja, se alkaa alusta. Moni muu on tehnyt sen myös. Tietysti harmittaa, että niitä taitoja ei ole, mutta niitä voi hankkia nyt. Sille ei voi mitään, miten meni tähän asti, nyt voi alkaa tehdä oikeita valintoja loppuelämä koskien.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMissä on logiikka? Jos se asennemuutos on niin helppoa, niin kokeile muuttaa asennetta äitiäsi kohtaan. Päätä rakastaa äitiäsi, niin sitten se rakkaus mahdollistuu ja koko ongelma on ratkaistu. Keksit itse ratkaisun ongelmaasi. Onnittelut! 👏
Ei ongelmani tässä ole rakkauteni äitiäni kohtaan, vaan se, mitä hän on tehnyt minulle.
ApMutta se rakkaus mahdollistaa antamaan anteeksi ja ymmärtämään äidin hankalat oikut ja heikkoudet. Se on vain asennekysymys!
En sitä ymmärrä, että pystyi satuttamaan omaa lastaan. Se on eri asia, kuin ettei osaa antaa lapselle rakkautta, koska lasta on vaikea rakastaa. Lapsi kun ei voi loukata vanhempaa. Ellei vanhemmalla ole asennevammaa. Sen sijaan vanhempi voi loukata lasta, vaikkei lapsella ole asennevammaa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että olet tällähetkellä niin täynnä sitä kipua, ettet kykene menemään eteenpäin.
Ehkä se terapia auttaisi, missä saisit sanoa tuon kaiken. Oma käsitykseni on , että sen vihan ja surun pitää antaa tulla ulos, niin kauan kuin sitä kestää. Siihenkin voi jäädä kiinni, niin se terapeutti osaa nähdä milloin on siitä kyse.
Jossain kohtaa haluaa mennä eteenpäin terveempään omaan elämään, eikä jäädä äidin vangiksi.
Totta on, että sinulla on monia ongelmia, mitä monella muulla ei ole, ja voit syyttää huonosta lapsuudesta montaa asiaa. Joudut ikäänkuin kasvattamaan itsesi nyt aikuisena, koska et saanut olla lapsi. Se on katkeraa, että elämä voi mennä näin.
Kuitenkin, aika monella on myös vastaavia kokemuksia. Ei ole parhaita kortteja jaettu ja moni kokeilee itseänsä vielä pitkälle aikuisuuteen.
Silti siitä huolimatta tai juuri sen takia, tulet ymmärtämään elämää syvemmin ja kun lopulta pääset omaan elämään kiinni se voi olla parempaa, kun olet joutunut tarpomaan niin syvissä vesissä.
Niin ja sen takia minulla on paska elämä, koska mulla EI OLE taitoja, joilla korjata äidin tekemiä vaurioita.
ApNo ei tietysti sinulla ole niitä taitoja! Miten voisi olla, kun jäit niitä ilman?
Nyt alat opetella niitä taitoja, se alkaa alusta. Moni muu on tehnyt sen myös. Tietysti harmittaa, että niitä taitoja ei ole, mutta niitä voi hankkia nyt. Sille ei voi mitään, miten meni tähän asti, nyt voi alkaa tehdä oikeita valintoja loppuelämä koskien.
Ei ole niitä, ei niitä saa mistään eikä millään. Jos mokaan ihmissuhteessa niin en pysty etenemään.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMitä jos sinä oletkin se jolla on asennevamma? Tunnet jääneesi vaille rakkautta koska sinua joutui kasvattamaan huonon käytöksesi takia? Vielä aikuisenakaan et suostu nähdä kuinka kamala olit ja kaikki oli sinun parhaaksi.
Huonon käytöksen? Se, ettei lapsi ole valmis aikuinen ei ole mitään huonoa käytöstä. Tai se, jos lapsi kiukkuaa ihmiselle, joka ei lasta osaa rakastaa.
ApKyllä sinun käytös nyt vaikuttaa huonolta.
On eri asia satuttaa omaa lastaan ja syyttää lasta siitä, että se sattui.
ApKyllä niin on.
Äitisi on sairas, Hän ei kykene. Jos vanhempasi olisi vuoteessa halvaantuneena koko lapsuutesi pyytäisitkö ulos leikkimään hippaa? Et. Koska hän ei kykene.
Sama juttu. Henkisen puolen sairaus on vaan vaikeampi tajuta, se voi ottaa kymmeniä vuosia lapselta tajuta millainen se oma vanhempi todella on. Se, ettei se vanhempi oikeasti välitä tavalla jota tarvitsee ja syyttää sitä lasta. Sitä on todella vaikea niellä ja tajuta.
Kun sen hyväksyy- ei tekoja tarvitse hyväksyä, ne oli väärin- voi alkaa etsiä apua muualta, kuin siltä sairaalta äidiltä. Ei se kykene.
Se sanonta, että jos sydän on mennyt rikki, ei sitä kannata yrittää korjata siellä missä, se sydän meni rikki, pitää paikkaansa. Et saa sydäntäsi korjattua äitisi kanssa. Oma neuvo on, pysy sieltä hetki pois, pää selkeytyy, tunne viha ja suru, mutta pysy pois, rakenna oma elämäsi, älä anna äitisi pilata loppuelämäsi, etsi apua ja tukea, kokemuksesi on tosi!
Niin mutta sinun esimerkissäsi äiti syyttäisi lasta siitä, että ei pääse leikkimään hippaa, jos se viittaa minun äitiini. Tai ainakin se olisi lapsen syy, jos äiti olisi vihainen, ettei pääse leikkimään hippaa ja lapsen pahoittaessa siitä mielensä sanoisi sen äidille. Eli sanoisi äidille, että vihasi satutti minua.
ApMistä saat noin paljon voimaa velloa menneisyydessä?
En usko, että hällä on vaihtoehtoja. Se kipu on niin kova. Musta tuntuu, että yrittää päästä eteenpäin, hakea apua, huutaa sitä tuskaa pihalle. Siitä on osoitus tänne kirjoittelu. Haluaa, että joku kuulee ja näkee, uskoo ja tietää, auttaa ja kertoo miten eteenpäin.
Jos on paskat kortit ei voi vana valita, että nyt olen vapaa menneestä. Ei, se paska pitää elää läpi ja siten vapautua. Se on raskasta. Jos se on raskasta kuulla meille, mitä luulet sen olevan hänelle. Hän elää sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
ApSinunkin kannattaa myöntää virheesi ja opetella uusi malli elämän katsomiseen. Sekä nähdä osuutesi asioissa.
Kyllähän se tekisi minusta rohkean, jos hän kantaisi vastuun ja taakan siellä, mikä hänen taakkansa ja vastuunsa oli. Se antaisi minullekin oikeuden olla viallinen. Epäonnistua, mokata. Se, että hän ei kanna vastuuta virheistään, jättää ne minun niskoilleni, vaikka en missään mokaisi koskaan.
ApEt tarvitse lupaa äidiltäsi. Tarvitset luvan olla viallinen, heikko, rikki itseltäsi.
Äitisi oli sairas. Terve vanhempi kestää lapsen viat ja huonot puolet, heikkouden, sairas vanhempi ei kestä.
Ei äiti ole sairas vaan lapsi.
Nainen on liki 50, eikä ole aikuistunut tämän pidemmälle.
En ymmärrä, miksi hän saa riehua täällä vuodesta toiseen.Kukaan ei todella tiedä, kun ei henkilökohtaisesti tunne.
Luulen, että sairas äiti kasvatti lapsen, joka on täynnä kipua nyt. Syystäkin. On niin täynnä kipua, ettei pääse eteenpäin, vaan haluaa jonkun, joka ulostaa kivun, kuten olettaa, että äidin vastuunotto auttaa tai tekee hänestä rohkean.
Yksi osa paranemista on loputon kipu, viha, katkeruus, koko se tunne puoli mitä ei ole aiemmin voinut tuntea. Se tuntuu loputtomalta ja ettei siitä koskaan voi päästä irti. Se vaihe on kauhea, loputon, kymmenien vuosien kivut tulee ulos. Näyttää siltä ettei tyyppi pääse eteenpäin.
Uskon, että siitä voi päästätte päin, niin loputon kuin s onkin, mutta kyllä siihen apua tarvitsee. Jumalaa ehdotan ekaksi, terapiaa myös.
Taidat olla uusi tällä palstalla?
Tämä kirjoittaja on tilittänyt tarinaansa jo kauan. Jos joku kertoo omista kokemuksistaan tai kysyy hänen vastuutaan, alkaa loanheitto.
Hän on satuttanut omia lapsiaan sairauteen asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että olet tällähetkellä niin täynnä sitä kipua, ettet kykene menemään eteenpäin.
Ehkä se terapia auttaisi, missä saisit sanoa tuon kaiken. Oma käsitykseni on , että sen vihan ja surun pitää antaa tulla ulos, niin kauan kuin sitä kestää. Siihenkin voi jäädä kiinni, niin se terapeutti osaa nähdä milloin on siitä kyse.
Jossain kohtaa haluaa mennä eteenpäin terveempään omaan elämään, eikä jäädä äidin vangiksi.
Totta on, että sinulla on monia ongelmia, mitä monella muulla ei ole, ja voit syyttää huonosta lapsuudesta montaa asiaa. Joudut ikäänkuin kasvattamaan itsesi nyt aikuisena, koska et saanut olla lapsi. Se on katkeraa, että elämä voi mennä näin.
Kuitenkin, aika monella on myös vastaavia kokemuksia. Ei ole parhaita kortteja jaettu ja moni kokeilee itseänsä vielä pitkälle aikuisuuteen.
Silti siitä huolimatta tai juuri sen takia, tulet ymmärtämään elämää syvemmin ja kun lopulta pääset omaan elämään kiinni se voi olla parempaa, kun olet joutunut tarpomaan niin syvissä vesissä.
Niin ja sen takia minulla on paska elämä, koska mulla EI OLE taitoja, joilla korjata äidin tekemiä vaurioita.
ApNo ei tietysti sinulla ole niitä taitoja! Miten voisi olla, kun jäit niitä ilman?
Nyt alat opetella niitä taitoja, se alkaa alusta. Moni muu on tehnyt sen myös. Tietysti harmittaa, että niitä taitoja ei ole, mutta niitä voi hankkia nyt. Sille ei voi mitään, miten meni tähän asti, nyt voi alkaa tehdä oikeita valintoja loppuelämä koskien.
Ei ole niitä, ei niitä saa mistään eikä millään. Jos mokaan ihmissuhteessa niin en pysty etenemään.
Ap
Vaikka miten ajattelisin, että ei ollut kamala moka, niin häpeän niin paljon, etten pysty muuttumaan. Vetäydyn ja se ihminen antaa asian olla kanssa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että olet tällähetkellä niin täynnä sitä kipua, ettet kykene menemään eteenpäin.
Ehkä se terapia auttaisi, missä saisit sanoa tuon kaiken. Oma käsitykseni on , että sen vihan ja surun pitää antaa tulla ulos, niin kauan kuin sitä kestää. Siihenkin voi jäädä kiinni, niin se terapeutti osaa nähdä milloin on siitä kyse.
Jossain kohtaa haluaa mennä eteenpäin terveempään omaan elämään, eikä jäädä äidin vangiksi.
Totta on, että sinulla on monia ongelmia, mitä monella muulla ei ole, ja voit syyttää huonosta lapsuudesta montaa asiaa. Joudut ikäänkuin kasvattamaan itsesi nyt aikuisena, koska et saanut olla lapsi. Se on katkeraa, että elämä voi mennä näin.
Kuitenkin, aika monella on myös vastaavia kokemuksia. Ei ole parhaita kortteja jaettu ja moni kokeilee itseänsä vielä pitkälle aikuisuuteen.
Silti siitä huolimatta tai juuri sen takia, tulet ymmärtämään elämää syvemmin ja kun lopulta pääset omaan elämään kiinni se voi olla parempaa, kun olet joutunut tarpomaan niin syvissä vesissä.
Niin ja sen takia minulla on paska elämä, koska mulla EI OLE taitoja, joilla korjata äidin tekemiä vaurioita.
Ap
Ensimmäisen maailman ongelmia!! Osaat kirjoittaa, käyttää nettiä, sulla on joku laite, jolla pääset nettiin, sulla on katto pääsi päällä ja ruokaa. Sitten vain tylsistyneenä valitat netissä. Suomessa pääset yhteiskunnan kustannuksella lääkärille ja terapiaankin. Opettele aikasi kuluksi niitä tunnetaitoja vaikka pikku juttu kerrallaan, vaikka jonkun kirjan avulla. Jos osaat nuo kaikki muut, niin kyllä opettelet ne taidotkin.
Voisit välillä kiinnostua omista lapsistasi. Nyt ex-miehesi joutuu yksin huolehtimaan heistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
ApSinunkin kannattaa myöntää virheesi ja opetella uusi malli elämän katsomiseen. Sekä nähdä osuutesi asioissa.
Kyllähän se tekisi minusta rohkean, jos hän kantaisi vastuun ja taakan siellä, mikä hänen taakkansa ja vastuunsa oli. Se antaisi minullekin oikeuden olla viallinen. Epäonnistua, mokata. Se, että hän ei kanna vastuuta virheistään, jättää ne minun niskoilleni, vaikka en missään mokaisi koskaan.
ApEt tarvitse lupaa äidiltäsi. Tarvitset luvan olla viallinen, heikko, rikki itseltäsi.
Äitisi oli sairas. Terve vanhempi kestää lapsen viat ja huonot puolet, heikkouden, sairas vanhempi ei kestä.
Ei äiti ole sairas vaan lapsi.
Nainen on liki 50, eikä ole aikuistunut tämän pidemmälle.
En ymmärrä, miksi hän saa riehua täällä vuodesta toiseen.Kukaan ei todella tiedä, kun ei henkilökohtaisesti tunne.
Luulen, että sairas äiti kasvatti lapsen, joka on täynnä kipua nyt. Syystäkin. On niin täynnä kipua, ettei pääse eteenpäin, vaan haluaa jonkun, joka ulostaa kivun, kuten olettaa, että äidin vastuunotto auttaa tai tekee hänestä rohkean.
Yksi osa paranemista on loputon kipu, viha, katkeruus, koko se tunne puoli mitä ei ole aiemmin voinut tuntea. Se tuntuu loputtomalta ja ettei siitä koskaan voi päästä irti. Se vaihe on kauhea, loputon, kymmenien vuosien kivut tulee ulos. Näyttää siltä ettei tyyppi pääse eteenpäin.
Uskon, että siitä voi päästätte päin, niin loputon kuin s onkin, mutta kyllä siihen apua tarvitsee. Jumalaa ehdotan ekaksi, terapiaa myös.
Taidat olla uusi tällä palstalla?
Tämä kirjoittaja on tilittänyt tarinaansa jo kauan. Jos joku kertoo omista kokemuksistaan tai kysyy hänen vastuutaan, alkaa loanheitto.
Hän on satuttanut omia lapsiaan sairauteen asti.
Mitä tarkoitat tuolla "sairauteen asti"?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että olet tällähetkellä niin täynnä sitä kipua, ettet kykene menemään eteenpäin.
Ehkä se terapia auttaisi, missä saisit sanoa tuon kaiken. Oma käsitykseni on , että sen vihan ja surun pitää antaa tulla ulos, niin kauan kuin sitä kestää. Siihenkin voi jäädä kiinni, niin se terapeutti osaa nähdä milloin on siitä kyse.
Jossain kohtaa haluaa mennä eteenpäin terveempään omaan elämään, eikä jäädä äidin vangiksi.
Totta on, että sinulla on monia ongelmia, mitä monella muulla ei ole, ja voit syyttää huonosta lapsuudesta montaa asiaa. Joudut ikäänkuin kasvattamaan itsesi nyt aikuisena, koska et saanut olla lapsi. Se on katkeraa, että elämä voi mennä näin.
Kuitenkin, aika monella on myös vastaavia kokemuksia. Ei ole parhaita kortteja jaettu ja moni kokeilee itseänsä vielä pitkälle aikuisuuteen.
Silti siitä huolimatta tai juuri sen takia, tulet ymmärtämään elämää syvemmin ja kun lopulta pääset omaan elämään kiinni se voi olla parempaa, kun olet joutunut tarpomaan niin syvissä vesissä.
Niin ja sen takia minulla on paska elämä, koska mulla EI OLE taitoja, joilla korjata äidin tekemiä vaurioita.
ApNo ei tietysti sinulla ole niitä taitoja! Miten voisi olla, kun jäit niitä ilman?
Nyt alat opetella niitä taitoja, se alkaa alusta. Moni muu on tehnyt sen myös. Tietysti harmittaa, että niitä taitoja ei ole, mutta niitä voi hankkia nyt. Sille ei voi mitään, miten meni tähän asti, nyt voi alkaa tehdä oikeita valintoja loppuelämä koskien.
Ei ole niitä, ei niitä saa mistään eikä millään. Jos mokaan ihmissuhteessa niin en pysty etenemään.
Ap
Tuo ei ole totta. Tietysti niitä voi oppia.
En toki sanonut, että heti tulet onnistumaan ihmissuhteissa. Et osaa, et ole saanut siihen eväitä. Luullakseni tulet mokaamaan lukemattomia kertoja.
Sitä kutsutaan oppimisessa. Joka kerta opitaan joku pieni siivu. Turhauttavaa- kyllä. Mutta sen arvoista. Tarpeeksi monta kertaa toistamalla, alat oppia.
Elämä on pitkä, et ole ainut, jokataistelee demoneitaan vapaaksi ja tuhoaa elämäänsä useaan otteeseen, ennenkuin se vankka maa on jalkojen alla.
Niinhän se pieni lapsikin opettelee, ottaa lusikan käteen ja kestää aika kauan ennenkuin se ruoka on siististi suussa. Se opettelu on sotkuista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että olet tällähetkellä niin täynnä sitä kipua, ettet kykene menemään eteenpäin.
Ehkä se terapia auttaisi, missä saisit sanoa tuon kaiken. Oma käsitykseni on , että sen vihan ja surun pitää antaa tulla ulos, niin kauan kuin sitä kestää. Siihenkin voi jäädä kiinni, niin se terapeutti osaa nähdä milloin on siitä kyse.
Jossain kohtaa haluaa mennä eteenpäin terveempään omaan elämään, eikä jäädä äidin vangiksi.
Totta on, että sinulla on monia ongelmia, mitä monella muulla ei ole, ja voit syyttää huonosta lapsuudesta montaa asiaa. Joudut ikäänkuin kasvattamaan itsesi nyt aikuisena, koska et saanut olla lapsi. Se on katkeraa, että elämä voi mennä näin.
Kuitenkin, aika monella on myös vastaavia kokemuksia. Ei ole parhaita kortteja jaettu ja moni kokeilee itseänsä vielä pitkälle aikuisuuteen.
Silti siitä huolimatta tai juuri sen takia, tulet ymmärtämään elämää syvemmin ja kun lopulta pääset omaan elämään kiinni se voi olla parempaa, kun olet joutunut tarpomaan niin syvissä vesissä.
Niin ja sen takia minulla on paska elämä, koska mulla EI OLE taitoja, joilla korjata äidin tekemiä vaurioita.
ApEnsimmäisen maailman ongelmia!! Osaat kirjoittaa, käyttää nettiä, sulla on joku laite, jolla pääset nettiin, sulla on katto pääsi päällä ja ruokaa. Sitten vain tylsistyneenä valitat netissä. Suomessa pääset yhteiskunnan kustannuksella lääkärille ja terapiaankin. Opettele aikasi kuluksi niitä tunnetaitoja vaikka pikku juttu kerrallaan, vaikka jonkun kirjan avulla. Jos osaat nuo kaikki muut, niin kyllä opettelet ne taidotkin.
Tietenkin on ensimmäisen maailman ongelmia! Miksi eläisin vapaaehtoisesti tai hyvillä mielin ainutkertaisen elämäni maapallolla kolmannen maailman elämän tasolla?
Ap
Aloita tunnetaitojen opetteleminen siitä, että olet kiitollinen siitä mitä sinulla on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
ApSinunkin kannattaa myöntää virheesi ja opetella uusi malli elämän katsomiseen. Sekä nähdä osuutesi asioissa.
Kyllähän se tekisi minusta rohkean, jos hän kantaisi vastuun ja taakan siellä, mikä hänen taakkansa ja vastuunsa oli. Se antaisi minullekin oikeuden olla viallinen. Epäonnistua, mokata. Se, että hän ei kanna vastuuta virheistään, jättää ne minun niskoilleni, vaikka en missään mokaisi koskaan.
ApEt tarvitse lupaa äidiltäsi. Tarvitset luvan olla viallinen, heikko, rikki itseltäsi.
Äitisi oli sairas. Terve vanhempi kestää lapsen viat ja huonot puolet, heikkouden, sairas vanhempi ei kestä.
Ei äiti ole sairas vaan lapsi.
Nainen on liki 50, eikä ole aikuistunut tämän pidemmälle.
En ymmärrä, miksi hän saa riehua täällä vuodesta toiseen.Kukaan ei todella tiedä, kun ei henkilökohtaisesti tunne.
Luulen, että sairas äiti kasvatti lapsen, joka on täynnä kipua nyt. Syystäkin. On niin täynnä kipua, ettei pääse eteenpäin, vaan haluaa jonkun, joka ulostaa kivun, kuten olettaa, että äidin vastuunotto auttaa tai tekee hänestä rohkean.
Yksi osa paranemista on loputon kipu, viha, katkeruus, koko se tunne puoli mitä ei ole aiemmin voinut tuntea. Se tuntuu loputtomalta ja ettei siitä koskaan voi päästä irti. Se vaihe on kauhea, loputon, kymmenien vuosien kivut tulee ulos. Näyttää siltä ettei tyyppi pääse eteenpäin.
Uskon, että siitä voi päästätte päin, niin loputon kuin s onkin, mutta kyllä siihen apua tarvitsee. Jumalaa ehdotan ekaksi, terapiaa myös.
Taidat olla uusi tällä palstalla?
Tämä kirjoittaja on tilittänyt tarinaansa jo kauan. Jos joku kertoo omista kokemuksistaan tai kysyy hänen vastuutaan, alkaa loanheitto.
Hän on satuttanut omia lapsiaan sairauteen asti.Mitä tarkoitat tuolla "sairauteen asti"?
Vanhempi lapsi on masentunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus melkein hetkellisesti ajatuksen tasolla toivoo, että syttyisi joku sota, niin tuollaiset kitisijät oikeasti tajuaisivat elämän realiteeteista jotain ehkä ensimmäistä kertaa elämässään. Muuten en todellakaan toivo sotia.
-ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
ApSinunkin kannattaa myöntää virheesi ja opetella uusi malli elämän katsomiseen. Sekä nähdä osuutesi asioissa.
Kyllähän se tekisi minusta rohkean, jos hän kantaisi vastuun ja taakan siellä, mikä hänen taakkansa ja vastuunsa oli. Se antaisi minullekin oikeuden olla viallinen. Epäonnistua, mokata. Se, että hän ei kanna vastuuta virheistään, jättää ne minun niskoilleni, vaikka en missään mokaisi koskaan.
ApEt tarvitse lupaa äidiltäsi. Tarvitset luvan olla viallinen, heikko, rikki itseltäsi.
Äitisi oli sairas. Terve vanhempi kestää lapsen viat ja huonot puolet, heikkouden, sairas vanhempi ei kestä.
Ei äiti ole sairas vaan lapsi.
Nainen on liki 50, eikä ole aikuistunut tämän pidemmälle.
En ymmärrä, miksi hän saa riehua täällä vuodesta toiseen.Kukaan ei todella tiedä, kun ei henkilökohtaisesti tunne.
Luulen, että sairas äiti kasvatti lapsen, joka on täynnä kipua nyt. Syystäkin. On niin täynnä kipua, ettei pääse eteenpäin, vaan haluaa jonkun, joka ulostaa kivun, kuten olettaa, että äidin vastuunotto auttaa tai tekee hänestä rohkean.
Yksi osa paranemista on loputon kipu, viha, katkeruus, koko se tunne puoli mitä ei ole aiemmin voinut tuntea. Se tuntuu loputtomalta ja ettei siitä koskaan voi päästä irti. Se vaihe on kauhea, loputon, kymmenien vuosien kivut tulee ulos. Näyttää siltä ettei tyyppi pääse eteenpäin.
Uskon, että siitä voi päästätte päin, niin loputon kuin s onkin, mutta kyllä siihen apua tarvitsee. Jumalaa ehdotan ekaksi, terapiaa myös.
Taidat olla uusi tällä palstalla?
Tämä kirjoittaja on tilittänyt tarinaansa jo kauan. Jos joku kertoo omista kokemuksistaan tai kysyy hänen vastuutaan, alkaa loanheitto.
Hän on satuttanut omia lapsiaan sairauteen asti.Mitä tarkoitat tuolla "sairauteen asti"?
Varmaan sitä, että lapsellani on diagnosoitu masennus 10-vuotiaana. Hänestä se on minun tekemääni. Vaikka nuoremmalla lapsella ei ole masennusta ja lapsellani on geneettinen alttius.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että olet tällähetkellä niin täynnä sitä kipua, ettet kykene menemään eteenpäin.
Ehkä se terapia auttaisi, missä saisit sanoa tuon kaiken. Oma käsitykseni on , että sen vihan ja surun pitää antaa tulla ulos, niin kauan kuin sitä kestää. Siihenkin voi jäädä kiinni, niin se terapeutti osaa nähdä milloin on siitä kyse.
Jossain kohtaa haluaa mennä eteenpäin terveempään omaan elämään, eikä jäädä äidin vangiksi.
Totta on, että sinulla on monia ongelmia, mitä monella muulla ei ole, ja voit syyttää huonosta lapsuudesta montaa asiaa. Joudut ikäänkuin kasvattamaan itsesi nyt aikuisena, koska et saanut olla lapsi. Se on katkeraa, että elämä voi mennä näin.
Kuitenkin, aika monella on myös vastaavia kokemuksia. Ei ole parhaita kortteja jaettu ja moni kokeilee itseänsä vielä pitkälle aikuisuuteen.
Silti siitä huolimatta tai juuri sen takia, tulet ymmärtämään elämää syvemmin ja kun lopulta pääset omaan elämään kiinni se voi olla parempaa, kun olet joutunut tarpomaan niin syvissä vesissä.
Niin ja sen takia minulla on paska elämä, koska mulla EI OLE taitoja, joilla korjata äidin tekemiä vaurioita.
ApEnsimmäisen maailman ongelmia!! Osaat kirjoittaa, käyttää nettiä, sulla on joku laite, jolla pääset nettiin, sulla on katto pääsi päällä ja ruokaa. Sitten vain tylsistyneenä valitat netissä. Suomessa pääset yhteiskunnan kustannuksella lääkärille ja terapiaankin. Opettele aikasi kuluksi niitä tunnetaitoja vaikka pikku juttu kerrallaan, vaikka jonkun kirjan avulla. Jos osaat nuo kaikki muut, niin kyllä opettelet ne taidotkin.
Tietenkin on ensimmäisen maailman ongelmia! Miksi eläisin vapaaehtoisesti tai hyvillä mielin ainutkertaisen elämäni maapallolla kolmannen maailman elämän tasolla?
ApAloita tunnetaitojen opetteleminen siitä, että olet kiitollinen siitä mitä sinulla on.
Opettele sitä kuukauden ajan, jopa tylsistymiseen saakka. Listaa joka päivä viisi asiaa joista olet yleisesti kiitollinen ja viisi asiaa, joista juuri nyt konkreettisesti olet kiitollinen.
Seuraavan kuukauden listaat anteeksiannettavia asioita (5 kpl menneitä asioita, jotka kyseisenä päivänä päälimmäisenä mielessä).
Palaa palstalle asiasta 2. kuukauden jälkeen, niin annetaan uusi tehtävä oppimisen polulla.
Tuli äkillinen häivähdys mieleeni, että entäpä, jos ammattivalittaja = ap? Aika samantyyppinen tapa ilmaista asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
ApSinunkin kannattaa myöntää virheesi ja opetella uusi malli elämän katsomiseen. Sekä nähdä osuutesi asioissa.
Kyllähän se tekisi minusta rohkean, jos hän kantaisi vastuun ja taakan siellä, mikä hänen taakkansa ja vastuunsa oli. Se antaisi minullekin oikeuden olla viallinen. Epäonnistua, mokata. Se, että hän ei kanna vastuuta virheistään, jättää ne minun niskoilleni, vaikka en missään mokaisi koskaan.
ApEt tarvitse lupaa äidiltäsi. Tarvitset luvan olla viallinen, heikko, rikki itseltäsi.
Äitisi oli sairas. Terve vanhempi kestää lapsen viat ja huonot puolet, heikkouden, sairas vanhempi ei kestä.
Ei äiti ole sairas vaan lapsi.
Nainen on liki 50, eikä ole aikuistunut tämän pidemmälle.
En ymmärrä, miksi hän saa riehua täällä vuodesta toiseen.Kukaan ei todella tiedä, kun ei henkilökohtaisesti tunne.
Luulen, että sairas äiti kasvatti lapsen, joka on täynnä kipua nyt. Syystäkin. On niin täynnä kipua, ettei pääse eteenpäin, vaan haluaa jonkun, joka ulostaa kivun, kuten olettaa, että äidin vastuunotto auttaa tai tekee hänestä rohkean.
Yksi osa paranemista on loputon kipu, viha, katkeruus, koko se tunne puoli mitä ei ole aiemmin voinut tuntea. Se tuntuu loputtomalta ja ettei siitä koskaan voi päästä irti. Se vaihe on kauhea, loputon, kymmenien vuosien kivut tulee ulos. Näyttää siltä ettei tyyppi pääse eteenpäin.
Uskon, että siitä voi päästätte päin, niin loputon kuin s onkin, mutta kyllä siihen apua tarvitsee. Jumalaa ehdotan ekaksi, terapiaa myös.
Taidat olla uusi tällä palstalla?
Tämä kirjoittaja on tilittänyt tarinaansa jo kauan. Jos joku kertoo omista kokemuksistaan tai kysyy hänen vastuutaan, alkaa loanheitto.
Hän on satuttanut omia lapsiaan sairauteen asti.Mitä tarkoitat tuolla "sairauteen asti"?
Varmaan sitä, että lapsellani on diagnosoitu masennus 10-vuotiaana. Hänestä se on minun tekemääni. Vaikka nuoremmalla lapsella ei ole masennusta ja lapsellani on geneettinen alttius.
Ap
Niin kuin kysyjä näet, asiat myönnetään vain puoliksi. On kuitenkin kertonut täällä asioita, jotka sotivat täysin häntä vastaan.
Ei millään pahalla ap, mutta jos olisit terveempi, asiat olisivat toisin.
Mitä ihmettä HYVIN OLEVAT ASIAT auttavat asioihin, jotka ovat pahasti?
Ap
Kukaan ei todella tiedä, kun ei henkilökohtaisesti tunne.
Luulen, että sairas äiti kasvatti lapsen, joka on täynnä kipua nyt. Syystäkin. On niin täynnä kipua, ettei pääse eteenpäin, vaan haluaa jonkun, joka ulostaa kivun, kuten olettaa, että äidin vastuunotto auttaa tai tekee hänestä rohkean.
Yksi osa paranemista on loputon kipu, viha, katkeruus, koko se tunne puoli mitä ei ole aiemmin voinut tuntea. Se tuntuu loputtomalta ja ettei siitä koskaan voi päästä irti. Se vaihe on kauhea, loputon, kymmenien vuosien kivut tulee ulos. Näyttää siltä ettei tyyppi pääse eteenpäin.
Uskon, että siitä voi päästätte päin, niin loputon kuin s onkin, mutta kyllä siihen apua tarvitsee. Jumalaa ehdotan ekaksi, terapiaa myös.