Äitini suuttuu, kun hänelle sanoo siitä, että ei osannut antaa minulle lapsuudessa tunnetta siitä, että hän rakastaa minua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jokainen äiti tekee virheitä. Ei se tarkoita etteikö rakastaisi lastaan.

Ihmiset ovat epätäydellisiä. Mutta yleensä yrittävät parhaansa.

Tekee virheitä, mutta jos rakastaisi lastaan, ei miettisi virheiden satutettua lasta, itseään, vaan miettisi, miten lapsen satuttamisen voisi mitätöidä, peruuttaa ja korjata! Jos oikeasti rakastaa lastaan.

Ap

Ehkäpä sinua on hyvin vaikea rakastaa?

Ehkä, mutta on TODELLA törkeää sheimata minua siitä. Mieti, mikä taakka, ja toinen on sen lisäksi minulle vieläpä ilkeä.

Kun silloin sellainen lapsi tarttis just ekstrapaljon tukea. Jotta uskoisi itseensä jne.

Ap

Et kai lapsi enää ole? Mene itseesi ja mieti käytöstäsi. Miten olet tuonut ajatuksiasi ilmi yms. Oletko kenties marttyyri? Torut aiheestakin ollut loukkaus sinua kohtaan?

Aiheesta voi sanoa loukkaamatta.

Ap

Mikä oli sinun tapasi sanoa loukkaamatta?

Se että äitini on loukannut minua on ILMOITUSASIA. Ja hän vastaa käytöksestään, että millä sen korjaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kommenteista tulee mieleen yksi tuttuni, jolla on aivokemian kanssa ongelmaa ja on syönyt 20+ vuotta jatkuvasti psyykenlääkkeitä ja jolla on koko ajan joku ongelma meneillään. Hän on myrkyllinen, pisteliäs, kiittämätön läheisiään kohtaan. Äärimmäisen vaikea, katkera ja oikukas. En minä osaa häntä auttaa, enkä näköjään sinuakaan. Kannattaa hankkia ammattiapua.

T. Nuo pari kilttiä kommenttia kirjoittanut (yritin aidosti auttaa, mutta sain ap:lta pelkkää v*ttuilua vastaukseksi)

Missä olen vttuillut kiltteihin kommentteihin?

Ap

Reaktiosi muistuttavat hieman äkäisen teinin kommentteja äidilleen. Aivan kuin koko muu maailma olisi äitisi. Aivan kuin heijastaisit äitisuhdetta kaikkeen muuhunkin. Mut ei me muut olla äitisi, eikä syypäitä siihen, että olet kaltoinkohdeltu.

Mulla itselläni on lievemmässä määrin myös äitikompleksi, enkä tiedä, miten sitä ratkoisin (äitini tosin on tunnustanut itse, ettei koskaan ole kyennyt rakastamaan minua). Aivan kuin olisin rakennettu huonon kivijalan päälle, ts. koko minuuteni on rakennettu sille, että en ole rakkauden arvoinen. En osaa sitä korjata itsekään. :/ Jotenkin tuntuu siltä, että olen rikkinäinen koko lopun elämäni, tosin ehkä joku tosi hyvä ihmissuhde voisi sitä korjata osittain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä täytyy sanoa rehellisesti, että jos lapset sanoisivat minulle, että heistä tuntuu tai on tuntunut siltä, etten rakasta heitä, herättäisi se todella surullisia tunteita minussa. En tiedä suutuisinko siitä kuitenkaan, vai vaan loukkaantuisin? 

Jos oma lapsi sanoisi noin, niin tietäisin, että kyseessä on klassinen narsistin näennäisviaton huomautus, jonka ainoa tarkoitus on syyllistää vanhempaa. Jokainen vanhempi tietää, että lapsensa tunteille ei voi mitään ja on olemassa lapsia, jotka syyttävät omista tunteistaan vanhempia. Näin vastuun voi siirtää muille ja ryhtyä uhriksi.

Jos lapsi on kokenut, että vanhempi ei rakasta, niin siinä ei pätkääkään auta se, että väittää rakastavansa. Ainoa oikea tapa on todeta, että ikävää, että sinulla on tuollainen kokemus. Jollain toisella lapsella olisi ollut samassa tilanteessa toisenlainen kokemus ja on ikävää, ettei minulle osunut toisenlaista lasta. Aina ei voi saada sitä, mitä haluaa, jonkun pitää tyytyä kaltaiseesi lapseen, jolle mikään ei riitä. Sinä olet minun taakkani, mutta en valita.

Tuo olisikin suhteellisen kohtuullinen tapa, jos on niin tunnevammainen ja avuton, ettei ole osannut omaa lastaan rakastaa. Ja korjata tilannetta kun lapsikin on aikuinen. Siis lapsen kokemusta korjata. Kertoo siitä, että ihminen on erittäin itsekeskeinen.

Ap

Vaikka sinua rakastaisi miten paljon, niin sinä et sitä halua nähdä. Kyse ei ole siitä, miten paljon äitisi sinua rakasti vaan siitä, miten vähän sinä hyväksyt sitä tosiseikkaa, että äitisi rakasti juuri niin paljon kuin sinua voi rakastaa. Enempään ei kukaan olisi kyennyt. Sinun tunteitasi äiti ei voi korjata, niitä ei voi korjata kukaan.

Sinä olet tunnevammainen siksi, että olet itse päättänyt olla tunnevammainen. Älä syytä muita siitä, että et edes halua nähdä muita kuin itsesi.

Niin, miksi ihmeessä hyväksyisin sen, että äitini rakastaessaan minua oli ilkeä ja satuttava?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kommenteista tulee mieleen yksi tuttuni, jolla on aivokemian kanssa ongelmaa ja on syönyt 20+ vuotta jatkuvasti psyykenlääkkeitä ja jolla on koko ajan joku ongelma meneillään. Hän on myrkyllinen, pisteliäs, kiittämätön läheisiään kohtaan. Äärimmäisen vaikea, katkera ja oikukas. En minä osaa häntä auttaa, enkä näköjään sinuakaan. Kannattaa hankkia ammattiapua.

T. Nuo pari kilttiä kommenttia kirjoittanut (yritin aidosti auttaa, mutta sain ap:lta pelkkää v*ttuilua vastaukseksi)

Missä olen vttuillut kiltteihin kommentteihin?

Ap

Reaktiosi muistuttavat hieman äkäisen teinin kommentteja äidilleen. Aivan kuin koko muu maailma olisi äitisi. Aivan kuin heijastaisit äitisuhdetta kaikkeen muuhunkin. Mut ei me muut olla äitisi, eikä syypäitä siihen, että olet kaltoinkohdeltu.

Mulla itselläni on lievemmässä määrin myös äitikompleksi, enkä tiedä, miten sitä ratkoisin (äitini tosin on tunnustanut itse, ettei koskaan ole kyennyt rakastamaan minua). Aivan kuin olisin rakennettu huonon kivijalan päälle, ts. koko minuuteni on rakennettu sille, että en ole rakkauden arvoinen. En osaa sitä korjata itsekään. :/ Jotenkin tuntuu siltä, että olen rikkinäinen koko lopun elämäni, tosin ehkä joku tosi hyvä ihmissuhde voisi sitä korjata osittain.

Niin, minulla on tuo aivan sama.

Ap

Laulakaa Y.M.C.A.!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä täytyy sanoa rehellisesti, että jos lapset sanoisivat minulle, että heistä tuntuu tai on tuntunut siltä, etten rakasta heitä, herättäisi se todella surullisia tunteita minussa. En tiedä suutuisinko siitä kuitenkaan, vai vaan loukkaantuisin? 

Jos oma lapsi sanoisi noin, niin tietäisin, että kyseessä on klassinen narsistin näennäisviaton huomautus, jonka ainoa tarkoitus on syyllistää vanhempaa. Jokainen vanhempi tietää, että lapsensa tunteille ei voi mitään ja on olemassa lapsia, jotka syyttävät omista tunteistaan vanhempia. Näin vastuun voi siirtää muille ja ryhtyä uhriksi.

Jos lapsi on kokenut, että vanhempi ei rakasta, niin siinä ei pätkääkään auta se, että väittää rakastavansa. Ainoa oikea tapa on todeta, että ikävää, että sinulla on tuollainen kokemus. Jollain toisella lapsella olisi ollut samassa tilanteessa toisenlainen kokemus ja on ikävää, ettei minulle osunut toisenlaista lasta. Aina ei voi saada sitä, mitä haluaa, jonkun pitää tyytyä kaltaiseesi lapseen, jolle mikään ei riitä. Sinä olet minun taakkani, mutta en valita.

Tuo olisikin suhteellisen kohtuullinen tapa, jos on niin tunnevammainen ja avuton, ettei ole osannut omaa lastaan rakastaa. Ja korjata tilannetta kun lapsikin on aikuinen. Siis lapsen kokemusta korjata. Kertoo siitä, että ihminen on erittäin itsekeskeinen.

Ap

Vaikka sinua rakastaisi miten paljon, niin sinä et sitä halua nähdä. Kyse ei ole siitä, miten paljon äitisi sinua rakasti vaan siitä, miten vähän sinä hyväksyt sitä tosiseikkaa, että äitisi rakasti juuri niin paljon kuin sinua voi rakastaa. Enempään ei kukaan olisi kyennyt. Sinun tunteitasi äiti ei voi korjata, niitä ei voi korjata kukaan.

Sinä olet tunnevammainen siksi, että olet itse päättänyt olla tunnevammainen. Älä syytä muita siitä, että et edes halua nähdä muita kuin itsesi.

Tästä olen eri mieltä (oon noi pari "kilttiä" kommenttia kirjoittanut). Joo, äiti ei voi enää korjata niitä, mutta äiti olisi voinut toimia toisin ap:n ollessa vauva. Ehkä häntä on vauvaiästä lähtien kohdeltu vältellen/kylmästi ja siksi ap:lle on käynyt siten kuin hän kirjoittaa. Ihmisen persoonallisuus rakentuu niiden varhaisen vuorovaikutuksen kokemuksille. Joten siinä mielessä ap:n äiti on mokannut. Mutta ei se äiti pystyisi koskaan enää korjaamaan niitä mokiaan, vaikka yhtäkkiä taikaiskusta muuttuisikin empaattiseksi. Persoonallisuus on jo rakentunut. Joku aikuisiän ihmissuhde voisi auttaa tai sitten ihan hurahtaminen uskoon tms.

Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.

Ap

Tälle repesin! 😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jokainen äiti tekee virheitä. Ei se tarkoita etteikö rakastaisi lastaan.

Ihmiset ovat epätäydellisiä. Mutta yleensä yrittävät parhaansa.

Tekee virheitä, mutta jos rakastaisi lastaan, ei miettisi virheiden satutettua lasta, itseään, vaan miettisi, miten lapsen satuttamisen voisi mitätöidä, peruuttaa ja korjata! Jos oikeasti rakastaa lastaan.

Ap

Ehkäpä sinua on hyvin vaikea rakastaa?

Ehkä, mutta on TODELLA törkeää sheimata minua siitä. Mieti, mikä taakka, ja toinen on sen lisäksi minulle vieläpä ilkeä.

Kun silloin sellainen lapsi tarttis just ekstrapaljon tukea. Jotta uskoisi itseensä jne.

Ap

Et kai lapsi enää ole? Mene itseesi ja mieti käytöstäsi. Miten olet tuonut ajatuksiasi ilmi yms. Oletko kenties marttyyri? Torut aiheestakin ollut loukkaus sinua kohtaan?

Aiheesta voi sanoa loukkaamatta.

Ap

Mikä oli sinun tapasi sanoa loukkaamatta?

Se että äitini on loukannut minua on ILMOITUSASIA. Ja hän vastaa käytöksestään, että millä sen korjaa.

Ap

Ei hän pysty korjata vikaa, koska luultavastikaan se ei ole hänen päässään.

Joillekin ihmisille vaan mikään ei riitä ja jotkut ovat kiitollisia aivan kaikesta, pienestäkin. Ihminen itse päättää onko onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä täytyy sanoa rehellisesti, että jos lapset sanoisivat minulle, että heistä tuntuu tai on tuntunut siltä, etten rakasta heitä, herättäisi se todella surullisia tunteita minussa. En tiedä suutuisinko siitä kuitenkaan, vai vaan loukkaantuisin? 

Jos oma lapsi sanoisi noin, niin tietäisin, että kyseessä on klassinen narsistin näennäisviaton huomautus, jonka ainoa tarkoitus on syyllistää vanhempaa. Jokainen vanhempi tietää, että lapsensa tunteille ei voi mitään ja on olemassa lapsia, jotka syyttävät omista tunteistaan vanhempia. Näin vastuun voi siirtää muille ja ryhtyä uhriksi.

Jos lapsi on kokenut, että vanhempi ei rakasta, niin siinä ei pätkääkään auta se, että väittää rakastavansa. Ainoa oikea tapa on todeta, että ikävää, että sinulla on tuollainen kokemus. Jollain toisella lapsella olisi ollut samassa tilanteessa toisenlainen kokemus ja on ikävää, ettei minulle osunut toisenlaista lasta. Aina ei voi saada sitä, mitä haluaa, jonkun pitää tyytyä kaltaiseesi lapseen, jolle mikään ei riitä. Sinä olet minun taakkani, mutta en valita.

Tuo olisikin suhteellisen kohtuullinen tapa, jos on niin tunnevammainen ja avuton, ettei ole osannut omaa lastaan rakastaa. Ja korjata tilannetta kun lapsikin on aikuinen. Siis lapsen kokemusta korjata. Kertoo siitä, että ihminen on erittäin itsekeskeinen.

Ap

Vaikka sinua rakastaisi miten paljon, niin sinä et sitä halua nähdä. Kyse ei ole siitä, miten paljon äitisi sinua rakasti vaan siitä, miten vähän sinä hyväksyt sitä tosiseikkaa, että äitisi rakasti juuri niin paljon kuin sinua voi rakastaa. Enempään ei kukaan olisi kyennyt. Sinun tunteitasi äiti ei voi korjata, niitä ei voi korjata kukaan.

Sinä olet tunnevammainen siksi, että olet itse päättänyt olla tunnevammainen. Älä syytä muita siitä, että et edes halua nähdä muita kuin itsesi.

Tästä olen eri mieltä (oon noi pari "kilttiä" kommenttia kirjoittanut). Joo, äiti ei voi enää korjata niitä, mutta äiti olisi voinut toimia toisin ap:n ollessa vauva. Ehkä häntä on vauvaiästä lähtien kohdeltu vältellen/kylmästi ja siksi ap:lle on käynyt siten kuin hän kirjoittaa. Ihmisen persoonallisuus rakentuu niiden varhaisen vuorovaikutuksen kokemuksille. Joten siinä mielessä ap:n äiti on mokannut. Mutta ei se äiti pystyisi koskaan enää korjaamaan niitä mokiaan, vaikka yhtäkkiä taikaiskusta muuttuisikin empaattiseksi. Persoonallisuus on jo rakentunut. Joku aikuisiän ihmissuhde voisi auttaa tai sitten ihan hurahtaminen uskoon tms.

Minusta se, että äiti myöntäisi mokanneensa korjaisi ongelmaa, koska se tekisi minusta rohkeamman. Nyt kun äitinion syyttänyt minua siitä, kun on itse mokannut, se on vaikuttanut itseluottamukseeni todella pahasti. Ja tehnyt minusta todella aran ihmisen. En uskalla luottaa itseeni ja sitä kautta keneenkään. Se on äitini vika, että edelleen syyttelee omista vioistaan minua.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jokainen äiti tekee virheitä. Ei se tarkoita etteikö rakastaisi lastaan.

Ihmiset ovat epätäydellisiä. Mutta yleensä yrittävät parhaansa.

Tekee virheitä, mutta jos rakastaisi lastaan, ei miettisi virheiden satutettua lasta, itseään, vaan miettisi, miten lapsen satuttamisen voisi mitätöidä, peruuttaa ja korjata! Jos oikeasti rakastaa lastaan.

Ap

Ehkäpä sinua on hyvin vaikea rakastaa?

Ehkä, mutta on TODELLA törkeää sheimata minua siitä. Mieti, mikä taakka, ja toinen on sen lisäksi minulle vieläpä ilkeä.

Kun silloin sellainen lapsi tarttis just ekstrapaljon tukea. Jotta uskoisi itseensä jne.

Ap

Et kai lapsi enää ole? Mene itseesi ja mieti käytöstäsi. Miten olet tuonut ajatuksiasi ilmi yms. Oletko kenties marttyyri? Torut aiheestakin ollut loukkaus sinua kohtaan?

Aiheesta voi sanoa loukkaamatta.

Ap

Mikä oli sinun tapasi sanoa loukkaamatta?

Se että äitini on loukannut minua on ILMOITUSASIA. Ja hän vastaa käytöksestään, että millä sen korjaa.

Ap

Ei hän pysty korjata vikaa, koska luultavastikaan se ei ole hänen päässään.

Joillekin ihmisille vaan mikään ei riitä ja jotkut ovat kiitollisia aivan kaikesta, pienestäkin. Ihminen itse päättää onko onnellinen.

Onhan se hänessä, eimyönnä mokanneensa ja että hän on se, joka teki virheet ja väärin. Ja satutti minua. Mä tein väärin hänestä, jonkun kasvatuksellisen jutun siis, josta olimme eri mieltä, mutta se ei oikeuttanut häntä satuttamaan minua.

Ap

AP:n tapauksessa se rakkaudettomuus tuli ihan syystäkin. Mahdotonta tuollaista ihmispersettä on varmasti ollutkin rakastaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.

Ap

Tälle repesin! 😂

Niin mutta se on totta. Vanhemmalla on asenneongelma, jos ei osaa omaa lastaan rakastaa, oli tämä miten vaikea tahansa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.

Ap

Tälle repesin! 😂

Niin mutta se on totta. Vanhemmalla on asenneongelma, jos ei osaa omaa lastaan rakastaa, oli tämä miten vaikea tahansa.

Ap

Lapsi voi olla vaikeasti rakastettava, mutta SEKÄÄN ei oikeuta vanhempaa kokemaan itsensä hyväksi ihmiseksi, jos ei osaa silloinkaan rakastaa lastaan. Kyseessä on silloin AINA vanhemman asenneongelma.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jokainen äiti tekee virheitä. Ei se tarkoita etteikö rakastaisi lastaan.

Ihmiset ovat epätäydellisiä. Mutta yleensä yrittävät parhaansa.

Tekee virheitä, mutta jos rakastaisi lastaan, ei miettisi virheiden satutettua lasta, itseään, vaan miettisi, miten lapsen satuttamisen voisi mitätöidä, peruuttaa ja korjata! Jos oikeasti rakastaa lastaan.

Ap

Ehkäpä sinua on hyvin vaikea rakastaa?

Ehkä, mutta on TODELLA törkeää sheimata minua siitä. Mieti, mikä taakka, ja toinen on sen lisäksi minulle vieläpä ilkeä.

Kun silloin sellainen lapsi tarttis just ekstrapaljon tukea. Jotta uskoisi itseensä jne.

Ap

Et kai lapsi enää ole? Mene itseesi ja mieti käytöstäsi. Miten olet tuonut ajatuksiasi ilmi yms. Oletko kenties marttyyri? Torut aiheestakin ollut loukkaus sinua kohtaan?

Aiheesta voi sanoa loukkaamatta.

Ap

Mikä oli sinun tapasi sanoa loukkaamatta?

Se että äitini on loukannut minua on ILMOITUSASIA. Ja hän vastaa käytöksestään, että millä sen korjaa.

Ap

Ei hän pysty korjata vikaa, koska luultavastikaan se ei ole hänen päässään.

Joillekin ihmisille vaan mikään ei riitä ja jotkut ovat kiitollisia aivan kaikesta, pienestäkin. Ihminen itse päättää onko onnellinen.

Onhan se hänessä, eimyönnä mokanneensa ja että hän on se, joka teki virheet ja väärin. Ja satutti minua. Mä tein väärin hänestä, jonkun kasvatuksellisen jutun siis, josta olimme eri mieltä, mutta se ei oikeuttanut häntä satuttamaan minua.

Ap

Satuttamaan millä tavalla?

Vierailija kirjoitti:

Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.

Ap

En usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.

Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.

Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.

Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.

Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jokainen äiti tekee virheitä. Ei se tarkoita etteikö rakastaisi lastaan.

Ihmiset ovat epätäydellisiä. Mutta yleensä yrittävät parhaansa.

Tekee virheitä, mutta jos rakastaisi lastaan, ei miettisi virheiden satutettua lasta, itseään, vaan miettisi, miten lapsen satuttamisen voisi mitätöidä, peruuttaa ja korjata! Jos oikeasti rakastaa lastaan.

Ap

Ehkäpä sinua on hyvin vaikea rakastaa?

Ehkä, mutta on TODELLA törkeää sheimata minua siitä. Mieti, mikä taakka, ja toinen on sen lisäksi minulle vieläpä ilkeä.

Kun silloin sellainen lapsi tarttis just ekstrapaljon tukea. Jotta uskoisi itseensä jne.

Ap

Et kai lapsi enää ole? Mene itseesi ja mieti käytöstäsi. Miten olet tuonut ajatuksiasi ilmi yms. Oletko kenties marttyyri? Torut aiheestakin ollut loukkaus sinua kohtaan?

Aiheesta voi sanoa loukkaamatta.

Ap

Mikä oli sinun tapasi sanoa loukkaamatta?

Se että äitini on loukannut minua on ILMOITUSASIA. Ja hän vastaa käytöksestään, että millä sen korjaa.

Ap

Ei hän pysty korjata vikaa, koska luultavastikaan se ei ole hänen päässään.

Joillekin ihmisille vaan mikään ei riitä ja jotkut ovat kiitollisia aivan kaikesta, pienestäkin. Ihminen itse päättää onko onnellinen.

Onhan se hänessä, eimyönnä mokanneensa ja että hän on se, joka teki virheet ja väärin. Ja satutti minua. Mä tein väärin hänestä, jonkun kasvatuksellisen jutun siis, josta olimme eri mieltä, mutta se ei oikeuttanut häntä satuttamaan minua.

Ap

Mitä sinä teit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.

Ap

En usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.

Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.

Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.

Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.

Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.

Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.

Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.

Ap

Mitä jos sinä oletkin se jolla on asennevamma? Tunnet jääneesi vaille rakkautta koska sinua joutui kasvattamaan huonon käytöksesi takia? Vielä aikuisenakaan et suostu nähdä kuinka kamala olit ja kaikki oli sinun parhaaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jokainen äiti tekee virheitä. Ei se tarkoita etteikö rakastaisi lastaan.

Ihmiset ovat epätäydellisiä. Mutta yleensä yrittävät parhaansa.

Tekee virheitä, mutta jos rakastaisi lastaan, ei miettisi virheiden satutettua lasta, itseään, vaan miettisi, miten lapsen satuttamisen voisi mitätöidä, peruuttaa ja korjata! Jos oikeasti rakastaa lastaan.

Ap

Ehkäpä sinua on hyvin vaikea rakastaa?

Ehkä, mutta on TODELLA törkeää sheimata minua siitä. Mieti, mikä taakka, ja toinen on sen lisäksi minulle vieläpä ilkeä.

Kun silloin sellainen lapsi tarttis just ekstrapaljon tukea. Jotta uskoisi itseensä jne.

Ap

Et kai lapsi enää ole? Mene itseesi ja mieti käytöstäsi. Miten olet tuonut ajatuksiasi ilmi yms. Oletko kenties marttyyri? Torut aiheestakin ollut loukkaus sinua kohtaan?

Aiheesta voi sanoa loukkaamatta.

Ap

Mikä oli sinun tapasi sanoa loukkaamatta?

Se että äitini on loukannut minua on ILMOITUSASIA. Ja hän vastaa käytöksestään, että millä sen korjaa.

Ap

Ei hän pysty korjata vikaa, koska luultavastikaan se ei ole hänen päässään.

Joillekin ihmisille vaan mikään ei riitä ja jotkut ovat kiitollisia aivan kaikesta, pienestäkin. Ihminen itse päättää onko onnellinen.

Onhan se hänessä, eimyönnä mokanneensa ja että hän on se, joka teki virheet ja väärin. Ja satutti minua. Mä tein väärin hänestä, jonkun kasvatuksellisen jutun siis, josta olimme eri mieltä, mutta se ei oikeuttanut häntä satuttamaan minua.

Ap

Mitä sinä teit?

Tai jätin siivoamatta huoneeni. En oma-aloitteisesti lakaissut keittiön lattiaa. Sain nelosella tai vitosella 6 saksankokeesta. Siitähän saattoi päätellä, että olin opiskellut huonosti.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.

Ap

En usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.

Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.

Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.

Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.

Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.

Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.

Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.

Ap

Mutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.

Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.