Lue keskustelun säännöt.
Äitini suuttuu, kun hänelle sanoo siitä, että ei osannut antaa minulle lapsuudessa tunnetta siitä, että hän rakastaa minua
02.05.2020 |
Tunne oli se, että hän vihasi minua. Eli jos ei oikeasti vihaisi, niin hänenhän kuuluisi olla pahoillaan, kun kuulee tämän. Mutta ei ole, suuttuu, inttää vastaan ja syyttää minua siitä, että minulla on hänestä se kokemus, joka on. Häntä ei haittaa yhtään se, jos lapsella on kasvatuksesta sellaiset jäljet ja hän on ne aikaansaanut. Ainoa, mikä häntä haittaa, on se, että häntä syytetään asiasta.
Kommentit (210)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMitä jos sinä oletkin se jolla on asennevamma? Tunnet jääneesi vaille rakkautta koska sinua joutui kasvattamaan huonon käytöksesi takia? Vielä aikuisenakaan et suostu nähdä kuinka kamala olit ja kaikki oli sinun parhaaksi.
Huonon käytöksen? Se, ettei lapsi ole valmis aikuinen ei ole mitään huonoa käytöstä. Tai se, jos lapsi kiukkuaa ihmiselle, joka ei lasta osaa rakastaa.
ApKyllä sinun käytös nyt vaikuttaa huonolta.
On eri asia satuttaa omaa lastaan ja syyttää lasta siitä, että se sattui.
Ap
Kyllä niin on.
Äitisi on sairas, Hän ei kykene. Jos vanhempasi olisi vuoteessa halvaantuneena koko lapsuutesi pyytäisitkö ulos leikkimään hippaa? Et. Koska hän ei kykene.
Sama juttu. Henkisen puolen sairaus on vaan vaikeampi tajuta, se voi ottaa kymmeniä vuosia lapselta tajuta millainen se oma vanhempi todella on. Se, ettei se vanhempi oikeasti välitä tavalla jota tarvitsee ja syyttää sitä lasta. Sitä on todella vaikea niellä ja tajuta.
Kun sen hyväksyy- ei tekoja tarvitse hyväksyä, ne oli väärin- voi alkaa etsiä apua muualta, kuin siltä sairaalta äidiltä. Ei se kykene.
Se sanonta, että jos sydän on mennyt rikki, ei sitä kannata yrittää korjata siellä missä, se sydän meni rikki, pitää paikkaansa. Et saa sydäntäsi korjattua äitisi kanssa. Oma neuvo on, pysy sieltä hetki pois, pää selkeytyy, tunne viha ja suru, mutta pysy pois, rakenna oma elämäsi, älä anna äitisi pilata loppuelämäsi, etsi apua ja tukea, kokemuksesi on tosi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu miten lapsi sen minulle sanoo? Jos huutaa ja aina sanoo sitä, kokisin, että se ei ole oikea syy vaan hän vaan on muuten vihainen ja tyytymätön. JOs taas lapsi sanoo asiallisesti ja odottaa, että aidosti haluaa kuulla vastaukseni, sanoisin että tietenkin rakastin ja äitinä haluaisin kysyä, miksi niin olet kokenut ja että kerrotko esimerkkejä missä se on siltä tuntunut. Haluaisin jutella lapsen kanssa ja olettaisin että lapsi haluaa myös kuulla minun mielipiteeni. Yrittäisin jutella rauhallisesti koska äitinä se olisi minulle tärkeä asia.
JOs äiti taas vaan huutaa ja vähättelee, ei hän halua tai osaa jutella. Jos taas lapsi syytää sillä jatkuvasti, se on riidan haastamista. Ja toisaalta, jos itse tytär yrittää asiallisesti jutella ja äiti ei tartu keskusteluun, antaisin olla ja tekisin omat johtopäätökseni. En pakottaisi myöntämään enkä jankkaisi äidille siitä asiasta montaa kertaa.
Vierailija kirjoitti:
Laulakaa Y.M.C.A.!!
TERVE
Olla jokainen vois
Mä sanon TERVE
ja tahdon sanoa moi
Ja sanon TERVE
olla yhdessä voi
ja niin I-LOI-SES-TI NUORI!
TÄT TÄT TÄT TÄ DÄÄÄ!
Kyllä, tästä voisi ottaa oppia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
ApSinunkin kannattaa myöntää virheesi ja opetella uusi malli elämän katsomiseen. Sekä nähdä osuutesi asioissa.
Kyllähän se tekisi minusta rohkean, jos hän kantaisi vastuun ja taakan siellä, mikä hänen taakkansa ja vastuunsa oli. Se antaisi minullekin oikeuden olla viallinen. Epäonnistua, mokata. Se, että hän ei kanna vastuuta virheistään, jättää ne minun niskoilleni, vaikka en missään mokaisi koskaan.
Ap
Et tarvitse lupaa äidiltäsi. Tarvitset luvan olla viallinen, heikko, rikki itseltäsi.
Äitisi oli sairas. Terve vanhempi kestää lapsen viat ja huonot puolet, heikkouden, sairas vanhempi ei kestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
ApSinunkin kannattaa myöntää virheesi ja opetella uusi malli elämän katsomiseen. Sekä nähdä osuutesi asioissa.
Jep. It takes two to tango.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
ApNiin varmaan pitäisi, mutta elämä ei vain mene niinkuin Strömsössä. Osaatko itse toimia kuten kirjoissa, tehdä kaiken oikeaoppisesti? Jos osaat, niin onnittelut, mutta kaikki nyt eivät vain osaa. Ihmiset ovat oikeasti hyvin vajavaisia olentoja, maailma on vajavainen paikka. Jos joku ei vain osaa ja on jo iäkkäämpi, niin ei se asia harmittelemalla tai täällä palstalla jauhamalla muuksi muutu.
Keskity olennaiseen ja unohda äitisi hetkeksi. Siten saat voimia tehdä jotain mielekkäämpää. Ja jossain vaiheessa kaikki hyvä ja ihmiset ympärille tulevat kuin itsestään.
Niin kuin mitä mielekästä? Mikä voi olla hyvää elämää mielekkäämpää? Ja sitä ei elämä ole.
ApOma vikasi jos näet elämässä vain huonoja asioita ja mietit mitä sinulta puuttuu.
Ei ole oma vikani. Totta kai haluan parasta elämässä.
Ap
Et sinä halua kokeilla asioita jotta löytäisit mukavaa sisältöä elämään, et halua nähdä mitään hyvää. Sinä haluat velloa ja tekeytyä uhriksi. Marttyyri joka naama nurinperin. Kasva aikuiseksi ja ota vastuu tunteistasi ja elämästäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMissä on logiikka? Jos se asennemuutos on niin helppoa, niin kokeile muuttaa asennetta äitiäsi kohtaan. Päätä rakastaa äitiäsi, niin sitten se rakkaus mahdollistuu ja koko ongelma on ratkaistu. Keksit itse ratkaisun ongelmaasi. Onnittelut! 👏
Ei ongelmani tässä ole rakkauteni äitiäni kohtaan, vaan se, mitä hän on tehnyt minulle.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
ApNiin varmaan pitäisi, mutta elämä ei vain mene niinkuin Strömsössä. Osaatko itse toimia kuten kirjoissa, tehdä kaiken oikeaoppisesti? Jos osaat, niin onnittelut, mutta kaikki nyt eivät vain osaa. Ihmiset ovat oikeasti hyvin vajavaisia olentoja, maailma on vajavainen paikka. Jos joku ei vain osaa ja on jo iäkkäämpi, niin ei se asia harmittelemalla tai täällä palstalla jauhamalla muuksi muutu.
Keskity olennaiseen ja unohda äitisi hetkeksi. Siten saat voimia tehdä jotain mielekkäämpää. Ja jossain vaiheessa kaikki hyvä ja ihmiset ympärille tulevat kuin itsestään.
Niin kuin mitä mielekästä? Mikä voi olla hyvää elämää mielekkäämpää? Ja sitä ei elämä ole.
ApOma vikasi jos näet elämässä vain huonoja asioita ja mietit mitä sinulta puuttuu.
Ei ole oma vikani. Totta kai haluan parasta elämässä.
ApEt sinä halua kokeilla asioita jotta löytäisit mukavaa sisältöä elämään, et halua nähdä mitään hyvää. Sinä haluat velloa ja tekeytyä uhriksi. Marttyyri joka naama nurinperin. Kasva aikuiseksi ja ota vastuu tunteistasi ja elämästäsi.
Mitä mukavaa sisältöä? Minusta elämän sisältö on toisissa ihmisissä ja mistä niitä saa? Ei ihmisiä voi hankkia mistään.
Ap
Tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon paratiisi. Ap valitsee tutun ja turvallisen ja hänellä on siihen täysi oikeus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
ApSinunkin kannattaa myöntää virheesi ja opetella uusi malli elämän katsomiseen. Sekä nähdä osuutesi asioissa.
Jep. It takes two to tango.
Kyllä lasta pystytään täysin yksipuolisesti alistamaan. Aikuistakin pystytään.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon paratiisi. Ap valitsee tutun ja turvallisen ja hänellä on siihen täysi oikeus.
Ei minun elämäni ole mitenkään helvettiä. Helvetiksi se voi muuttua, jos lähtisin toteuttamaan itseäni ja asenne on äitini vammauttama.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harjoitus ap:lle. Mieti, että nuo omat kommenttisi olisivat jonkun muun (esim. oman äitisi tai lapsesi) kirjoittamia. Tai jos ne olisivat esim. jonkun naapurisi tai koulukaverisi kirjoittamia. Mitä ajatuksia ketjun ap:n reagoida herättää, jos se olisikin joku muu kuin sinä itse?
Lue koko ketju läpi ja mieti siis ulkopuolisen näkökulmasta tätä koko keskustelua. Mieti, että olisitkin itse joku noista kommentoijista. Miten näkökulmasi muuttuisi? Osaisitko asettua hetkellisesti jonkun kommentoijan rooliin? Näetkö tilanteessa uusia sävyjä kyseisen harjoituksen jälkeen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMissä on logiikka? Jos se asennemuutos on niin helppoa, niin kokeile muuttaa asennetta äitiäsi kohtaan. Päätä rakastaa äitiäsi, niin sitten se rakkaus mahdollistuu ja koko ongelma on ratkaistu. Keksit itse ratkaisun ongelmaasi. Onnittelut! 👏
Ei ongelmani tässä ole rakkauteni äitiäni kohtaan, vaan se, mitä hän on tehnyt minulle.
Ap
Hän on komentanut sinua huonosta käytöksestä ja tekemättömistä kotitöistä. Jos koet siinä vääryyttä niin syy ei ole äidissä joka on kasvattanut sinua kuten äidin kuuluukin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
ApSinunkin kannattaa myöntää virheesi ja opetella uusi malli elämän katsomiseen. Sekä nähdä osuutesi asioissa.
Kyllähän se tekisi minusta rohkean, jos hän kantaisi vastuun ja taakan siellä, mikä hänen taakkansa ja vastuunsa oli. Se antaisi minullekin oikeuden olla viallinen. Epäonnistua, mokata. Se, että hän ei kanna vastuuta virheistään, jättää ne minun niskoilleni, vaikka en missään mokaisi koskaan.
ApEt tarvitse lupaa äidiltäsi. Tarvitset luvan olla viallinen, heikko, rikki itseltäsi.
Äitisi oli sairas. Terve vanhempi kestää lapsen viat ja huonot puolet, heikkouden, sairas vanhempi ei kestä.
Ei äiti ole sairas vaan lapsi.
Nainen on liki 50, eikä ole aikuistunut tämän pidemmälle.
En ymmärrä, miksi hän saa riehua täällä vuodesta toiseen.
Luulen, että olet tällähetkellä niin täynnä sitä kipua, ettet kykene menemään eteenpäin.
Ehkä se terapia auttaisi, missä saisit sanoa tuon kaiken. Oma käsitykseni on , että sen vihan ja surun pitää antaa tulla ulos, niin kauan kuin sitä kestää. Siihenkin voi jäädä kiinni, niin se terapeutti osaa nähdä milloin on siitä kyse.
Jossain kohtaa haluaa mennä eteenpäin terveempään omaan elämään, eikä jäädä äidin vangiksi.
Totta on, että sinulla on monia ongelmia, mitä monella muulla ei ole, ja voit syyttää huonosta lapsuudesta montaa asiaa. Joudut ikäänkuin kasvattamaan itsesi nyt aikuisena, koska et saanut olla lapsi. Se on katkeraa, että elämä voi mennä näin.
Kuitenkin, aika monella on myös vastaavia kokemuksia. Ei ole parhaita kortteja jaettu ja moni kokeilee itseänsä vielä pitkälle aikuisuuteen.
Silti siitä huolimatta tai juuri sen takia, tulet ymmärtämään elämää syvemmin ja kun lopulta pääset omaan elämään kiinni se voi olla parempaa, kun olet joutunut tarpomaan niin syvissä vesissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMutta ei se äitikään ole kaikkivoipa. Samalla logiikalla sinäkin voisit vain päättää, että nyt vain käyttäydyt "kunnolla" ja "otat itseäsi niskasta kiinni" tai "reipastut", vaikka äiti on ollut k-pää ja lapsuus traumatisoiva ja olo hirveä.
Äidilläsi voi olla oma, vaikea, defenssien täyttämä taival takanaan omasta lapsuudestaan tai sitten vain todella tunnekylmät geenit. Hänellä on oma todellisuutensa, hänelle "rakastaminen" voi tarkoittaa aivan eri asioita kuin sinulle. Hän voi kuvitella rakastavansa, vaikka läheisensä kärsisivät.
Niin, mutta hänen pitää silloin pitää itseään syyllisenä lapselle aiheutettuihin vaurioihin ja myöntää mokanneensa ja osuutensa. Viallinen saa olla, mutta se pitää kyetä myöntämään ja ottamaan vastuu paskuudestaan ihmisenä.
ApNiin varmaan pitäisi, mutta elämä ei vain mene niinkuin Strömsössä. Osaatko itse toimia kuten kirjoissa, tehdä kaiken oikeaoppisesti? Jos osaat, niin onnittelut, mutta kaikki nyt eivät vain osaa. Ihmiset ovat oikeasti hyvin vajavaisia olentoja, maailma on vajavainen paikka. Jos joku ei vain osaa ja on jo iäkkäämpi, niin ei se asia harmittelemalla tai täällä palstalla jauhamalla muuksi muutu.
Keskity olennaiseen ja unohda äitisi hetkeksi. Siten saat voimia tehdä jotain mielekkäämpää. Ja jossain vaiheessa kaikki hyvä ja ihmiset ympärille tulevat kuin itsestään.
Niin kuin mitä mielekästä? Mikä voi olla hyvää elämää mielekkäämpää? Ja sitä ei elämä ole.
ApOma vikasi jos näet elämässä vain huonoja asioita ja mietit mitä sinulta puuttuu.
Ei ole oma vikani. Totta kai haluan parasta elämässä.
ApEt sinä halua kokeilla asioita jotta löytäisit mukavaa sisältöä elämään, et halua nähdä mitään hyvää. Sinä haluat velloa ja tekeytyä uhriksi. Marttyyri joka naama nurinperin. Kasva aikuiseksi ja ota vastuu tunteistasi ja elämästäsi.
Mitä mukavaa sisältöä? Minusta elämän sisältö on toisissa ihmisissä ja mistä niitä saa? Ei ihmisiä voi hankkia mistään.
Ap
Jos sinä et olisi noin luotaantyöntävän negatiivinen niin voisit vaikka löytääkin ihmisiä elämääsi. Esimerkiksi uudessa harrastuksessa on helppo tutustua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitäpaitsi, oman lapsen rakastaminen on asennekysymys. Elijos oma lapsi on vaikeasti rakastettava, vanhemmalla on asenneongelma.
ApEn usko tätä. Silloin se olisi teeskenneltyä. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut esim. ovat täysin tunnekylmiä. Ei sellainen edes osaa rakastaa, vaikka haluaisikin tai lukisi kirjoista. Ne vaistot eivät vain herää (siis yleensähän ihmisillä herää äidinvaistot luonnollisesti lastaan kohtaan ja siihen vaikuttavat hormonitkin). Joillain ei herää. Heille se lapsi on kuin nukke.
Vertailuna: Eivät kaikki aikuiset ihastu kaikkiin aikuisiinkaan. Et itsekään välttämättä tunne mitään jotain komeaa tai muuten "täydellistä" miestä kohtaan.
Ammoisina aikoina kaikkein tunnekylmimpien vauvat todennäköisesti kuolivat, kun jäivät ilman hyvää hoitoa. Tuo on todella ikävä ja raaka fakta.
Maailma on hyvin epäoikeudenmukainen paikka ja eipä täällä voi oikein muuta kuin parhaansa yrittää. Et saa *ikinä* itsellesi uutta lapsuutta. Et voi jostain katalogista valita itsellesi unelmien äitiä. Äitisi ei todennäköisimmin tule katumaan tai edes ymmärrä koko asiaa. Koskaan.
Voit vain rakentaa itse pieni osa kerrallaan omaa elämääsi. Ehkä kannattaa keskittyä hetkeksi aivan muuhun, koettaa unohtaa. Vahvistaa muita asioita elämässä. Ja kun olet vahva, niin sitten on aika antaa anteeksi. Siten saat rauhan.
Eihän asenteen muuttaminen ole teeskentelyä! Se on eri asia, kykeneekö asennemuutokseen, mutta asennemuutoksen jälkeen rakkaus on tietenkin aitoa, koska vanhemman asenne on avarakatseisempi tai muuten erilainen ja rakastaminen mahdollistuu.
Jos ei siihen kykene, vaan ajattelee, että kylmyys on ok, on itse tunnevammainen. Jos pitää itsestään, vaikkei edes yritä muuttaa asennettaan. Koska se oma asenne satuttaa sitä omaa, vaikeasti rakastettavaa lasta. Sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia.
ApMissä on logiikka? Jos se asennemuutos on niin helppoa, niin kokeile muuttaa asennetta äitiäsi kohtaan. Päätä rakastaa äitiäsi, niin sitten se rakkaus mahdollistuu ja koko ongelma on ratkaistu. Keksit itse ratkaisun ongelmaasi. Onnittelut! 👏
Ei ongelmani tässä ole rakkauteni äitiäni kohtaan, vaan se, mitä hän on tehnyt minulle.
Ap
Mutta se rakkaus mahdollistaa antamaan anteeksi ja ymmärtämään äidin hankalat oikut ja heikkoudet. Se on vain asennekysymys!
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että olet tällähetkellä niin täynnä sitä kipua, ettet kykene menemään eteenpäin.
Ehkä se terapia auttaisi, missä saisit sanoa tuon kaiken. Oma käsitykseni on , että sen vihan ja surun pitää antaa tulla ulos, niin kauan kuin sitä kestää. Siihenkin voi jäädä kiinni, niin se terapeutti osaa nähdä milloin on siitä kyse.
Jossain kohtaa haluaa mennä eteenpäin terveempään omaan elämään, eikä jäädä äidin vangiksi.
Totta on, että sinulla on monia ongelmia, mitä monella muulla ei ole, ja voit syyttää huonosta lapsuudesta montaa asiaa. Joudut ikäänkuin kasvattamaan itsesi nyt aikuisena, koska et saanut olla lapsi. Se on katkeraa, että elämä voi mennä näin.
Kuitenkin, aika monella on myös vastaavia kokemuksia. Ei ole parhaita kortteja jaettu ja moni kokeilee itseänsä vielä pitkälle aikuisuuteen.
Silti siitä huolimatta tai juuri sen takia, tulet ymmärtämään elämää syvemmin ja kun lopulta pääset omaan elämään kiinni se voi olla parempaa, kun olet joutunut tarpomaan niin syvissä vesissä.
On käynyt terapiassa, ja muistaakseni vaihtoi toiseen, kun alettiin lähestyä asian ydintä.
On ollut samanlainen iät ajat, eikä parane lopullisesti ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että olet tällähetkellä niin täynnä sitä kipua, ettet kykene menemään eteenpäin.
Ehkä se terapia auttaisi, missä saisit sanoa tuon kaiken. Oma käsitykseni on , että sen vihan ja surun pitää antaa tulla ulos, niin kauan kuin sitä kestää. Siihenkin voi jäädä kiinni, niin se terapeutti osaa nähdä milloin on siitä kyse.
Jossain kohtaa haluaa mennä eteenpäin terveempään omaan elämään, eikä jäädä äidin vangiksi.
Totta on, että sinulla on monia ongelmia, mitä monella muulla ei ole, ja voit syyttää huonosta lapsuudesta montaa asiaa. Joudut ikäänkuin kasvattamaan itsesi nyt aikuisena, koska et saanut olla lapsi. Se on katkeraa, että elämä voi mennä näin.
Kuitenkin, aika monella on myös vastaavia kokemuksia. Ei ole parhaita kortteja jaettu ja moni kokeilee itseänsä vielä pitkälle aikuisuuteen.
Silti siitä huolimatta tai juuri sen takia, tulet ymmärtämään elämää syvemmin ja kun lopulta pääset omaan elämään kiinni se voi olla parempaa, kun olet joutunut tarpomaan niin syvissä vesissä.
Niin ja sen takia minulla on paska elämä, koska mulla EI OLE taitoja, joilla korjata äidin tekemiä vaurioita.
Ap
Missä on logiikka? Jos se asennemuutos on niin helppoa, niin kokeile muuttaa asennetta äitiäsi kohtaan. Päätä rakastaa äitiäsi, niin sitten se rakkaus mahdollistuu ja koko ongelma on ratkaistu. Keksit itse ratkaisun ongelmaasi. Onnittelut! 👏