Minkälaista lasten elämä on perheissä, missä vanhempia ei kiinnosta?

Mun vanhemmat aina vain tappeli keskenään. Kaikki asiat seksielämästä alkaen huudettiin lasten kuullen. Ei niitä kiinnostanut yhtään, mitä meille lapsille kuului. Opin olemaan näkymätön, hajuton ja mauton. Kaikkein pahimpia oli koulujen loma-ajat. Aamusta iltaan tappelua, mitään ei tehty meidän kanssa, ei mitään rutiineja. Joka päivä oli pelottava ja ennalta arvaamaton. Mun vanhemmilla ei ollut päihdeongelmaa.

En tiedä mistä johtui ettei vanhempiani juuri kiinnostanut. Meitä lapsia oli kolme ja luulen, että olimme lopulta haluttuja, vaikka vanhemmuus olikin vähän erikoista. Molemmat vanhemmat olivat lapsena ja nuorena tosi etäisiä, isä ihan fyysisesti (paljon töitä) ja äiti emotionaalisesti. Kasvatustapa oli autoritaarinen ja alistava. Selkään tuli, vaikka jo ennen syntymääni lasten fyysinen kuritus oli laitonta. Muistan että minua ja veljeäni kyllä kuritettiin, mutta minua kuusi vuotta nuorempaa siskoa ei. En tiedä oliko joku tajunnut miten meitä lapsia kasvatetaan, kun kuritus loppui siinä vaiheessa. Kuitenkin sellainen tunnekylmyys jäi. Kakaroille ei tarvinnut mitään kertoa eikä selittää. Jos erehdyin kyseenalaistamaan jotain, vastaus oli "koska minä sanon". Opin olemaan näkymätön ja auktoriteettiuskoinen. Tajusin ettei minun mielipiteilläni ole mitään merkitystä. Tilanne korostui, kun pikkuveljeni sairastui kroonisesti, jolloin hän vei kaiken huomion perheessä. Toivoin vuosia, että joutuisin onnettomuuteen tai sairastuisin, jotta joku huolehtisi minustakin. Olin todella kateellinen ja käyttäydyin teini-iässä itsetuhoisesti. Tämäkään ei herättänyt vanhempiani.

Päädyin alistavaan suhteeseen, jossa menetin 15 vuotta. Mies käytti henkistä ja taloudellista väkivaltaa ja jatkaa samaa rataa myös eron jälkeen. Hän ei esimerkiksi suostu maksamaan elatusmaksuja sovitusti ja on sukunsakin laittanut minua haukkumaan. Kun sain omia lapsia, ajattelin, että helppo homma, teen vain päinvastoin kuin vanhempani. Eli ei fyysistä kuritusta, olen aidosti kiinnostunut heidän kaverisuhteistaan ja koulustaan. Melko nopeasti tajusin ettei asia ole niin yksinkertaista. Jos lapsi ei tottele eikä häntä saa lyödä, miten saan hänet tottelemaan? Kaikille muille toki itsestään selvää, mutta itse en ollut koskaan saanut toisenlaista mallia lastenkasvatukseen. Toki olin jo lapsena tajunnut ettei kaikissa perheissä vanhemmat anna selkäsaunoja. Ajattelinkin, että niissä perheissä on varmasti paremmat lapset. Vähitellen kuitenkin olen oppinut, vaikka vanhemmuus tuntuukin minusta äärimmäisen raskaalta.

Nykyään olen vanhempieni kanssa ihan hyvissä väleissä. Lapsuuteni oli mitä oli, ei se muutu murehtimalla. Uskon kuitenkin, että vanhemmillani oli omia ongelmia ja varmasti yrittivät parhaansa. Aina se ei vain riitä.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko te surullisia tarinoita kertoneet vihaisia vanhemmillenne saamastanne kohtelusta? Vai rakastatteko vanhempianne siitä huolimatta?

Minun mieheni on elänyt aivan kammottavan lapsuuden. Molemmat vanhemmat ovat täysin laiminlyöneet hänet ja sisaruksensa, pahoinpidelleet julmasti sekä henkisesti ja fyysisesti jne. Koskaan eivät ole mitään myöntäneet tai anteeksi pyytäneet ja henkinen väkivalta jatkuu edelleen. Tästä huolimatta mieheni tuntee jotain ihmeellistä velvollisuudentuntoa vanhempiaan kohtaan. Minun on tätä tosi vaikeaa ymmärtää. Itse olisin katkaissut välit ihmisiin, jotka kohtelevat minua noin, olipa sitten sukulaisia tai ei.

Olen vihainen, en rakasta. En aio auttaa kun ovat vanhoja. Ihan sama kuvio kuin miehesi perheessä. Ja haitallinen käytös yhä jatkuu.

Omassa perheessäni isäni oli yh. Oli kiinnostunut vain omista töistään, harrastuksistaan, matkoistaan ja naisystävistään, mutta meidän lasten vakavatkin mt-ongelmat eivät kiinnostaneet, eikä apua haettu. Ei tosin myöskään viettänyt meidän lasten kanssa aikaa eikä ollut kiinnostunut meistä millään tasolla. Oltiin vain pakollinen paha, mille piti antaa ruokaa. Tämä ihan 2010-luvulla. Lastensuojeluilmoituksia meistä tehtiin, mutta isä oli meitä lapsia lukuunottamatta muuten yhteiskuntakelpoinen (ei esim. Päihdeongelmaa), niin eivät sossutkaan puuttuneet, vaikka sisarukseni oli jo yläasteella täysin alkoholisoitunut.

Up. Edelleen kiinnostaisi onko kukaan puhunut asiasta vanhempien kanssa. En siis sinällään usko että se onnistuu, omalla osallanikin tämä johti siihen että vanhempi raivostui, kielsi kaiken ja kävi kimppuuni satuttaen minua (olin siis pitkästi yli kolmekymppinen... luonnevikainen vanhempani kokee vieläkin oikeudekseen pahoinpidellä ”lasta” jos se tottele sokeasti vanhempaa), mutta siis kiinnostaisi onko YKSIKÄÄN näistä kaltoinkohteluja-vanhemmista pystyväinen mihinkään itsearvioon, eli siis tajuaako ne ollenkaan mitä tekivät ja miten väärin toimivat?

Olen eronnut ja totaaliyh, huolehdin lasteni arjesta ja kaikesta täysin yksin. Lasten isää ei kiinnosta, hän ei halua ollenkaan ottaa lapsia luokseen ja ei maksa elatusmaksuja kuin joskus harvoin osan. Hänen aikansa kuluu omien juttujen parissa ja mm. alkoholi on tärkeää. Hän ei esim. koskaan soita lapsille eikä osta heille edes karkkipussia. Hän tulee kyllä lasten synttäreille ottamaan valokuvia, joita sitten laittaa facebookiin, mutta muuten ei osallistu millään lailla mihinkään kustannuksiin (vaikka hänen palkkansa on parempi kuin minun) tai ole kiinnostunut lasten elämästä. Hän ei varmasti edes tiedä lasten opettajien nimiä tai tunne esim. heidän kavereitaan, vaikka siis asuu meistä muutaman kilometrin päässä. Oma elämä ja vapaa-aika on hänelle tärkeintä ja se kaljanjuonti. Nyt hän on kiukkuinen kun ei pääse baariin, valittaa että on tylsää. Samaan aikaan minä ja lapset olemme selvinneet useamman viikon kotikoulusta ym. ja nyt vietämme vappua kolmistaan kotona. Tätä on jatkunut eron jälkeen jo yli neljä vuotta.

Olen joskus kauhulla miettinyt että jos kuolisin niin lapset luultavasti joutuisivat isänsä luo. He eivät saisi edes kunnon ruokaa ja harrastukset loppuisivat varmasti. Isä ei tarjoaisi heille mitään muuta kuin kodin jossa he olisivat riesa. Luulen että isompi lapsi joutuisi vahtimaan pienempää kun isä menee baariin. Toivon todella että minä ei kuole tai sairastu pahasti.

Sanoisin että 100% lapsenhakkaajista kiistää ja kieltää kaiken tapahtuneen, tai väittää että aikuinen lapsi muistaa ”väärin”.

Vierailija kirjoitti:

Mä en oikeastaan tajunnutkaan, kuinka perseestä meillä oli, ennen kuin lukioaikana aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa. Minä jouduin itse maksamaan kaikki lukioon liittyvät jutut, koska opiskelu oli meidän perheen mielestä ihan turhaa. Kun aloin seurustella "herraskakaran" kanssa, vanhempien viha yltyi ihan älyttömäksi ja jouduin todella kurjaan rakoon.

Sen sijaan poikaystävän äiti, sivistynyt ja vaikeista oloista korkealle valtionhallintoon ponnistanut äärettömän ihana nainen tajusi kyllä, missä mennään. Muistan ikuisesti, kun meille oli tulossa historian kokeet. Jotakin kiroilimme poikaystävän kanssa tästä. No tämä äiti sanoi, että opiskellaan yhdessä. Hän istutti meidät pöydän ääreen, pakotti meidät "opettamaan" asian hänelle (osasi toki kaiken jo etukäteen) ja samalla teki muistiinpanoja, täydellisen kuvitetun koealueen. Samalla, kun "jouduimme opettamaan" asian hänelle, opimme itsekin ja viimeiset sitten tuosta hänen tekemästään muistiinpanolakanasta. Olin aivan järkyttynyt, että joku äiti laittaa noin paljon aikaa lapsiinsa ja silti se kävi tosi helposti.

Jossakin vaiheessa tuleva anoppini vain osti minulle kolmannen luokan kirjat. Ei pitänyt mitään mekkalaa asiasta, asia vain järjestyi. Minua itketti ihan kamalasti, kun en ollut tottunut tuollaiseen hyvyyteen. Emme ole puhuneet tästä sen jälkeen, mutta silloin hän sanoi, että tietää, mistä tulen ja tulee itsekin samasta paikasta. Mutta hän on päättänyt, että se kurjuus loppuu häneen ja niin loppuikin. 

Minut auttoi pois tuosta kurjuudesta anopin luoma usko siihen, että pystyn mihin tahansa. Mieheni on tullut äitiinsä ja isäänsä, on samanlainen suurisydäminen ihanuus. Nyt, kun anoppi on jo vanha, haluan pitää hänestä huolta, vaikka hän suhteellisen terve onkin. Ja olen myös päättänyt, että meidän sukuhaaramme kurjuus loppuu siihen katkeruuden täyttämään lähiökoppiin, jossa vanhempani vihaavat toisiaan ja muita ihmisiä. 

Tästä tarinasta tuli ihan kyynel silmään. Ihana anoppi sulla!

Sehän näissä jutuissa eniten sieppaa, että nuo pskat kaltoinkohtelija-vanhemmat selviää kuin koira veräjästä. Esim mun kohdalla on tehty satoja rikoksia, joista osa sen verran pahoja että kuuluisi yleisen syyttäjän asiaksi. Mutta ei, nuo hullut pääsi kaikesta ilman seuraamuksia. Perseilivät vuosikymmenet (sen mitä kotona oli pakko asua) ja sen jälkeen voikin kieltää ja kiistää kaiken ja kieltäytyä edes puhumasta asiasta. Oikeustajuni itkee kun edes mietin asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Up. Edelleen kiinnostaisi onko kukaan puhunut asiasta vanhempien kanssa. En siis sinällään usko että se onnistuu, omalla osallanikin tämä johti siihen että vanhempi raivostui, kielsi kaiken ja kävi kimppuuni satuttaen minua (olin siis pitkästi yli kolmekymppinen... luonnevikainen vanhempani kokee vieläkin oikeudekseen pahoinpidellä ”lasta” jos se tottele sokeasti vanhempaa), mutta siis kiinnostaisi onko YKSIKÄÄN näistä kaltoinkohteluja-vanhemmista pystyväinen mihinkään itsearvioon, eli siis tajuaako ne ollenkaan mitä tekivät ja miten väärin toimivat?

Olen aika paljon lukenut eri palstoilta näistä lasten kokemuksista. Kertaakaan ei ole tullut vastaan positiivista kokemusta asian käsittelystä vanhempien kanssa. Jos he kykenisivät itsearviointiin ja empatiaan lastaan kohtaan, eivät he olisi kohdelleet lapsiaan huonosti.

Näin kävi myös itsellä, yritin puhua asioista vanhempieni kanssa lukemattomia kertoja, vastassa joko tyrmistynyt "höpö höpö ei ole totta" tai marttyyri-itku-potku. Vaikka olisi yrittänyt keskustella jostakin joka tapahtui kirjaimellisesti edellisenä päivänä. Ei heille ole myöskään aikuisten lasten tunteilla mitään väliä, jos ei ollut pienempienkään lasten.

Tämän vuoksi minua ärsyttävät SUURESTI elokuvien ja sarjojen päinvastaiset kliseet, sillä niissä 99% tapauksista se paskoinkin vanhempi vannoo kyynelsilmin rakkauttaan kunhan asian vain ottaa puheeksi tai edes vihjaa siihen suuntaan. Tällainen vain pitää yllä illuusiota ettei huonoja vanhempia ole olemassa, ja myös sitä, että kunhan se kaltoin kohdeltu lapsi vain viitsisi nostaa kissan pöydälle, niin vanhempi heräisi käytökseensä ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun. Eli kaikki vastuu on ikäänkuin uhrilla, ja kunhan hän tekisi asian x, kaikki olisi hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Up. Edelleen kiinnostaisi onko kukaan puhunut asiasta vanhempien kanssa. En siis sinällään usko että se onnistuu, omalla osallanikin tämä johti siihen että vanhempi raivostui, kielsi kaiken ja kävi kimppuuni satuttaen minua (olin siis pitkästi yli kolmekymppinen... luonnevikainen vanhempani kokee vieläkin oikeudekseen pahoinpidellä ”lasta” jos se tottele sokeasti vanhempaa), mutta siis kiinnostaisi onko YKSIKÄÄN näistä kaltoinkohteluja-vanhemmista pystyväinen mihinkään itsearvioon, eli siis tajuaako ne ollenkaan mitä tekivät ja miten väärin toimivat?

Olen yrittänyt puuttua asiaa nuorempien sisarusteni vuoksi, mutta siitä seurasi juurikin tällainen reaktio. Haukkui kaikki meidät lapset epäonnistuneiksi ihmisiksi, jopa tämän nuorimman teini-ikäisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Up. Edelleen kiinnostaisi onko kukaan puhunut asiasta vanhempien kanssa. En siis sinällään usko että se onnistuu, omalla osallanikin tämä johti siihen että vanhempi raivostui, kielsi kaiken ja kävi kimppuuni satuttaen minua (olin siis pitkästi yli kolmekymppinen... luonnevikainen vanhempani kokee vieläkin oikeudekseen pahoinpidellä ”lasta” jos se tottele sokeasti vanhempaa), mutta siis kiinnostaisi onko YKSIKÄÄN näistä kaltoinkohteluja-vanhemmista pystyväinen mihinkään itsearvioon, eli siis tajuaako ne ollenkaan mitä tekivät ja miten väärin toimivat?

Olen aika paljon lukenut eri palstoilta näistä lasten kokemuksista. Kertaakaan ei ole tullut vastaan positiivista kokemusta asian käsittelystä vanhempien kanssa. Jos he kykenisivät itsearviointiin ja empatiaan lastaan kohtaan, eivät he olisi kohdelleet lapsiaan huonosti.

Näin kävi myös itsellä, yritin puhua asioista vanhempieni kanssa lukemattomia kertoja, vastassa joko tyrmistynyt "höpö höpö ei ole totta" tai marttyyri-itku-potku. Vaikka olisi yrittänyt keskustella jostakin joka tapahtui kirjaimellisesti edellisenä päivänä. Ei heille ole myöskään aikuisten lasten tunteilla mitään väliä, jos ei ollut pienempienkään lasten.

Tämän vuoksi minua ärsyttävät SUURESTI elokuvien ja sarjojen päinvastaiset kliseet, sillä niissä 99% tapauksista se paskoinkin vanhempi vannoo kyynelsilmin rakkauttaan kunhan asian vain ottaa puheeksi tai edes vihjaa siihen suuntaan. Tällainen vain pitää yllä illuusiota ettei huonoja vanhempia ole olemassa, ja myös sitä, että kunhan se kaltoin kohdeltu lapsi vain viitsisi nostaa kissan pöydälle, niin vanhempi heräisi käytökseensä ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun. Eli kaikki vastuu on ikäänkuin uhrilla, ja kunhan hän tekisi asian x, kaikki olisi hyvin.

Veit sanat suustani. Juuri sama asia (ja sitäkautta uhrin syyllistäminen/vastuuttaminen tapahtuneesta) suututtaa minuakin valtavasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Up. Edelleen kiinnostaisi onko kukaan puhunut asiasta vanhempien kanssa. En siis sinällään usko että se onnistuu, omalla osallanikin tämä johti siihen että vanhempi raivostui, kielsi kaiken ja kävi kimppuuni satuttaen minua (olin siis pitkästi yli kolmekymppinen... luonnevikainen vanhempani kokee vieläkin oikeudekseen pahoinpidellä ”lasta” jos se tottele sokeasti vanhempaa), mutta siis kiinnostaisi onko YKSIKÄÄN näistä kaltoinkohteluja-vanhemmista pystyväinen mihinkään itsearvioon, eli siis tajuaako ne ollenkaan mitä tekivät ja miten väärin toimivat?

Olen aika paljon lukenut eri palstoilta näistä lasten kokemuksista. Kertaakaan ei ole tullut vastaan positiivista kokemusta asian käsittelystä vanhempien kanssa. Jos he kykenisivät itsearviointiin ja empatiaan lastaan kohtaan, eivät he olisi kohdelleet lapsiaan huonosti.

Näin kävi myös itsellä, yritin puhua asioista vanhempieni kanssa lukemattomia kertoja, vastassa joko tyrmistynyt "höpö höpö ei ole totta" tai marttyyri-itku-potku. Vaikka olisi yrittänyt keskustella jostakin joka tapahtui kirjaimellisesti edellisenä päivänä. Ei heille ole myöskään aikuisten lasten tunteilla mitään väliä, jos ei ollut pienempienkään lasten.

Tämän vuoksi minua ärsyttävät SUURESTI elokuvien ja sarjojen päinvastaiset kliseet, sillä niissä 99% tapauksista se paskoinkin vanhempi vannoo kyynelsilmin rakkauttaan kunhan asian vain ottaa puheeksi tai edes vihjaa siihen suuntaan. Tällainen vain pitää yllä illuusiota ettei huonoja vanhempia ole olemassa, ja myös sitä, että kunhan se kaltoin kohdeltu lapsi vain viitsisi nostaa kissan pöydälle, niin vanhempi heräisi käytökseensä ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun. Eli kaikki vastuu on ikäänkuin uhrilla, ja kunhan hän tekisi asian x, kaikki olisi hyvin.

Samaa sarjaa ovat myös hyvien rakastavien vanhempien omaavien ihmisten neuvot ”puhukaa asiat selviksi” tai ”sopikaa riidat”. Ei onnistu psykopaattivanhemman kanssa. Ei edes ammattilaiselta. Ei keltään.

Vierailija kirjoitti:

Up. Edelleen kiinnostaisi onko kukaan puhunut asiasta vanhempien kanssa. En siis sinällään usko että se onnistuu, omalla osallanikin tämä johti siihen että vanhempi raivostui, kielsi kaiken ja kävi kimppuuni satuttaen minua (olin siis pitkästi yli kolmekymppinen... luonnevikainen vanhempani kokee vieläkin oikeudekseen pahoinpidellä ”lasta” jos se tottele sokeasti vanhempaa), mutta siis kiinnostaisi onko YKSIKÄÄN näistä kaltoinkohteluja-vanhemmista pystyväinen mihinkään itsearvioon, eli siis tajuaako ne ollenkaan mitä tekivät ja miten väärin toimivat?

Kirjoittelin aiemmin tähän ketjuun miehestäni, joka on kokenut koko elämänsä kamalaa laiminlyöntiä ja väkivaltaa vanhempiensa taholta. Mies hakeutui joskus työterveyden kautta terapiaan ja siellä järjestivät yhteistapaamisen vanhempien kanssa. Mies oli valmistautunut kirjoittamalla pitkän kirjeen, missä kuvasi lapsuuden kokemuksiaan ja miten ne ovat häneen vaikuttaneet. Veikkaan, että sitä kirjettä ei kukaan normaali ihminen pystyisi itkemättä lukemaan. No, tapaamisessa äiti itki marttyyri-itkut, että parhaansa on aina tehnyt ja tekisi mitä vain lastensa eteen. Isä suuttui ja haukkui mieheni itsekkääksi ja kiittämättömäksi. Ei kuulemma ole voinut olla huono lapsuus, kun isä on aina ostanut viimeisimmät laitteet ja pelit ja vehkeet lapsille. Terapeutin läsnäollessa näennäisesti pahoittelivat. Oven ulkopuolella heti jatkui henkinen väkivalta. Isä katkaisi välit kokonaan. Äiti soittaa vain, jos tarvitsee jotain. Kumpikaan ei ole koskaan sanallakaan palannut tähän keskusteluun tai siinä esille tuotuihin todella kipeisiin asioihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Up. Edelleen kiinnostaisi onko kukaan puhunut asiasta vanhempien kanssa. En siis sinällään usko että se onnistuu, omalla osallanikin tämä johti siihen että vanhempi raivostui, kielsi kaiken ja kävi kimppuuni satuttaen minua (olin siis pitkästi yli kolmekymppinen... luonnevikainen vanhempani kokee vieläkin oikeudekseen pahoinpidellä ”lasta” jos se tottele sokeasti vanhempaa), mutta siis kiinnostaisi onko YKSIKÄÄN näistä kaltoinkohteluja-vanhemmista pystyväinen mihinkään itsearvioon, eli siis tajuaako ne ollenkaan mitä tekivät ja miten väärin toimivat?

Olen aika paljon lukenut eri palstoilta näistä lasten kokemuksista. Kertaakaan ei ole tullut vastaan positiivista kokemusta asian käsittelystä vanhempien kanssa. Jos he kykenisivät itsearviointiin ja empatiaan lastaan kohtaan, eivät he olisi kohdelleet lapsiaan huonosti.

Näin kävi myös itsellä, yritin puhua asioista vanhempieni kanssa lukemattomia kertoja, vastassa joko tyrmistynyt "höpö höpö ei ole totta" tai marttyyri-itku-potku. Vaikka olisi yrittänyt keskustella jostakin joka tapahtui kirjaimellisesti edellisenä päivänä. Ei heille ole myöskään aikuisten lasten tunteilla mitään väliä, jos ei ollut pienempienkään lasten.

Tämän vuoksi minua ärsyttävät SUURESTI elokuvien ja sarjojen päinvastaiset kliseet, sillä niissä 99% tapauksista se paskoinkin vanhempi vannoo kyynelsilmin rakkauttaan kunhan asian vain ottaa puheeksi tai edes vihjaa siihen suuntaan. Tällainen vain pitää yllä illuusiota ettei huonoja vanhempia ole olemassa, ja myös sitä, että kunhan se kaltoin kohdeltu lapsi vain viitsisi nostaa kissan pöydälle, niin vanhempi heräisi käytökseensä ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun. Eli kaikki vastuu on ikäänkuin uhrilla, ja kunhan hän tekisi asian x, kaikki olisi hyvin.

Samaa sarjaa ovat myös hyvien rakastavien vanhempien omaavien ihmisten neuvot ”puhukaa asiat selviksi” tai ”sopikaa riidat”. Ei onnistu psykopaattivanhemman kanssa. Ei edes ammattilaiselta. Ei keltään.

Niinpä, ei yksin voi puhua, eikä vanhemman harjoittama henkinen väkivalta ole "riitaa" sen enempää kuin ra is ka us olisi rakastelua. Sama kuin sanoisi fyysisen pahoinpitelyn uhrille, että miksi et vaan pyydä ettei se lyö, sun pitää osata itse vaan kertoa ettet tykkää lyönneistä 🙄.

Äitini oli todella välinpitämätön ihan kaiken suhteen. Hän ei puhunut minulle eikä välittänyt minusta ollenkaan millään tavalla. Ruoka koostui einesmakaronilaatikosta ja höttöleivistä. Äiti on sairaalloisen lihava eikä pitänyt mitään huolta itsestään ja lihotti minutkin hirveästi syöttöporsaaksi eikä suihkusta ollut tietoakaan. Häpesin äitiä aina kaikissa koulun juhlissa ja muissa tilaisuuksissa ja olin kateellinen perheille joissa vanhemmat olivat tavallisia työssäkäyviä ihmisiä jotka olivat puhtaita ja mukavan näköisiä ja onnellisia.

Haaveilin aina unelmaperheestä ja elin tässä haaveperheessä kun pakenin todellisuutta.

Haaveperheessä äitini olisi ollut hymyilevä ja kaunis, taitava kokki ja ammatiltaan vaikka sairaanhoitaja tai muu hoiva-alan ihminen, koska sitten minusta olisi pidetty huolta.

Minulla olisi ollut myös isä joka olisi ollut osallistuva ja mukava, pitänyt huolta minusta ja äidistä ja ollut töissä vaikka sahalla.

Mielestäni oli jostain syystä hienoa kun monien kavereiden isät oli sahalla töissä.

Tämä 2000-luvun alussa.

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli todella välinpitämätön ihan kaiken suhteen. Hän ei puhunut minulle eikä välittänyt minusta ollenkaan millään tavalla. Ruoka koostui einesmakaronilaatikosta ja höttöleivistä. Äiti on sairaalloisen lihava eikä pitänyt mitään huolta itsestään ja lihotti minutkin hirveästi syöttöporsaaksi eikä suihkusta ollut tietoakaan. Häpesin äitiä aina kaikissa koulun juhlissa ja muissa tilaisuuksissa ja olin kateellinen perheille joissa vanhemmat olivat tavallisia työssäkäyviä ihmisiä jotka olivat puhtaita ja mukavan näköisiä ja onnellisia.

Haaveilin aina unelmaperheestä ja elin tässä haaveperheessä kun pakenin todellisuutta.

Haaveperheessä äitini olisi ollut hymyilevä ja kaunis, taitava kokki ja ammatiltaan vaikka sairaanhoitaja tai muu hoiva-alan ihminen, koska sitten minusta olisi pidetty huolta.

Minulla olisi ollut myös isä joka olisi ollut osallistuva ja mukava, pitänyt huolta minusta ja äidistä ja ollut töissä vaikka sahalla.

Mielestäni oli jostain syystä hienoa kun monien kavereiden isät oli sahalla töissä.

Tämä 2000-luvun alussa.

Mä rikon nyt sun unelmat, mutta todellisuudessa monet narsistit hakeutuvat hoiva-alalle. Myös oma äitini. Hoitajilla kun on usein suuri vaikutus ihmisiin, ja hoidettavat ovat ihan heidän armoillaan. Ja sehän persoonallisuushäiriöiselle sopii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli todella välinpitämätön ihan kaiken suhteen. Hän ei puhunut minulle eikä välittänyt minusta ollenkaan millään tavalla. Ruoka koostui einesmakaronilaatikosta ja höttöleivistä. Äiti on sairaalloisen lihava eikä pitänyt mitään huolta itsestään ja lihotti minutkin hirveästi syöttöporsaaksi eikä suihkusta ollut tietoakaan. Häpesin äitiä aina kaikissa koulun juhlissa ja muissa tilaisuuksissa ja olin kateellinen perheille joissa vanhemmat olivat tavallisia työssäkäyviä ihmisiä jotka olivat puhtaita ja mukavan näköisiä ja onnellisia.

Haaveilin aina unelmaperheestä ja elin tässä haaveperheessä kun pakenin todellisuutta.

Haaveperheessä äitini olisi ollut hymyilevä ja kaunis, taitava kokki ja ammatiltaan vaikka sairaanhoitaja tai muu hoiva-alan ihminen, koska sitten minusta olisi pidetty huolta.

Minulla olisi ollut myös isä joka olisi ollut osallistuva ja mukava, pitänyt huolta minusta ja äidistä ja ollut töissä vaikka sahalla.

Mielestäni oli jostain syystä hienoa kun monien kavereiden isät oli sahalla töissä.

Tämä 2000-luvun alussa.

Mä rikon nyt sun unelmat, mutta todellisuudessa monet narsistit hakeutuvat hoiva-alalle. Myös oma äitini. Hoitajilla kun on usein suuri vaikutus ihmisiin, ja hoidettavat ovat ihan heidän armoillaan. Ja sehän persoonallisuushäiriöiselle sopii.

Tämä on totta. T. Sote-alalla hallintohommissa

Vanhempieni mielenterveysongelmat jättivät minuun jaljet: PTSD, ahdistuneisuus, vaikeudet ihmissuhteissa. Haluaisin lapsen, mutten uskalla hankkia. Historia kun toistaa itseään.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempieni mielenterveysongelmat jättivät minuun jaljet: PTSD, ahdistuneisuus, vaikeudet ihmissuhteissa. Haluaisin lapsen, mutten uskalla hankkia. Historia kun toistaa itseään.

Minusta tuli hyvä äiti ja puoliso paskasta menneisyydestä huolimatta. Sinä et ole yhtä kuin vanhempasi. Älä anna heidän pilata elämääsi! Äidiksi oppii ja kasvaa vähitellen ja myös tukea on saatavilla!