Lue keskustelun säännöt.
Minkälaista lasten elämä on perheissä, missä vanhempia ei kiinnosta?
01.05.2020 |
Nyt on ollut paljon puhetta näistä perheistä, joissa vanhempia ei kiinnosta lasten koulunkäynti tai hyvinvointi ylipäänsä. Syynä voi olla tietysti mielenterveys- ja päihdeongelmat, mutta muistakin syistä vanhemmat laiminlyövät lapsiaan. Itselläni ei ole mitään kokemusta tällaisesta ja haluaisin paremmin ymmärtää, millaista se elämä tämmöisissä perheissä on. Kertokaa siis ihan käytännön esimerkkejä arjesta.
Kommentit (130)
Vierailija kirjoitti:
Olin lapsi kasarilla varakkaassa virkamiesperheessä. Vanhempia ei kiinnostanut lapset lainkaan. Koulutehtävissä ei koskaan autettu, vanhempinilloissa ei käyty, ongelmissa (kiusaaminen) ei autettu, sanottiin vaan että oma syy.
Harrastuksia ei ”annettu” pitää, mihinkään ei kuskattu. Jos tuli joku pipi (siis vaikka kaaduin ja tuli verta polvesta) niin karjuttiin että saa^ana tur-pa kiinni ja läimäytettiin päähän.
Jos maitolasi kaatui sai tukkapöllyä, jos kengät oli jätetty eteiseen ”väärin” sai läimäytyksen, jos itki sai luunapin, jos nauroi kovaa sai luunapin.Yksin sai olla aina, huolista ei saanut kertoa, mistään ei lohdutettu. Koskaan ei sanottu mitään kaunista, en ole ikinä saanut kuulla esim että ”olet rakas” tai ”olet tärkeä”.
Naiseksi kasvamisessa ei mitään tukea, ei kerrottu menkoista, ei annettu rahaa siteisiin, vessapaperia piti taitella housuun. Sitten kyllä raivottiin ja huudettiin jos oli tullut ohivuoto lakanalle. Äiti itselleen hankki siteet mutta ei lapselle, lapsen piti käyttää vessapaperia...
Uusia vaatteita ei saanut, serkun vanhoilla mentiin. Kaikesta kitsasteltiin, ei haluttu ostaa luistimia tai suksia. Joulu- ja synttäriöahjaksi sai sukkia ja shampoota.
Kotoa piti muuttaa kun täytti 18. Tästä alettiin puhumaan jo pari vuotta aikaisemmin ja ilmoitettiin että omillasi olet sitten ja missään ei auteta.
Ja niin kävi, kotoa piti muuttaa, ilman rahaa ja tukea, itse piti maksaa lukio loppuun iltatyöllä ja hommata vuokra-asunto.
Tän jälkeen vanhemmat eivät enää pitäneet yhteyttä. Jouluksi ei saanut mennä kotiin, korkeintaan soittivat pari kertaa vuodessa. Ikäänkuin täydellinen ”hylkääminen”.
Tätä se on ollut sitten loppuelämä, esim hääni ei kiinnostaneet heitä, lasteni syntymät ei myöskään. Eivät tulleet ristiäisiin, eivät halua nähdä lapsenlpsiaan ja tietenkään eivät vahingossakaan ole auttaneet mitenkään.
Tällaisia koteja usein pidetään ”rupusakki” koteina mutta mun vanhemmat oli ihan hyvissä töissä. Epäilen että tekivät lapsia ihan vain sosiaalisen paineen takia, tippakaan eivät lapsistaan välittäneet.
Nyt nämä boo-merit ovat 68 ja 70 ja katkeria. Kuulemma tuli niin kiittämättömät lapset ja vaikka tekivät kaikkensa ja antoivat paljon (hah) niin kokevat nyt että LAPSET ovat epäonnistuneita. Eivät edelleenkään soittele tai halua tavata mutta katkeria haukkumiskirjeitä ovat lähetelleet. En ymmärrä miksi, he itse ovat aina halunneet elää niinkuin heillä ei lapsia olisi olemassakaan. Boo-merit :)
Tutunkuuloista. Taisi olla niin, että siteitä ensiksi varastin äidiltä ja ostin kolikoilla, joita löysin esimerkiksi isän taskuista. Vanhempani eivät ole täysin pahoja. Hieman kylmiä jääkalikoita. Saatanalla ja perkeleellä kasvattivat. Varhaisimmat muistoni 2 ikävuoden paikkeilla ovat heidän riitelystään. Muut pääsivät pois ruokapöydän ympäriltä ja minä jouduin katselemaan menoa, koska en päässyt omin avuin syöttötuolista pois.
Kuukautisveriläikkiä sängyssä kommentoitiin pakanamaan karttana, ei neuvottu laittamaan esim. pyyhettä suojaamaan sänkyä kuukautisten ajaksi. Kukaan ei kertonut mitä kuukautiset olivat. Mummi kerran tyrkytti jotakin vaippoja, jotka hävetti.
Olimme kuulemma pilanneet vanhempani mahdollisuudet yliopisto opintoihin. Olimme kiittämättömiä sikoja joiden piikana ja renkinä piti raataa. Apu ei kuitenkaan kelvannut. Ja vaikka auttoi, sitä ei noteerattu mitenkään. Ei koskaan opetettu käyttämään pesukonetta, vaan huudettiin huutamisen jälkeen.
Jos minua kiusattiin, oli se minun vika, ajattelin väärin. Ikinä ei sanottu, että olipa toinen ollut ikävä. Aina vika oli minussa. Me olimme sikoja, serkkujen ja muiden sukulaisten juristi, lääkäri, tohtori perheet olivat jokin ylpeyden aihe johon meistä ei olisi. Me emme olleet mitään... Muut ovat kaikessa parempia, joten turha edes yrittää. Tyhmäksi kasvatettu luuseri olen. Päämäärättömästi olen opiskellut maisteriksi asti, vaikka tyhmä olenkin.
Tuo huuto ja kiroaminen siinä vaiheessa kun satutti itsensä kuulostaa tutulta. Virheen tekeminen aiheuttaa vielä keski-ikäisenä sen, että pyydän lukuisia kertoja anteeksi. Tukkapöllyä tultiin antamaan, jos sisaruksen kanssa tuli leikissä joku kina. Mitään sanomatta tultiin heilauttamaan päästä kunnolla. En muista loppuiko se siihen, että meinasin lyödä takaisin. Oltiin käskytettäviä, ei ihmisiä, joiden kanssa keskustellaan ja joista ollaan kiinnostuneita.
Ilotonta todella jäykkää menoa. Häpesin heitä.
Teini-ikäisenä aloin kapinoida. Luulen, että he ovat relanneet hieman nykyään. Ikä vissiin tehnyt tehtävänsä. Ovat ymmärtäneet edes osan tekemistään virheistä. Sisaruksista huomaa kuinka eivät ole vieneet mukanaan samaa kasvatusmetodia. Heillä lapsista ollaan kiinnostuneita, heitä lohdutetaan, heillä saa olla mielipiteitä ja heidän kanssaan keskustellaan ja heitä tuetaan monella tapaa, ovat luokkansa priimuksia, vaikka heiltä ei sitä kotona vaadita. Uskon, että geeneissämme kulkeva äly on saanut kukoistaa rakkaudentäyteisessä ympäristössä, joten lapsilla ei ole vaikeata sisäistää opetettavia asioita. Saatanan ja perkeleen säestyksellä itkukurkussa oleminen ei ollut kovin otollinen kasvuympäristö. Onneksi seuraavalla sukupolvella asiat paremmin.
Itse olen niin sairas etten voi lasta ikinä saada. Ei olisi oikein, että äiti kuolee itsemurhaan jossakin vaiheessa. Omaisuuden testamenttaan sisarusteni lapsille.
Lapsissa on toivo ja tulevaisuus, he ansaitsevat hyvän elämän ja apua, jos vanhemmat eivät voi sellaista tarjota. Vanhempien kuuluu hakea apua, jos ei itse kykene antamaan lapselle turvallista kotia jossa kasvaa rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On myös perheitä, joissa välitetään, mutta päihde- ja mielenterveysongelmien takia ei kuitenkaan kyetä pitämään huolta lapsista. Alle kouluikäiset ottavat kaapista muroja aamiaiseksi ja yrittävät olla häiritsemättä vanhempiensa aamu-unia. Lämmintä ruokaa odotetaan niin pitkään, että joku jaksaa sen viimein valmistaa. Isommat sisarukset hoitavat pienemmillekin välipalaa ja vaatteet päälle. Sitten ollaan vaikka ulkona poissa jaloista, kunnes illalla huoltajilla on jo parempi olo. Läksyt ja muut hoidetaan itse. Huolet pidetään itsellä.
Isäni oli insinööri ja äitini erikoissdairaanhoitaja keskososastolla. Voin kertoa, että meillä syötiin iltaisin vain, jos äiti oli aamuvuoriossa. Muutoin isä ei ikinä laittanut ruokaa, eikä kyllä käynyt kaupassakaan. Äidillä oli yhtenä juhannuksena pitkät työpäivät ja olimme 3 päviää isän kanssa. Ei kertaakaan lämmintä ruokaa ja kauppaan ei antanut rahaa. Kouluun päästyämme olimme melko nälissämme. Isä tissutteli kaikki 3 päivää. Äidinkään en muista montaakaan kertaa halanneen ja sanoneen rakastavansa tai ylipäätään viettäneen meidän kanssa aikaa. Hän puuhasi aina jotain omiaan, kun oli kotona. Kun minä nuorimpana täytin 18, niin äiti jätti avioerohakemuksen samana päivänä ja lähti. Jäin isän kanssa kahdestaan hetkeksi, kunnes tajusin muuttaa omilleni.
Sen jälkeen olen nähnyt isääni vain kerran, kun tuli tuomaan suruviestiä mummosta. 2 minuuttia ovensuussa. Se näytti ottaneen hänellä koville. Sen jälokeen en ole nähnyt ja on tätä nykyä synnyinsijoilleen muuttanut. Elää yksinäistä elämää vanhempiensa vanhassa talossa. Äiti sen siijaan on yrittänyt pitää yhteyttä, vaikka työnarkomaanina edelleen välttelee sukujuhlia ja on mieluummin töissä. Tulee aina erikseen yksin piipahtamaan.
Oma lapsuus oli karu ja kylmä. En koskaan tuntenut sellaista empatiaa, kuin mitä mieheni äiti jopa minulle antaa. Kevyttä kosketusta ja hyväksyntää, vaikka ollaankin kaikesta eri mieltä. Siskoon ja veljeen pidän tiivistä yhteyttä. Olemme toistemme tuki, koska muita sukulaisia ei ole. Molemmat vanhemmat olivat ainokaisia.
Jos teillä on niitä lapsia, niin sanokaa vähintään kerran viikossa rakastavanne lastanne. Se, jos mikä on maailman helpoin asia. Ottakaa syliin, halatkaa ja tehkää selväksi, että hän on teille arvokas.
Eräässä tuttavaperheessä lapsi saa mennä ja olla miten tahtoo yömyöhään, juo alkoholia ja käyttää muita päihteitä vaikka ikää vasta 12 vuotta. Hänen isänsä on alkoholisti ja äiti aina töissä. Lapsi on lastensuojelun ja psykiatrian polin asiakas, mutta ei ole vielä huostaanotettu.
Oletteko te surullisia tarinoita kertoneet vihaisia vanhemmillenne saamastanne kohtelusta? Vai rakastatteko vanhempianne siitä huolimatta?
Minun mieheni on elänyt aivan kammottavan lapsuuden. Molemmat vanhemmat ovat täysin laiminlyöneet hänet ja sisaruksensa, pahoinpidelleet julmasti sekä henkisesti ja fyysisesti jne. Koskaan eivät ole mitään myöntäneet tai anteeksi pyytäneet ja henkinen väkivalta jatkuu edelleen. Tästä huolimatta mieheni tuntee jotain ihmeellistä velvollisuudentuntoa vanhempiaan kohtaan. Minun on tätä tosi vaikeaa ymmärtää. Itse olisin katkaissut välit ihmisiin, jotka kohtelevat minua noin, olipa sitten sukulaisia tai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletteko te surullisia tarinoita kertoneet vihaisia vanhemmillenne saamastanne kohtelusta? Vai rakastatteko vanhempianne siitä huolimatta?
Minun mieheni on elänyt aivan kammottavan lapsuuden. Molemmat vanhemmat ovat täysin laiminlyöneet hänet ja sisaruksensa, pahoinpidelleet julmasti sekä henkisesti ja fyysisesti jne. Koskaan eivät ole mitään myöntäneet tai anteeksi pyytäneet ja henkinen väkivalta jatkuu edelleen. Tästä huolimatta mieheni tuntee jotain ihmeellistä velvollisuudentuntoa vanhempiaan kohtaan. Minun on tätä tosi vaikeaa ymmärtää. Itse olisin katkaissut välit ihmisiin, jotka kohtelevat minua noin, olipa sitten sukulaisia tai ei.
Joku outo lojaalius painaa, ei pääse irti, vaikka ajoittain haluaisi. Meillä onnesi näin aikuisena tilanne parempi kuin lapsuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos teille kaikille kokemuksianne tässä ketjussa jakaneelle. Tosi kurja kuulla, että teidän hätänne jäi aikanaan huomaamatta.
Noiden kertomusten myötä toivon kuitenkin, että itse ja muutkin osaan katsoa ja kuulla herkemmin jos jollain lapsella tai nuorella esim. lasten kavereissa tai naapurustossa ei ole kaikki hyvin. Kuka vaan meistä voi olla se yksi turvallinen aikuinen, joka huomaa ja auttaa elämän uusille raiteille.
Vierailija kirjoitti:
Oletteko te surullisia tarinoita kertoneet vihaisia vanhemmillenne saamastanne kohtelusta? Vai rakastatteko vanhempianne siitä huolimatta?
Minun mieheni on elänyt aivan kammottavan lapsuuden. Molemmat vanhemmat ovat täysin laiminlyöneet hänet ja sisaruksensa, pahoinpidelleet julmasti sekä henkisesti ja fyysisesti jne. Koskaan eivät ole mitään myöntäneet tai anteeksi pyytäneet ja henkinen väkivalta jatkuu edelleen. Tästä huolimatta mieheni tuntee jotain ihmeellistä velvollisuudentuntoa vanhempiaan kohtaan. Minun on tätä tosi vaikeaa ymmärtää. Itse olisin katkaissut välit ihmisiin, jotka kohtelevat minua noin, olipa sitten sukulaisia tai ei.
Miehesi on läheisriippuvainen, ja hänet on kasvatettu huolehtimaan vanhemmistaan oman hyvinvoinnin kustannuksella. Terapia voisi auttaa. Hänen pitää sisäistää, ettei hän voi ostaa vanhempiensa rakkautta uhraamalla itsensä.
Minä lähinnä säälin vanhempiani, heidän sisäinen elämänsä ja tunteensa eivät ole terveitä, ja he ovat jääneet paljosta paitsi - esim mahtavasta tyttärestä eli minusta, jota he eivät koskaan oikeasti tunteneet. En kuitenkaan voi auttaa heitä, eikä yksi onneton (eli minä) lisää poista heidän onnettomuuttaan. En ole pitänyt vuosiin yhteyttä. Tottakai se tekee minut surulliseksi, mutta en voi heitä muuttaa ja heidän lähellään olo oli kuin ottaisi vapaaehtoisesti turpaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi esimerkki vain omasta elämästäni.
Revin hiuksia päästäni ahdistavien kotiolojen vuoksi ja vanhemmat kyllä tiesivät sen mutta eivät välittäneet.
Neuvolasta minut kuitenkin passitettiin johonkin ihotautiosastolle tutkimusjaksolle kaljuuntumisen vuoksi.
Mitään elimellistä syytä ei löytynyt (no eipä tietenkään) mutta sairaalajakso oli ihanan turvallista aikaa, vaikka "normaali" 3-v kai pitäisi tuntea eroahdistusta/ikävää tai jotain.
Sairaalajakson jälkeen kotiutus eikä mikään kotona muuttunut.
Olisi vaan niin lohdullista tietää, että nykyään kaltaiseni pikkuinen saisi samassa tilanteessa huostaanoton ja psykiatrista apua.
Tuntuu, että koko yhteiskunta petti minut ja päästi putoamaan. Ketään ei loppujen lopuksi kiinnostanut se lapsi, joka olin. Tämä on ehkä minusta surullisinta.
Surullisia tarinoita. Olen pahoillani kaikkien teidän puolesta.
Lapsi saa onneksi apua, jos selviää, että häntä kaltoinkohdellaan. Hänen puolestaan saatetaan tehdä jopa rikosilmoitus.
Itse olen joutunut vasta aikuisella iällä tekemisiin hoitohenkilökunnan kanssa, vaikka tässä ketjussa esiin tulleet asiat ovat hyvin tuttuja. Minulle sanottiin psykiatrisella suoraan etteivät auta minua tekemään rikosilmoitusta eräässä asiassa ja se on vaan hyväksyttävä, jos joku päätyy itsemurhaan. Luulen tuon ihmisen tarkoittaneen minua. Kävin siellä apua saamassa, mutta en saanut puhua asiasta, jonka takia avun piiriin jouduin. Olin ennen tuota joutunut myös putkaan itsemurhavaaran takia.Olen samaa mieltä kanssasi, ettei ketään loppujen lopuksi kiinnosta pätkän vertaa, ei lapsena, tai aikuisena. Vika on minussa, koska minulle on tapahtunut mitä on tapahtunut. Kenenkään ei kuuluisi olla vankilassa sillä mentaliteetilla, koska vika on uhrissa.
Itse olen päätymässä itsemurhaan nyt 40 ikäisenä. 4 vuotta sitten minua kohtaan tehtiin todella ikävä rikos. Tekopaikka ja tekijä olivat sellaisia, joissa ei mitään sellaista sairasta pitäisi tapahtua. Sen jälkeen tapahtumat olivat absurdeja. Ihan kuin koko universumi olisi viestittänyt ettei minun kuulu enää todellakaan olla täällä. En ole ikinä halunnut kenellekään pahaa, en ikinä ajatellut kenestäkään pahaa, ollut avulias,. tehnyt työni ja muiden työt myös, ollessani nopeampi, maksanut veroni, kouluttautunut, auttanut muita siellä missä voin, lahjoittanut rahaa auttaakseni, ollut vaatimaton, kierrättänyt, koittanut olla hyvä potilas, lapsi, sisarus. Silti minua on loukattu sillä tavalla etten enää voi elää asian kanssa. Poliisille en uskalla mennä, koska kuka nyt putkassa ollutta mentaalitapausta tässä maailmassa haluaisi auttaa. Ketään ei kiinnosta. Silti ei saisi tehdä itsemurhaa. Miksi?
Totuus on se, että vasta sitten muut ymmärtävät kun heille tapahuu samoin tai jotakin kamalampaa. Sitten he heräävät, että joku pahuus voi olla totta. Ennen sitä apua on vaikea saada mistään. Ihmisiä kiinnostaa vain sosiaalipornon vuoksi, ei sen takia, että haluaisivat auttaa aikuista millään tavalla. Toivottavasti nykyään sentään lapset saavat apua matalammalla kynnyksellä... en tiedä... Lasten ei pitäisi kärsiä ihmishirviöiden puuhastelusta.Korjaus vielä:
Ikinä halunnut kenellekään pahaa = 1 ihmiselle toivon kovasti, että hän saa takaisin sen pahuuden mitä teki minulle ja varmasti muillekin. Ja toivon kyllä, että pahat joutuvat edesvastuuseen tekosistaan.
Ikinä ajatellut kenestäkään pahaa = kenestäkään joka ei ole mitään pahaa tehnytTuli lähetettyä viesti liian aikaisin korjaamatta ajatuksia...
Olen pahoillani kaikesta, mitä olet joutunut kokemaan. Silti toivon, ettet anna jonkin aiemman huonon kokemuksen määrittää sitä, ettetkö voisi tehdä rikosilmoitusta tästä uudemmasta tilanteesta. Tällä kertaa asiasi voidaan ottaa eri tavalla käsittelyyn ja ei voi ikinä tietää, jos siellä olisikin joku fiksusti asiaa hoitava henkilö, joka ottaa asian tosissaan. Se on ikävää, että sinä uhrina joudut hakemaan oikeutta ja joudut mahdollisesti kohtaamaan lisää vaikeita asioita, mutta sillä tavoin voit myös osoittaa rakkautta itseäsi kohtaan kun tulet kuulluksi ja nähdyksi asiassasi. Sinähän et ole tehnyt mitään väärin eikä sinun tarvitse piiloutua siksi eikä varsinkaan lopettaa elämääsi. Älä luovuta vielä. Elämässäsi voi tulla vielä paljon hyvää tulevaisuudessa, mistä et nyt edes uskalla unelmoida.
Mä en oikeastaan tajunnutkaan, kuinka perseestä meillä oli, ennen kuin lukioaikana aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa. Minä jouduin itse maksamaan kaikki lukioon liittyvät jutut, koska opiskelu oli meidän perheen mielestä ihan turhaa. Kun aloin seurustella "herraskakaran" kanssa, vanhempien viha yltyi ihan älyttömäksi ja jouduin todella kurjaan rakoon.
Sen sijaan poikaystävän äiti, sivistynyt ja vaikeista oloista korkealle valtionhallintoon ponnistanut äärettömän ihana nainen tajusi kyllä, missä mennään. Muistan ikuisesti, kun meille oli tulossa historian kokeet. Jotakin kiroilimme poikaystävän kanssa tästä. No tämä äiti sanoi, että opiskellaan yhdessä. Hän istutti meidät pöydän ääreen, pakotti meidät "opettamaan" asian hänelle (osasi toki kaiken jo etukäteen) ja samalla teki muistiinpanoja, täydellisen kuvitetun koealueen. Samalla, kun "jouduimme opettamaan" asian hänelle, opimme itsekin ja viimeiset sitten tuosta hänen tekemästään muistiinpanolakanasta. Olin aivan järkyttynyt, että joku äiti laittaa noin paljon aikaa lapsiinsa ja silti se kävi tosi helposti.
Jossakin vaiheessa tuleva anoppini vain osti minulle kolmannen luokan kirjat. Ei pitänyt mitään mekkalaa asiasta, asia vain järjestyi. Minua itketti ihan kamalasti, kun en ollut tottunut tuollaiseen hyvyyteen. Emme ole puhuneet tästä sen jälkeen, mutta silloin hän sanoi, että tietää, mistä tulen ja tulee itsekin samasta paikasta. Mutta hän on päättänyt, että se kurjuus loppuu häneen ja niin loppuikin.
Minut auttoi pois tuosta kurjuudesta anopin luoma usko siihen, että pystyn mihin tahansa. Mieheni on tullut äitiinsä ja isäänsä, on samanlainen suurisydäminen ihanuus. Nyt, kun anoppi on jo vanha, haluan pitää hänestä huolta, vaikka hän suhteellisen terve onkin. Ja olen myös päättänyt, että meidän sukuhaaramme kurjuus loppuu siihen katkeruuden täyttämään lähiökoppiin, jossa vanhempani vihaavat toisiaan ja muita ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kurjaa on ollut. Äidillä mt-ongelmia ja isä autistinen, varhaislapsuus oli mukava mutta muuten on ollut aika ikävää. Olen ikään kuin vanhempieni tiellä koko ajan, jos minulle puhutaan, usein se on pelkkää maahan polkemista ja vähättelyä. En tunne oloani lainkaan rakastetuksi. Vanhempani eivät ole kasvattaneet minua ollenkaan ja äiti on tästä jopa ylpeä. Opin myös puhumaan todella myöhään, koska minulle ei ole ikinä puhuttu juurikaan, eikä kotona usein kukaan puhu kenellekään. Äiti on luurit päässä aamusta yöhön ja isä ei ole ikinä puhunutkaan, joten lapsena minulla todettiin dysfasia. Teininä opin kuitenkin puhumaan ja nykyään olen jopa verbaalisesti lahjakas ja puhelias, kun olen saanut ystäviä.
Perustarpeistani huolehdottiin joten kuten, mutta ala-asteella kärsin usein ravitsemuspuutteista ja vitamiinivajeista, minulla oli epäsiistit vaatteet, olin likainen ja haisin, enkä saanut edes rintaliivejä.
Häpeän vieläkin itseäni ja ulkonäköäni, tunnen itseni inhottavaksi ja haisevaksi, olin rajusti kiusattu koko ala-asteen ajan tästä.
Kehityin aikaisin osittain lihavuuteni takia, koska meillä syötettiin paljon herkkuja ruoan asemasta, joten olin rintava jo ala-asteella ja tämä johti myös seksuaaliseen häirintään luokan poikien osalta, eikä kukaan välittänyt.
Olosuhteisiin nähden voin kuitenkin hyvin.
Olen nyt 18-vuotias.Voi ei miten surullinen tarina sinulla! Iso halaus täältä! Olet arvokas ja tärkeä ihminen! Älä koskaan syytä itseäsi lapsuudestasi.
vankilat ovat täynnä tärkeitä ihmisiä
mene säälipukki sinne ihmisiä säälimään
puistot on täynnä arvokkaita narkkareita
mee sinne niitä arvostamaan
koulukodit on täynnä ihmisen taimia
mee sinne itkemään..
mitä eikö+
mitä JEESUS tekisi?
Vierailija kirjoitti:
Mä en oikeastaan tajunnutkaan, kuinka perseestä meillä oli, ennen kuin lukioaikana aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa. Minä jouduin itse maksamaan kaikki lukioon liittyvät jutut, koska opiskelu oli meidän perheen mielestä ihan turhaa. Kun aloin seurustella "herraskakaran" kanssa, vanhempien viha yltyi ihan älyttömäksi ja jouduin todella kurjaan rakoon.
Sen sijaan poikaystävän äiti, sivistynyt ja vaikeista oloista korkealle valtionhallintoon ponnistanut äärettömän ihana nainen tajusi kyllä, missä mennään. Muistan ikuisesti, kun meille oli tulossa historian kokeet. Jotakin kiroilimme poikaystävän kanssa tästä. No tämä äiti sanoi, että opiskellaan yhdessä. Hän istutti meidät pöydän ääreen, pakotti meidät "opettamaan" asian hänelle (osasi toki kaiken jo etukäteen) ja samalla teki muistiinpanoja, täydellisen kuvitetun koealueen. Samalla, kun "jouduimme opettamaan" asian hänelle, opimme itsekin ja viimeiset sitten tuosta hänen tekemästään muistiinpanolakanasta. Olin aivan järkyttynyt, että joku äiti laittaa noin paljon aikaa lapsiinsa ja silti se kävi tosi helposti.Jossakin vaiheessa tuleva anoppini vain osti minulle kolmannen luokan kirjat. Ei pitänyt mitään mekkalaa asiasta, asia vain järjestyi. Minua itketti ihan kamalasti, kun en ollut tottunut tuollaiseen hyvyyteen. Emme ole puhuneet tästä sen jälkeen, mutta silloin hän sanoi, että tietää, mistä tulen ja tulee itsekin samasta paikasta. Mutta hän on päättänyt, että se kurjuus loppuu häneen ja niin loppuikin.
Minut auttoi pois tuosta kurjuudesta anopin luoma usko siihen, että pystyn mihin tahansa. Mieheni on tullut äitiinsä ja isäänsä, on samanlainen suurisydäminen ihanuus. Nyt, kun anoppi on jo vanha, haluan pitää hänestä huolta, vaikka hän suhteellisen terve onkin. Ja olen myös päättänyt, että meidän sukuhaaramme kurjuus loppuu siihen katkeruuden täyttämään lähiökoppiin, jossa vanhempani vihaavat toisiaan ja muita ihmisiä.
Ajattele jos olisit rakastunut poikaan,jolla olisi ollut SINUN VANHEMPASI?
Olisit nyt lähiössä juomassa kaljaa..olisi uusi parisude ja erivärisiä ja uskoisia lapsia
Tai kuuluisit romni sukuun ja olisi hienot vaatteet ja korut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Veljelläni oli lapsena kaveri, jonka äitiä (yh) ei kiinnostanut hänen menonsa lainkaan. Tuo poika saattoi kiivetä yöllä palotikkaita pitkin veljen ikkunaan koputtamaan ja olla sitten meillä vaikka 3 yötä putkeen ilman että kukaan kyseli perään. Mitään kännyköitä ei siis ollut mutta tämä poika asui ihan naapurustossa, että olisi luullut äidin edes vähän kierrelleen katsomassa että mihinkähän se poika taas meni. Ja oli silloin 7-9-vuotias. Vaatteet aina rikki ja laiha kuin luuranko, usein silmä mustana tai huuli halki.
Lasuja heistä kyllä tehtiin mutta poikaa ei otettu jostain syystä koskaan huostaan. Varasteli kioskilta ruokaa nälkäänsä ja pari vuotta myöhemmin poltti jo tupakkaa ja aloitti juomisen. Pikkurikkeitä, automurtoja ja sen sellaisia harrasti. Teininä jäi koukkuun erääseen huumeeseen ja hiljattain kuulin että lähti parikymppisenä linnaan jostain pahoinpitelystä, vapauduttuaan meni vaan huonompaan kuntoon ja pari kk sitten kuoli yliannostukseen, 24-vuotiaana. Eipä ollut kovin hehkeä elämä pojalla :(
Ajattele jos olisi ollut siskosi kaveri?
Ois pistäny siskos paksuksi ja muuttanu teille asumaan
Kauheaa!!!
Ette kuitenkaan HALUNNEET AUTTAA tuota poikaa?
Mitä jeesus olisi tehnyt?
Ei se elämä ole kenelläkään pelkkää autuutta mutta kuten joku kirjoittikin täällä niin elämän merkityksellisyyttä ei anneta ulkoa vaan se pitää löytää itse. Mikä tekee sinut onnelliseksi? Mulle hyvä elämä koostuu läheisistä (lapsi, vanhemmat, ystävät), mielenkiintoisesta työstä ja terveistä elintavoista. Matkat, lomat, juhlat ym. on kivoja mutta löydän onnenhetkiä pienistäkin jutuista (kliseistä tiedän), läheisten kanssa olemisesta ja luonnosta. Luen ja kirjoitan paljon. Olen utelias tietämään mitä maailman eri kolkkiin kuuluu, mitä tapahtuu. Maailmankaikkeus ja tähtitiede ovat lähellä sydäntäni. Saan iloa ja tyydytystä siitä että elän arvojeni mukaista elämää. Vapaaehtoinen sinkkuus on myös aivan mahtavan vapauttavaa, nautin vapaudesta ja mielenrauhasta. On aivan ihanaa nukahtaa hiljaisuudessa ja nukkua koko yö (terkkuja vaan kuorsaavalle exälle..). Pieniä juttuja ap, pieniä juttuja. Käy juttelemassa esim. terapeutille, se voi auttaa. Elämä on kuitenkin ihmisen parasta aikaa ja se rajallista joten nyt on se ainoa hetki joka merkkaa. Tässä ja nyt. N43
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en oikeastaan tajunnutkaan, kuinka perseestä meillä oli, ennen kuin lukioaikana aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa. Minä jouduin itse maksamaan kaikki lukioon liittyvät jutut, koska opiskelu oli meidän perheen mielestä ihan turhaa. Kun aloin seurustella "herraskakaran" kanssa, vanhempien viha yltyi ihan älyttömäksi ja jouduin todella kurjaan rakoon.
Sen sijaan poikaystävän äiti, sivistynyt ja vaikeista oloista korkealle valtionhallintoon ponnistanut äärettömän ihana nainen tajusi kyllä, missä mennään. Muistan ikuisesti, kun meille oli tulossa historian kokeet. Jotakin kiroilimme poikaystävän kanssa tästä. No tämä äiti sanoi, että opiskellaan yhdessä. Hän istutti meidät pöydän ääreen, pakotti meidät "opettamaan" asian hänelle (osasi toki kaiken jo etukäteen) ja samalla teki muistiinpanoja, täydellisen kuvitetun koealueen. Samalla, kun "jouduimme opettamaan" asian hänelle, opimme itsekin ja viimeiset sitten tuosta hänen tekemästään muistiinpanolakanasta. Olin aivan järkyttynyt, että joku äiti laittaa noin paljon aikaa lapsiinsa ja silti se kävi tosi helposti.Jossakin vaiheessa tuleva anoppini vain osti minulle kolmannen luokan kirjat. Ei pitänyt mitään mekkalaa asiasta, asia vain järjestyi. Minua itketti ihan kamalasti, kun en ollut tottunut tuollaiseen hyvyyteen. Emme ole puhuneet tästä sen jälkeen, mutta silloin hän sanoi, että tietää, mistä tulen ja tulee itsekin samasta paikasta. Mutta hän on päättänyt, että se kurjuus loppuu häneen ja niin loppuikin.
Minut auttoi pois tuosta kurjuudesta anopin luoma usko siihen, että pystyn mihin tahansa. Mieheni on tullut äitiinsä ja isäänsä, on samanlainen suurisydäminen ihanuus. Nyt, kun anoppi on jo vanha, haluan pitää hänestä huolta, vaikka hän suhteellisen terve onkin. Ja olen myös päättänyt, että meidän sukuhaaramme kurjuus loppuu siihen katkeruuden täyttämään lähiökoppiin, jossa vanhempani vihaavat toisiaan ja muita ihmisiä.
Ajattele jos olisit rakastunut poikaan,jolla olisi ollut SINUN VANHEMPASI?
Olisit nyt lähiössä juomassa kaljaa..olisi uusi parisude ja erivärisiä ja uskoisia lapsia
Tai kuuluisit romni sukuun ja olisi hienot vaatteet ja korut
Täällä vielä yksi kohtalotoveri. Tyhjyys,celämän merkityksettömyys, intohimon ja ambitioiden puute...
Olen koko ikäni etsinyt rakkautta. Huonolla menestyksellä. Kehnoja ja kariutuneita ihmissuhteita on läjäpäin. Minulla on kolme lasta. Olemme kyllä puheväliessä, mutta olen äitinäkin ollut etäinen. Tai lapset ovat ottaneet etäisyyttä. En tiedä, mikä minussa on vikana.
Älyä ja uutteruutta, yritystä on ollut nuorempana paljon. Nyt olen jotenkin alistunut ja passivoitunut. Kun ei millään ole kumminkaan merkitystä. Elämä on sitä samaa, teet mitä tahansa. Olen yksin ja erakoitunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en oikeastaan tajunnutkaan, kuinka perseestä meillä oli, ennen kuin lukioaikana aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa. Minä jouduin itse maksamaan kaikki lukioon liittyvät jutut, koska opiskelu oli meidän perheen mielestä ihan turhaa. Kun aloin seurustella "herraskakaran" kanssa, vanhempien viha yltyi ihan älyttömäksi ja jouduin todella kurjaan rakoon.
Sen sijaan poikaystävän äiti, sivistynyt ja vaikeista oloista korkealle valtionhallintoon ponnistanut äärettömän ihana nainen tajusi kyllä, missä mennään. Muistan ikuisesti, kun meille oli tulossa historian kokeet. Jotakin kiroilimme poikaystävän kanssa tästä. No tämä äiti sanoi, että opiskellaan yhdessä. Hän istutti meidät pöydän ääreen, pakotti meidät "opettamaan" asian hänelle (osasi toki kaiken jo etukäteen) ja samalla teki muistiinpanoja, täydellisen kuvitetun koealueen. Samalla, kun "jouduimme opettamaan" asian hänelle, opimme itsekin ja viimeiset sitten tuosta hänen tekemästään muistiinpanolakanasta. Olin aivan järkyttynyt, että joku äiti laittaa noin paljon aikaa lapsiinsa ja silti se kävi tosi helposti.Jossakin vaiheessa tuleva anoppini vain osti minulle kolmannen luokan kirjat. Ei pitänyt mitään mekkalaa asiasta, asia vain järjestyi. Minua itketti ihan kamalasti, kun en ollut tottunut tuollaiseen hyvyyteen. Emme ole puhuneet tästä sen jälkeen, mutta silloin hän sanoi, että tietää, mistä tulen ja tulee itsekin samasta paikasta. Mutta hän on päättänyt, että se kurjuus loppuu häneen ja niin loppuikin.
Minut auttoi pois tuosta kurjuudesta anopin luoma usko siihen, että pystyn mihin tahansa. Mieheni on tullut äitiinsä ja isäänsä, on samanlainen suurisydäminen ihanuus. Nyt, kun anoppi on jo vanha, haluan pitää hänestä huolta, vaikka hän suhteellisen terve onkin. Ja olen myös päättänyt, että meidän sukuhaaramme kurjuus loppuu siihen katkeruuden täyttämään lähiökoppiin, jossa vanhempani vihaavat toisiaan ja muita ihmisiä.
Ajattele jos olisit rakastunut poikaan,jolla olisi ollut SINUN VANHEMPASI?
Olisit nyt lähiössä juomassa kaljaa..olisi uusi parisude ja erivärisiä ja uskoisia lapsia
Tai kuuluisit romni sukuun ja olisi hienot vaatteet ja korut
Täällä vielä yksi kohtalotoveri. Tyhjyys,celämän merkityksettömyys, intohimon ja ambitioiden puute...
Olen koko ikäni etsinyt rakkautta. Huonolla menestyksellä. Kehnoja ja kariutuneita ihmissuhteita on läjäpäin. Minulla on kolme lasta. Olemme kyllä puheväliessä, mutta olen äitinäkin ollut etäinen. Tai lapset ovat ottaneet etäisyyttä. En tiedä, mikä minussa on vikana.
Älyä ja uutteruutta, yritystä on ollut nuorempana paljon. Nyt olen jotenkin alistunut ja passivoitunut. Kun ei millään ole kumminkaan merkitystä. Elämä on sitä samaa, teet mitä tahansa. Olen yksin ja erakoitunut.
Voi ei miten surullinen tarina sinulla! Iso halaus täältä! Olet arvokas ja tärkeä ihminen
Se on ihmeellinen juttu, vaikka kuinka järjellä tietää, että alkkisvanhemmat aina valehtelee, tuottaa pettymyksen eikä niitä kiinnosta sinun elämä pätkääkään, niin silti aina haluaa uskoa muutokseen ja puolustella niitä. Pitäisi vaan kylmästi antaa niiden olla. Niinhän nekin on tehnyt mulle koko mun elämän.
Korjaus vielä:
Ikinä halunnut kenellekään pahaa = 1 ihmiselle toivon kovasti, että hän saa takaisin sen pahuuden mitä teki minulle ja varmasti muillekin. Ja toivon kyllä, että pahat joutuvat edesvastuuseen tekosistaan.
Ikinä ajatellut kenestäkään pahaa = kenestäkään joka ei ole mitään pahaa tehnyt
Tuli lähetettyä viesti liian aikaisin korjaamatta ajatuksia...