Lue keskustelun säännöt.
Minkälaista lasten elämä on perheissä, missä vanhempia ei kiinnosta?
01.05.2020 |
Nyt on ollut paljon puhetta näistä perheistä, joissa vanhempia ei kiinnosta lasten koulunkäynti tai hyvinvointi ylipäänsä. Syynä voi olla tietysti mielenterveys- ja päihdeongelmat, mutta muistakin syistä vanhemmat laiminlyövät lapsiaan. Itselläni ei ole mitään kokemusta tällaisesta ja haluaisin paremmin ymmärtää, millaista se elämä tämmöisissä perheissä on. Kertokaa siis ihan käytännön esimerkkejä arjesta.
Kommentit (130)
Kiitos kannustavista sanoistanne. Päiväni näyttää jo paljon paremmalta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kurjaa on ollut. Äidillä mt-ongelmia ja isä autistinen, varhaislapsuus oli mukava mutta muuten on ollut aika ikävää. Olen ikään kuin vanhempieni tiellä koko ajan, jos minulle puhutaan, usein se on pelkkää maahan polkemista ja vähättelyä. En tunne oloani lainkaan rakastetuksi. Vanhempani eivät ole kasvattaneet minua ollenkaan ja äiti on tästä jopa ylpeä. Opin myös puhumaan todella myöhään, koska minulle ei ole ikinä puhuttu juurikaan, eikä kotona usein kukaan puhu kenellekään. Äiti on luurit päässä aamusta yöhön ja isä ei ole ikinä puhunutkaan, joten lapsena minulla todettiin dysfasia. Teininä opin kuitenkin puhumaan ja nykyään olen jopa verbaalisesti lahjakas ja puhelias, kun olen saanut ystäviä.
Perustarpeistani huolehdottiin joten kuten, mutta ala-asteella kärsin usein ravitsemuspuutteista ja vitamiinivajeista, minulla oli epäsiistit vaatteet, olin likainen ja haisin, enkä saanut edes rintaliivejä.
Häpeän vieläkin itseäni ja ulkonäköäni, tunnen itseni inhottavaksi ja haisevaksi, olin rajusti kiusattu koko ala-asteen ajan tästä.
Kehityin aikaisin osittain lihavuuteni takia, koska meillä syötettiin paljon herkkuja ruoan asemasta, joten olin rintava jo ala-asteella ja tämä johti myös seksuaaliseen häirintään luokan poikien osalta, eikä kukaan välittänyt.
Olosuhteisiin nähden voin kuitenkin hyvin.
Olen nyt 18-vuotias.
Hei! Olen tuplasti sinua vanhempia, mutta tarinaltani melko samanlainen. Minun äiti mt-ongelmainen, jota ruokki alkoholilla ja lääkkeillä. Isä taas toi perheeseen oman lapsuudenperheensä traumat, pakeni töihin ja oli vain hiljaa kotona. Paitsi kun suuttui tai oli vaatimassa jotakin.
Olen ainoa lapsi ja nyt aikuisena olen saanut tietää, että minut on hankittu vain koska sitä oletettiin pariskunnista, sosiaalisen paineen vuoksi. Äitini on sen minulle kertonut.
Muutimme usein, varmasti äitini persoonallisuushäiriö ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön takia. Manioissaan sai hyviä ideoita muuttaa pitkin Suomea. samalla pakeni tietenkin jotakin.
Minulla ei siis ollut ystäviä eikä oikein ketään aikuista johon tukeutua kun aina tuli uusi muutto.
Meillä äiti puki minut rumasti, koska ei halunnut kilpailua itselleen. Vaikka äitini ei ollut itsekään mikään kedon kaunein kukkanen, koki hän minut uhkaksi. Olin myös likainen ja siitä huomautettiin kouluterveydenhuollossakin. Mutta heti sen jälkeen muutimme taas.
Olin myös ylipainoinen koska ruokavalio koostui herkuista ja limsasta. Manioissaan äiti leipoi aina pullaa, ajatteli varmaan olevan pullantuoksuinen äiti näin..
Hain huomiota sairastamalla koska siihen sairaanhoitaja äitini kiinnitti huomiota. Koko lapsuuden keksin itselleni mitä ihmeellisempiä oireita ja niitä sitten tutkittiin. Mutta esim. kuukautisista en pystynyt kertomaan. Ja minulla oli kihomatoja yli 10 vuotta, niitä en uskaltanut kertoa eikä kukaan niitä huomannut.
Jouduin myös seksuaalisen häirinnän kohteeksi jo alakoulussa kun olin hyvin kehittynyt. Vieläkin häpeän vartaloani ja vihaan rintojani. Myös tuo haiseminen on jäänyt, pelkään sitä yli kaiken ja käyn maanisesti suihkussa ja inhoan likaistaoloa. Rakastan kotona järjestystä ja siisteyttä, sitä ei meillä ollut. Äidillä oli halu hankkia koiria, eikä niistäkään pidetty sen paremmin huolta, joten vihaan koiran hajua enkä voisi kuvitellakaan ottavani sellaista meille.
Paljon olisi kerrottavaa, mutta olen psykoterapian avulla selvinnyt kohtalaisesti tähän pisteeseen missä olen nyt. Minulla on lapsia ja mies ja ammatti. Toki paljon olisi töitä tehtävänä itseni kanssa, ja elämääni varjostaa jatkuva häpeä koko ajan. Häpeän kaikkea.
Vierailija kirjoitti:
Up. Edelleen kiinnostaisi onko kukaan puhunut asiasta vanhempien kanssa. En siis sinällään usko että se onnistuu, omalla osallanikin tämä johti siihen että vanhempi raivostui, kielsi kaiken ja kävi kimppuuni satuttaen minua (olin siis pitkästi yli kolmekymppinen... luonnevikainen vanhempani kokee vieläkin oikeudekseen pahoinpidellä ”lasta” jos se tottele sokeasti vanhempaa), mutta siis kiinnostaisi onko YKSIKÄÄN näistä kaltoinkohteluja-vanhemmista pystyväinen mihinkään itsearvioon, eli siis tajuaako ne ollenkaan mitä tekivät ja miten väärin toimivat?
En ole missään tekemisissä vanhempieni kanssa . Pistin välit poikki kun sain ensimmäisen lapseni eikä voimat enää riittänyt heihin.
Terapeuttini rohkaisemana kerroin heille kaiken lapsuudestani ja kokemuksistani. He kielsivät kaiken ja käänsivät asian niin päin, että minä tein heidän elämästä helvettiä ja vein ”kaikki rahat” ja olen itsekäs sekä terapeuttini sanellut minulle oireeni. Päätin etten tälläisiltä ihmisiltä halua enkä tarvitse mitään.
Vanhempani ovat korkeasti koulutettuja ja työelämässä pärjääviä. Ihmettelen miten kellään voi olla niin vähän itsereflektiota että pystyisi katsomaan mennyttä taaksepäin ja myöntämään virheensä. Ja kenen aikuisen ihmisen mielestä hyökkäys on paras puolustus?
En siis ole missään tekemisissä heidän kanssa, joka aiheuttaa tietenkin välillä vaikeita tilanteita esim. juhlissa ja lapsille on pitänyt selittää ettei ole toista mummia eikä pappaa kuvioissa..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Up. Edelleen kiinnostaisi onko kukaan puhunut asiasta vanhempien kanssa. En siis sinällään usko että se onnistuu, omalla osallanikin tämä johti siihen että vanhempi raivostui, kielsi kaiken ja kävi kimppuuni satuttaen minua (olin siis pitkästi yli kolmekymppinen... luonnevikainen vanhempani kokee vieläkin oikeudekseen pahoinpidellä ”lasta” jos se tottele sokeasti vanhempaa), mutta siis kiinnostaisi onko YKSIKÄÄN näistä kaltoinkohteluja-vanhemmista pystyväinen mihinkään itsearvioon, eli siis tajuaako ne ollenkaan mitä tekivät ja miten väärin toimivat?
En ole missään tekemisissä vanhempieni kanssa . Pistin välit poikki kun sain ensimmäisen lapseni eikä voimat enää riittänyt heihin.
Terapeuttini rohkaisemana kerroin heille kaiken lapsuudestani ja kokemuksistani. He kielsivät kaiken ja käänsivät asian niin päin, että minä tein heidän elämästä helvettiä ja vein ”kaikki rahat” ja olen itsekäs sekä terapeuttini sanellut minulle oireeni. Päätin etten tälläisiltä ihmisiltä halua enkä tarvitse mitään.
Vanhempani ovat korkeasti koulutettuja ja työelämässä pärjääviä. Ihmettelen miten kellään voi olla niin vähän itsereflektiota että pystyisi katsomaan mennyttä taaksepäin ja myöntämään virheensä. Ja kenen aikuisen ihmisen mielestä hyökkäys on paras puolustus?
En siis ole missään tekemisissä heidän kanssa, joka aiheuttaa tietenkin välillä vaikeita tilanteita esim. juhlissa ja lapsille on pitänyt selittää ettei ole toista mummia eikä pappaa kuvioissa..
Uskomatonta miten samalla lailla nuo hullut reagoi. Mun vanhemmat tosiaan kiisti ja kielsi kaiken (vaikka mulla on useampi sisarus todistamassa, he muistavat samat pahoinpitelyt jne asiat) seuraavaksi he sitten raivosivat ja haukkuivat mut kiittämättömäksi lapseksi jolle olisi pitänyt tehdä abortti. Kolmannessa vaiheessa he laittelivat viestejä jossa ilmoittivat minun olevan hullu ja mt-häiriöinen ja silsi muka keksin itse väärät tapahtumat ja ”kiusaan vanhoja vanhempiani”. Kehtasivat jopa laittaa postissa printatun artikkelin jossa oli tutkimus valemuistoista, miten mieli keksii vääriä muistoja. Ei sa*tana! Mitä hulluja. Edelleen siis toistan että sisarukseni voivat todistaa tapahtumat.
Kukaan meistä lapsista ei tämän vanhempien raivon jälkeen ole uskaltanut puuttua asiaan, ja tämä johto siihen että sisarukset peloissaan valitsivat ”vanhempien puolen” ja suhteet minuun viilenivät ja etääntyivät. Kukaan ei oikein ole lapsuudenperheestäni väleissä kenenkään kanssa. Tämäkin on yksi kurja piirre narsistipaskavsnhempien perheessä, kun ne vanhemmat osaavat riitauttaa sisarusten välit ja kääntää sisaruksetkin toisiaan vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Up. Edelleen kiinnostaisi onko kukaan puhunut asiasta vanhempien kanssa. En siis sinällään usko että se onnistuu, omalla osallanikin tämä johti siihen että vanhempi raivostui, kielsi kaiken ja kävi kimppuuni satuttaen minua (olin siis pitkästi yli kolmekymppinen... luonnevikainen vanhempani kokee vieläkin oikeudekseen pahoinpidellä ”lasta” jos se tottele sokeasti vanhempaa), mutta siis kiinnostaisi onko YKSIKÄÄN näistä kaltoinkohteluja-vanhemmista pystyväinen mihinkään itsearvioon, eli siis tajuaako ne ollenkaan mitä tekivät ja miten väärin toimivat?
Olen vanhempieni kanssa keskustellut asioista. Isä on pahoillaan ja toivoo, että voisimme olla väleissä vaikka en ollut toivottu (kiitos vaan) ja hän kohteli minua tosi huonosti.
Äitini taas ei näe omassa toiminnassaan vikaa vaan minä olin niin ärsyttävä, vaikea ja saatanan ilkeä kakara, että piti hakata ja alistaa.
Vanhempani ovat kuitenkin hyviä isovanhempia vaikka lapsilleen ihan hirveitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Up. Edelleen kiinnostaisi onko kukaan puhunut asiasta vanhempien kanssa. En siis sinällään usko että se onnistuu, omalla osallanikin tämä johti siihen että vanhempi raivostui, kielsi kaiken ja kävi kimppuuni satuttaen minua (olin siis pitkästi yli kolmekymppinen... luonnevikainen vanhempani kokee vieläkin oikeudekseen pahoinpidellä ”lasta” jos se tottele sokeasti vanhempaa), mutta siis kiinnostaisi onko YKSIKÄÄN näistä kaltoinkohteluja-vanhemmista pystyväinen mihinkään itsearvioon, eli siis tajuaako ne ollenkaan mitä tekivät ja miten väärin toimivat?
Olen vanhempieni kanssa keskustellut asioista. Isä on pahoillaan ja toivoo, että voisimme olla väleissä vaikka en ollut toivottu (kiitos vaan) ja hän kohteli minua tosi huonosti.
Äitini taas ei näe omassa toiminnassaan vikaa vaan minä olin niin ärsyttävä, vaikea ja saatanan ilkeä kakara, että piti hakata ja alistaa.Vanhempani ovat kuitenkin hyviä isovanhempia vaikka lapsilleen ihan hirveitä.
Miten uskallat antaa lapsesi sinne kylään? Mä en voi antaa lasteni tavata ollenkaan, edes valvottuna, sillä aina tulee väkivaltaa muodossa tai toisessa :(.
Meillä äiti dokaili milloin kenenkin kanssa kotona. Rahaa sai kinuta ruokaan. Välillä jonkun lantin sai ja käytiin hakemassa jotain nuudeleita tai vastaavaa. Itse sitten tilaili pizzaa ja vastaavaa. Vaatteet piti itse pestä, sängyssä ei ollut lakanoita. Välillä saatiin seurakunnan kautta lahjoituksena vaatteita ja kouluun esim. sukset ja muita liikuntavälineitä. Eli ihan pienestä pitäen olen kaikesta huolehtinut enkä ole koskaan saanut olla lapsi. Muistan, että aina pelotti silti, jos äiti kuolee tai joku ryyppykaveri hakkaa sen tai jotain. En ole oikeastaan koskaan nukkunut rauhassa yöunia vaan aina sellaista koiranunta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei kiitos paljon teille, jotka olitte kirjoittaneet tuosta, miten poikkeaa sosiaalisesti aina jotenkin muista! Olen koko elämäni (olen nyt 35) epäillyt että olisin jonkintasoinen autisti tai jotenkin jälkeenjäänyt, koska kommunikaatiossa muiden kanssa tuntuu aina olevan ongelmia: joudun kaikkialla kiusatuksi, ihmiset ottavat minut helposti hampaisiinsa jne. vaikka mielestäni käyttäydyn muita huomioivasti ja tulen toimeen kaikkien kanssa. Aina vaan löydän itseni ulkopuolelta...kun olen lukenut teidän muiden viestejänne, ymmärrän että muut ihmiset aistivat minussa jotain poikkeavaa (jonka syynä ei ole esim. vamma), ja sen takia suhtautuvat miten suhtautuvat. Kiitos!
70-80 luvulla lapset kasvatettiin vielä. Opetettiin mikä on oikein mikä väärin ei rikottu sotkettu rappukäytavia sotkettu leikkipaikkoja. Itsekin avain kaulassa pihoilla mentiin. Aikuiset oli töissä koulun jälkeen pihalla kavereiden kanssa mentiin. Yleensä leikittiin, pelattiin palloa piilosta yms. Alueet oli niitä joita hulluna rakennettiin elementeistä suuriin kaupunkeihin väkeä pukkas maalta kaupunkiin. Lapsia oli silloin paljon. Taloissa oli usein vanhanajan talkkari joka piti vahtia että tieto kakaroiden tekemisistä välittyi vanhemmille. Jos pihalla tai taloissa ois tehny ilkivaltaa ois tieto kyllä tullut vanhemmille. Kasvatus oli kyllä se, että ei siitä hyvää seurannut jos pahojaan teki. Jotain kolttosia mutta ei mitään vakavaa. Oli kyllä eri meininki kuin nyt. Jos nykyään sanot vanhemmille että lapsesi tekee pahojaan saat turpaan. Vanhemmat kieltää kaiken että ei heidän lapset. Lapsilla ei ole kasvatusta saa tehdä ihan mitä vaan. Kukaan ei kiellä ei opeta mitään. Ei saa kieltää lapsi traumatisoituu. Sitte ne on murrosiässä jo terapiassa. Kun yhtään vastoinkäymistä ei kestetä ei osata käsitellä niitä. Kokemus pettymyksistä surusta on käsiteltävä ja siitä oppii sitte elämän jatkoon. Kukaan meistä ei selviä elämästä ilman suruja pettymyksiä.
Mulla myös lapsia ja minusta tuli todella hyvä äiti (ja se oli itse asiassa sillä lailla helppoa että tekee vaan KAIKEN päinvastoin kuin omat paskavanhemmat teki). Lapseni kylpevät rakkaudessa, haleissa, suukoissa ja kehuissa. Antamalla lapsilleni ihanan lapsuuden saan sitä tavallaan samalla vähän itsellenikin. Toki vauvavuoden raskaus nosti vanhoja suruja ja perttymyksiä esiin, mutta olin tähän varautunut ja tiesin että näin käy, joten sen takia se ei miksikään oireiluksi edennyt.
Kaiken kaikkiaan eheyttävää olla HYVÄ äiti.
Ps. Olen hyvin vähän paskavanhempien kanssa yhteydessä, mutta he haukkuvat ja arvostelevat vanhemmuuttani ja ovat sitä mieltä että lapsia pitäisi kurittaa että ”oppivat paikkansa”. Lapsenlapset eivät kiinnosta heitä yhtään eivätkä halua tavata lapsenlapsia ollenkaan.