Minkälaista lasten elämä on perheissä, missä vanhempia ei kiinnosta?

Minulla oli yläasteella kaveri, joka ei kotona päässyt suihkuun ja ruokaa oli erittäin niukasti. Hän ei saanut ikinä uusia vaatteita ja hänen äitinsä oli päihdeongelmainen. Kaveri sitten kävi koulussa suihkussa aamuisin koulun pukukopissa ja me toimme hänelle saippuaa kouluun. Joskus kaveri otti ruokalasta leipää salaa taskuunsa, hän oli todella laiha. Kuraattori onneksi puuttui tähän kun kerrottiin kavereiden kanssa tästä ja tämä kaveri pääsi laitokseen. Nykyään hänellä menee ihan hyvin, opiskelee normaalisti ja näyttää nykyään paljon terveemmältä ja iloisemmalta.

Törmäsin opiskelujeni kautta vähän aikaa sitten 16-vuotiaaseen, joka ei ollut koskaan laittanut ruokaa tai leiponut aikuisen kanssa ja oli aivan onnessaan, kun tehtiin yhdessä pizzaa.

Vierailija kirjoitti:

Kavereita ei saanut olla ja sitten niiden puutteesta pilkattiin. Jouduin 12-vuotiaana rikoksen uhriksi ja jäin sen kanssa täysin yksin, vanhemmat eivät vieneet asiaa eteenpäin ja syyttivät minua tapahtuneesta. Koin lapsena kolme kertaa perheenjäsenen sairauden eikä ketään koskaan kiinnostanut, miten minä selvisin (vai selvisinkö) niiden aiheuttamista kriiseistä. Sen sijaan ilkuttiin, kun itkin äidin mennessä syöpäleikkaukseen.

Se aiemmin saman kokenut:

Kaverit: sama, mitään ei saanut harrastaa (liian kallista, hankalaa, kaukana, "et sä kuitenkaan innostu"), perheellä ei ollut ystäviä, joten kas kummaa ei ollut kavereita - ja sitten ivattiin "miksi sulla ei ole kavereita". Niin, kumma homma?!

Minua syytettiin myos kiusaamisesta: jos kerroin siitä kotona, ainoa kommentti oli: "no mitä sä teit niille ensin". Kaikki paha oli aina minun syytä, hyvä oli sattumaa tai valehtelua.

Jopa aikuisena, kun isäni kuoli (he erosivat äitini kanssa 25v sitten), viesti mitä sain äidiltäni oli kuinka surullinen hän on, ja kuinka vaikeaa hänellä on kun hänen exänsä menehtyi. Ei sanallakaan edes surunvalittelua minulle tai kiinnostusta kuinka minä pärjään.

Numero 61 jatkaa; tuolla perheessä lapset ei joutuneet tehdä koskaan mitään, joten eivät edes osanneet tehdä. Edes 11v ei osannut vetää vessaa. Tai kai teknisesti osaa, mutta ei vedä eikä muista että semmoinen pitäisi tehdä. Pissat ja kakat seisoi koko pöivän pöntössä, se oli niin kalkkeutunut että piti putsata syövyttävillä teollisuusaineilla. Roskat ja tavarat tippui siihen missä niitä pideltiin, elettiin töryn keskellä. Vaatteet oli ruokalautasille heiteltynä. Noita herkkuja syödessä niitä karkkijämiä ja limsaroiskeita oli niin että huoneet oli tahmeita, ja yllättäen sinne tuli muurahaisia ja hämähäkkejä. Lapsista tulee täysin avuttomia, jos vanhemmat eivät koskaan vaadi mitään. Lasten täytyy osallistua, ajatelkaa nyt teiniä joka on taaperon tasolla.

Nämä tarinat ovat todella lähellä omaa elämääni lapsena. Olen pahoillani teidän kaikkien kommentoineiden puolesta.

Minulla 80-90-luvulla samat kokemukset. Meillä ei juotu eikä pahoinpidelty ketään, mutta oltiin henkisesti täysin tavoittamattomissa.

Ei saanut itkeä, ei surra eikä olla vihainen. Omia mielipiteitä ei saanut olla, vaan vanhempien sana oli laki. Mistään ei voinut neuvotella. Mistään ei keskusteltu. Lapsen kuulumisilla ei ollut mitään väliä ja kaikki piti hoitaa itse. En muista halanneeni kumpaakaan vanhempaani koskaan.  Lapset vaan olivat ja niiden piti olla poissa jaloista eikä aiheuttaa vanhemmille mitään harmia esimerkiksi itkemällä pahaa mieltä. Jos jokin pelotti, siihen tuhahdettiin vaan pahastuneesti, että pitää lopettaa moinen hulluus. Kaikki piti patoa sisälle. 

Hiuksia ei harjattu, hampaita ei harjattu, vaatteet saattoivat olla reikäisiä, kengät risoja. Kroonista anemiaa ei hoidettu millään. Mitään ei voinut harrastaa, kenenkään luokse ei voinut mennä ja meille ei saanut tulla vieraita, kun ne ovat häiriöksi. Kaikkia meitä sisaruksia kiusattiin koulussa mutta siihen ei puututtu. Veljellä on sairaus ja siihen puututtiin vasta, kun nuori mies piti viedä teholle.

Jouduin 14-vuotiaana psykiatrian potilaaksi, vanhempia ei kiinnostanut tippaakaan. Suvun kanssa ei oltu missään tekemisissä, elettiin eristyksissä ihan kirjaimellisesti metsässä. Uimaan saatiin mennä 10k päähän pyörällä keskenämme 10v. lähtien, ihan sama hukkuvatko sinne vai eivät.

Koulun käynnissä ei autettu yhtään. Riitti, että pääsee seuraavalle vuosiluokalle. Opiskelemaan ei kannustettu. 

Tyttönä oleminen oli suunnilleen maailman suurin synti ja tehtiin selväksi, että naiset ovat paskoja olentoja. Minulla on aina ollut dissosiaatiota kehooni nähden. En esimerkiksi tunnista itseäni peilistä. Ymmärrän, että se olen minä, mutta minulla ei ole tuohon peilistä tuijottavaan kehoon mitään tunnesidettä tai yhteyttä. On ikään kuin Minä ja Keho ja me emme ole sama asia. 

Olen 40v. nainen.

Mulla meni todella pitkälle aikuisikään, taisin olla jo 30+, ennenkuin hoksasin että jotkut vanhemmat HALUAVAT viettää lastensa kanssa aikaa. Joku työkaveri kertoi kuinka on menossa teininsä kanssa vaateostoksille viikonloppuna, ja vaistomaisesti tokaisin jotain tyyliin "auts, no, jospa ehdit jotain kivaakin tehdä lisäksi". Muistan vieläkin sen kummastuneen katseen, "kyllä se on ihan mieluisaa, itse ehdotin ja mukava kun lähtee mukaan". Ei mulle ollut koskaan tullut mieleenkään, että lapsensa kanssa ajan vietto voisi olla jollekin positiivinen asia!

Kun vanhemmat erosivat, olin 14v. Minun piti muuttaa äidin mukana, koska "hän ei saa muuten kaupunkin asuntoa". Mitään tapaamissopimusta ei tehty, alkuun kävin itse isän luona kylässä, mutta lopetin sen aika äkkiä kun hän ei huomioinut minua vierailuilla mitenkään. "Hei" saattoi huikata takaisin, mutta koskaan ei pyytänyt käymään, ei kysynyt milloin tulet uudestaan, ei soittanut kertaakaan... Tämänkin hoksasin vasta ihan aikuisena olleen jotenkin omituista, ja olin aina ajatellut että erotessa lapset jaetaan niin että kuka ne JOUTUU ottamaan, ei niin, että kuka SAA lapset...

Tulen niin surulliseksi kun luen näitä.

Vierailija kirjoitti:

Kuulin, että lapseni luokalla oleva poika oli huostaanotettu. Oli ollut mukana taksiryöstössä, pahoinpitelyssä ja väärennöksessä. Mietin, että miten tämä on ylipäänsä mahdollista, että 12-vuotias liikkuu kaikki yöt ulkona ja rötöstelee? Mikä voi ihan oikeasti olla sellainen syy, ettei välitä omasta lapsesta tuon vertaa?

Näillä lapsilla on yleensä jotain diagnooseja vähintään adhd, niiden kotiolojen lisäksi, aina niissäkään ei ole vikaa, mutta omaa lasta ei voi estää väärältä seuralta, koska vanhemmat eivät voi rajata lapsen vapautta vaikka lukitsemalla kotiin... Monesti niissä perheissä, joissa lasta kohdellaan kaltoin, lapsi kantaa sen vastuun mikä olisi oikeasti vanhempien tehtävä..

Vierailija kirjoitti:

Kyllä niillä lapsuuden kavereilla, joilla on kotona alkoholismia ja/tai mielenterveysongelmia elämä vaikutti olevan mukavan vapaata. Kukaan ei pakottanut saamaan kokeista kymppejä ja tekemään kotitöitä. Saivat kulkea ympärikyliä vapaasti mihin aikaan tahansa. Jos nyt ei kukaan huolehtinutkaan vaatteista ja syömisistä niin eipä niissäkään asioissa kukaan niille nillittänyt.

Minä myös kadehdin kaverin vapautta, sai jäädä yöksi aina kun halusi, ei ollut väliä mitä numeroita sai, teki itsekseen sitä ruokaa mitä halusi kotona... ihan kelpo tyyppi hänestä kasvoi. Minulla oli kotiintuloaika klo.20 ja jäin kaikesta kivasta paitsi, kotona piti istua viikonloput ja opiskella. Eikä minusta mitään menestyjää silti tullut.

Vanhemmat erosi kun olin 5v., mä ja mua kaksi vuotta vanhempi siskoni muutettiin äidin kanssa pois. Isää en paljon nähnyt, äiti ja äitipuoli yritti pilata meidän välit eikä isä välittänyt tarpeeksi pitääkseen lastensa puolia. Se kyllä halusi meidät luokseen mut antoi periksi. Eron jälkeen mä ja sisko käytiin aina kaupassa, äiti vetosi paniikkihäiriöönsä. Pääsi kyllä usein ostamaan kaljaa ja tupakkaa. Olin 5v. kun sairastuin munuaistulehdukseen, se kipu oli kamalaa. Äitiä ei kiinnostanut. Tarhassa huomattiin etten ollut kunnossa ja pääsin lääkäriin, olin viikon tiputuksessa. Äiti ei kuulemma huomannut mitään, vaikka kiemurtelin tuskissani sohvalla. En juurikaan nähnyt äitiä, olin siskoni kanssa. Äiti joi kaljaa ja kattoi telkkaria. Välillä lähti baariin, tuli se joskus aamulla takaisin. Olin siis siskoni kanssa kahdestaan. Äiti ei koskaan halannut. En saanut itkeä, tuli turpaan, en saanut myöskään olla vihainen tai surullinen. Siskolta se ei ollut kiellettyä, mä olin p*ska lapsi.. Mua sai muutenkin lyödä, välillä nyrkillä, välillä raipalla. Sitte tuli isäpuoli ja pikkusisko. Vuosia isäpuoli hakkasi äitiä, juostiin naapuriin soittamaan poliisit. Koulussa kiusattiin, en kertonut koska tiesin ettei kukaan välitä. Olin 13v. kun pappani teki lastensuojeluilmoituksen. Sen jälkeen en pappaa nähnyt, äiti katkaisi välit siihen. Sitte se kuoli. 14-vuotiaana huusin äidille että tapan itteni, toivoin että se vihdoin huomaisi mut. Eikä se ollut vitsi (vaikken siihen sitte päätynytkään). Se totesi kylmästi että "Anna mennä vaan". Se siitä. No, siitä alkoi laitoshoidot jne. Sossujen edessä äiti halasi mua ja oli niin ihana, valitettavasti täydestä meni.. Psykologille en puhunut koska äiti kielsi. Nyt oon 28v, aloitin viime kesänä psykoterapian. Äiti ei tykkää siitäkään mut nyt en kuuntele. Oon masentunut ja ahdistunut, selektiivinen mutismi löytyy myös. Persoonani on vähän hajalla, eri osia on ainakin kuusi. Muistissa on vuosien aukkoja ja kammoan ihmisiä jne. Äitiä ei edelleenkään kiinnosta, en saisi tarvita apua. Oikeastaan en tiedä miksi oon sen kanssa tekemisissä, se ei välitä musta pätkääkään mut jotenkin oon vaan riippuvainen siitä ja pelkään hylkäämistä niin paljon.. Siinä lyhyt versio mun elämästä, joskus toivon että äiti olisi vaan luopunut musta.

Yksi esimerkki vain omasta elämästäni.

Revin hiuksia päästäni ahdistavien kotiolojen vuoksi ja vanhemmat kyllä tiesivät sen mutta eivät välittäneet.

Neuvolasta minut kuitenkin passitettiin johonkin ihotautiosastolle tutkimusjaksolle kaljuuntumisen vuoksi.

Mitään elimellistä syytä ei löytynyt (no eipä tietenkään) mutta sairaalajakso oli ihanan turvallista aikaa, vaikka "normaali" 3-v kai pitäisi tuntea eroahdistusta/ikävää tai jotain.

Sairaalajakson jälkeen kotiutus eikä mikään kotona muuttunut.

Olisi vaan niin lohdullista tietää, että nykyään kaltaiseni pikkuinen saisi samassa tilanteessa huostaanoton ja psykiatrista apua.

Tuntuu, että koko yhteiskunta petti minut ja päästi putoamaan. Ketään ei loppujen lopuksi kiinnostanut se lapsi, joka olin. Tämä on ehkä minusta surullisinta.

Niin surullista. Minä olin ei-toivottu lapsi eikä se ollut mikään salaisuus. En ole silti kokenut väkivaltaa enkä nähnyt nälkää. En kyllä rakkauttakaan. Vanhemmat eivät oikeastaan piitanneet minusta mitään. Minä lähdin kotoa 18vuotiaana, minulla oli lapsi ja mies, kun täytin 20. Vanhempani ovat vielä elossa, mutta meidän yhteydenpito on hyvin pinnallista. Ja ylipäätään näemme vain, jos menen käymään. He ajelevat sukulaisiin toiselle paikkakunnalle useamman kerran kuukaudessa. Minun kotona, (välimatkaa n.2km), he kävivät viimeksi vuonna 2016. Ei muka koskaan ehdi ja "voidaanhan me puhelimessa puhua, niin ei tarvi sinne sun luo tulla plaa plaa". Puhuin asioista jonkun aikaa terapiassa, mutta totesin, että mitä hyötyä siitä on. En ole koskaan ollut heille ylpeyden aihe enkä tule koskaan olemaan mitään. Aivankuin en edes olisi heidän lapsi. Omille lapsille olen muistuttanut, että rakastan heitä aina.

Vierailija kirjoitti:

Yksi esimerkki vain omasta elämästäni.

Revin hiuksia päästäni ahdistavien kotiolojen vuoksi ja vanhemmat kyllä tiesivät sen mutta eivät välittäneet.

Neuvolasta minut kuitenkin passitettiin johonkin ihotautiosastolle tutkimusjaksolle kaljuuntumisen vuoksi.

Mitään elimellistä syytä ei löytynyt (no eipä tietenkään) mutta sairaalajakso oli ihanan turvallista aikaa, vaikka "normaali" 3-v kai pitäisi tuntea eroahdistusta/ikävää tai jotain.

Sairaalajakson jälkeen kotiutus eikä mikään kotona muuttunut.

Olisi vaan niin lohdullista tietää, että nykyään kaltaiseni pikkuinen saisi samassa tilanteessa huostaanoton ja psykiatrista apua.

Tuntuu, että koko yhteiskunta petti minut ja päästi putoamaan. Ketään ei loppujen lopuksi kiinnostanut se lapsi, joka olin. Tämä on ehkä minusta surullisinta.

Sama. Olen ketjuun vastannut ulkoisesti ”hyvän” perheen kaltoinkohdeltu lapsi ja tosiaan koin silmitöntä ja julmaa väkivaltaa ja ihmisoikeuksin polkemista (syömisen/juomisen rajoitus, vessakäyntien rajoitus, lukitseminen pimeään ym). Väkivalta jatkuvaa.

Kukaan ei auttanut silloin, ei mitenkään. Kukan ei auta nytkään aikuisena. Koska olen työkykyinen eikä ole mitään virallista diagnoosia (vaikka erittäin traumatisoitunut olenkin ja on esim dissosiaatiohäiriötä) niin en saa mitään terapiaa enkä ole oikeutettu edes kelan tukeen. Kun kuulemma ”reippaan oloinen olet ja työkin sujuu hyvin”.

Todellakin voi tippua yhteiskunnan verkosta ohi eikä kukaan ota koppia.

Mun lapsuus oli sitä luokkaa että olisi pitänyt heti tehdä huostaanotto. Ei mitään apua mistään.

Onko kukaan yrittänyt puhua koskaan lapsuudestaan vanhempien kanssa? Minä olen kerran ja siitä vanhempi sai raivarin ja kövi päälleni. Se siitä keskustelusta. Eivät myönnä mitään vaan kiistävät kaiken.

Vanhemmat erosivat kun oli pieni, jatkoivat kuitenkin dokaamista ja sekoilua yhdessä. Kotona ei oikein koskaan tietänyt mistä tuuli. Usein ketään ei ollut kotona, en tiennyt missä ne oli ja milloin tulisi takaisin. Jääkaapissa ei ollut ruokaa. Vanhemmat, varsinkin äiti oli vastenmielinen humalassa.

Varasteli kaupasta kun oltiin lapset mukana ja sai raivarit kun jäi kiinni, se oli niin noloa. Häpesin perhettäni niin paljon. Kavereilla oli hyvät menestyvät kodit ja vanhemmat, ihmettelin vieraillessani miten joillain voi olla noin montaa eri pakettia muroja! Meillä ei ollut koskaan. Muistan kun kaverilla risifrutti tuntui luksukselta.

Koskaan ei kukaan kysynyt kotona tuliko läksyä. Jos en osannut, veli teki ne puolestani. Häpesin jos vanhemmat tuli koulun juhliin. Kerran olin aamulla lähdössä kouluun ja koe piti palauttaa, siitä puuttui äidin allekirjoitus. En saanut äitiä hereille kun oli niin sekaisin. Lopulta isä laittoi allekirjoituksen ja puhelin numeron johon opettaja voi soittaa, jos ihmettelee miksi siinä on isän nimi. Rukoilin sydämeni pohjasta ettei opettaja soita.

Minulle ei ikinä lapsena puhuttu mitään ja olin kuin ilmaa. Sain ruokaa, vaatteet pestiin ja ulkoisesti kaikki oli hyvin, mutta olin todella yksinäinen ja välit olivat todella etäiset. Tunteita ei saanut näyttää eikä niistä puhuttu. Mistään ei puhuttu. Minua ei ikinä halattu tai huomioitu oikeasti mitenkään. Olo oli kuin eläimellä. En tiedä vanhemmistani muuta kuin nimet ja ammatit, vaikka olen jo 23. En todellakaan aio tehdä omia lapsia ja oma elmäntilanne on huono kun töissäkin olen ollut vain pätkähommissa vaikka koulutusta löytyy.

Mulla oli mielestäni ihan onnellinen lapsuus. Mutta joku mainitsi tuolla, että hampaiden hoidosta ei välitetty. Ei meilläkään. En muista vanhempieni harjanneen hampaitaan juuri koskaan.

Olen alkanut harjaamaan hampaitani säännöllisesti vasta nykyisen mieheni tavattuani eli kohta 10v sitten ja olen hieman yli 30..

Vasta tämä keväänä mulle tuli mieleen, että ehkä se eksän äiti aikoinaan huomasi tämän ja osti siksi meille sähköhammasharjat joululahjaksi aikoinaan. Kuinka paljon huono hammashygienia on vaikuttanut mun kaverisuhteisiin ja siihen, etten ollut koskaan erityisen suosittu. En ole juuri missään väleissä kenenkään entisen koulukaverin tai opiskelukaverin kanssa.

Kyllä meilläkin pestiin hampaita silloin kun olin ihan pieni mutta jossain välissä se jäi.

Muistan rippikoulussa ihmetelleen, miksi kaikki säntäsivät illalla yhdessä vessaan pesemään hampaita.

Vierailija kirjoitti:

Yksi esimerkki vain omasta elämästäni.

Revin hiuksia päästäni ahdistavien kotiolojen vuoksi ja vanhemmat kyllä tiesivät sen mutta eivät välittäneet.

Neuvolasta minut kuitenkin passitettiin johonkin ihotautiosastolle tutkimusjaksolle kaljuuntumisen vuoksi.

Mitään elimellistä syytä ei löytynyt (no eipä tietenkään) mutta sairaalajakso oli ihanan turvallista aikaa, vaikka "normaali" 3-v kai pitäisi tuntea eroahdistusta/ikävää tai jotain.

Sairaalajakson jälkeen kotiutus eikä mikään kotona muuttunut.

Olisi vaan niin lohdullista tietää, että nykyään kaltaiseni pikkuinen saisi samassa tilanteessa huostaanoton ja psykiatrista apua.

Tuntuu, että koko yhteiskunta petti minut ja päästi putoamaan. Ketään ei loppujen lopuksi kiinnostanut se lapsi, joka olin. Tämä on ehkä minusta surullisinta.

Surullisia tarinoita. Olen pahoillani kaikkien teidän puolesta.

 

Lapsi saa onneksi apua, jos selviää, että häntä kaltoinkohdellaan. Hänen puolestaan saatetaan tehdä jopa rikosilmoitus.

Itse olen joutunut vasta aikuisella iällä tekemisiin hoitohenkilökunnan kanssa, vaikka tässä ketjussa esiin tulleet asiat ovat hyvin tuttuja. Minulle sanottiin psykiatrisella suoraan etteivät auta minua tekemään rikosilmoitusta eräässä asiassa  ja se on vaan hyväksyttävä, jos joku päätyy itsemurhaan. Luulen tuon ihmisen tarkoittaneen minua. Kävin siellä apua saamassa, mutta en saanut puhua asiasta, jonka takia avun piiriin jouduin. Olin ennen tuota joutunut myös putkaan itsemurhavaaran takia.

Olen samaa mieltä kanssasi, ettei ketään loppujen lopuksi kiinnosta pätkän vertaa, ei lapsena, tai aikuisena. Vika on minussa, koska minulle on tapahtunut mitä on tapahtunut. Kenenkään ei kuuluisi olla vankilassa sillä mentaliteetilla, koska vika on uhrissa. 

Itse olen päätymässä itsemurhaan nyt 40 ikäisenä. 4 vuotta sitten minua kohtaan tehtiin todella ikävä rikos. Tekopaikka ja tekijä olivat sellaisia, joissa ei mitään sellaista sairasta pitäisi tapahtua. Sen jälkeen tapahtumat olivat absurdeja. Ihan kuin koko universumi olisi viestittänyt ettei minun kuulu enää todellakaan olla täällä. En ole ikinä halunnut kenellekään pahaa, en ikinä ajatellut kenestäkään pahaa, ollut avulias,. tehnyt työni ja muiden työt myös, ollessani nopeampi, maksanut veroni, kouluttautunut, auttanut muita siellä missä voin, lahjoittanut rahaa auttaakseni, ollut vaatimaton, kierrättänyt, koittanut olla hyvä potilas, lapsi, sisarus. Silti minua on loukattu sillä tavalla etten enää voi elää asian kanssa. Poliisille en uskalla  mennä, koska kuka nyt putkassa ollutta mentaalitapausta tässä maailmassa haluaisi auttaa. Ketään ei kiinnosta. Silti ei saisi tehdä itsemurhaa. Miksi?  

Totuus on se, että vasta sitten muut ymmärtävät kun heille tapahuu samoin tai jotakin kamalampaa. Sitten he heräävät, että joku pahuus voi olla totta. Ennen sitä apua on vaikea saada mistään. Ihmisiä kiinnostaa vain sosiaalipornon vuoksi, ei sen takia, että haluaisivat auttaa aikuista millään tavalla. Toivottavasti nykyään sentään lapset saavat apua matalammalla kynnyksellä... en tiedä... Lasten ei pitäisi kärsiä ihmishirviöiden puuhastelusta.

Vierailija kirjoitti:

Olin lapsi kasarilla varakkaassa virkamiesperheessä. Vanhempia ei kiinnostanut lapset lainkaan. Koulutehtävissä ei koskaan autettu, vanhempinilloissa ei käyty, ongelmissa (kiusaaminen) ei autettu, sanottiin vaan että oma syy.

Harrastuksia ei ”annettu” pitää, mihinkään ei kuskattu. Jos tuli joku pipi (siis vaikka kaaduin ja tuli verta polvesta) niin karjuttiin että saa^ana tur-pa kiinni ja läimäytettiin päähän.

Jos maitolasi kaatui sai tukkapöllyä, jos kengät oli jätetty eteiseen ”väärin” sai läimäytyksen, jos itki sai luunapin, jos nauroi kovaa sai luunapin.

Yksin sai olla aina, huolista ei saanut kertoa, mistään ei lohdutettu. Koskaan ei sanottu mitään kaunista, en ole ikinä saanut kuulla esim että ”olet rakas” tai ”olet tärkeä”.

Naiseksi kasvamisessa ei mitään tukea, ei kerrottu menkoista, ei annettu rahaa siteisiin, vessapaperia piti taitella housuun. Sitten kyllä raivottiin ja huudettiin jos oli tullut ohivuoto lakanalle. Äiti itselleen hankki siteet mutta ei lapselle, lapsen piti käyttää vessapaperia...

Uusia vaatteita ei saanut, serkun vanhoilla mentiin. Kaikesta kitsasteltiin, ei haluttu ostaa luistimia tai suksia. Joulu- ja synttäriöahjaksi sai sukkia ja shampoota.

Kotoa piti muuttaa kun täytti 18. Tästä alettiin puhumaan jo pari vuotta aikaisemmin ja ilmoitettiin että omillasi olet sitten ja missään ei auteta.

Ja niin kävi, kotoa piti muuttaa, ilman rahaa ja tukea, itse piti maksaa lukio loppuun iltatyöllä ja hommata vuokra-asunto.

Tän jälkeen vanhemmat eivät enää pitäneet yhteyttä. Jouluksi ei saanut mennä kotiin, korkeintaan soittivat pari kertaa vuodessa. Ikäänkuin täydellinen ”hylkääminen”.

Tätä se on ollut sitten loppuelämä, esim hääni ei kiinnostaneet heitä, lasteni syntymät ei myöskään. Eivät tulleet ristiäisiin, eivät halua nähdä lapsenlpsiaan ja tietenkään eivät vahingossakaan ole auttaneet mitenkään.

Tällaisia koteja usein pidetään ”rupusakki” koteina mutta mun vanhemmat oli ihan hyvissä töissä. Epäilen että tekivät lapsia ihan vain sosiaalisen paineen takia, tippakaan eivät lapsistaan välittäneet.

Nyt nämä boo-merit ovat 68 ja 70 ja katkeria. Kuulemma tuli niin kiittämättömät lapset ja vaikka tekivät kaikkensa ja antoivat paljon (hah) niin kokevat nyt että LAPSET ovat epäonnistuneita. Eivät edelleenkään soittele tai halua tavata mutta katkeria haukkumiskirjeitä ovat lähetelleet. En ymmärrä miksi, he itse ovat aina halunneet elää niinkuin heillä ei lapsia olisi olemassakaan. Boo-merit :)

Jollain tapaa esim. alkoholin takia huonot vanhemmat on helpompi ymmärtää kuin tällaiset. En ole varma miksi. Ehkä siksi että ahdistus ja viha on tunteina helpompi ymmärtää, mutta kylmyys ja välinpitämättömyys ei.