Minkälaista lasten elämä on perheissä, missä vanhempia ei kiinnosta?

Lapsi asuu arkisin äidin luona. Koko etäopiskelun ainana lapsi ei ole opiskellut lainkaan, koska äiti ei ole viitsinyt hakea tehtäviä tai vastata opettajan puheluihin. Lapsi pelaa paljon pleikkaria ja kun hänen peliaikansa on loppu hän jatkaa puhelimella pelailua tai youtubevideoiden katsomista.

Hampaat on usein harjaamatta, taaperoikäisenä jouduttu ensimmäiset pahasti reikiintyneet hampaat poistamaan. Talvikengät olivat usean vuoden ajan samat eli olivat viimeisenä talvena jo aivan liian pienet. Seuraavat kengät olivatkin sitten 2 numeroa liian isot.

Perheen tunne-elämää on osaa ulkopuolisena kuvailla mutta sen tiedän, ettei äiti juuri mitään tee lapsensa kanssa yhdessä. Niin surullista, ettei välitä lainkaan lapsensa tulevaisuudesta. Ei ole kuitenkaan päihdeongelmaa tai muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on yksi lapsen koulun kautta tuttu perhe, jossa on monta pientä lasta. Yksi heistä samalla luokalla oman lapseni kanssa ja siksi on ollut välillä meillä kyläilemässä. Lapsi on ihmetellyt, kun meillä on ruoka-ajat, kotiintuloajat, nukkumaanmenoajat yms. arjen rutiinit. Ja että meillä halutaan tietää, missä lapsi on, kenen kanssa ja mitä tekemässä. Nämä oli kaikki hänelle ihan uutta. Samoin kuin se, että meillä jutellaan ja hassutellaan lasten kanssa ja myös halataan. Tosi surullista. Tämä perhe on muuttanut lähi-idästä Suomeen. Päällisin puolin vaikuttavat ihan ”normaaleilta” ja ystävällisiä ja uskontonsa vuoksi tuskin on päihdeongelmastakaan kysymys. Mutta joku sielläkin vanhemmuudessa on pahasti pielessä. Ei ole ”rajoja eikä rakkautta”.

Tämä kuulostaa tutulta. Omassa lapsuudenperheessä ei paljon ruoka-ajoista välitetty, syötiin milloin syötiin ja sitä mitä sattui olemaan. Nukkumaan milloin huvitti.

Vanhemmat jättivät yksin ja lähtivät ryyppäämään. Ekan kerran olin ekaluokalla kun näin kävi. Onneksi eivät sentään kotona ryyppänneet.

Koulunkäyntiä ei valvottu, ei tv-ohjelmia, ei mitään. Ainoat kerrat kun minut huomattiin, oli kun tein jotain pahaa. Luulin pitkään, että kaikkien kotona lapsille annetaan selkään remmillä.

Miksi ihmisten pitää tehdä lapsia, jos niistä ei haluta pitää huolta? Mulla on vielä viisikymppisenä olo, että pitää tehdä jotain ilkeää että huomattaisiin. Kiitoksia en osaa ottaa vastaan, koska äitini aina sanoi ettei minusta mitään tule ja miehet haluavat vain panna jos ovat mukavia. Tiedän ettei niin ole mutta silti välillä kun joku mies puhuu jotain minulle, niin äiti huutaa päässäni että se sanoo mitä vaan että saa sut sänkyyn.

Mites sinne psykoterapiaan pääsikään?.

Minut ja siskoni jätettiin yksin kotiin, kun olimme alle kouluikäisiä. Kuulema "kipaistaan vaan kiskalla".

Aika kului ja kului. Kun aurinko alkoi laskea ja tulla pimeää, alkoi todellinen hätä iskeä.

Olin tuolloin ehkä 4 vuotias, mutta muistan edelleen sen hädän. Se ei unohdu koskaan.

Sossuna näen kyllä kaikenlaista.

Yleisin ja lievin muoto on, kun lapsen persoonaa ei huomata. Vähätellään lapsen pelon ja ahdistuksen kohteita, ei välitetä hänelle tärkeistä asioista. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä polarisoidummaksi erot vanhemman ja lapsen välillä muuttuvat. Lopulta lapsi on ”ongelmanuori”, ja vanhemmat heittävät kädet ilmaan. Sanovat, ettei kukaan pärjää lapsen kanssa, vaikka todellisuudessa tuskin tuntevat omaa lastaan. Jos ei mahdu muottiin niin heti on ongelma.

Sitten on tietysti vanhempia, joilla itsellä on kaikki mahdollinen materia, mutta oman lapsen hiuksia ei jakseta harjata. Osalla on varaa näihin taulutelevisioihin ja ripsipidennyksiin, toisilla taas ei. Mutta yhteistä on, että vanhemmat kyllä tunnistavat ja täyttävät omat tarpeensa. Lapsen ajatellaan pärjäävän omillaan. Hän ei ole vielä ansainnut mitään luksusta.

Olen käynyt perheissä, joissa vanhemmilla oikein hyvät tulot, mutta lapsi kulkee talvellakin rikkinäisissä lenkkareissa, vuoteessa ei ole lakanoita, ruokaa ei tehdä kuin itselle ja lapset sitten lämmittävät jotain jos nälkä iskee.

Ja useimmat ”normaalit” vanhemmat puolustavat, että kyllähän lapset pukevat päällensä mitä sattuu, repivät lakanat yöllä kieriessään sängyssä ja nurisevat aina miten pahaa ruokaa äiti on taas laittanut. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, vaan vanhempien täydellisestä kyvyttömyydestä asettua lapsensa asemaan tai tunnistaa häntä ihmisenä, jolla on myös toiveita ja mieltymyksiä.

Välinpitämättömät vanhemmat oli ERITTÄIN yleisiä 70-80 luvulla.

Kysyjä varmaan haluaa kysymyksellään täyttää vain tiedonjanonsa. Se ei tarkoita, että ap tekisi asialle jotain. Riittää, että ymmärtää ja tekee tiedollaan jatkossa omia mielipiteitä, joita sitten jalostaa mieleisekseen. Omalla tavalla ymmärrän ap topimintatapaa, koska olen tehnyt sitä itsekin. Kyselin täällä joskus uskonnosta ja valitettavasti se päätyi kirkosta eroamiseen, mutta tämä tieto ei tässä olennaista.

Naapurin uraperheen lapselle koulujen avaaminen on varmaan pelastus. Se on meille naapureillekin, koska poika turvautuu meihin ja välillä tehtäviään tehdessä kyselee meiltä apua. "En saa isää/äitiä kiinni". Poika myös päivisin pummi kyytejä kylille, jotta pääsee hakemaan pikaruokansa. Hän myös kuuntelee musiikkia melko kovalla ja se kuuluu seinänaapureille.

Toisessa perheessä äidillä on a-ongelma. Tai no nyt sekin outo käytös selvisi tämän myötä. Äiti on kotiäitinä 4 lapselle ja mies työkseen matkustelee paljon autolla. Se tarkoitti ennen koronaa sitä, että äiti tissutteli sen aikaa kun tenavat oli koulussa ja nyt lapset ovatkin kotona. Tämä selitti sen, miksi äiti lähti "asioille" aamuisin ja palasi sopivasti iltapäiväksi, kun isä tuli kotiin. Homma purkautui sillä, kun äiti kärähti pari viikkoa sitten ratista keskellä päivää.

Kolmas tapaus on tuttavani kertoma, jossa lapset pitivät toisistaan huolta. Kouluruoka oli heidän pelastus ja pakopaikka päivisin. Lasten paras hetki kotona oli, kun molemmat sammuivat illalla. Tämän koronan aikana tämäkin paljastui ja nyt lastensuojelu on käynyt ovella.

Opettajatuttavani myös kertonut, miten jotkut oppilaat katosivat etäopiskelun jälkeen. Heistä ei kuulunut enää mitään ja pelkäävät, etteivät pääse seuraavalle luokalle. He vain katosivat eikä kukaan tiedä missä he ovat.

Haluan myös itse ymmärtää niitä, jotka täällä uskovat ja siitä puhuvat, ettei ongelmia ole. Ja niitä, jotka perustelevat tai vähättelevät näitä "ääritapauksia". Kyllä niitä on enemmän, kuin niitä tulee julki. Osa osaa peittää jälkensä melko hyvin. Opettajatuttavani on itsekin herännyt tähän ongelmaperheiden määrään. Niitä voi joissakin kouluissa olla jopa 15% oppilaista, joiden kanssa ollut vaikea saada kontaktia. Nyt ei sitten puhuta enää mistään pienestä ongelmasta, jos näin on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin viidentoista vuoden ajan on jo ollut havaittavissa huoltajien välinpitämättömyys lapsiaan kohtaan. Välinpitämättömyys näkyy yleensä niin, että lapsen annetaan mennä ja tulla miten hän itse haluaa eikä hänen käytökseensä tai koulunkäyntiinsä kiinnitetään mitään huomiota, tai jos kiinnitetäänkin, niin hyvin vähän. Tästähän on ollut vuosien aikana silloin tällöin jotain "juttua" jopa valtamediassa, mutta ne jutut ovat valitettavasti painuneet unholaan.

Ongelmat alkoivat ilmaantumaan silloin, kun "kukkahatut" päättivät, että lapsille ei saisi pitää enää kuria (varsinkin opettajana/koulunkäyntiavustajana toimineet tietävät ja ymmärtävät tämän). Hyvin moni huoltaja sitten lopetti lähes täysin huollettavistaan välittämisen ja tavallaan ulkoistivat kasvatuksen ulkopuolisille, esimerkiksi juuri opettajille. tässä vaiheessa opettajilta kuitenkin oli kielletty kurin pito.

Jo nykypäivänä ongelmat ovat selkeästi nähtävissä - nuoret ovat uusavuttomia, huonokäytöksisiä ja suorastaan tyhmiä (hyvänä esimerkkinä tulosten romahtaminen PISA-testeissä). Tilanne tulee tästä vain pahenemaan. Tämä todellinen ongelma on ollut pitkään tabu, mutta toivottavasti asiaan herätään viimein.

Erityisoppilaat saavat olla ja häiriköidä kaikkia. Kaikkien oppimisrauha vaarannetaan 1 hankalan tapauksen takia. Niin... miksi näitä häiriköitä ei laiteta erityisluokille...

Erityisluokkia ei ole olemassakaan vaan kaikki on integroitu samoille luokille. Halutaan välttää ongelmalasten ja nuorten leimaamista . Jos ollaan rehellisiä niin tavoite on säästää kuluissa.

surkeaa

Tällaisessa kodissa kasvanut ilmoittautuu! Terapiassa olen tällä hetkellä kompleksin PTSD:n vuoksi, mikä kehittyy turvattomasta lapsuudesta ja kiintymussuhteesta. Lisäksi on masennusta, ahdistusta ja dissosiaatiota.

Isä lähti kun olin pieni ja jäin äidin kanssa kaksin. Äiti puolestaan oli rikkinäisestä perheestä ja kasvanut niin kieroon, ettei nähnyt mitään ongelmaa meidän "perheessä". Ei koskaan ollut lämpimiä sanoja tai tekoja, välittämistä ei osoitettu mitenkään, sain selkääni pikkujutuista, kanssani ei koskaan tehty mitään, ei kiinnostanut missä menin tai miksi tulin parkuen koulusta kotiin (kiusattiin). Jos halusin halin, en todellakaan saanut. Jos halusin että äiti olisi vaikka tehnyt palapeliä kanssani, ei todellakaan suostunut. Yleensäkin jos ikinä ilmaisin haluavani tai tarvitsevani mitään, äiti suorastaan suuttui. Pyytelin usein äidiltä pienillä kirjeillä ja piirustuksilla anteeksi, joko olemassaoloani tai sitä ettei hän pidä minusta. Äiti ei koskaan reagoinut niihin millään tapaa.

Kaikessa piti myös suoriutua hyvin ilman opetusta. Esim. koulun kanssa en saanut apua, mutta pidin opiskelusta joten sain helposti kympin todistuksia, joita kehuttiin pitkin kyliä. Ei suinkaan minun saavutuksinani vaan äidin. Kuitenkin tuntui ettei mikään riittänyt, edes kun valmistuin maisteriksi ei tullut mitään onnittelua.

Emme ole väleissä. Surettaa kuinka äitini lisäksi lapsuudessa ei ollut muita aikuiskontakteja (äiti katkoi välit kaikkiin sukulaisiin) enkä saanut edes harrastaa mitään, että olisi jotain positiivista saanut kokea. Äiti vaan edelleen jauhaa kuinka HÄNEN lapsuutensa oli niin kamalaa ettei kukaan ymmärrä, mutta ei suostu näkemään omaa vanhemmuuttaan yhtään negatiivisessa valossa.

N29

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin viidentoista vuoden ajan on jo ollut havaittavissa huoltajien välinpitämättömyys lapsiaan kohtaan. Välinpitämättömyys näkyy yleensä niin, että lapsen annetaan mennä ja tulla miten hän itse haluaa eikä hänen käytökseensä tai koulunkäyntiinsä kiinnitetään mitään huomiota, tai jos kiinnitetäänkin, niin hyvin vähän. Tästähän on ollut vuosien aikana silloin tällöin jotain "juttua" jopa valtamediassa, mutta ne jutut ovat valitettavasti painuneet unholaan.

Ongelmat alkoivat ilmaantumaan silloin, kun "kukkahatut" päättivät, että lapsille ei saisi pitää enää kuria (varsinkin opettajana/koulunkäyntiavustajana toimineet tietävät ja ymmärtävät tämän). Hyvin moni huoltaja sitten lopetti lähes täysin huollettavistaan välittämisen ja tavallaan ulkoistivat kasvatuksen ulkopuolisille, esimerkiksi juuri opettajille. tässä vaiheessa opettajilta kuitenkin oli kielletty kurin pito.

Jo nykypäivänä ongelmat ovat selkeästi nähtävissä - nuoret ovat uusavuttomia, huonokäytöksisiä ja suorastaan tyhmiä (hyvänä esimerkkinä tulosten romahtaminen PISA-testeissä). Tilanne tulee tästä vain pahenemaan. Tämä todellinen ongelma on ollut pitkään tabu, mutta toivottavasti asiaan herätään viimein.

Erityisoppilaat saavat olla ja häiriköidä kaikkia. Kaikkien oppimisrauha vaarannetaan 1 hankalan tapauksen takia. Niin... miksi näitä häiriköitä ei laiteta erityisluokille...

Erityisluokkia ei ole olemassakaan vaan kaikki on integroitu samoille luokille. Halutaan välttää ongelmalasten ja nuorten leimaamista . Jos ollaan rehellisiä niin tavoite on säästää kuluissa.

Suomeen pitäisi luoda järkevä etäperuskoulu. Moni lapsi loistaa etäopinnoissa. Kokeet käytäisiin tekemässä vain valvotuissa tiloissa ja liikuntaa, kuvataidetta, kotitaloutta voisi myös käydä harjoittelemassa paikanpäällä. Moni oppii kotona paremmin, kun ei ole kiusaavia häiriköitä vieressä mölyämässä kokoajan. Tällä saataisiin ehkä luokkakokoja näillä tärkeillä tunneilla myös pienemmiksi, jotta olisi enemmän resursseja hoitaa ongelmia ja opetusta tunnin aikana.

Vierailija kirjoitti:

Tällaisessa kodissa kasvanut ilmoittautuu! Terapiassa olen tällä hetkellä kompleksin PTSD:n vuoksi, mikä kehittyy turvattomasta lapsuudesta ja kiintymussuhteesta. Lisäksi on masennusta, ahdistusta ja dissosiaatiota.

Isä lähti kun olin pieni ja jäin äidin kanssa kaksin. Äiti puolestaan oli rikkinäisestä perheestä ja kasvanut niin kieroon, ettei nähnyt mitään ongelmaa meidän "perheessä". Ei koskaan ollut lämpimiä sanoja tai tekoja, välittämistä ei osoitettu mitenkään, sain selkääni pikkujutuista, kanssani ei koskaan tehty mitään, ei kiinnostanut missä menin tai miksi tulin parkuen koulusta kotiin (kiusattiin). Jos halusin halin, en todellakaan saanut. Jos halusin että äiti olisi vaikka tehnyt palapeliä kanssani, ei todellakaan suostunut. Yleensäkin jos ikinä ilmaisin haluavani tai tarvitsevani mitään, äiti suorastaan suuttui. Pyytelin usein äidiltä pienillä kirjeillä ja piirustuksilla anteeksi, joko olemassaoloani tai sitä ettei hän pidä minusta. Äiti ei koskaan reagoinut niihin millään tapaa.

Kaikessa piti myös suoriutua hyvin ilman opetusta. Esim. koulun kanssa en saanut apua, mutta pidin opiskelusta joten sain helposti kympin todistuksia, joita kehuttiin pitkin kyliä. Ei suinkaan minun saavutuksinani vaan äidin. Kuitenkin tuntui ettei mikään riittänyt, edes kun valmistuin maisteriksi ei tullut mitään onnittelua.

Emme ole väleissä. Surettaa kuinka äitini lisäksi lapsuudessa ei ollut muita aikuiskontakteja (äiti katkoi välit kaikkiin sukulaisiin) enkä saanut edes harrastaa mitään, että olisi jotain positiivista saanut kokea. Äiti vaan edelleen jauhaa kuinka HÄNEN lapsuutensa oli niin kamalaa ettei kukaan ymmärrä, mutta ei suostu näkemään omaa vanhemmuuttaan yhtään negatiivisessa valossa.

N29

❤️

Veljelläni oli lapsena kaveri, jonka äitiä (yh) ei kiinnostanut hänen menonsa lainkaan. Tuo poika saattoi kiivetä yöllä palotikkaita pitkin veljen ikkunaan koputtamaan ja olla sitten meillä vaikka 3 yötä putkeen ilman että kukaan kyseli perään. Mitään kännyköitä ei siis ollut mutta tämä poika asui ihan naapurustossa, että olisi luullut äidin edes vähän kierrelleen katsomassa että mihinkähän se poika taas meni. Ja oli silloin 7-9-vuotias. Vaatteet aina rikki ja laiha kuin luuranko, usein silmä mustana tai huuli halki.

Lasuja heistä kyllä tehtiin mutta poikaa ei otettu jostain syystä koskaan huostaan. Varasteli kioskilta ruokaa nälkäänsä ja pari vuotta myöhemmin poltti jo tupakkaa ja aloitti juomisen. Pikkurikkeitä, automurtoja ja sen sellaisia harrasti. Teininä jäi koukkuun erääseen huumeeseen ja hiljattain kuulin että lähti parikymppisenä linnaan jostain pahoinpitelystä, vapauduttuaan meni vaan huonompaan kuntoon ja pari kk sitten kuoli yliannostukseen, 24-vuotiaana. Eipä ollut kovin hehkeä elämä pojalla :(

Onpa surullisia juttuja täällä. :(

Samat kasvatusmallit sukupolvelta toiselle.

Turha toistaa samoja, mitä muut jo maininneet. Yleisesti, minulla ei lapsena ollut (=saanut olla) ollenkaan persoonaa, olin vain joku tyyppi jonka vanhemmat näki omien lasiensa kautta. Minun oikeaan persoonaan he eivät ikinä edes yrittäneet tutustua, en esim. usko että kumpikaan olisi osannut koskaan vastata kysymyksiin lempiasioistani tai peloistani. He muodostivat itse kuvan minusta, jolla ei ollut mitään kytkostä todellisuuteen. Esim. ala-asteella olin erittäin kiltti lapsi, ja 11-vuotiaana äitini mm. epäili minun olevan raskaana ja käyttävän suonensisäisiä huumeita... Tämä jatkui aikuisuuteen saakka, siihen, kun itse katkaisin välit. 

Terveysongelmista ei välitetty pätkääkään, ja olen esim. hoitanut lääkärissäkäynnit itsenäisesti tokaluokkalaisesta saakka. Neljännellä umpilisäkkeeni tulehtui, ja minut vietiin hoitoon vasta VIIKON päästä, kun en enää pystynyt kävelemään. Aikuisena tilasin kaikki terveyshistoriani, ja papereiden mukaan vanhemmat olivat valehdelleet että vatsakipu alkoi vasta edellisenä päivänä. Todellisuudessa koko umpilisäke oli kuoliossa, ja pitkä pätkä suolta jouduttiin poistamaan - olin siis hengenvaarassa, ja silti he antoivat lääkärille vääriä tietoja.

Muistan, kuinka sairaalassa viettämäni viikon aikana tunsin olevani turvassa, ja olin ihan häkeltynyt hoitajien ystävällisyydestä. Esim. kun pari päivää leikkauksesta sain kävellä vessaan, hoitaja tuli sinne avuksi - en ymmärtänyt ollenkaan miksi, koska jotenkun pääsin sinne itse kenkkaamaan. Vasta aikuisena olen tajunnut, että 10v lapsi yksin sairaalassa tarvitsee ja ansaitsee huolenpitoa. Esim. isäni kävi katsomassa minua viikon aikana kerran, ja kotiin menimme bussilla kun hän ei viitsinyt lähteä hakemaan autolla (sairaalasta oli bussiasemalle noin km kävelymatka, ja tuskin olisin saanut kävellä niin pitkälti...)

Vastaavia tarinoita voisin kertoa loputtomasti. Seurauksina kaikista laiminlyonneistä en ole ikinä saanut kavereita, en varmaan vaan osaa "olla normaalisti" ihmisten kanssa koska vanhemmat olivat hyvin eristäytyneitä, eikä minua mitenkään kannustettu sosiaaliseksi (esim. mitään ei saanut harrastaa). Kaikki ihmissuhdetaitoni olen oppinut kirjoista ja tv:stä. Itse en näe millä lailla olen outo, tämä lienee jokin niin syvällä oleva outous ettei siitä saa kiinni mutta muut sen vaistoavat. 

Minulla vei pitkään oppia pitämään itsestäni huolta, esim. niinkin pienissä asioissa kuin kehtaako ostaa parempaa jogurttia tai "hienompia" vaatteita. Ennakko-oletukseni on, ettei kukaan pidä minusta ja ikävä kyllä huonot kokemukset esim. kaverittomuudesta ovat vuosien mittaan vain vahvistaneet tätä kokemusta. Rehellisesti, omasta mielestäni olen ihan loistotyyppi, joten kyse ei ole siitä että huono itsetunto ajaisi muut pois - olen vain jotenkin niin syvältä "outo", etteivät ihmiset pidä minusta, enkä usko että sille voi tehdä mitään. En osaa enkä halua alkaa näyttelemään muunlaista.

Vierailija kirjoitti:

Turha toistaa samoja, mitä muut jo maininneet. Yleisesti, minulla ei lapsena ollut (=saanut olla) ollenkaan persoonaa, olin vain joku tyyppi jonka vanhemmat näki omien lasiensa kautta. Minun oikeaan persoonaan he eivät ikinä edes yrittäneet tutustua, en esim. usko että kumpikaan olisi osannut koskaan vastata kysymyksiin lempiasioistani tai peloistani. He muodostivat itse kuvan minusta, jolla ei ollut mitään kytkostä todellisuuteen. Esim. ala-asteella olin erittäin kiltti lapsi, ja 11-vuotiaana äitini mm. epäili minun olevan raskaana ja käyttävän suonensisäisiä huumeita... Tämä jatkui aikuisuuteen saakka, siihen, kun itse katkaisin välit. 

Terveysongelmista ei välitetty pätkääkään, ja olen esim. hoitanut lääkärissäkäynnit itsenäisesti tokaluokkalaisesta saakka. Neljännellä umpilisäkkeeni tulehtui, ja minut vietiin hoitoon vasta VIIKON päästä, kun en enää pystynyt kävelemään. Aikuisena tilasin kaikki terveyshistoriani, ja papereiden mukaan vanhemmat olivat valehdelleet että vatsakipu alkoi vasta edellisenä päivänä. Todellisuudessa koko umpilisäke oli kuoliossa, ja pitkä pätkä suolta jouduttiin poistamaan - olin siis hengenvaarassa, ja silti he antoivat lääkärille vääriä tietoja.

Muistan, kuinka sairaalassa viettämäni viikon aikana tunsin olevani turvassa, ja olin ihan häkeltynyt hoitajien ystävällisyydestä. Esim. kun pari päivää leikkauksesta sain kävellä vessaan, hoitaja tuli sinne avuksi - en ymmärtänyt ollenkaan miksi, koska jotenkun pääsin sinne itse kenkkaamaan. Vasta aikuisena olen tajunnut, että 10v lapsi yksin sairaalassa tarvitsee ja ansaitsee huolenpitoa. Esim. isäni kävi katsomassa minua viikon aikana kerran, ja kotiin menimme bussilla kun hän ei viitsinyt lähteä hakemaan autolla (sairaalasta oli bussiasemalle noin km kävelymatka, ja tuskin olisin saanut kävellä niin pitkälti...)

Vastaavia tarinoita voisin kertoa loputtomasti. Seurauksina kaikista laiminlyonneistä en ole ikinä saanut kavereita, en varmaan vaan osaa "olla normaalisti" ihmisten kanssa koska vanhemmat olivat hyvin eristäytyneitä, eikä minua mitenkään kannustettu sosiaaliseksi (esim. mitään ei saanut harrastaa). Kaikki ihmissuhdetaitoni olen oppinut kirjoista ja tv:stä. Itse en näe millä lailla olen outo, tämä lienee jokin niin syvällä oleva outous ettei siitä saa kiinni mutta muut sen vaistoavat. 

Minulla vei pitkään oppia pitämään itsestäni huolta, esim. niinkin pienissä asioissa kuin kehtaako ostaa parempaa jogurttia tai "hienompia" vaatteita. Ennakko-oletukseni on, ettei kukaan pidä minusta ja ikävä kyllä huonot kokemukset esim. kaverittomuudesta ovat vuosien mittaan vain vahvistaneet tätä kokemusta. Rehellisesti, omasta mielestäni olen ihan loistotyyppi, joten kyse ei ole siitä että huono itsetunto ajaisi muut pois - olen vain jotenkin niin syvältä "outo", etteivät ihmiset pidä minusta, enkä usko että sille voi tehdä mitään. En osaa enkä halua alkaa näyttelemään muunlaista.

❤️

Vierailija kirjoitti:

Turha toistaa samoja, mitä muut jo maininneet. Yleisesti, minulla ei lapsena ollut (=saanut olla) ollenkaan persoonaa, olin vain joku tyyppi jonka vanhemmat näki omien lasiensa kautta. Minun oikeaan persoonaan he eivät ikinä edes yrittäneet tutustua, en esim. usko että kumpikaan olisi osannut koskaan vastata kysymyksiin lempiasioistani tai peloistani. He muodostivat itse kuvan minusta, jolla ei ollut mitään kytkostä todellisuuteen. Esim. ala-asteella olin erittäin kiltti lapsi, ja 11-vuotiaana äitini mm. epäili minun olevan raskaana ja käyttävän suonensisäisiä huumeita... Tämä jatkui aikuisuuteen saakka, siihen, kun itse katkaisin välit. 

Terveysongelmista ei välitetty pätkääkään, ja olen esim. hoitanut lääkärissäkäynnit itsenäisesti tokaluokkalaisesta saakka. Neljännellä umpilisäkkeeni tulehtui, ja minut vietiin hoitoon vasta VIIKON päästä, kun en enää pystynyt kävelemään. Aikuisena tilasin kaikki terveyshistoriani, ja papereiden mukaan vanhemmat olivat valehdelleet että vatsakipu alkoi vasta edellisenä päivänä. Todellisuudessa koko umpilisäke oli kuoliossa, ja pitkä pätkä suolta jouduttiin poistamaan - olin siis hengenvaarassa, ja silti he antoivat lääkärille vääriä tietoja.

Muistan, kuinka sairaalassa viettämäni viikon aikana tunsin olevani turvassa, ja olin ihan häkeltynyt hoitajien ystävällisyydestä. Esim. kun pari päivää leikkauksesta sain kävellä vessaan, hoitaja tuli sinne avuksi - en ymmärtänyt ollenkaan miksi, koska jotenkun pääsin sinne itse kenkkaamaan. Vasta aikuisena olen tajunnut, että 10v lapsi yksin sairaalassa tarvitsee ja ansaitsee huolenpitoa. Esim. isäni kävi katsomassa minua viikon aikana kerran, ja kotiin menimme bussilla kun hän ei viitsinyt lähteä hakemaan autolla (sairaalasta oli bussiasemalle noin km kävelymatka, ja tuskin olisin saanut kävellä niin pitkälti...)

Vastaavia tarinoita voisin kertoa loputtomasti. Seurauksina kaikista laiminlyonneistä en ole ikinä saanut kavereita, en varmaan vaan osaa "olla normaalisti" ihmisten kanssa koska vanhemmat olivat hyvin eristäytyneitä, eikä minua mitenkään kannustettu sosiaaliseksi (esim. mitään ei saanut harrastaa). Kaikki ihmissuhdetaitoni olen oppinut kirjoista ja tv:stä. Itse en näe millä lailla olen outo, tämä lienee jokin niin syvällä oleva outous ettei siitä saa kiinni mutta muut sen vaistoavat. 

Minulla vei pitkään oppia pitämään itsestäni huolta, esim. niinkin pienissä asioissa kuin kehtaako ostaa parempaa jogurttia tai "hienompia" vaatteita. Ennakko-oletukseni on, ettei kukaan pidä minusta ja ikävä kyllä huonot kokemukset esim. kaverittomuudesta ovat vuosien mittaan vain vahvistaneet tätä kokemusta. Rehellisesti, omasta mielestäni olen ihan loistotyyppi, joten kyse ei ole siitä että huono itsetunto ajaisi muut pois - olen vain jotenkin niin syvältä "outo", etteivät ihmiset pidä minusta, enkä usko että sille voi tehdä mitään. En osaa enkä halua alkaa näyttelemään muunlaista.

Täysin samoja kokemuksia, tuota sairaalaa myöten. Minullakin oli eräs ihosairaus joka paheni niin että olin lopulta pari viikkoa liikuntakyvytön, kunnes lopulta vanhemmat vei lääkäriin josta menin suoraan taksilla eri kaupungin keskussairaalaan pariksi viikoksi. Muistan miten ihanaa oli kun eräs hoitaja katsoi minua ja sanoi että oletpa söpö (tai jotain vastaavaa) ja toi pillimehua, ei ollut tuollaisesta mitään kokemusta. Sairaalassa oli myös ihanan siistiä ja rauhallista ja itkin hirveästi kun sieltä piti lähteä pois. Vanhemmat haki ja riiteli koko matkan, minä itkin ja minulle valitettiin itkemisestä i. Kotona oli yhtä sotkuista kuin aina ennenkin eikä kukaan välittänyt. Yksi parhaimpia lapsuusmuistojani on nuo 2 viikkoa sairaalassa siteisiin käärittynä.

Minullakaan ei ole ystäviä, en silti ymmärrä miksi minua selvästikin pidetään outona. Minusta monet muut ihmiset on outoja ja silti he on suosittuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turha toistaa samoja, mitä muut jo maininneet. Yleisesti, minulla ei lapsena ollut (=saanut olla) ollenkaan persoonaa, olin vain joku tyyppi jonka vanhemmat näki omien lasiensa kautta. Minun oikeaan persoonaan he eivät ikinä edes yrittäneet tutustua, en esim. usko että kumpikaan olisi osannut koskaan vastata kysymyksiin lempiasioistani tai peloistani. He muodostivat itse kuvan minusta, jolla ei ollut mitään kytkostä todellisuuteen. Esim. ala-asteella olin erittäin kiltti lapsi, ja 11-vuotiaana äitini mm. epäili minun olevan raskaana ja käyttävän suonensisäisiä huumeita... Tämä jatkui aikuisuuteen saakka, siihen, kun itse katkaisin välit. 

Terveysongelmista ei välitetty pätkääkään, ja olen esim. hoitanut lääkärissäkäynnit itsenäisesti tokaluokkalaisesta saakka. Neljännellä umpilisäkkeeni tulehtui, ja minut vietiin hoitoon vasta VIIKON päästä, kun en enää pystynyt kävelemään. Aikuisena tilasin kaikki terveyshistoriani, ja papereiden mukaan vanhemmat olivat valehdelleet että vatsakipu alkoi vasta edellisenä päivänä. Todellisuudessa koko umpilisäke oli kuoliossa, ja pitkä pätkä suolta jouduttiin poistamaan - olin siis hengenvaarassa, ja silti he antoivat lääkärille vääriä tietoja.

Muistan, kuinka sairaalassa viettämäni viikon aikana tunsin olevani turvassa, ja olin ihan häkeltynyt hoitajien ystävällisyydestä. Esim. kun pari päivää leikkauksesta sain kävellä vessaan, hoitaja tuli sinne avuksi - en ymmärtänyt ollenkaan miksi, koska jotenkun pääsin sinne itse kenkkaamaan. Vasta aikuisena olen tajunnut, että 10v lapsi yksin sairaalassa tarvitsee ja ansaitsee huolenpitoa. Esim. isäni kävi katsomassa minua viikon aikana kerran, ja kotiin menimme bussilla kun hän ei viitsinyt lähteä hakemaan autolla (sairaalasta oli bussiasemalle noin km kävelymatka, ja tuskin olisin saanut kävellä niin pitkälti...)

Vastaavia tarinoita voisin kertoa loputtomasti. Seurauksina kaikista laiminlyonneistä en ole ikinä saanut kavereita, en varmaan vaan osaa "olla normaalisti" ihmisten kanssa koska vanhemmat olivat hyvin eristäytyneitä, eikä minua mitenkään kannustettu sosiaaliseksi (esim. mitään ei saanut harrastaa). Kaikki ihmissuhdetaitoni olen oppinut kirjoista ja tv:stä. Itse en näe millä lailla olen outo, tämä lienee jokin niin syvällä oleva outous ettei siitä saa kiinni mutta muut sen vaistoavat. 

Minulla vei pitkään oppia pitämään itsestäni huolta, esim. niinkin pienissä asioissa kuin kehtaako ostaa parempaa jogurttia tai "hienompia" vaatteita. Ennakko-oletukseni on, ettei kukaan pidä minusta ja ikävä kyllä huonot kokemukset esim. kaverittomuudesta ovat vuosien mittaan vain vahvistaneet tätä kokemusta. Rehellisesti, omasta mielestäni olen ihan loistotyyppi, joten kyse ei ole siitä että huono itsetunto ajaisi muut pois - olen vain jotenkin niin syvältä "outo", etteivät ihmiset pidä minusta, enkä usko että sille voi tehdä mitään. En osaa enkä halua alkaa näyttelemään muunlaista.

Täysin samoja kokemuksia, tuota sairaalaa myöten. Minullakin oli eräs ihosairaus joka paheni niin että olin lopulta pari viikkoa liikuntakyvytön, kunnes lopulta vanhemmat vei lääkäriin josta menin suoraan taksilla eri kaupungin keskussairaalaan pariksi viikoksi. Muistan miten ihanaa oli kun eräs hoitaja katsoi minua ja sanoi että oletpa söpö (tai jotain vastaavaa) ja toi pillimehua, ei ollut tuollaisesta mitään kokemusta. Sairaalassa oli myös ihanan siistiä ja rauhallista ja itkin hirveästi kun sieltä piti lähteä pois. Vanhemmat haki ja riiteli koko matkan, minä itkin ja minulle valitettiin itkemisestä i. Kotona oli yhtä sotkuista kuin aina ennenkin eikä kukaan välittänyt. Yksi parhaimpia lapsuusmuistojani on nuo 2 viikkoa sairaalassa siteisiin käärittynä.

Minullakaan ei ole ystäviä, en silti ymmärrä miksi minua selvästikin pidetään outona. Minusta monet muut ihmiset on outoja ja silti he on suosittuja.

Sama, minuakin suretti suuresti lähteä sairaalasta! Kerrankin joku oli kiinnostunut voinnistani ja ystävällinen. 

Ja todellakin, minusta monet suositut tyypit ovat esim. todella ilkeitä, enkä ymmärrä miksi heillä on ystäviä eikä minulla. Omat "ystävyysarvoni" ovat kotoisin esim. Maailman vahvimmasta nallesta, Ihmemies -sarjasta, ja Alfred J Kwakista, joissa kaikissa jokainen on pohjimmiltaan mukava kunhan heille on mukava, kaikkia autetaan, kenellekään ei olla ilkeitä (ja ilkimykset muuttuvat kilteiksi kunhan heille on kiltti) jne jne. Vieläkin keski-iän kynnyksellä olen usein niin naiivi, että odotan muidenkin toimivan näiden arvojen mukaan, ja petyn suuresti kun niin ei käy.

Meillä oli kotona ruoka-ajat ja hyvin tiukat rajat, mutta en saanut happea niiden rajojen sisällä ja ruoka oli pääasiassa ranskalaisia ja nakkeja. Henkisesti olin täysin yksin eikä kumpaakaan vanhempaa kiinnostanut, millainen oikeasti olen.

Isä ei osallistunut perheessä mihinkään paitsi huutamisen ja hakkaamiseen. Äiti puhui minusta jatkuvasti pahaa ja valheita muille sukulaisille (esim. kertoi minun olevan jäämässä luokalle, vaikka olin hyvä koulussa). Minua myös epäiltiin kaikesta hullusta, kuten huumeidenkäytöstä. Kavereita ei saanut olla ja sitten niiden puutteesta pilkattiin. Jouduin 12-vuotiaana rikoksen uhriksi ja jäin sen kanssa täysin yksin, vanhemmat eivät vieneet asiaa eteenpäin ja syyttivät minua tapahtuneesta. Koin lapsena kolme kertaa perheenjäsenen sairauden eikä ketään koskaan kiinnostanut, miten minä selvisin (vai selvisinkö) niiden aiheuttamista kriiseistä. Sen sijaan ilkuttiin, kun itkin äidin mennessä syöpäleikkaukseen.

Halaus kaikille teille kovia kokeneille! Vaikka itselläni on ollut onnellinen ja hyvä lapsuus, niin tunnistan kertomuksistanne paljon 40-luvulla syntyneen äitini lapsuutta. Hänet pelasti turvallinen mummu, mutta traumoja on jäänyt ja ne ovat kyllä varjostaneet koko elämää ja olen minäkin niistä heijastuksia osakseni kaikesta huolimatta saanut. Surullisemman puolen olen nähnyt hänen veljiensä perheistä, joissa serkkujeni elämä on kuin näistä kertomistanne esimerkeistä ja kaikki ne vivahteet, mitä jätätte kertomatta. Tunnistan ja tiedän kipeästi ne.

Monesti näkee täälläkin, että sukulaisia ja naapureita kehotetaan puuttumaan tilanteeseen. Mutta se ei aina ole helppoa, jos nämä vanhemmat eivät anna ja varsinkin teini-iässä lapset haluaa mieluummin kulkea omia polkujaan. Meillä on yritetty, koko muun suvun voimin. Mutta jos molemmat vanhemmat, sosiaalitoimi ja poliisi estää, niin miten voi puuttua ja pelastaa?!? Äidilläni ja tädilläni oli aina ovet auki näille serkuilleni ja paljon he olivatkin kanssamme pieninä, mutta sitten vanhemmat estivät tulemasta ja esiintyi jopa mustasukkaisuutta kun joku välitti heidän lapsistaan. Sosiaalitoimikaan ei voinut mitään, kun serkuilla oli koti, puhtaat vaatteet ja ruokaa, vaikka emotionaalisesti täysin epävakaa kasvuympäristö. Valitettavasti Suomessa ainakin vielä 90-luvulla vanhempien oikeus lapsiinsa meni ohi lasten oikeudesta tasapainoisiin välittäviin aikuisiin. Välittävistä sukulaisista huolimatta serkkujen vanhemmat kuljettivat lapsiaan mukana kaiken maailman ryyppy-, huume- ja rikollisporukoissa, jonne lapset lopulta hakeutuivat itsekin, ollakseen lähellä vanhempiaan tutussa ympäristössä.

Suku ei ole hylännyt vieläkään, vaikkei hyväksy elämäntapaa. Aikuiselle ihmiselle ei vain voi mitään. On kuitenkin aina lämmin ruoka tarjolla ja tarvittaessa yöpaikkakin. Jos tarvitsee apua esimerkiksi kyydin sairaalaan, voi aina soittaa. Rahaa ei kuitenkaan (enää) saa, kun ne menee huumeisiin. Mutta sanotaanko näin, että todellakaan kaikilla ei ole tässä maassa (tai missään) samoja mahdollisuuksia elämässä. En oikeasti yhtään ihmettele, että serkkujen elämä on mennyt niin kuin on. Syntymästä asti henkistä helv ettiä. Enkä tiedä kumpi on pahempaa, se että koti on selkeästi niin sekaisin että sosiaalitoimi ottaa huostaan vai se että perustarpeet täyttyy, mutta henkinen ilmapiiri ja meno kodin sisällä on aivan sekaisin. Tosiaan kaikki rikolliset ja päihteidenkäyttäjät eivät ole syrjäytyneitä, mitä niin helposti kuvitellaan.

Itse asuin hetken tämmöisessä perheessä. Näennäisesti kaikki oli hyvin, joten apua ei saatu. Sossua ei edes kiinnostanut.

Vanhempi on vain kaveri lapselle. Ei siis aseta mitään rajoja. Lapset tekevät missä tahansa mitä tahansa milloin tahansa. Joutuvat mm. vaaratilanteisiin kiipeilemällä missä sattuu, käyvät muiden kimppuun ja valehtelevat. Eivät syö kuin herkkuja, ja sokeripörinöissään riehuvat. Todennäköisesti terveys on jo kärsinyt, kun ei syödä ollenkaan kuituja, kasviksia tai maitotuotteita. Hygieniasta ei huolehdita, lapselle tuli mm. toistuvia tulehduksia. Hampaita pestään kerran viikossa. Käytöshäiriöitä esiintyy, Valehtelu ja muiden syyttely on heille normaalia käytöstä, asioita selvitellään mm. käräjillä. Koulusta lintsataan viikottain.

Lopulta vanhempi väsyy, eikä jaksa senkään vertaa. Tekee töitä, viettää aikaa pois kotoa ja antaa alle teini-ikäisen olla vapaasti ja tehdä mitä vaan. Apua ei myönnä tarvitsevansa, pysyttelee vaan pois. Lapsi kasvaa netin parissa, eikä ole todellisuudentajua mistään asioista. Mutta ei hätää, perheessä kaikki hyvin.

Niin paljon säälittää lapsen puolesta. Edes yksikään aikuinen ei välitä sen vertaa että puuttuisi asiaan, elämä pilalla jo.