Minkälaista lasten elämä on perheissä, missä vanhempia ei kiinnosta?

Vierailija kirjoitti:

Meillä on yksi lapsen koulun kautta tuttu perhe, jossa on monta pientä lasta. Yksi heistä samalla luokalla oman lapseni kanssa ja siksi on ollut välillä meillä kyläilemässä. Lapsi on ihmetellyt, kun meillä on ruoka-ajat, kotiintuloajat, nukkumaanmenoajat yms. arjen rutiinit. Ja että meillä halutaan tietää, missä lapsi on, kenen kanssa ja mitä tekemässä. Nämä oli kaikki hänelle ihan uutta. Samoin kuin se, että meillä jutellaan ja hassutellaan lasten kanssa ja myös halataan. Tosi surullista. Tämä perhe on muuttanut lähi-idästä Suomeen. Päällisin puolin vaikuttavat ihan ”normaaleilta” ja ystävällisiä ja uskontonsa vuoksi tuskin on päihdeongelmastakaan kysymys. Mutta joku sielläkin vanhemmuudessa on pahasti pielessä. Ei ole ”rajoja eikä rakkautta”.

Tämä kuulostaa tutulta. Omassa lapsuudenperheessä ei paljon ruoka-ajoista välitetty, syötiin milloin syötiin ja sitä mitä sattui olemaan. Nukkumaan milloin huvitti.

Vanhemmat jättivät yksin ja lähtivät ryyppäämään. Ekan kerran olin ekaluokalla kun näin kävi. Onneksi eivät sentään kotona ryyppänneet.

Koulunkäyntiä ei valvottu, ei tv-ohjelmia, ei mitään. Ainoat kerrat kun minut huomattiin, oli kun tein jotain pahaa. Luulin pitkään, että kaikkien kotona lapsille annetaan selkään remmillä.

Miksi ihmisten pitää tehdä lapsia, jos niistä ei haluta pitää huolta? Mulla on vielä viisikymppisenä olo, että pitää tehdä jotain ilkeää että huomattaisiin. Kiitoksia en osaa ottaa vastaan, koska äitini aina sanoi ettei minusta mitään tule ja miehet haluavat vain panna jos ovat mukavia. Tiedän ettei niin ole mutta silti välillä kun joku mies puhuu jotain minulle, niin äiti huutaa päässäni että se sanoo mitä vaan että saa sut sänkyyn.

Mites sinne psykoterapiaan pääsikään?.

Vierailija kirjoitti:

Ne on sellasia perheitä, joihin syntyy lapsia, joista ei välitetä. Ehkä ruokitaan, mutta ei oteta syliin tai niille edes puhuta paisi huudetaan, jos häiritsevät ja lyödään. Siellä ne kasvaa rakkaudetta, kasvattamatta. Vanhemmat elää kuin niitä ei olisi, riitelee, juo, katsoo pornoa jne.. Lapset kotona. Kukaan ei vahdi monelta ne menee nukkumaan tai tulee ulkoa kotiin.

Kyllä, mutta tätä tapahtui myös varakkaissa ja koulutetuissa perheissä. Eli rakkaudetonta, väkivaltaista ja tunnekylmää ja välinpitämätöntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne on sellasia perheitä, joihin syntyy lapsia, joista ei välitetä. Ehkä ruokitaan, mutta ei oteta syliin tai niille edes puhuta paisi huudetaan, jos häiritsevät ja lyödään. Siellä ne kasvaa rakkaudetta, kasvattamatta. Vanhemmat elää kuin niitä ei olisi, riitelee, juo, katsoo pornoa jne.. Lapset kotona. Kukaan ei vahdi monelta ne menee nukkumaan tai tulee ulkoa kotiin.

Kyllä, mutta tätä tapahtui myös varakkaissa ja koulutetuissa perheissä. Eli rakkaudetonta, väkivaltaista ja tunnekylmää ja välinpitämätöntä.

Kunnes tulee lastensuojelu, vie lapsen ja kyllä sitten jaksetaan räyhätä ja tehtailla valitusta lapsen pienimmistäkin asioista. Samat vanhemmat, joita ei kiinnostanut vaikka pikkutyttöä raiskattaisiin, vahtivat, että ei vaan ratsata tupakoita pois viisitoistavuotiaana laitoksessa.

Kurjaa on ollut. Äidillä mt-ongelmia ja isä autistinen, varhaislapsuus oli mukava mutta muuten on ollut aika ikävää. Olen ikään kuin vanhempieni tiellä koko ajan, jos minulle puhutaan, usein se on pelkkää maahan polkemista ja vähättelyä. En tunne oloani lainkaan rakastetuksi. Vanhempani eivät ole kasvattaneet minua ollenkaan ja äiti on tästä jopa ylpeä. Opin myös puhumaan todella myöhään, koska minulle ei ole ikinä puhuttu juurikaan, eikä kotona usein kukaan puhu kenellekään. Äiti on luurit päässä aamusta yöhön ja isä ei ole ikinä puhunutkaan, joten lapsena minulla todettiin dysfasia. Teininä opin kuitenkin puhumaan ja nykyään olen jopa verbaalisesti lahjakas ja puhelias, kun olen saanut ystäviä.

Perustarpeistani huolehdottiin joten kuten, mutta ala-asteella kärsin usein ravitsemuspuutteista ja vitamiinivajeista, minulla oli epäsiistit vaatteet, olin likainen ja haisin, enkä saanut edes rintaliivejä.

Häpeän vieläkin itseäni ja ulkonäköäni, tunnen itseni inhottavaksi ja haisevaksi, olin rajusti kiusattu koko ala-asteen ajan tästä.

Kehityin aikaisin osittain lihavuuteni takia, koska meillä syötettiin paljon herkkuja ruoan asemasta, joten olin rintava jo ala-asteella ja tämä johti myös seksuaaliseen häirintään luokan poikien osalta, eikä kukaan välittänyt.

Olosuhteisiin nähden voin kuitenkin hyvin.

Olen nyt 18-vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä niillä lapsuuden kavereilla, joilla on kotona alkoholismia ja/tai mielenterveysongelmia elämä vaikutti olevan mukavan vapaata. Kukaan ei pakottanut saamaan kokeista kymppejä ja tekemään kotitöitä. Saivat kulkea ympärikyliä vapaasti mihin aikaan tahansa. Jos nyt ei kukaan huolehtinutkaan vaatteista ja syömisistä niin eipä niissäkään asioissa kukaan niille nillittänyt.

Ja tämä oli mielestäsi positiivista, kiva kun saa elää kuin pellossa?

Vierailija kirjoitti:

Kurjaa on ollut. Äidillä mt-ongelmia ja isä autistinen, varhaislapsuus oli mukava mutta muuten on ollut aika ikävää. Olen ikään kuin vanhempieni tiellä koko ajan, jos minulle puhutaan, usein se on pelkkää maahan polkemista ja vähättelyä. En tunne oloani lainkaan rakastetuksi. Vanhempani eivät ole kasvattaneet minua ollenkaan ja äiti on tästä jopa ylpeä. Opin myös puhumaan todella myöhään, koska minulle ei ole ikinä puhuttu juurikaan, eikä kotona usein kukaan puhu kenellekään. Äiti on luurit päässä aamusta yöhön ja isä ei ole ikinä puhunutkaan, joten lapsena minulla todettiin dysfasia. Teininä opin kuitenkin puhumaan ja nykyään olen jopa verbaalisesti lahjakas ja puhelias, kun olen saanut ystäviä.

Perustarpeistani huolehdottiin joten kuten, mutta ala-asteella kärsin usein ravitsemuspuutteista ja vitamiinivajeista, minulla oli epäsiistit vaatteet, olin likainen ja haisin, enkä saanut edes rintaliivejä.

Häpeän vieläkin itseäni ja ulkonäköäni, tunnen itseni inhottavaksi ja haisevaksi, olin rajusti kiusattu koko ala-asteen ajan tästä.

Kehityin aikaisin osittain lihavuuteni takia, koska meillä syötettiin paljon herkkuja ruoan asemasta, joten olin rintava jo ala-asteella ja tämä johti myös seksuaaliseen häirintään luokan poikien osalta, eikä kukaan välittänyt.

Olosuhteisiin nähden voin kuitenkin hyvin.

Olen nyt 18-vuotias.

Voi ei miten surullinen tarina sinulla! Iso halaus täältä! Olet arvokas ja tärkeä ihminen! Älä koskaan syytä itseäsi lapsuudestasi.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin viidentoista vuoden ajan on jo ollut havaittavissa huoltajien välinpitämättömyys lapsiaan kohtaan. Välinpitämättömyys näkyy yleensä niin, että lapsen annetaan mennä ja tulla miten hän itse haluaa eikä hänen käytökseensä tai koulunkäyntiinsä kiinnitetään mitään huomiota, tai jos kiinnitetäänkin, niin hyvin vähän. Tästähän on ollut vuosien aikana silloin tällöin jotain "juttua" jopa valtamediassa, mutta ne jutut ovat valitettavasti painuneet unholaan.

Ongelmat alkoivat ilmaantumaan silloin, kun "kukkahatut" päättivät, että lapsille ei saisi pitää enää kuria (varsinkin opettajana/koulunkäyntiavustajana toimineet tietävät ja ymmärtävät tämän). Hyvin moni huoltaja sitten lopetti lähes täysin huollettavistaan välittämisen ja tavallaan ulkoistivat kasvatuksen ulkopuolisille, esimerkiksi juuri opettajille. tässä vaiheessa opettajilta kuitenkin oli kielletty kurin pito.

Jo nykypäivänä ongelmat ovat selkeästi nähtävissä - nuoret ovat uusavuttomia, huonokäytöksisiä ja suorastaan tyhmiä (hyvänä esimerkkinä tulosten romahtaminen PISA-testeissä). Tilanne tulee tästä vain pahenemaan. Tämä todellinen ongelma on ollut pitkään tabu, mutta toivottavasti asiaan herätään viimein.

Erityisoppilaat saavat olla ja häiriköidä kaikkia. Kaikkien oppimisrauha vaarannetaan 1 hankalan tapauksen takia. Niin... miksi näitä häiriköitä ei laiteta erityisluokille...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne on sellasia perheitä, joihin syntyy lapsia, joista ei välitetä. Ehkä ruokitaan, mutta ei oteta syliin tai niille edes puhuta paisi huudetaan, jos häiritsevät ja lyödään. Siellä ne kasvaa rakkaudetta, kasvattamatta. Vanhemmat elää kuin niitä ei olisi, riitelee, juo, katsoo pornoa jne.. Lapset kotona. Kukaan ei vahdi monelta ne menee nukkumaan tai tulee ulkoa kotiin.

Kyllä, mutta tätä tapahtui myös varakkaissa ja koulutetuissa perheissä. Eli rakkaudetonta, väkivaltaista ja tunnekylmää ja välinpitämätöntä.

Tätä todellakin tapahtuu varakkaissa ja koulutetuissa perheissä... Ette uskoisi niitä juttuja. :(

Vierailija kirjoitti:

Olin lapsi kasarilla varakkaassa virkamiesperheessä. Vanhempia ei kiinnostanut lapset lainkaan. Koulutehtävissä ei koskaan autettu, vanhempinilloissa ei käyty, ongelmissa (kiusaaminen) ei autettu, sanottiin vaan että oma syy.

Harrastuksia ei ”annettu” pitää, mihinkään ei kuskattu. Jos tuli joku pipi (siis vaikka kaaduin ja tuli verta polvesta) niin karjuttiin että saa^ana tur-pa kiinni ja läimäytettiin päähän.

Jos maitolasi kaatui sai tukkapöllyä, jos kengät oli jätetty eteiseen ”väärin” sai läimäytyksen, jos itki sai luunapin, jos nauroi kovaa sai luunapin.

Yksin sai olla aina, huolista ei saanut kertoa, mistään ei lohdutettu. Koskaan ei sanottu mitään kaunista, en ole ikinä saanut kuulla esim että ”olet rakas” tai ”olet tärkeä”.

Naiseksi kasvamisessa ei mitään tukea, ei kerrottu menkoista, ei annettu rahaa siteisiin, vessapaperia piti taitella housuun. Sitten kyllä raivottiin ja huudettiin jos oli tullut ohivuoto lakanalle. Äiti itselleen hankki siteet mutta ei lapselle, lapsen piti käyttää vessapaperia...

Uusia vaatteita ei saanut, serkun vanhoilla mentiin. Kaikesta kitsasteltiin, ei haluttu ostaa luistimia tai suksia. Joulu- ja synttäriöahjaksi sai sukkia ja shampoota.

Kotoa piti muuttaa kun täytti 18. Tästä alettiin puhumaan jo pari vuotta aikaisemmin ja ilmoitettiin että omillasi olet sitten ja missään ei auteta.

Ja niin kävi, kotoa piti muuttaa, ilman rahaa ja tukea, itse piti maksaa lukio loppuun iltatyöllä ja hommata vuokra-asunto.

Tän jälkeen vanhemmat eivät enää pitäneet yhteyttä. Jouluksi ei saanut mennä kotiin, korkeintaan soittivat pari kertaa vuodessa. Ikäänkuin täydellinen ”hylkääminen”.

Tätä se on ollut sitten loppuelämä, esim hääni ei kiinnostaneet heitä, lasteni syntymät ei myöskään. Eivät tulleet ristiäisiin, eivät halua nähdä lapsenlpsiaan ja tietenkään eivät vahingossakaan ole auttaneet mitenkään.

Tällaisia koteja usein pidetään ”rupusakki” koteina mutta mun vanhemmat oli ihan hyvissä töissä. Epäilen että tekivät lapsia ihan vain sosiaalisen paineen takia, tippakaan eivät lapsistaan välittäneet.

Nyt nämä boo-merit ovat 68 ja 70 ja katkeria. Kuulemma tuli niin kiittämättömät lapset ja vaikka tekivät kaikkensa ja antoivat paljon (hah) niin kokevat nyt että LAPSET ovat epäonnistuneita. Eivät edelleenkään soittele tai halua tavata mutta katkeria haukkumiskirjeitä ovat lähetelleet. En ymmärrä miksi, he itse ovat aina halunneet elää niinkuin heillä ei lapsia olisi olemassakaan. Boo-merit :)

Kiitos tästä kirjoituksesta, voisi olla suoraan minun elämästäni! Oli hyvä saada esiin tämä pointti että kelvottomat ja piittaamattomat vanhemmat eivät aina ole pitkäaikaistyöttömiä, päihdeongelmaisia tai edes sosiaalitoimiston asiakkaita! Mulla oli ihan 99% samanlainen lapsuus kuin sinullakin, eikä kukaan puuttunut asiaan kun vanhemmat olivat hyvässä asemassa, hyvissä ammateissa, hyvin pukeutuvia, eikä heillä ollut ulkopuoliselle näkyviä mielenterveysongelmia. Mutta aika monenlaisia laajoja mielenterveysongelmia kyllä oli kummallakin, muuta selitystä en keksi tällaiselle perhehelvetille! Onneksi olin perhepäivähoidossa suht normaaleissa perheissä, ja joskus pääsin mummolaan muuten tuskin olisin elossa enää.

Vierailija kirjoitti:

Tämä oli 70-80-lukua. Kotona oli jatkuva yksinäisyyden tunne joka laajeni myöhemmin kaikkialle, kouluun ja työelämään. Koska minut ohitettiin koko ajan arjessa niin en oppinut kommunikoimaan kunnolla enkä edes oppinut itsestäni juuri mitään. Se olisi vaatinut päivittäistä keskustelua minua kiinnostavista ja vaivaavista asioista. Oli vaan vanhempien elämä ja heidän tarpeet. Sisäinen maailmani oli tyhjä ja pelottava. Rakkaudelliset katseet ja hyvät sanat jäi puuttumaan. Sain kuitenkin huonoa palautetta ja kyllästyneitä ilmeitä, joten välillä olin heille olemassa. Tietysti se pilasi elämäni ja tulevaisuuteni koska minun oli pakko sopeutua kylmyyteen ja puutteeseen ja se muokkasi mieleni ankeaksi ja jopa kehoni meni sekaisin jännittämisestä, paniikista ja jatkuvasta surusta.

Olin myös katkera ja kateellinen kavereiden paremmasta elämästä. Kaikilla tuntui kaikki olevan paremmin, enkä edes ollut väärässä.

Minulla vähän samanlaista. Yritin saada vanhempien huomiota tekemällä asioita esim. keittämällä heille

kahvia, mutta he eivät kiinnostuneet mistään. He eivät ihailleet mitään mitä tein, mikään minussa ei tuntunut olevan ”ihmeellistä”. Minä enemmänkin hoivasin heitä kun he minua. Jäin vaille rakkautta, olin enemmänkin taakka. Nyt se tuntuu aivan hirveältä kun katson kyyneleet silmissä omia lapsiani ja kuinka paljon heitä rakastan? Miksen saanut kokea sitä?

Mielenterveys minulla meni enkä tiedä saanko sitä koskaan takaisin. Ulkoisesti kaikki on hyvin, mutta sisälläni vaan kalvaa pelko ja ahdistus vähän kaikesta.

Minulla on kokemuksia kun vanhempia ei kiinnosta. Kukaan ei isovanhemmistakaankaan koskaan tullut koulun kevät juhliin eikä muihinkaan juhliin. Se selitettiin että kaikki olivat töissä. Synttäreitä ei koskaan pidetty. Leluja ei juurikaan ollut niin ettei kotiin saanut edes tuoda kavereita ja eihän siellä ollut mitään tekemistäkään. Kokemukset omasta lapsuudesta 70-luvun alussa syntyneeltä. Yh äidilläni mielenterveysongelmat joka erosi isästäni jolla päihde-ja mielenterveysongelmat, niin että ero tuli isäni päihteiden käytön takia. 

Kukaan ei kuunnellut jos uskalsi valittaa jollekkin niin se tyrmättiin heti ja lukkiuduin siitä entisestäänkin. Ajauduin huonoihin piireihin kun aikuisille olin näkymätön ja riesa. Perheeseemme tuli vähäksi aikaa isäpuoli joka sitten jaksoi tukea ja yhdet sanat siihen sitten vaan tarvittiin kun hän sanoi, että olet jumalattoman älykäs niin että älä käytä älykkyyttäsi huonoihin asioihin vaan hyviin. Edelliseltä isäpuolelta sainkin remmiä paljaalle perseelle kun härnäsin sitä vähän ja koitin ajaa pois sitä meiltä kun niin inhosin sitä äijää. Isäpuolia riitti vaihtelevasti eikä lapset niihin rakastu vaan shokkinahan ne tulee sinne perheeseen. Lapsille ei anneta edes aikaa sopeutua, ei ainakaan siihen aikaan annettu kun ei ollut mitään lasnsuojelua. Kamalan perhe mallin sain kotoa enkä ole halunnut koskaan perhettä perustaa. Äitini oli yh eronnut ja munahaukka niin ettei meillä ollut mitään ystävä perheitä eikä sukulaisperheetkään halunneet liiemmälti olla tekemisissä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä niillä lapsuuden kavereilla, joilla on kotona alkoholismia ja/tai mielenterveysongelmia elämä vaikutti olevan mukavan vapaata. Kukaan ei pakottanut saamaan kokeista kymppejä ja tekemään kotitöitä. Saivat kulkea ympärikyliä vapaasti mihin aikaan tahansa. Jos nyt ei kukaan huolehtinutkaan vaatteista ja syömisistä niin eipä niissäkään asioissa kukaan niille nillittänyt.

Ja tämä oli mielestäsi positiivista, kiva kun saa elää kuin pellossa?

Kyllä. Eläppä itse sillä tavalla, että et saa olla sekunttiakaan rauhassa. Vaaditaan tekemään koko ajan jotain, kaikkea kontrolloidaan alkaen ulkonäöstä ja vaatetuksesta ja jopa kasvon ilmeistä. Kyllä siinä äkkiä rupeaa kadehtimaan niitä jotka saa olla vapaita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kurjaa on ollut. Äidillä mt-ongelmia ja isä autistinen, varhaislapsuus oli mukava mutta muuten on ollut aika ikävää. Olen ikään kuin vanhempieni tiellä koko ajan, jos minulle puhutaan, usein se on pelkkää maahan polkemista ja vähättelyä. En tunne oloani lainkaan rakastetuksi. Vanhempani eivät ole kasvattaneet minua ollenkaan ja äiti on tästä jopa ylpeä. Opin myös puhumaan todella myöhään, koska minulle ei ole ikinä puhuttu juurikaan, eikä kotona usein kukaan puhu kenellekään. Äiti on luurit päässä aamusta yöhön ja isä ei ole ikinä puhunutkaan, joten lapsena minulla todettiin dysfasia. Teininä opin kuitenkin puhumaan ja nykyään olen jopa verbaalisesti lahjakas ja puhelias, kun olen saanut ystäviä.

Perustarpeistani huolehdottiin joten kuten, mutta ala-asteella kärsin usein ravitsemuspuutteista ja vitamiinivajeista, minulla oli epäsiistit vaatteet, olin likainen ja haisin, enkä saanut edes rintaliivejä.

Häpeän vieläkin itseäni ja ulkonäköäni, tunnen itseni inhottavaksi ja haisevaksi, olin rajusti kiusattu koko ala-asteen ajan tästä.

Kehityin aikaisin osittain lihavuuteni takia, koska meillä syötettiin paljon herkkuja ruoan asemasta, joten olin rintava jo ala-asteella ja tämä johti myös seksuaaliseen häirintään luokan poikien osalta, eikä kukaan välittänyt.

Olosuhteisiin nähden voin kuitenkin hyvin.

Olen nyt 18-vuotias.

Voi ei miten surullinen tarina sinulla! Iso halaus täältä! Olet arvokas ja tärkeä ihminen! Älä koskaan syytä itseäsi lapsuudestasi.

Kiitos ystävällisistä sanoistasi!

Olen kuitenkin nykyään erittäin tarkka syömisistäni, ulkonäöstäni ja käytöksestäni.

Minulla on ollut vuosikausia bulimia ja paniikkihäiriö, en oikein pysty luomaan seurustelusuhteita ja usein tulee häpeällisiä flashbackeja. Äitini myös levittelee yksityisasioitani pitkin kyliä ja rakastaa yhä nolata minua jatkuvasti. Äitini on myös avoimesti myöntänyt minun olleen vahinkolapsi ja kehuskelee jatkuvasti entisillä poikaystävillään, kun me alamme olla siskoni kanssa siinä iässä että miehet saattaisivat kiinnostua. Luettelee aina autossa kaupungilla kaikki vastaantulevat miehet "tota oon p*nnu" - tyylillä. Äiti on valkor*skan perikuva.

Vierailija kirjoitti:

Olin lapsi kasarilla varakkaassa virkamiesperheessä. Vanhempia ei kiinnostanut lapset lainkaan. Koulutehtävissä ei koskaan autettu, vanhempinilloissa ei käyty, ongelmissa (kiusaaminen) ei autettu, sanottiin vaan että oma syy.

Harrastuksia ei ”annettu” pitää, mihinkään ei kuskattu. Jos tuli joku pipi (siis vaikka kaaduin ja tuli verta polvesta) niin karjuttiin että saa^ana tur-pa kiinni ja läimäytettiin päähän.

Jos maitolasi kaatui sai tukkapöllyä, jos kengät oli jätetty eteiseen ”väärin” sai läimäytyksen, jos itki sai luunapin, jos nauroi kovaa sai luunapin.

Yksin sai olla aina, huolista ei saanut kertoa, mistään ei lohdutettu. Koskaan ei sanottu mitään kaunista, en ole ikinä saanut kuulla esim että ”olet rakas” tai ”olet tärkeä”.

Naiseksi kasvamisessa ei mitään tukea, ei kerrottu menkoista, ei annettu rahaa siteisiin, vessapaperia piti taitella housuun. Sitten kyllä raivottiin ja huudettiin jos oli tullut ohivuoto lakanalle. Äiti itselleen hankki siteet mutta ei lapselle, lapsen piti käyttää vessapaperia...

Uusia vaatteita ei saanut, serkun vanhoilla mentiin. Kaikesta kitsasteltiin, ei haluttu ostaa luistimia tai suksia. Joulu- ja synttäriöahjaksi sai sukkia ja shampoota.

Kotoa piti muuttaa kun täytti 18. Tästä alettiin puhumaan jo pari vuotta aikaisemmin ja ilmoitettiin että omillasi olet sitten ja missään ei auteta.

Ja niin kävi, kotoa piti muuttaa, ilman rahaa ja tukea, itse piti maksaa lukio loppuun iltatyöllä ja hommata vuokra-asunto.

Tän jälkeen vanhemmat eivät enää pitäneet yhteyttä. Jouluksi ei saanut mennä kotiin, korkeintaan soittivat pari kertaa vuodessa. Ikäänkuin täydellinen ”hylkääminen”.

Tätä se on ollut sitten loppuelämä, esim hääni ei kiinnostaneet heitä, lasteni syntymät ei myöskään. Eivät tulleet ristiäisiin, eivät halua nähdä lapsenlpsiaan ja tietenkään eivät vahingossakaan ole auttaneet mitenkään.

Tällaisia koteja usein pidetään ”rupusakki” koteina mutta mun vanhemmat oli ihan hyvissä töissä. Epäilen että tekivät lapsia ihan vain sosiaalisen paineen takia, tippakaan eivät lapsistaan välittäneet.

Nyt nämä boo-merit ovat 68 ja 70 ja katkeria. Kuulemma tuli niin kiittämättömät lapset ja vaikka tekivät kaikkensa ja antoivat paljon (hah) niin kokevat nyt että LAPSET ovat epäonnistuneita. Eivät edelleenkään soittele tai halua tavata mutta katkeria haukkumiskirjeitä ovat lähetelleet. En ymmärrä miksi, he itse ovat aina halunneet elää niinkuin heillä ei lapsia olisi olemassakaan. Boo-merit :)

Tässä on paljon samaa kuin omassa 70-luvun lapsuudessani ja nuoruudessani. Tosin terveyssiteitä sain kyllä, mutta muuten kaikesta kitsasteltiin meilläkin. Isän viinoihin kyllä rahaa riitti. Mitään en saanut harrastaa ja kaikki haaveeni lytättiin.  Onneksi kirjasto oli olemassa ja luinkin todella paljon kirjoja. Lukioajan kävin töissä, jotta sain koulukirjat ja elämäni maksettua. Sama minullakin, että muuttaa piti heti pois kun ylioppilaslakki oli päähän painettu.  Onneksi isoäitini oli ns. tervepäinen ja välittävä. Hänen ansiostaan minusta kasvoi ihan suht normaali, mutta näin jälkikäteen ajateltuna on vaikea ymmärtää vanhempien vihamielistä ja kateellistakin suhtautumista.

Olen itse teiniäidin lapsi ja äitiä kiinnosta enemmän elämätön nuoruus ja bilettäminen kuin lasten perustarpeet.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat ovat kuin huonoja kavereita.

Tämä on mielestäni ehkä vähän alentava kuvaus tilanteesta ja elämästä, jossa pelko, kauhu, liian aikaisen vastuun paino, lohduttomuus, viha, yksinäisyys, masennus, ilottomuus, rakkaudesta, välittämisestä ja huolenpidosta vaille jäämisen suru ja tuska ovat joka päivä läsnä. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä niillä lapsuuden kavereilla, joilla on kotona alkoholismia ja/tai mielenterveysongelmia elämä vaikutti olevan mukavan vapaata. Kukaan ei pakottanut saamaan kokeista kymppejä ja tekemään kotitöitä. Saivat kulkea ympärikyliä vapaasti mihin aikaan tahansa. Jos nyt ei kukaan huolehtinutkaan vaatteista ja syömisistä niin eipä niissäkään asioissa kukaan niille nillittänyt.

Vaikutti olevan mukavan vapaata? No omasta kokemuksesta voin kertoa, että vapaata kyllä oli. Itse sain vaikka kolmelta aamuyöllä lähteä skootterilla ajelemaan ja äitiäni ei kiinnostanut. Mutta ei se kyllä mukavalta tuntunut, kun omaa vanhempaa ei kiinnostanut. Kouluun ja kokeisiin lukemiseen oli mahdoton keskittyä, koska kotona sai aina pelätä onko äitini kännissä ja millä tuulella. Heittelevätkö juoppomiesystävänsä kanssa toisiaan seinille yms. Sitten tyyny korvilla itket itsesi uneen ja toivot, ettei tappelussa kävisi kovin pahasti. Kaverien silmiin varmasti oli mukavan vapaan oloista, mutta en minä ainakaan hyvillekään kavereille kertonut millaista meillä kotona on.

"Mielenterveys minulla meni enkä tiedä saanko sitä koskaan takaisin. Ulkoisesti kaikki on hyvin, mutta sisälläni vaan kalvaa pelko ja ahdistus vähän kaikesta.[/quote]"

Älä siitä välitä sillä mielenterveysongelmia minullakin on ollut ja on lopun ikäni niin että että elän sitten niiden kanssa. Ajan kanssa alkaa unohtamaan ja kääntämään ne positiivisiksi voimavaroiksi. Mitä sitten jos ei näitä olisi niin olisiko se elämä yhtään sen kummoisempaa, sillä muille näyttää tulevan mielenterveysongelmia myöhemmin jos ei ole ennen ollut. Ns. ongelmia koskaan kokenut ihminen ei välttämättä kasva henkisesti tai ei kaikki ongelmia kokeneetkaan niin että tekevät samat virheet uudelleen ja uudelleen. Virheiden toistaminen näyttää sen ettei edellisistä ole opittu mitään ja silloin voi luokilella ihmisen tyhmäksi. 

Up

Suurin osa ihmisistä toistaa niitä samoja virheitään loputtomiin niin etteivät kasva ollenkaan kun ovat niin tajuttoman tyhmiä. Niin että ei voi sanoa muuta kuin UP.