Lue keskustelun säännöt.
Psykoterapeutin löytäminen on vaikeaa
18.04.2020 |
Miten palveluntarjoajien voi olla niin vaikea vastata hoitopaikkaa etsivien kyselyihin? Hohtimilla joutuu nyhtämään tietoja hinnoittelusta ja siitä milloin hoidon pääsisi aloittamaan ja mihin viikonpäivään ja ajankohtaan hoitoaika sijoittuisi. Ilmeisesti asiakkaita tulee psykoterapeuteille ovista ja ikkunoista, kun yhteydenotot on varaa jättää jopa täysin huomiotta. Eikä hoidosta vastaava taho tarjoa prosessiin minkäänlaista apua. Valitse siinä sitten itsellesi paras mahdollinen terapeutti, kun käytännössä joudut tekemään hirveän työn, että saisit edes jonkun psykoterapeutin kanssa käytännön järjestelyistä sovittua.
Kommentit (142)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis onko joillekin ihan sama, vaikka terapiasisällöt olisivat kymmenien tai satojen saatavilla? Ilmeisesti. Minulle ei. On niin traumaattisia tapahtumia taustalla.
Kantaan jää merkintä jos joku sitä luvatta selailee. Hoitoni ei ole salaisuus. Minusta on hyvä asia, että voinnin kehittymistä seurataan systemaattisesti.
Hoitava psykiatri on joka tapauksessa kirjannut ylös pääosan traumaattisista kokemuksistani jo silloin, kun hoidon piiriin päädyin. En usko, että ilman niiden vaikutusten arviointia olisin päässyt terapiaan.
Minulla taas hoitava psykiatri ei edes tiedä kaikkia traumaattisia tapahtumia, mitä minulle on sattunut. Sen sijaan kirjataan oireet ja miten arki ei suju, toivottomuuden tilaa yms yms. Psykiatriani ei juuri tiedä minusta mitään muuta kuin nuo oireet. Sitten hän arpoo diagnoosin ja saan sillä sitten terapiaa, jossa käsittelen sitä, mikä minua oikeasti vaivaa.
Hyvin erikoiselta kuulostava lähtökohta hoidon suunnittelulle, jos psykiatri ei tiedä mitä oireilun taustalla on.
Siis diagnoosithan ovat nimenomaan oirerykelmiä ja oikea hoitotahan tapahtuu sitten psykoterapiassa. Eihän psykiatri voi suunnitella, mitä potilas ja terapeutti käsittelevät terapiassa. Sehän on aivan mahdotonta. On tärkeää vaan saada jokin diagnoosi, jotta hoitoa voi saada. Eihän diagnoosilla ole mitään väliä siellä terapiassa. Siellähän käsitellään potilaan ongelmia ja vuorovaikutusta, ei diagnoosia.
Hoito voi lähteä aivan väärään suuntaan, jos ei ole ymmärrystä mitä ongelmien taustalla on.
Mutta se, mitä taustalla on, selviää vasta terapiassa. Ei siellä hoito lähde "väärään suntaan", jos terapeutti kuuntelee potilastaan. Eikä ole mitenkään selvää, että psykiatri edes ymmärtäisi potilasta, joten jos psykiatri päättäisi, miten potilasta hoidetaan, niin pieleen menee. Psykiatri kuitenkin tapaa potilasta niin vähän, terapeutti jopa useita kertoja viikossa. Terapeutti toteuttaa hoidon potilaan kanssa, hoitaen ongelmia. Terapiassa voidaan nimenomaan käsitellä sitä, mitä kaikkea oireiden taustalla on. Eihän tuo edes ole selvää terapian alussa, sillä asiat ovat usein mutkikkaita. Sen takia ei voida etukäteen määritellä mitä hoidetaan. Kumpi on pätevämpi päättämään miten hoidetaan, psykiatri joka tapaa potilasta muutaman kerran ja arpoo jonkun diagnoosin vai terapeutti, joka tapaa potilasta useita kertoja viikossa usean vuoden ajan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viime vuonna vihdoin ja viimein ajattelin hakeutua terapiaan vuosien masentuneisuuden ja muiden ongelmien ja traumojen vuoksi, mutta oli niin jumalaton työmaa jo muutenkin valmiiksi piestylle mt-ongelmaiselle, keskittymishäiriöiselle ja helposti stressaantuvalle että voi luoja. Ensin käyt itkemässä lääkärille pahaa oloa että pääset sh:lle kerran kuukaudessa 45min itkemään pahaa oloa (oli muuten hyvin kuvattu ekalla sivulla, että itkuisena paniikissa joudut sitten lähtemään kun aika ei vaan riitä), sitten jonkin ajan päästä pääsetkin itse etsimään terapeutteja, paitsi että niistä kymmenistä vastaa ehkä 3, joista kahdella on vapaata vuoden päästä. Yhden terapeutin luona kävin, mutta ei vaikuttanut sopivalta ja 100e tunnilta tuntemattoman kanssa kirpaisi niin että jos näitä pitäisi useampikin käydä sopivan löytämiseksi niin mieluummin sillä rahalla ostan itselleni jotain kivaa ja kirjoitan päiväkirjaa... Ja tässä kohtaa sitten loppuivat voimat hakea sitä apua. Tuntuu että tarvitsisin apua jo pelkästään avun hakemiseen, sairaanhoitajalta sitä yritin silloin pyytää mutta osasi ainoastaan tulostaa terapeuttilistan josta voin soitella ihmiset läpi..
En tiedä miksi edes avauduin, en syytä tilanteesta muita kun väsynyttä itseäni ja hirveän sekavaa, kallista ja työlästä systeemiä valmiiksi väsyneille aivoille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.
Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.
Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.
Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.
Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.
Itselläni oli alun perin kova motivaatio käsitellä ongelmiani kognitiivisessa psykoterapiassa. Kävin siinä kuusi vuotta. Edelleen työkyvytön, koska se oli liian pinnallista itselleni. Nyt toisen viitekehyksen terapiassa ja vaikuttaa lupaavalta. Tein siis aikanaan väärän ratkaisun, kun menin kognitiiviseen, vaikka se on diagnoosilleni sopiva hoitomuoto, mutta ei kuitenkaan minulle.
Saanko udella viitekehystä (elleis se ole psykodynaaminen tai analyysi - niihin en usko). Itsekin koin kognitiivisen pinnalliseksi, ja ”ratkaisukeskeinen” hömppä on pelkkää rahastusta ja kusetusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.
Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.
Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.
Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.
Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.
Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.
Se on tietysti tosi tärkeää. Empatia on psykoterapiassa tosi tärkeää, mutta se ei yksin riitä muuttamaan haitallisia tapoja toimia.
Juuri sellaiset ihmiset kehittyvät vahvoiksi ja pärjääviksi, jotka saavat kasvatuksessa tasapainoisesti empatiaa, mutta jotka joutuvat myös oppimaan autonomiaa ja vastuunottoa asioista.
Psyykkisissä häiriöissä kehitys on pysähtynyt, ja muutosten aikaansaaminen vaatii terapeutilta taitoa. Pelkällä empatialla ei saada parhaita tuloksia, vaikka se onkin erittäin tärkeä osa terapiassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.
Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.
Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.
Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.
Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.
Itselläni oli alun perin kova motivaatio käsitellä ongelmiani kognitiivisessa psykoterapiassa. Kävin siinä kuusi vuotta. Edelleen työkyvytön, koska se oli liian pinnallista itselleni. Nyt toisen viitekehyksen terapiassa ja vaikuttaa lupaavalta. Tein siis aikanaan väärän ratkaisun, kun menin kognitiiviseen, vaikka se on diagnoosilleni sopiva hoitomuoto, mutta ei kuitenkaan minulle.
Saanko udella viitekehystä (elleis se ole psykodynaaminen tai analyysi - niihin en usko). Itsekin koin kognitiivisen pinnalliseksi, ja ”ratkaisukeskeinen” hömppä on pelkkää rahastusta ja kusetusta.
Henkilökohtaisesti koen että ratkaisukeskeinen terapia joltain osin pahensi traumatisoitumistani. Vaikeille tunteille ei ollut kunnolla tilaa, vaan minut kohdattiin ainoastaan ns. pärjääjänä. ANP:n ja EP:n / EP:iden välinen kuilu syveni entisestään, kun edes terapiassa en kokenut kelpaavani haavoittuvana ja tuntevana ihmisenä. Jälkikäteen tuntuu siltä, että terapeutti ilmeisesti näki minut vieläkin toimintakykyisempänä kuin mitä todellisuudessa olin, vaikka itse yritin tuoda esiin psyykkisiä kipujani, mm. lukuisia hylätyksi jäämisen kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.
Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.
Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.
Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.
Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.
Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.
Se on tietysti tosi tärkeää. Empatia on psykoterapiassa tosi tärkeää, mutta se ei yksin riitä muuttamaan haitallisia tapoja toimia.
Juuri sellaiset ihmiset kehittyvät vahvoiksi ja pärjääviksi, jotka saavat kasvatuksessa tasapainoisesti empatiaa, mutta jotka joutuvat myös oppimaan autonomiaa ja vastuunottoa asioista.
Psyykkisissä häiriöissä kehitys on pysähtynyt, ja muutosten aikaansaaminen vaatii terapeutilta taitoa. Pelkällä empatialla ei saada parhaita tuloksia, vaikka se onkin erittäin tärkeä osa terapiassa.
Se ei ainakaan ole ammattitaidon merkki, jos terapeutti alkaa vaatia asiakkaalta kehittymistä väkisin ja potilas omaa hyvinvointiaan suojellakseen joutuu lopettamaan terapian.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä otin yhteyttä terapeuttiin joka vaikutti itselle sopivalta. Kerroin itsestäni ja ongelmastani lyhyesti. Hän vastasi ja toivotti tervetulleeksi tutustumiskäynnille (hinta normaalihinta, ei kela-korvattu).
Sovimme kellonajan, kävin tutustumassa ja sovimme sitten yksityiskohdista.
Vuoden kävin siellä.
Kävitkö omaan piikkiin vai koetko että sait vuodessa riittävästi keinoja ongelmiesi käsittelyyn?
Kela korvasi muut käynnit. Sen hetkinen ongelma poistui kyllä, mutta edelleen kärsin samasta sairaudesta. (Minulla on ocd ja pääsin eroon sen hetkisestä pakkoajatusjumista)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.
Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.
Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.
Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.
Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.
Itselläni oli alun perin kova motivaatio käsitellä ongelmiani kognitiivisessa psykoterapiassa. Kävin siinä kuusi vuotta. Edelleen työkyvytön, koska se oli liian pinnallista itselleni. Nyt toisen viitekehyksen terapiassa ja vaikuttaa lupaavalta. Tein siis aikanaan väärän ratkaisun, kun menin kognitiiviseen, vaikka se on diagnoosilleni sopiva hoitomuoto, mutta ei kuitenkaan minulle.
Saanko udella viitekehystä (elleis se ole psykodynaaminen tai analyysi - niihin en usko). Itsekin koin kognitiivisen pinnalliseksi, ja ”ratkaisukeskeinen” hömppä on pelkkää rahastusta ja kusetusta.
On analyyttinen. Kannattaa kokeilla, etenkin kun olet jo todennut toiset menetelmät epäsoviksi,
Montako asiakasta terapeuteilla yleensä on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On tutkittu ettei sillä suuntauksella niinkään ole merkitystä. Sillä on miten hyvin tulet juttuun terapeuttisi kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.
Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.
Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.
Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.
Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.
Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.
Eihän terapeutti osaa käyttää menetelmiä, joita hän ei ole opiskellut. Ei psykoanalyytikko osaa käyttää kogn, meneteliä eikä kogn terapeutti psykoanaly. menetelmiä.
Jollei oma ammattitaito riitä auttamaan potilasta, niin silloinhan hänet tulisi ohjata muualle eikä väkisin yrittää hoitaa tuloksettomaksi paljastuneella menetelmällä. Ihmettelen silti tätä asennetta, kun kaikilla muilla aloilla lähdetään siitä, että on opiskeltava uutta ja päivitettävä ammattitaitoaan, jos työssä tulee uudenlaisia haasteita vastaan. Ilmeisesti terapeutteja tämä ei koske. Riittää, että hallitsee yhden menetelmän. Jos kirves on ainoa hallussa oleva työkalu, niin kaikki asiat näyttävät nauloilta. 🙄
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.
Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.
Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.
Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.
Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.
Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.
Eihän terapeutti osaa käyttää menetelmiä, joita hän ei ole opiskellut. Ei psykoanalyytikko osaa käyttää kogn, meneteliä eikä kogn terapeutti psykoanaly. menetelmiä.
Jollei oma ammattitaito riitä auttamaan potilasta, niin silloinhan hänet tulisi ohjata muualle eikä väkisin yrittää hoitaa tuloksettomaksi paljastuneella menetelmällä. Ihmettelen silti tätä asennetta, kun kaikilla muilla aloilla lähdetään siitä, että on opiskeltava uutta ja päivitettävä ammattitaitoaan, jos työssä tulee uudenlaisia haasteita vastaan. Ilmeisesti terapeutteja tämä ei koske. Riittää, että hallitsee yhden menetelmän. Jos kirves on ainoa hallussa oleva työkalu, niin kaikki asiat näyttävät nauloilta. 🙄
Korjaus loppuun: vasara piti mainita tekstissä kirveen sijasta.
Vierailija kirjoitti:
On tutkittu ettei sillä suuntauksella niinkään ole merkitystä. Sillä on miten hyvin tulet juttuun terapeuttisi kanssa.
Yleisesti suuntauksella ei ole väliä, kaikki suuntaukset toimivat. Yksilötasolla suuntauksella taas voi olla ratkaisevakin merkitys. Jos työskentely esim kongitiivisin menetelmin ei sovi, niin se ei auta, vaikka terapeuttia vaihtaisia sata kertaa. Jos ei kykene käsittämään ja käsittelemään ongelmiaan kogn terapian mentelmin, on se silloin turhaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.
Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.
Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.
Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.
Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.
Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.
Eihän terapeutti osaa käyttää menetelmiä, joita hän ei ole opiskellut. Ei psykoanalyytikko osaa käyttää kogn, meneteliä eikä kogn terapeutti psykoanaly. menetelmiä.
Jollei oma ammattitaito riitä auttamaan potilasta, niin silloinhan hänet tulisi ohjata muualle eikä väkisin yrittää hoitaa tuloksettomaksi paljastuneella menetelmällä. Ihmettelen silti tätä asennetta, kun kaikilla muilla aloilla lähdetään siitä, että on opiskeltava uutta ja päivitettävä ammattitaitoaan, jos työssä tulee uudenlaisia haasteita vastaan. Ilmeisesti terapeutteja tämä ei koske. Riittää, että hallitsee yhden menetelmän. Jos kirves on ainoa hallussa oleva työkalu, niin kaikki asiat näyttävät nauloilta. 🙄
Terapiakoulutukset on niin pitkiä, että jos ei on harvoin järkeä käydä kahta koulutusta. Eikä oikeastaan ole tarviskaan, koska potilas voi valita viitekehyksen itse kuitenkin. Kaikista viitekehyksistä löytynee myös terapeutteja, joiden kanssa potilaan henkilökemiat kohtaavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.
Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.
Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.
Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.
Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.
Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.
Eihän terapeutti osaa käyttää menetelmiä, joita hän ei ole opiskellut. Ei psykoanalyytikko osaa käyttää kogn, meneteliä eikä kogn terapeutti psykoanaly. menetelmiä.
Jollei oma ammattitaito riitä auttamaan potilasta, niin silloinhan hänet tulisi ohjata muualle eikä väkisin yrittää hoitaa tuloksettomaksi paljastuneella menetelmällä. Ihmettelen silti tätä asennetta, kun kaikilla muilla aloilla lähdetään siitä, että on opiskeltava uutta ja päivitettävä ammattitaitoaan, jos työssä tulee uudenlaisia haasteita vastaan. Ilmeisesti terapeutteja tämä ei koske. Riittää, että hallitsee yhden menetelmän. Jos kirves on ainoa hallussa oleva työkalu, niin kaikki asiat näyttävät nauloilta. 🙄
Terapiakoulutukset on niin pitkiä, että jos ei on harvoin järkeä käydä kahta koulutusta. Eikä oikeastaan ole tarviskaan, koska potilas voi valita viitekehyksen itse kuitenkin. Kaikista viitekehyksistä löytynee myös terapeutteja, joiden kanssa potilaan henkilökemiat kohtaavat.
Voi valita itse terapian viitekehyksen? Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä usein potilas joutuu melko vähäisillä tiedoilla eri terapiasuuntauksista ottamaan sen terapeutin, joka yhteydenottoihin vastaa ja jolla on mahdollisuus ottaa uusi asiakas.
Osalle ihmisistä ei myöskään koskaan selviä, ettei terapiassa ole tarkoitus puhua kolmea vuotta siitä, kuinka hirveitä muut ihmiset ovat ja kuinka he aiheuttavat kärsimystä. Sille täytyy jättä sijaa, mutta ongelmien näkeminen pelkästään itsensä ulkopuolella on aika varma merkki siitä, että haasteet jatkuvat vielä psykoterapian jälkeenkin. Menneitä ei saa psykoterapiassa muuksi muutettua ja niiden kanssa täytyy vain oppia elämään, jos haluaa jaksaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.
Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.
Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.
Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.
Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.
Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.
Eihän terapeutti osaa käyttää menetelmiä, joita hän ei ole opiskellut. Ei psykoanalyytikko osaa käyttää kogn, meneteliä eikä kogn terapeutti psykoanaly. menetelmiä.
Jollei oma ammattitaito riitä auttamaan potilasta, niin silloinhan hänet tulisi ohjata muualle eikä väkisin yrittää hoitaa tuloksettomaksi paljastuneella menetelmällä. Ihmettelen silti tätä asennetta, kun kaikilla muilla aloilla lähdetään siitä, että on opiskeltava uutta ja päivitettävä ammattitaitoaan, jos työssä tulee uudenlaisia haasteita vastaan. Ilmeisesti terapeutteja tämä ei koske. Riittää, että hallitsee yhden menetelmän. Jos kirves on ainoa hallussa oleva työkalu, niin kaikki asiat näyttävät nauloilta. 🙄
Terapiakoulutukset on niin pitkiä, että jos ei on harvoin järkeä käydä kahta koulutusta. Eikä oikeastaan ole tarviskaan, koska potilas voi valita viitekehyksen itse kuitenkin. Kaikista viitekehyksistä löytynee myös terapeutteja, joiden kanssa potilaan henkilökemiat kohtaavat.
Voi valita itse terapian viitekehyksen? Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä usein potilas joutuu melko vähäisillä tiedoilla eri terapiasuuntauksista ottamaan sen terapeutin, joka yhteydenottoihin vastaa ja jolla on mahdollisuus ottaa uusi asiakas.
Jos siis sattuu olemaan niin voimissaan, että saa hakurumban käytyä läpi ja löytää jonkun psykoterapeutin joka on vapaana. Tämä vaatii aikaa, energiaa ja rahaa, koska jotkut terapeutit saattavat vaatia jopa kolmekin omakustanteista tutustumiskäyntiä ennen kuin huolivat asiakkaaksi.
Vierailija kirjoitti:
Osalle ihmisistä ei myöskään koskaan selviä, ettei terapiassa ole tarkoitus puhua kolmea vuotta siitä, kuinka hirveitä muut ihmiset ovat ja kuinka he aiheuttavat kärsimystä. Sille täytyy jättä sijaa, mutta ongelmien näkeminen pelkästään itsensä ulkopuolella on aika varma merkki siitä, että haasteet jatkuvat vielä psykoterapian jälkeenkin. Menneitä ei saa psykoterapiassa muuksi muutettua ja niiden kanssa täytyy vain oppia elämään, jos haluaa jaksaa.
Oletko terapeutti vai puheletko lämpimiksesi omia aivoituksiasi?
Vierailija kirjoitti:
Osalle ihmisistä ei myöskään koskaan selviä, ettei terapiassa ole tarkoitus puhua kolmea vuotta siitä, kuinka hirveitä muut ihmiset ovat ja kuinka he aiheuttavat kärsimystä. Sille täytyy jättä sijaa, mutta ongelmien näkeminen pelkästään itsensä ulkopuolella on aika varma merkki siitä, että haasteet jatkuvat vielä psykoterapian jälkeenkin. Menneitä ei saa psykoterapiassa muuksi muutettua ja niiden kanssa täytyy vain oppia elämään, jos haluaa jaksaa.
Menneet surut on saatava surra, jotta ne helpottaisivat. Jokaisella prosessit etenevät omassa tahdissa.
No mistäpä veikkaat että sinä et hyötynyt terapiasta? Voisiko olla kyse sinun kyvystäsi prosessoida omia traumojasi? Paraskaan terapeutti ei voi kaataa itsetuntemusta toiseen ihmiseen, vaan ainoastaan ohjata oleellisten oivallusten äärelle.