Psykoterapeutin löytäminen on vaikeaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osalle ihmisistä ei myöskään koskaan selviä, ettei terapiassa ole tarkoitus puhua kolmea vuotta siitä, kuinka hirveitä muut ihmiset ovat ja kuinka he aiheuttavat kärsimystä. Sille täytyy jättä sijaa, mutta ongelmien näkeminen pelkästään itsensä ulkopuolella on aika varma merkki siitä, että haasteet jatkuvat vielä psykoterapian jälkeenkin. Menneitä ei saa psykoterapiassa muuksi muutettua ja niiden kanssa täytyy vain oppia elämään, jos haluaa jaksaa.

Menneet surut on saatava surra, jotta ne helpottaisivat. Jokaisella prosessit etenevät omassa tahdissa.

Välillä mietin miten moni ihminen puhuu loputtomiin vaikeista kokemuksistaan kaikille mahdollisille ihmisille juuri siksi, ettei koskaan koe saaneensa tilaisuutta käsitellä niitä kunnolla. Silloin kuulijan etsiminen helposti patologisoituu, koska vaikea kokemus ei saa kokemuksena päätepistettä, jos sen purkaminen on hyvin pinnallista. Tällöin elämä ei kunnolla jatku, jos mukana on paljon vanhaa purkamatonta painolastia (ja jota muut lisäksi säikkyvät ja ottavat omien ahdistustensa takia etäisyyttä ja hylkäämiskokemus voimistuu). Syvällisiä kohtaamisia ihmisten välillä pitäisi olla paljon, jottei tulisi vaikeaa traumatisoitumista.

Vierailija kirjoitti:

Osalle ihmisistä ei myöskään koskaan selviä, ettei terapiassa ole tarkoitus puhua kolmea vuotta siitä, kuinka hirveitä muut ihmiset ovat ja kuinka he aiheuttavat kärsimystä. Sille täytyy jättä sijaa, mutta ongelmien näkeminen pelkästään itsensä ulkopuolella on aika varma merkki siitä, että haasteet jatkuvat vielä psykoterapian jälkeenkin. Menneitä ei saa psykoterapiassa muuksi muutettua ja niiden kanssa täytyy vain oppia elämään, jos haluaa jaksaa.

Oletko suomalainen psykoterapeutti? Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta tuo asenteesi ei vaikuta kovin empaattiselta. Omassa perheessäni on narsismia ja kun yritin puhua tästä yhden terapeutin kanssa, hän sanoi, että "en halua kuulla" (tämä on sitatti, hän sanoi täsmälleen näin). Tuntui siltä, kun olisin hakenut terapiaa raiskauksen vuoksi, ja kun vihdoin vuoden terapian jälkeen olisin jäsennellyt asiaa sen verran, että olisin pystynyt ja uskaltanut puhua asiasta, niin tämä läväyttää, että hän ei halua kuulla asiasta. Olen kuullut jälkeenpäin, että jos terapeutille sanot, että joku on narsisti, niin leimaudut itse narsistiksi. Nämä asiat ovat tietenkin monimutkaisia, mutta ja olen jälkeenpäin kuullut, että asiantuntemus tässä asiassa on monella terapeuteilla heikko. Narsistithan eivät itse lähtökohtaisesti hae apua. Onneksi löytyi paikka, missä sain puhua asiasta, muuten en tiedä mitä olisi tapahtunut. Kyllä omasta tilanteesta täytyy saada puhua, en tiedä miten muuten löytyisi ratkasuja tai eteenpäinmenoteitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis onko joillekin ihan sama, vaikka terapiasisällöt olisivat kymmenien tai satojen saatavilla? Ilmeisesti. Minulle ei. On niin traumaattisia tapahtumia taustalla.

Kantaan jää merkintä jos joku sitä luvatta selailee. Hoitoni ei ole salaisuus. Minusta on hyvä asia, että voinnin kehittymistä seurataan systemaattisesti.

Hoitava psykiatri on joka tapauksessa kirjannut ylös pääosan traumaattisista kokemuksistani jo silloin, kun hoidon piiriin päädyin. En usko, että ilman niiden vaikutusten arviointia olisin päässyt terapiaan.

Minulla taas hoitava psykiatri ei edes tiedä kaikkia traumaattisia tapahtumia, mitä minulle on sattunut. Sen sijaan kirjataan oireet ja miten arki ei suju, toivottomuuden tilaa yms yms. Psykiatriani ei juuri tiedä minusta mitään muuta kuin nuo oireet. Sitten hän arpoo diagnoosin ja saan sillä sitten terapiaa, jossa käsittelen sitä, mikä minua oikeasti vaivaa.

Hyvin erikoiselta kuulostava lähtökohta hoidon suunnittelulle, jos psykiatri ei tiedä mitä oireilun taustalla on.

Siis diagnoosithan ovat nimenomaan oirerykelmiä ja oikea hoitotahan tapahtuu sitten psykoterapiassa. Eihän psykiatri voi suunnitella, mitä potilas ja terapeutti käsittelevät terapiassa. Sehän on aivan mahdotonta. On tärkeää vaan saada jokin diagnoosi, jotta hoitoa voi saada. Eihän diagnoosilla ole mitään väliä siellä terapiassa. Siellähän käsitellään potilaan ongelmia ja vuorovaikutusta, ei diagnoosia.

Hoito voi lähteä aivan väärään suuntaan, jos ei ole ymmärrystä mitä ongelmien taustalla on.

Mutta se, mitä taustalla on, selviää vasta terapiassa. Ei siellä hoito lähde "väärään suntaan", jos terapeutti kuuntelee potilastaan. Eikä ole mitenkään selvää, että psykiatri edes ymmärtäisi potilasta, joten jos psykiatri päättäisi, miten potilasta hoidetaan, niin pieleen menee. Psykiatri kuitenkin tapaa potilasta niin vähän, terapeutti jopa useita kertoja viikossa. Terapeutti toteuttaa hoidon potilaan kanssa, hoitaen ongelmia. Terapiassa voidaan nimenomaan käsitellä sitä, mitä kaikkea oireiden taustalla on. Eihän tuo edes ole selvää terapian alussa, sillä asiat ovat usein mutkikkaita. Sen takia ei voida etukäteen määritellä mitä hoidetaan. Kumpi on pätevämpi päättämään miten hoidetaan, psykiatri joka tapaa potilasta muutaman kerran ja arpoo jonkun diagnoosin vai terapeutti, joka tapaa potilasta useita kertoja viikossa usean vuoden ajan?

Hoitona voi olla muutakin terapiaa. Esimerkiksi tunne-elämältään epävakaasta persoonallisuudesta kärsivä voin hyötyä enemmän pitkästä päiväsairaalahoidosta kuin keskivaikeasta masennuksesta kärsivä.

Ihmiset ovat kauheita psskapäitä kaikkien vaatimustensa kanssa.... ennen vanhaan mistään terapeuteista ollut tietoakaan...

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat kauheita psskapäitä kaikkien vaatimustensa kanssa.... ennen vanhaan mistään terapeuteista ollut tietoakaan...

Kaipaatko niitä aikoja? Ennen itsemurhat ja perhesurmat olivat myös nykyistä yleisempiä.

Ei kyllä itseäkään kiinnosta mikään terapia missä omat asiat lukee väärin kirjattuina ( niin kuin ne yleensä on) kannassa ja lääkäreiden nähtävillä.  Ainoa terapia mihin voisin suostua on sellainen josta ei jää mitään merkintää minnekään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osalle ihmisistä ei myöskään koskaan selviä, ettei terapiassa ole tarkoitus puhua kolmea vuotta siitä, kuinka hirveitä muut ihmiset ovat ja kuinka he aiheuttavat kärsimystä. Sille täytyy jättä sijaa, mutta ongelmien näkeminen pelkästään itsensä ulkopuolella on aika varma merkki siitä, että haasteet jatkuvat vielä psykoterapian jälkeenkin. Menneitä ei saa psykoterapiassa muuksi muutettua ja niiden kanssa täytyy vain oppia elämään, jos haluaa jaksaa.

Oletko suomalainen psykoterapeutti? Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta tuo asenteesi ei vaikuta kovin empaattiselta. Omassa perheessäni on narsismia ja kun yritin puhua tästä yhden terapeutin kanssa, hän sanoi, että "en halua kuulla" (tämä on sitatti, hän sanoi täsmälleen näin). Tuntui siltä, kun olisin hakenut terapiaa raiskauksen vuoksi, ja kun vihdoin vuoden terapian jälkeen olisin jäsennellyt asiaa sen verran, että olisin pystynyt ja uskaltanut puhua asiasta, niin tämä läväyttää, että hän ei halua kuulla asiasta. Olen kuullut jälkeenpäin, että jos terapeutille sanot, että joku on narsisti, niin leimaudut itse narsistiksi. Nämä asiat ovat tietenkin monimutkaisia, mutta ja olen jälkeenpäin kuullut, että asiantuntemus tässä asiassa on monella terapeuteilla heikko. Narsistithan eivät itse lähtökohtaisesti hae apua. Onneksi löytyi paikka, missä sain puhua asiasta, muuten en tiedä mitä olisi tapahtunut. Kyllä omasta tilanteesta täytyy saada puhua, en tiedä miten muuten löytyisi ratkasuja tai eteenpäinmenoteitä.

Minulle on myös kahdesti sanottu samantyylisesti. Terapiassa ei kai saisi käsitellä kuin kivoja asioita ja korkeintaan jotain avioeron luokkaa olevia murheita. Mitään vaikeita terapeutit ei kestä. Mutta eipä ne kestä sitäkään jos asiakas on ihan itse järkeillyt asiansa ja on tyytyväinen elämäänsä huolimatta kaikista elämänkokemuksista ja hyväksyy myös rikkinäisyyden itsessään. Tuntuu, että ainoa anti mitä terapeuteilla on, on mitätöinti. Kaikki mitä teet on väärin.  On pitkään todella paha olla, kun toinen on mitätöinyt koko elämäsi.

Vierailija kirjoitti:

Ei kyllä itseäkään kiinnosta mikään terapia missä omat asiat lukee väärin kirjattuina ( niin kuin ne yleensä on) kannassa ja lääkäreiden nähtävillä.  Ainoa terapia mihin voisin suostua on sellainen josta ei jää mitään merkintää minnekään.

Mikäs siinä, jos rahaa riittää. Minä en ilman Kelaa kävisi terapiassa, koska rahat eivät tahdo nytkään riittää mihinkään.

Psykoterapeuttien koulutus on todella kallis, ja se maksetaan omasta pussista. Joskus harvoissa tapauksissa työnantaja osallistuu. Siinä menee valmistuneella pitkä tovi, ennen kuin investointi on maksettu ja voi alkaa oikeasti tienaamaan. Ei kukaan muukaan tee työtään ilmaiseksi, saati tappiolla. Sen sijaan mikään muu ammattiryhmä ei maksa itse pitkää koulutustaan, mutta ”rahastavat” silti. Julkisella puolella ei psykoterapeutin paikkoja yksinkertaisesti ole, joten vaikea niihin on mennä ”ei-rahastamaan”. Tämä ei ole psykoterapeuttien vika ja onkin aikamoista panettelua leimata koko ammattikunta rahanahneiksi ja ammattitaidottomiksi. Yhden tai muutamankaan terapeutin kohtaamisen perusteella ei koko ammattikunnasta voi sanoa yhtään mitään yleistävää. Moni muuten ottaa potilaita myös pro bonona, mutta tietenkin se on vain pieni osa ajasta, minkä tähän voi käyttää.

Psykoterapiakenttä on tosiaan Suomessa ollut valitettavan kirjavaa, mutta onneksi tähän on jo lähes 10 vuotta sitten tullut parannus, kun pohjakoulutusvaatimuksia tarkennettiin ja koulutus siirtyi yliopistoihin. Tärkeintä psykoterapeutin valinnassa on katsoa Kela-pätevyys, jos on kuntoutuspsykoterapiaan oikeutettu, ja varsinkin itse kokonaan maksavien asiakkaiden on sitäkin tärkeämpi tarkistaa ammattioikeudet Julki-Terhikistä, suosittelen myös perehtymään pohjakoulutukseen ja tietysti terapiasuuntaukseen. Kyllä uskallan väittää, että ehdottomasti suurin osa on päteviä ammattilaisia, mutta valitettavasti ”psykoterapeutti”-nimikkeen alta löytyy myös niitä, jotka ovat nimikeoikeuden ennen koulutuksen uusiutumista saaneet jollain höpöhöpö -(pohja)koulutuksella. Nämä rinnastan lähes tämän päivän ”mikä lie -terapeutteihin”, joilla on itse keksitty nimike ja mahdollisesti myös itse keksitty koulutus tai ei koulutusta ollenkaan (tämän pitäisi olla kyllä lailla kiellettyä ilmeisen sekaantumisvaaran vuoksi). Yksilötasolla toki pätevienkin psykoterapeuttien ja asiakkaiden välillä esiintyy kohtaamattomuusongelmia, mutta kun työtä tehdään mitä suurimmassa määrin omalla persoonalla (tietenkin koulutuksen lisäksi) ja samoin asiakas tuo terapiasuhteeseen oman henkilönsä, se on vain asia, joka alaan kuuluu. Asiakkaan onkin hyvin tärkeä kuunnella itseään ja keskeyttää terapia ja/tai vaihtaa terapeuttia ja/tai suuntausta, jos se ei tunnu hyvältä tavalta työskennellä. Heti ei toki kannata luovuttaa, vaan pyrkiä ratkaisemaan asia yhdessä terapeutin kanssa, mutta jos tuntuu ettei millään lähde sujumaan, ei ole järkeä eikä syytä jatkaa vuosikausia toimimattomassa terapiasuhteessa.

Se on myös alan ammattilaisten mielestä todellinen ongelma, että terapiaan hakeutuminen on villi länsi ja vaatii vaikeassa tilanteessa olevalta kohtuuttomia ponnisteluja. Ja psykoerapeutteja ja psykoterapiapaikkoja on auttamatta liian vähän tarpeeseen nähden. Moni psykoterapeutiksi haluava ei edes lähde kouluttautumaan, koska hintalappu on törkeä yksityisen ihmisen maksettavaksi. Moni menisi ilomielin julkiselle puolelle töihin jos siellä paikkoja olisi ja toki koulutuskin tällöin maksettaisiin julkisista varoista. Tämä on alalla ihan toivottu muutos, mutta ei ole ihan heti tapahtumassa, vaikka tänään asiasta tehtäisiin päätös niin menisi pitkä aika, ennen kuin käytännössä toteutuisi. Ei sentään ole mitään syytä kieltää yksityisiä toimijoita, ihan samalla tavalla kuin myös lääkärit ja psykologit voivat olla joko julkisella tai yksityisellä tai vaikka molemmilla töissä.

Siitä täysin samaa mieltä, että psykoterapeuteille luulisi itselleenkin olevan helpompaa ilmoittaa sivuillaan, voiko ottaa uusia asiakkaita, jos, niin milloin, ja toki myös taksat kannattaisi mainita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osalle ihmisistä ei myöskään koskaan selviä, ettei terapiassa ole tarkoitus puhua kolmea vuotta siitä, kuinka hirveitä muut ihmiset ovat ja kuinka he aiheuttavat kärsimystä. Sille täytyy jättä sijaa, mutta ongelmien näkeminen pelkästään itsensä ulkopuolella on aika varma merkki siitä, että haasteet jatkuvat vielä psykoterapian jälkeenkin. Menneitä ei saa psykoterapiassa muuksi muutettua ja niiden kanssa täytyy vain oppia elämään, jos haluaa jaksaa.

Oletko suomalainen psykoterapeutti? Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta tuo asenteesi ei vaikuta kovin empaattiselta. Omassa perheessäni on narsismia ja kun yritin puhua tästä yhden terapeutin kanssa, hän sanoi, että "en halua kuulla" (tämä on sitatti, hän sanoi täsmälleen näin). Tuntui siltä, kun olisin hakenut terapiaa raiskauksen vuoksi, ja kun vihdoin vuoden terapian jälkeen olisin jäsennellyt asiaa sen verran, että olisin pystynyt ja uskaltanut puhua asiasta, niin tämä läväyttää, että hän ei halua kuulla asiasta. Olen kuullut jälkeenpäin, että jos terapeutille sanot, että joku on narsisti, niin leimaudut itse narsistiksi. Nämä asiat ovat tietenkin monimutkaisia, mutta ja olen jälkeenpäin kuullut, että asiantuntemus tässä asiassa on monella terapeuteilla heikko. Narsistithan eivät itse lähtökohtaisesti hae apua. Onneksi löytyi paikka, missä sain puhua asiasta, muuten en tiedä mitä olisi tapahtunut. Kyllä omasta tilanteesta täytyy saada puhua, en tiedä miten muuten löytyisi ratkasuja tai eteenpäinmenoteitä.

Minulle on myös kahdesti sanottu samantyylisesti. Terapiassa ei kai saisi käsitellä kuin kivoja asioita ja korkeintaan jotain avioeron luokkaa olevia murheita. Mitään vaikeita terapeutit ei kestä. Mutta eipä ne kestä sitäkään jos asiakas on ihan itse järkeillyt asiansa ja on tyytyväinen elämäänsä huolimatta kaikista elämänkokemuksista ja hyväksyy myös rikkinäisyyden itsessään. Tuntuu, että ainoa anti mitä terapeuteilla on, on mitätöinti. Kaikki mitä teet on väärin.  On pitkään todella paha olla, kun toinen on mitätöinyt koko elämäsi.

Onkohan se yleistä että terapeutti rajaa jotain aiheita pois? Minun tapauksessani oltiin sitä mieltä että tietystä ihmissuhteesta ei pitäisi puhua, koska se ei ole kuulemma minulle hyväksi. Onko tämä terapiassa tavanomaista? En ollut tyytyväinen ehdotukseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.

Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.

Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.

Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.

Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.

Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.

Eihän terapeutti osaa käyttää menetelmiä, joita hän ei ole opiskellut. Ei psykoanalyytikko osaa käyttää kogn, meneteliä eikä kogn terapeutti psykoanaly. menetelmiä.

Jollei oma ammattitaito riitä auttamaan potilasta, niin silloinhan hänet tulisi ohjata muualle eikä väkisin yrittää hoitaa tuloksettomaksi paljastuneella menetelmällä. Ihmettelen silti tätä asennetta, kun kaikilla muilla aloilla lähdetään siitä, että on opiskeltava uutta ja päivitettävä ammattitaitoaan, jos työssä tulee uudenlaisia haasteita vastaan. Ilmeisesti terapeutteja tämä ei koske. Riittää, että hallitsee yhden menetelmän. Jos kirves on ainoa hallussa oleva työkalu, niin kaikki asiat näyttävät nauloilta. 🙄

Terapiakoulutukset on niin pitkiä, että jos ei on harvoin järkeä käydä kahta koulutusta. Eikä oikeastaan ole tarviskaan, koska potilas voi valita viitekehyksen itse kuitenkin. Kaikista viitekehyksistä löytynee myös terapeutteja, joiden kanssa potilaan henkilökemiat kohtaavat.

Eikö oikeasti ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin käydä kokonainen pitkä koulutus kyetäkseen hyödyntämään potilaan hoidossa jotain siinä käytettävää menetelmää? Miksei voi perehtyä ammattitaitoaan lisätäkseen juuri kyseiseen menetelmään, jos arvelee että siitä voisi olla hyötyä? Onko ajattelutapa terapeuteilla todella näin mustavalkoisen jäykkä, joko kaikki tai ei mitään? Monella muulla alalla on opeteltava säännöllisesti työssään uusia ohjelmistoja, lainsäädäntöä yms. Harvalla riittää työhön yksi kerran hankittu koulutus antamaan kaiken tarvittavan osaamisen, vaan uuden opiskelu jatkuu työssä kaiken aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.

Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.

Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.

Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.

Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.

Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.

Eihän terapeutti osaa käyttää menetelmiä, joita hän ei ole opiskellut. Ei psykoanalyytikko osaa käyttää kogn, meneteliä eikä kogn terapeutti psykoanaly. menetelmiä.

Jollei oma ammattitaito riitä auttamaan potilasta, niin silloinhan hänet tulisi ohjata muualle eikä väkisin yrittää hoitaa tuloksettomaksi paljastuneella menetelmällä. Ihmettelen silti tätä asennetta, kun kaikilla muilla aloilla lähdetään siitä, että on opiskeltava uutta ja päivitettävä ammattitaitoaan, jos työssä tulee uudenlaisia haasteita vastaan. Ilmeisesti terapeutteja tämä ei koske. Riittää, että hallitsee yhden menetelmän. Jos kirves on ainoa hallussa oleva työkalu, niin kaikki asiat näyttävät nauloilta. 🙄

Terapiakoulutukset on niin pitkiä, että jos ei on harvoin järkeä käydä kahta koulutusta. Eikä oikeastaan ole tarviskaan, koska potilas voi valita viitekehyksen itse kuitenkin. Kaikista viitekehyksistä löytynee myös terapeutteja, joiden kanssa potilaan henkilökemiat kohtaavat.

Eikö oikeasti ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin käydä kokonainen pitkä koulutus kyetäkseen hyödyntämään potilaan hoidossa jotain siinä käytettävää menetelmää? Miksei voi perehtyä ammattitaitoaan lisätäkseen juuri kyseiseen menetelmään, jos arvelee että siitä voisi olla hyötyä? Onko ajattelutapa terapeuteilla todella näin mustavalkoisen jäykkä, joko kaikki tai ei mitään? Monella muulla alalla on opeteltava säännöllisesti työssään uusia ohjelmistoja, lainsäädäntöä yms. Harvalla riittää työhön yksi kerran hankittu koulutus antamaan kaiken tarvittavan osaamisen, vaan uuden opiskelu jatkuu työssä kaiken aikaa.

Kyllä psykoterapeutit täydennyskouluttautuvat säännöllisesti, ja monilla onkin oman pitkän koulutuksensa lisäksi myös jokin toinen lyhyempi muun suuntauksen koulutus. (Jokainen koulutus edelleen maksetaan omasta pussista ja ovat todella kalliita.) Ei ole kuitenkaan ihan verrattavissa opetella uusi ohjelmisto tai lainsäädäntö ja opiskella uusi psykoterapiasuuntaus. Jotta saisi pätevyyden toiseenkin suuntaukseen se vie monta vuotta, ja lisäksi jälleen oma koulutusterapia päälle. Se on ennemmin rinnastettavissa siihen, että uuden ohjelmiston sijaan joutuisi opiskelemaan rinnalle kokonaan uuden ammatin jostain lähialalta (toki jotkut joutuu näinkin tekemään).

Joitain välineitä saa täydennyskoulutuksista, ja todella moni psykoterapeutti työskenteleekin integratiivisesti, mutta vaatimus siitä, että osaisi täydellisesti jonkin muun suuntauksen jotta voisi tilanteen tullen vaihtaa käyttöön aina asiakkaalle sopivimman on periaatteessa vastaava, kuin että lääkärin pitäisi osata vähintään kaksi erikoistumisalaa perustutkintonsa lisäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.

Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.

Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.

Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.

Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.

Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.

Eihän terapeutti osaa käyttää menetelmiä, joita hän ei ole opiskellut. Ei psykoanalyytikko osaa käyttää kogn, meneteliä eikä kogn terapeutti psykoanaly. menetelmiä.

Jollei oma ammattitaito riitä auttamaan potilasta, niin silloinhan hänet tulisi ohjata muualle eikä väkisin yrittää hoitaa tuloksettomaksi paljastuneella menetelmällä. Ihmettelen silti tätä asennetta, kun kaikilla muilla aloilla lähdetään siitä, että on opiskeltava uutta ja päivitettävä ammattitaitoaan, jos työssä tulee uudenlaisia haasteita vastaan. Ilmeisesti terapeutteja tämä ei koske. Riittää, että hallitsee yhden menetelmän. Jos kirves on ainoa hallussa oleva työkalu, niin kaikki asiat näyttävät nauloilta. 🙄

Terapiakoulutukset on niin pitkiä, että jos ei on harvoin järkeä käydä kahta koulutusta. Eikä oikeastaan ole tarviskaan, koska potilas voi valita viitekehyksen itse kuitenkin. Kaikista viitekehyksistä löytynee myös terapeutteja, joiden kanssa potilaan henkilökemiat kohtaavat.

Eikö oikeasti ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin käydä kokonainen pitkä koulutus kyetäkseen hyödyntämään potilaan hoidossa jotain siinä käytettävää menetelmää? Miksei voi perehtyä ammattitaitoaan lisätäkseen juuri kyseiseen menetelmään, jos arvelee että siitä voisi olla hyötyä? Onko ajattelutapa terapeuteilla todella näin mustavalkoisen jäykkä, joko kaikki tai ei mitään? Monella muulla alalla on opeteltava säännöllisesti työssään uusia ohjelmistoja, lainsäädäntöä yms. Harvalla riittää työhön yksi kerran hankittu koulutus antamaan kaiken tarvittavan osaamisen, vaan uuden opiskelu jatkuu työssä kaiken aikaa.

Kyllä psykoterapeutit täydennyskouluttautuvat säännöllisesti, ja monilla onkin oman pitkän koulutuksensa lisäksi myös jokin toinen lyhyempi muun suuntauksen koulutus. (Jokainen koulutus edelleen maksetaan omasta pussista ja ovat todella kalliita.) Ei ole kuitenkaan ihan verrattavissa opetella uusi ohjelmisto tai lainsäädäntö ja opiskella uusi psykoterapiasuuntaus. Jotta saisi pätevyyden toiseenkin suuntaukseen se vie monta vuotta, ja lisäksi jälleen oma koulutusterapia päälle. Se on ennemmin rinnastettavissa siihen, että uuden ohjelmiston sijaan joutuisi opiskelemaan rinnalle kokonaan uuden ammatin jostain lähialalta (toki jotkut joutuu näinkin tekemään).

Joitain välineitä saa täydennyskoulutuksista, ja todella moni psykoterapeutti työskenteleekin integratiivisesti, mutta vaatimus siitä, että osaisi täydellisesti jonkin muun suuntauksen jotta voisi tilanteen tullen vaihtaa käyttöön aina asiakkaalle sopivimman on periaatteessa vastaava, kuin että lääkärin pitäisi osata vähintään kaksi erikoistumisalaa perustutkintonsa lisäksi.

Jos terapeutit kerran ovat näin vahvasti viitekehyksensä vankeja, niin mikseivät he matammalla kynnyksellä suosittele potilaalle / asiakkuudesta kiinnostuneille toisenlaista terapiaa, jos alkaa vaikuttaa siltä ettei oma ammattitaito ei riitä henkilön auttamiseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.

Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.

Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.

Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.

Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.

Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.

Eihän terapeutti osaa käyttää menetelmiä, joita hän ei ole opiskellut. Ei psykoanalyytikko osaa käyttää kogn, meneteliä eikä kogn terapeutti psykoanaly. menetelmiä.

Jollei oma ammattitaito riitä auttamaan potilasta, niin silloinhan hänet tulisi ohjata muualle eikä väkisin yrittää hoitaa tuloksettomaksi paljastuneella menetelmällä. Ihmettelen silti tätä asennetta, kun kaikilla muilla aloilla lähdetään siitä, että on opiskeltava uutta ja päivitettävä ammattitaitoaan, jos työssä tulee uudenlaisia haasteita vastaan. Ilmeisesti terapeutteja tämä ei koske. Riittää, että hallitsee yhden menetelmän. Jos kirves on ainoa hallussa oleva työkalu, niin kaikki asiat näyttävät nauloilta. 🙄

Terapiakoulutukset on niin pitkiä, että jos ei on harvoin järkeä käydä kahta koulutusta. Eikä oikeastaan ole tarviskaan, koska potilas voi valita viitekehyksen itse kuitenkin. Kaikista viitekehyksistä löytynee myös terapeutteja, joiden kanssa potilaan henkilökemiat kohtaavat.

Eikö oikeasti ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin käydä kokonainen pitkä koulutus kyetäkseen hyödyntämään potilaan hoidossa jotain siinä käytettävää menetelmää? Miksei voi perehtyä ammattitaitoaan lisätäkseen juuri kyseiseen menetelmään, jos arvelee että siitä voisi olla hyötyä? Onko ajattelutapa terapeuteilla todella näin mustavalkoisen jäykkä, joko kaikki tai ei mitään? Monella muulla alalla on opeteltava säännöllisesti työssään uusia ohjelmistoja, lainsäädäntöä yms. Harvalla riittää työhön yksi kerran hankittu koulutus antamaan kaiken tarvittavan osaamisen, vaan uuden opiskelu jatkuu työssä kaiken aikaa.

Kyllä psykoterapeutit täydennyskouluttautuvat säännöllisesti, ja monilla onkin oman pitkän koulutuksensa lisäksi myös jokin toinen lyhyempi muun suuntauksen koulutus. (Jokainen koulutus edelleen maksetaan omasta pussista ja ovat todella kalliita.) Ei ole kuitenkaan ihan verrattavissa opetella uusi ohjelmisto tai lainsäädäntö ja opiskella uusi psykoterapiasuuntaus. Jotta saisi pätevyyden toiseenkin suuntaukseen se vie monta vuotta, ja lisäksi jälleen oma koulutusterapia päälle. Se on ennemmin rinnastettavissa siihen, että uuden ohjelmiston sijaan joutuisi opiskelemaan rinnalle kokonaan uuden ammatin jostain lähialalta (toki jotkut joutuu näinkin tekemään).

Joitain välineitä saa täydennyskoulutuksista, ja todella moni psykoterapeutti työskenteleekin integratiivisesti, mutta vaatimus siitä, että osaisi täydellisesti jonkin muun suuntauksen jotta voisi tilanteen tullen vaihtaa käyttöön aina asiakkaalle sopivimman on periaatteessa vastaava, kuin että lääkärin pitäisi osata vähintään kaksi erikoistumisalaa perustutkintonsa lisäksi.

Jos terapeutit kerran ovat näin vahvasti viitekehyksensä vankeja, niin mikseivät he matammalla kynnyksellä suosittele potilaalle / asiakkuudesta kiinnostuneille toisenlaista terapiaa, jos alkaa vaikuttaa siltä ettei oma ammattitaito ei riitä henkilön auttamiseen?

Johtuuko se näissä tapauksissa vääränlaisesta ammattiylpeydestä tai siitä ettei tunnisteta oman osaamisen rajoja?

Up. Hyvä aloitus tärkeästä aiheesta.

Se selkeyttäisi keskustelua, jos haulla etsittäisiin aihetta käsitteleviä aloituksia ennen kuin aloitetaan uusi keskustelu. Esim. tässä keskustelussa on jo valmiiksi paljon hyviä kommentteja tästä aiheesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.

Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.

Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.

Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.

Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.

Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.

Eihän terapeutti osaa käyttää menetelmiä, joita hän ei ole opiskellut. Ei psykoanalyytikko osaa käyttää kogn, meneteliä eikä kogn terapeutti psykoanaly. menetelmiä.

Jollei oma ammattitaito riitä auttamaan potilasta, niin silloinhan hänet tulisi ohjata muualle eikä väkisin yrittää hoitaa tuloksettomaksi paljastuneella menetelmällä. Ihmettelen silti tätä asennetta, kun kaikilla muilla aloilla lähdetään siitä, että on opiskeltava uutta ja päivitettävä ammattitaitoaan, jos työssä tulee uudenlaisia haasteita vastaan. Ilmeisesti terapeutteja tämä ei koske. Riittää, että hallitsee yhden menetelmän. Jos kirves on ainoa hallussa oleva työkalu, niin kaikki asiat näyttävät nauloilta. 🙄

Terapiakoulutukset on niin pitkiä, että jos ei on harvoin järkeä käydä kahta koulutusta. Eikä oikeastaan ole tarviskaan, koska potilas voi valita viitekehyksen itse kuitenkin. Kaikista viitekehyksistä löytynee myös terapeutteja, joiden kanssa potilaan henkilökemiat kohtaavat.

Eikö oikeasti ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin käydä kokonainen pitkä koulutus kyetäkseen hyödyntämään potilaan hoidossa jotain siinä käytettävää menetelmää? Miksei voi perehtyä ammattitaitoaan lisätäkseen juuri kyseiseen menetelmään, jos arvelee että siitä voisi olla hyötyä? Onko ajattelutapa terapeuteilla todella näin mustavalkoisen jäykkä, joko kaikki tai ei mitään? Monella muulla alalla on opeteltava säännöllisesti työssään uusia ohjelmistoja, lainsäädäntöä yms. Harvalla riittää työhön yksi kerran hankittu koulutus antamaan kaiken tarvittavan osaamisen, vaan uuden opiskelu jatkuu työssä kaiken aikaa.

Kyllä psykoterapeutit täydennyskouluttautuvat säännöllisesti, ja monilla onkin oman pitkän koulutuksensa lisäksi myös jokin toinen lyhyempi muun suuntauksen koulutus. (Jokainen koulutus edelleen maksetaan omasta pussista ja ovat todella kalliita.) Ei ole kuitenkaan ihan verrattavissa opetella uusi ohjelmisto tai lainsäädäntö ja opiskella uusi psykoterapiasuuntaus. Jotta saisi pätevyyden toiseenkin suuntaukseen se vie monta vuotta, ja lisäksi jälleen oma koulutusterapia päälle. Se on ennemmin rinnastettavissa siihen, että uuden ohjelmiston sijaan joutuisi opiskelemaan rinnalle kokonaan uuden ammatin jostain lähialalta (toki jotkut joutuu näinkin tekemään).

Joitain välineitä saa täydennyskoulutuksista, ja todella moni psykoterapeutti työskenteleekin integratiivisesti, mutta vaatimus siitä, että osaisi täydellisesti jonkin muun suuntauksen jotta voisi tilanteen tullen vaihtaa käyttöön aina asiakkaalle sopivimman on periaatteessa vastaava, kuin että lääkärin pitäisi osata vähintään kaksi erikoistumisalaa perustutkintonsa lisäksi.

Jos terapeutit kerran ovat näin vahvasti viitekehyksensä vankeja, niin mikseivät he matammalla kynnyksellä suosittele potilaalle / asiakkuudesta kiinnostuneille toisenlaista terapiaa, jos alkaa vaikuttaa siltä ettei oma ammattitaito ei riitä henkilön auttamiseen?

Sinulla on kaikin tavoin väärä käsitys asiasta. Jokainen mihin tahansa ammattiin kouluttautuneesta ihmisestä on jollain tavalla tässä mielessä ”viitekehyksensä vanki”. Psykoterapeutit kyllä nimenomaan suosittelevat asiakkaalle herkästi toista viitekehystä tai terapeuttia, jos asiakkaan ongelmat tai omat toiveet paremmin johonkin muuhun kuin omaan työskentelymuotoon sopisivat, mistä olet saanut päähäsi että näin ei olisi? Arviokäyntien idea on juuri se, että molemmin puolin arvioidaan sopivuutta, ammattitaitoon kuuluu tunnistaa se, pystynkö juuri minä toimimaan tämän ihmisen psykoterapeuttina, ja tämä pätee myös arviokäyntien jälkeiseen aikaan. Jos psykoterapeutille käy selväksi, ettei pysty asiakasta auttamaan, on velvollisuus ohjata asiakasta hakeutumaan toisenlaisen avun pariin. Tietenkään ei ole velvollisuutta asiakkaalle uutta terapeuttia etsiä eikä aikoja varailla jne. Psykoterapeutille kuin psykoterapeutille on varsinkin isommissa kaupungeissa jonoa, asiakkaita tulisi ovista ja ikkunoista, joten on vain ja ainoastaan kaikkien etu, että oikeat ihmiset kohtaavat toisensa. Ei ole mitään syytä haalia itselleen väkisin sellaisia asiakkaita, joiden kanssa yhteistyö ei suju, kun voi valita ne, joita voi parhaiten auttaa. Täälläkin on kritisoitu sitä, että vaaditaan useampia arviokäyntejä, mutta mistä ihmeestä psykoterapeutti voisi ilman näitä sopivuutta arvioida, kuten asiakas itsekään? Ja ei, niitä käyntejä ei voi tarjota ilmaiseksi eikä nimelliseen hintaan. Kun mietit, miten paljon terapiaan tulijoita olisi, ja lasket, montako tuntia viikossa asiakkaita on mahdollista vastaanottaa normaalin työajan puitteissa, ymmärrät itsekin miksi. Tämä arviointi on myös täysipainoista psykoterapeutin työtä, johon vaaditaan täyttä osaamista. Ei sen kuulu tapahtua palkatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.

Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.

Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.

Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.

Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.

Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.

Eihän terapeutti osaa käyttää menetelmiä, joita hän ei ole opiskellut. Ei psykoanalyytikko osaa käyttää kogn, meneteliä eikä kogn terapeutti psykoanaly. menetelmiä.

Jollei oma ammattitaito riitä auttamaan potilasta, niin silloinhan hänet tulisi ohjata muualle eikä väkisin yrittää hoitaa tuloksettomaksi paljastuneella menetelmällä. Ihmettelen silti tätä asennetta, kun kaikilla muilla aloilla lähdetään siitä, että on opiskeltava uutta ja päivitettävä ammattitaitoaan, jos työssä tulee uudenlaisia haasteita vastaan. Ilmeisesti terapeutteja tämä ei koske. Riittää, että hallitsee yhden menetelmän. Jos kirves on ainoa hallussa oleva työkalu, niin kaikki asiat näyttävät nauloilta. 🙄

Terapiakoulutukset on niin pitkiä, että jos ei on harvoin järkeä käydä kahta koulutusta. Eikä oikeastaan ole tarviskaan, koska potilas voi valita viitekehyksen itse kuitenkin. Kaikista viitekehyksistä löytynee myös terapeutteja, joiden kanssa potilaan henkilökemiat kohtaavat.

Eikö oikeasti ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin käydä kokonainen pitkä koulutus kyetäkseen hyödyntämään potilaan hoidossa jotain siinä käytettävää menetelmää? Miksei voi perehtyä ammattitaitoaan lisätäkseen juuri kyseiseen menetelmään, jos arvelee että siitä voisi olla hyötyä? Onko ajattelutapa terapeuteilla todella näin mustavalkoisen jäykkä, joko kaikki tai ei mitään? Monella muulla alalla on opeteltava säännöllisesti työssään uusia ohjelmistoja, lainsäädäntöä yms. Harvalla riittää työhön yksi kerran hankittu koulutus antamaan kaiken tarvittavan osaamisen, vaan uuden opiskelu jatkuu työssä kaiken aikaa.

Kyllä psykoterapeutit täydennyskouluttautuvat säännöllisesti, ja monilla onkin oman pitkän koulutuksensa lisäksi myös jokin toinen lyhyempi muun suuntauksen koulutus. (Jokainen koulutus edelleen maksetaan omasta pussista ja ovat todella kalliita.) Ei ole kuitenkaan ihan verrattavissa opetella uusi ohjelmisto tai lainsäädäntö ja opiskella uusi psykoterapiasuuntaus. Jotta saisi pätevyyden toiseenkin suuntaukseen se vie monta vuotta, ja lisäksi jälleen oma koulutusterapia päälle. Se on ennemmin rinnastettavissa siihen, että uuden ohjelmiston sijaan joutuisi opiskelemaan rinnalle kokonaan uuden ammatin jostain lähialalta (toki jotkut joutuu näinkin tekemään).

Joitain välineitä saa täydennyskoulutuksista, ja todella moni psykoterapeutti työskenteleekin integratiivisesti, mutta vaatimus siitä, että osaisi täydellisesti jonkin muun suuntauksen jotta voisi tilanteen tullen vaihtaa käyttöön aina asiakkaalle sopivimman on periaatteessa vastaava, kuin että lääkärin pitäisi osata vähintään kaksi erikoistumisalaa perustutkintonsa lisäksi.

Jos terapeutit kerran ovat näin vahvasti viitekehyksensä vankeja, niin mikseivät he matammalla kynnyksellä suosittele potilaalle / asiakkuudesta kiinnostuneille toisenlaista terapiaa, jos alkaa vaikuttaa siltä ettei oma ammattitaito ei riitä henkilön auttamiseen?

Sinulla on kaikin tavoin väärä käsitys asiasta. Jokainen mihin tahansa ammattiin kouluttautuneesta ihmisestä on jollain tavalla tässä mielessä ”viitekehyksensä vanki”. Psykoterapeutit kyllä nimenomaan suosittelevat asiakkaalle herkästi toista viitekehystä tai terapeuttia, jos asiakkaan ongelmat tai omat toiveet paremmin johonkin muuhun kuin omaan työskentelymuotoon sopisivat, mistä olet saanut päähäsi että näin ei olisi? Arviokäyntien idea on juuri se, että molemmin puolin arvioidaan sopivuutta, ammattitaitoon kuuluu tunnistaa se, pystynkö juuri minä toimimaan tämän ihmisen psykoterapeuttina, ja tämä pätee myös arviokäyntien jälkeiseen aikaan. Jos psykoterapeutille käy selväksi, ettei pysty asiakasta auttamaan, on velvollisuus ohjata asiakasta hakeutumaan toisenlaisen avun pariin. Tietenkään ei ole velvollisuutta asiakkaalle uutta terapeuttia etsiä eikä aikoja varailla jne. Psykoterapeutille kuin psykoterapeutille on varsinkin isommissa kaupungeissa jonoa, asiakkaita tulisi ovista ja ikkunoista, joten on vain ja ainoastaan kaikkien etu, että oikeat ihmiset kohtaavat toisensa. Ei ole mitään syytä haalia itselleen väkisin sellaisia asiakkaita, joiden kanssa yhteistyö ei suju, kun voi valita ne, joita voi parhaiten auttaa. Täälläkin on kritisoitu sitä, että vaaditaan useampia arviokäyntejä, mutta mistä ihmeestä psykoterapeutti voisi ilman näitä sopivuutta arvioida, kuten asiakas itsekään? Ja ei, niitä käyntejä ei voi tarjota ilmaiseksi eikä nimelliseen hintaan. Kun mietit, miten paljon terapiaan tulijoita olisi, ja lasket, montako tuntia viikossa asiakkaita on mahdollista vastaanottaa normaalin työajan puitteissa, ymmärrät itsekin miksi. Tämä arviointi on myös täysipainoista psykoterapeutin työtä, johon vaaditaan täyttä osaamista. Ei sen kuulu tapahtua palkatta.

Täällä on ollut aika paljon kokemuksia siitä miten terapeutti ei ole suhtautunut hyvin asiakassuhteen päättämiseen. Eipä terapeutti minullekaan suositellut toisenlaiseen terapiaan vaihtamista, vaikka olin moneen otteeseen tuonut ilmi mitkä asiat nykyisellään koen hankalaksi. Päätin omasta aloitteesta terapian, kun koin sen heikentäneen psyykkistä terveyttäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.

Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.

Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.

Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.

Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.

Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.

Eihän terapeutti osaa käyttää menetelmiä, joita hän ei ole opiskellut. Ei psykoanalyytikko osaa käyttää kogn, meneteliä eikä kogn terapeutti psykoanaly. menetelmiä.

Jollei oma ammattitaito riitä auttamaan potilasta, niin silloinhan hänet tulisi ohjata muualle eikä väkisin yrittää hoitaa tuloksettomaksi paljastuneella menetelmällä. Ihmettelen silti tätä asennetta, kun kaikilla muilla aloilla lähdetään siitä, että on opiskeltava uutta ja päivitettävä ammattitaitoaan, jos työssä tulee uudenlaisia haasteita vastaan. Ilmeisesti terapeutteja tämä ei koske. Riittää, että hallitsee yhden menetelmän. Jos kirves on ainoa hallussa oleva työkalu, niin kaikki asiat näyttävät nauloilta. 🙄

Terapiakoulutukset on niin pitkiä, että jos ei on harvoin järkeä käydä kahta koulutusta. Eikä oikeastaan ole tarviskaan, koska potilas voi valita viitekehyksen itse kuitenkin. Kaikista viitekehyksistä löytynee myös terapeutteja, joiden kanssa potilaan henkilökemiat kohtaavat.

Eikö oikeasti ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin käydä kokonainen pitkä koulutus kyetäkseen hyödyntämään potilaan hoidossa jotain siinä käytettävää menetelmää? Miksei voi perehtyä ammattitaitoaan lisätäkseen juuri kyseiseen menetelmään, jos arvelee että siitä voisi olla hyötyä? Onko ajattelutapa terapeuteilla todella näin mustavalkoisen jäykkä, joko kaikki tai ei mitään? Monella muulla alalla on opeteltava säännöllisesti työssään uusia ohjelmistoja, lainsäädäntöä yms. Harvalla riittää työhön yksi kerran hankittu koulutus antamaan kaiken tarvittavan osaamisen, vaan uuden opiskelu jatkuu työssä kaiken aikaa.

Kyllä psykoterapeutit täydennyskouluttautuvat säännöllisesti, ja monilla onkin oman pitkän koulutuksensa lisäksi myös jokin toinen lyhyempi muun suuntauksen koulutus. (Jokainen koulutus edelleen maksetaan omasta pussista ja ovat todella kalliita.) Ei ole kuitenkaan ihan verrattavissa opetella uusi ohjelmisto tai lainsäädäntö ja opiskella uusi psykoterapiasuuntaus. Jotta saisi pätevyyden toiseenkin suuntaukseen se vie monta vuotta, ja lisäksi jälleen oma koulutusterapia päälle. Se on ennemmin rinnastettavissa siihen, että uuden ohjelmiston sijaan joutuisi opiskelemaan rinnalle kokonaan uuden ammatin jostain lähialalta (toki jotkut joutuu näinkin tekemään).

Joitain välineitä saa täydennyskoulutuksista, ja todella moni psykoterapeutti työskenteleekin integratiivisesti, mutta vaatimus siitä, että osaisi täydellisesti jonkin muun suuntauksen jotta voisi tilanteen tullen vaihtaa käyttöön aina asiakkaalle sopivimman on periaatteessa vastaava, kuin että lääkärin pitäisi osata vähintään kaksi erikoistumisalaa perustutkintonsa lisäksi.

Jos terapeutit kerran ovat näin vahvasti viitekehyksensä vankeja, niin mikseivät he matammalla kynnyksellä suosittele potilaalle / asiakkuudesta kiinnostuneille toisenlaista terapiaa, jos alkaa vaikuttaa siltä ettei oma ammattitaito ei riitä henkilön auttamiseen?

Sinulla on kaikin tavoin väärä käsitys asiasta. Jokainen mihin tahansa ammattiin kouluttautuneesta ihmisestä on jollain tavalla tässä mielessä ”viitekehyksensä vanki”. Psykoterapeutit kyllä nimenomaan suosittelevat asiakkaalle herkästi toista viitekehystä tai terapeuttia, jos asiakkaan ongelmat tai omat toiveet paremmin johonkin muuhun kuin omaan työskentelymuotoon sopisivat, mistä olet saanut päähäsi että näin ei olisi? Arviokäyntien idea on juuri se, että molemmin puolin arvioidaan sopivuutta, ammattitaitoon kuuluu tunnistaa se, pystynkö juuri minä toimimaan tämän ihmisen psykoterapeuttina, ja tämä pätee myös arviokäyntien jälkeiseen aikaan. Jos psykoterapeutille käy selväksi, ettei pysty asiakasta auttamaan, on velvollisuus ohjata asiakasta hakeutumaan toisenlaisen avun pariin. Tietenkään ei ole velvollisuutta asiakkaalle uutta terapeuttia etsiä eikä aikoja varailla jne. Psykoterapeutille kuin psykoterapeutille on varsinkin isommissa kaupungeissa jonoa, asiakkaita tulisi ovista ja ikkunoista, joten on vain ja ainoastaan kaikkien etu, että oikeat ihmiset kohtaavat toisensa. Ei ole mitään syytä haalia itselleen väkisin sellaisia asiakkaita, joiden kanssa yhteistyö ei suju, kun voi valita ne, joita voi parhaiten auttaa. Täälläkin on kritisoitu sitä, että vaaditaan useampia arviokäyntejä, mutta mistä ihmeestä psykoterapeutti voisi ilman näitä sopivuutta arvioida, kuten asiakas itsekään? Ja ei, niitä käyntejä ei voi tarjota ilmaiseksi eikä nimelliseen hintaan. Kun mietit, miten paljon terapiaan tulijoita olisi, ja lasket, montako tuntia viikossa asiakkaita on mahdollista vastaanottaa normaalin työajan puitteissa, ymmärrät itsekin miksi. Tämä arviointi on myös täysipainoista psykoterapeutin työtä, johon vaaditaan täyttä osaamista. Ei sen kuulu tapahtua palkatta.

Täällä on ollut aika paljon kokemuksia siitä miten terapeutti ei ole suhtautunut hyvin asiakassuhteen päättämiseen. Eipä terapeutti minullekaan suositellut toisenlaiseen terapiaan vaihtamista, vaikka olin moneen otteeseen tuonut ilmi mitkä asiat nykyisellään koen hankalaksi. Päätin omasta aloitteesta terapian, kun koin sen heikentäneen psyykkistä terveyttäni.

Aika vähän puhutaan missään siitä, että jokin terapiasuuntaus voi toimia aikansa hyvin, muttei välttämättä loppuun asti. Kokonaisuudessaan kolme vuotta on niin pitkä aika, että silloin voi joutua joissain vaiheessa vaihtamaan terapeuttia, koska terapian suhteen asiakkaan tarpeet voivat tänä aikana muuttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.

Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.

Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.

Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.

Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.

Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.

Eihän terapeutti osaa käyttää menetelmiä, joita hän ei ole opiskellut. Ei psykoanalyytikko osaa käyttää kogn, meneteliä eikä kogn terapeutti psykoanaly. menetelmiä.

Jollei oma ammattitaito riitä auttamaan potilasta, niin silloinhan hänet tulisi ohjata muualle eikä väkisin yrittää hoitaa tuloksettomaksi paljastuneella menetelmällä. Ihmettelen silti tätä asennetta, kun kaikilla muilla aloilla lähdetään siitä, että on opiskeltava uutta ja päivitettävä ammattitaitoaan, jos työssä tulee uudenlaisia haasteita vastaan. Ilmeisesti terapeutteja tämä ei koske. Riittää, että hallitsee yhden menetelmän. Jos kirves on ainoa hallussa oleva työkalu, niin kaikki asiat näyttävät nauloilta. 🙄

Terapiakoulutukset on niin pitkiä, että jos ei on harvoin järkeä käydä kahta koulutusta. Eikä oikeastaan ole tarviskaan, koska potilas voi valita viitekehyksen itse kuitenkin. Kaikista viitekehyksistä löytynee myös terapeutteja, joiden kanssa potilaan henkilökemiat kohtaavat.

Eikö oikeasti ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin käydä kokonainen pitkä koulutus kyetäkseen hyödyntämään potilaan hoidossa jotain siinä käytettävää menetelmää? Miksei voi perehtyä ammattitaitoaan lisätäkseen juuri kyseiseen menetelmään, jos arvelee että siitä voisi olla hyötyä? Onko ajattelutapa terapeuteilla todella näin mustavalkoisen jäykkä, joko kaikki tai ei mitään? Monella muulla alalla on opeteltava säännöllisesti työssään uusia ohjelmistoja, lainsäädäntöä yms. Harvalla riittää työhön yksi kerran hankittu koulutus antamaan kaiken tarvittavan osaamisen, vaan uuden opiskelu jatkuu työssä kaiken aikaa.

Kyllä psykoterapeutit täydennyskouluttautuvat säännöllisesti, ja monilla onkin oman pitkän koulutuksensa lisäksi myös jokin toinen lyhyempi muun suuntauksen koulutus. (Jokainen koulutus edelleen maksetaan omasta pussista ja ovat todella kalliita.) Ei ole kuitenkaan ihan verrattavissa opetella uusi ohjelmisto tai lainsäädäntö ja opiskella uusi psykoterapiasuuntaus. Jotta saisi pätevyyden toiseenkin suuntaukseen se vie monta vuotta, ja lisäksi jälleen oma koulutusterapia päälle. Se on ennemmin rinnastettavissa siihen, että uuden ohjelmiston sijaan joutuisi opiskelemaan rinnalle kokonaan uuden ammatin jostain lähialalta (toki jotkut joutuu näinkin tekemään).

Joitain välineitä saa täydennyskoulutuksista, ja todella moni psykoterapeutti työskenteleekin integratiivisesti, mutta vaatimus siitä, että osaisi täydellisesti jonkin muun suuntauksen jotta voisi tilanteen tullen vaihtaa käyttöön aina asiakkaalle sopivimman on periaatteessa vastaava, kuin että lääkärin pitäisi osata vähintään kaksi erikoistumisalaa perustutkintonsa lisäksi.

Jos terapeutit kerran ovat näin vahvasti viitekehyksensä vankeja, niin mikseivät he matammalla kynnyksellä suosittele potilaalle / asiakkuudesta kiinnostuneille toisenlaista terapiaa, jos alkaa vaikuttaa siltä ettei oma ammattitaito ei riitä henkilön auttamiseen?

Sinulla on kaikin tavoin väärä käsitys asiasta. Jokainen mihin tahansa ammattiin kouluttautuneesta ihmisestä on jollain tavalla tässä mielessä ”viitekehyksensä vanki”. Psykoterapeutit kyllä nimenomaan suosittelevat asiakkaalle herkästi toista viitekehystä tai terapeuttia, jos asiakkaan ongelmat tai omat toiveet paremmin johonkin muuhun kuin omaan työskentelymuotoon sopisivat, mistä olet saanut päähäsi että näin ei olisi? Arviokäyntien idea on juuri se, että molemmin puolin arvioidaan sopivuutta, ammattitaitoon kuuluu tunnistaa se, pystynkö juuri minä toimimaan tämän ihmisen psykoterapeuttina, ja tämä pätee myös arviokäyntien jälkeiseen aikaan. Jos psykoterapeutille käy selväksi, ettei pysty asiakasta auttamaan, on velvollisuus ohjata asiakasta hakeutumaan toisenlaisen avun pariin. Tietenkään ei ole velvollisuutta asiakkaalle uutta terapeuttia etsiä eikä aikoja varailla jne. Psykoterapeutille kuin psykoterapeutille on varsinkin isommissa kaupungeissa jonoa, asiakkaita tulisi ovista ja ikkunoista, joten on vain ja ainoastaan kaikkien etu, että oikeat ihmiset kohtaavat toisensa. Ei ole mitään syytä haalia itselleen väkisin sellaisia asiakkaita, joiden kanssa yhteistyö ei suju, kun voi valita ne, joita voi parhaiten auttaa. Täälläkin on kritisoitu sitä, että vaaditaan useampia arviokäyntejä, mutta mistä ihmeestä psykoterapeutti voisi ilman näitä sopivuutta arvioida, kuten asiakas itsekään? Ja ei, niitä käyntejä ei voi tarjota ilmaiseksi eikä nimelliseen hintaan. Kun mietit, miten paljon terapiaan tulijoita olisi, ja lasket, montako tuntia viikossa asiakkaita on mahdollista vastaanottaa normaalin työajan puitteissa, ymmärrät itsekin miksi. Tämä arviointi on myös täysipainoista psykoterapeutin työtä, johon vaaditaan täyttä osaamista. Ei sen kuulu tapahtua palkatta.

Täällä on ollut aika paljon kokemuksia siitä miten terapeutti ei ole suhtautunut hyvin asiakassuhteen päättämiseen. Eipä terapeutti minullekaan suositellut toisenlaiseen terapiaan vaihtamista, vaikka olin moneen otteeseen tuonut ilmi mitkä asiat nykyisellään koen hankalaksi. Päätin omasta aloitteesta terapian, kun koin sen heikentäneen psyykkistä terveyttäni.

Aika vähän puhutaan missään siitä, että jokin terapiasuuntaus voi toimia aikansa hyvin, muttei välttämättä loppuun asti. Kokonaisuudessaan kolme vuotta on niin pitkä aika, että silloin voi joutua joissain vaiheessa vaihtamaan terapeuttia, koska terapian suhteen asiakkaan tarpeet voivat tänä aikana muuttua.

Terapiasuhteen päättyminen "kesken" ei ole sen isompi juttu kuin minkään muunkaan ihmissuhteen päättyminen. Asiat kestävät oman aikansa ja on turha väkisin pitää yllä jotain sellaista, mikä ei enää toimi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.

Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.

Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.

Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.

Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.

Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.

Eihän terapeutti osaa käyttää menetelmiä, joita hän ei ole opiskellut. Ei psykoanalyytikko osaa käyttää kogn, meneteliä eikä kogn terapeutti psykoanaly. menetelmiä.

Jollei oma ammattitaito riitä auttamaan potilasta, niin silloinhan hänet tulisi ohjata muualle eikä väkisin yrittää hoitaa tuloksettomaksi paljastuneella menetelmällä. Ihmettelen silti tätä asennetta, kun kaikilla muilla aloilla lähdetään siitä, että on opiskeltava uutta ja päivitettävä ammattitaitoaan, jos työssä tulee uudenlaisia haasteita vastaan. Ilmeisesti terapeutteja tämä ei koske. Riittää, että hallitsee yhden menetelmän. Jos kirves on ainoa hallussa oleva työkalu, niin kaikki asiat näyttävät nauloilta. 🙄

Terapiakoulutukset on niin pitkiä, että jos ei on harvoin järkeä käydä kahta koulutusta. Eikä oikeastaan ole tarviskaan, koska potilas voi valita viitekehyksen itse kuitenkin. Kaikista viitekehyksistä löytynee myös terapeutteja, joiden kanssa potilaan henkilökemiat kohtaavat.

Eikö oikeasti ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin käydä kokonainen pitkä koulutus kyetäkseen hyödyntämään potilaan hoidossa jotain siinä käytettävää menetelmää? Miksei voi perehtyä ammattitaitoaan lisätäkseen juuri kyseiseen menetelmään, jos arvelee että siitä voisi olla hyötyä? Onko ajattelutapa terapeuteilla todella näin mustavalkoisen jäykkä, joko kaikki tai ei mitään? Monella muulla alalla on opeteltava säännöllisesti työssään uusia ohjelmistoja, lainsäädäntöä yms. Harvalla riittää työhön yksi kerran hankittu koulutus antamaan kaiken tarvittavan osaamisen, vaan uuden opiskelu jatkuu työssä kaiken aikaa.

Kyllä psykoterapeutit täydennyskouluttautuvat säännöllisesti, ja monilla onkin oman pitkän koulutuksensa lisäksi myös jokin toinen lyhyempi muun suuntauksen koulutus. (Jokainen koulutus edelleen maksetaan omasta pussista ja ovat todella kalliita.) Ei ole kuitenkaan ihan verrattavissa opetella uusi ohjelmisto tai lainsäädäntö ja opiskella uusi psykoterapiasuuntaus. Jotta saisi pätevyyden toiseenkin suuntaukseen se vie monta vuotta, ja lisäksi jälleen oma koulutusterapia päälle. Se on ennemmin rinnastettavissa siihen, että uuden ohjelmiston sijaan joutuisi opiskelemaan rinnalle kokonaan uuden ammatin jostain lähialalta (toki jotkut joutuu näinkin tekemään).

Joitain välineitä saa täydennyskoulutuksista, ja todella moni psykoterapeutti työskenteleekin integratiivisesti, mutta vaatimus siitä, että osaisi täydellisesti jonkin muun suuntauksen jotta voisi tilanteen tullen vaihtaa käyttöön aina asiakkaalle sopivimman on periaatteessa vastaava, kuin että lääkärin pitäisi osata vähintään kaksi erikoistumisalaa perustutkintonsa lisäksi.

Jos terapeutit kerran ovat näin vahvasti viitekehyksensä vankeja, niin mikseivät he matammalla kynnyksellä suosittele potilaalle / asiakkuudesta kiinnostuneille toisenlaista terapiaa, jos alkaa vaikuttaa siltä ettei oma ammattitaito ei riitä henkilön auttamiseen?

Sinulla on kaikin tavoin väärä käsitys asiasta. Jokainen mihin tahansa ammattiin kouluttautuneesta ihmisestä on jollain tavalla tässä mielessä ”viitekehyksensä vanki”. Psykoterapeutit kyllä nimenomaan suosittelevat asiakkaalle herkästi toista viitekehystä tai terapeuttia, jos asiakkaan ongelmat tai omat toiveet paremmin johonkin muuhun kuin omaan työskentelymuotoon sopisivat, mistä olet saanut päähäsi että näin ei olisi? Arviokäyntien idea on juuri se, että molemmin puolin arvioidaan sopivuutta, ammattitaitoon kuuluu tunnistaa se, pystynkö juuri minä toimimaan tämän ihmisen psykoterapeuttina, ja tämä pätee myös arviokäyntien jälkeiseen aikaan. Jos psykoterapeutille käy selväksi, ettei pysty asiakasta auttamaan, on velvollisuus ohjata asiakasta hakeutumaan toisenlaisen avun pariin. Tietenkään ei ole velvollisuutta asiakkaalle uutta terapeuttia etsiä eikä aikoja varailla jne. Psykoterapeutille kuin psykoterapeutille on varsinkin isommissa kaupungeissa jonoa, asiakkaita tulisi ovista ja ikkunoista, joten on vain ja ainoastaan kaikkien etu, että oikeat ihmiset kohtaavat toisensa. Ei ole mitään syytä haalia itselleen väkisin sellaisia asiakkaita, joiden kanssa yhteistyö ei suju, kun voi valita ne, joita voi parhaiten auttaa. Täälläkin on kritisoitu sitä, että vaaditaan useampia arviokäyntejä, mutta mistä ihmeestä psykoterapeutti voisi ilman näitä sopivuutta arvioida, kuten asiakas itsekään? Ja ei, niitä käyntejä ei voi tarjota ilmaiseksi eikä nimelliseen hintaan. Kun mietit, miten paljon terapiaan tulijoita olisi, ja lasket, montako tuntia viikossa asiakkaita on mahdollista vastaanottaa normaalin työajan puitteissa, ymmärrät itsekin miksi. Tämä arviointi on myös täysipainoista psykoterapeutin työtä, johon vaaditaan täyttä osaamista. Ei sen kuulu tapahtua palkatta.

Täällä on ollut aika paljon kokemuksia siitä miten terapeutti ei ole suhtautunut hyvin asiakassuhteen päättämiseen. Eipä terapeutti minullekaan suositellut toisenlaiseen terapiaan vaihtamista, vaikka olin moneen otteeseen tuonut ilmi mitkä asiat nykyisellään koen hankalaksi. Päätin omasta aloitteesta terapian, kun koin sen heikentäneen psyykkistä terveyttäni.

Aika vähän puhutaan missään siitä, että jokin terapiasuuntaus voi toimia aikansa hyvin, muttei välttämättä loppuun asti. Kokonaisuudessaan kolme vuotta on niin pitkä aika, että silloin voi joutua joissain vaiheessa vaihtamaan terapeuttia, koska terapian suhteen asiakkaan tarpeet voivat tänä aikana muuttua.

Terapiasuhteen päättyminen "kesken" ei ole sen isompi juttu kuin minkään muunkaan ihmissuhteen päättyminen. Asiat kestävät oman aikansa ja on turha väkisin pitää yllä jotain sellaista, mikä ei enää toimi.

Hyi, onko se ihmissuhde? En minä ainakaan haluaisi mennä terapiaan luomaan jotain ihmissuhdetta ventovieraan terapeutin kanssa.