Psykoterapeutin löytäminen on vaikeaa

Vierailija kirjoitti:

Höh. Minulle psykologi juuri suositteli psykoterapiaa, koska on kaikenlaista traumaa taustalla ja niin huono olla, että se uhkaa jo työkykyäkin. Mutta tämän ketjun luettuani aloin pohtia onko sittenkään järkeä hakeutua terapiaan. Jos sitä vain sinnittelisi, kuten tähänkin asti, ja katsoo kuinka pitkälle se riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis onko joillekin ihan sama, vaikka terapiasisällöt olisivat kymmenien tai satojen saatavilla? Ilmeisesti. Minulle ei. On niin traumaattisia tapahtumia taustalla.

Kantaan jää merkintä jos joku sitä luvatta selailee. Hoitoni ei ole salaisuus. Minusta on hyvä asia, että voinnin kehittymistä seurataan systemaattisesti.

Hoitava psykiatri on joka tapauksessa kirjannut ylös pääosan traumaattisista kokemuksistani jo silloin, kun hoidon piiriin päädyin. En usko, että ilman niiden vaikutusten arviointia olisin päässyt terapiaan.

Minulla taas hoitava psykiatri ei edes tiedä kaikkia traumaattisia tapahtumia, mitä minulle on sattunut. Sen sijaan kirjataan oireet ja miten arki ei suju, toivottomuuden tilaa yms yms. Psykiatriani ei juuri tiedä minusta mitään muuta kuin nuo oireet. Sitten hän arpoo diagnoosin ja saan sillä sitten terapiaa, jossa käsittelen sitä, mikä minua oikeasti vaivaa.

Hyvin erikoiselta kuulostava lähtökohta hoidon suunnittelulle, jos psykiatri ei tiedä mitä oireilun taustalla on.

Siis diagnoosithan ovat nimenomaan oirerykelmiä ja oikea hoitotahan tapahtuu sitten psykoterapiassa. Eihän psykiatri voi suunnitella, mitä potilas ja terapeutti käsittelevät terapiassa. Sehän on aivan mahdotonta. On tärkeää vaan saada jokin diagnoosi, jotta hoitoa voi saada. Eihän diagnoosilla ole mitään väliä siellä terapiassa. Siellähän käsitellään potilaan ongelmia ja vuorovaikutusta, ei diagnoosia.

Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.

Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.

Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.

Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävin 3vuotisen ratkaisukeskeisen terapian ja ihan hukkaan heitettyä rahaa. 100e maksoi omavastuu mulla kuussa, eli laskekaapa siitä mikä v..tun määrä tuohon meni. Ei naurata.

Ihme lässytystä koko terapia. Täytyy kyllä sanoa että kyllä ne rahoiksi lyö tuolla huuhaalla!!

Munki terapeutilla oli komea maasturi, varmaan 35 tonnia maksanu sellanen.

Ja mitä ne tekee?? Istuvat perseellään penkisä päivät pitkät 🤣🤣 monet muut tekee fyysisesti raskasta työtä ja palkat onnettomat. Sitte joku terapeutti, joka vaan istuu ja puhuu ja kyselee, niin rahaa tulee ovista ja ikkunoista.

Ja ei ollu siitä kiinni että mun terapeutti ois ollu huono. Meillä kyllä synkkas hyvin ja terapeutti oli mukava ja todella paljon opiskellut. Mutta siltiki 😂😂😂🤣🤣🤣

No selvästi olisi yhä terapialle tarvetta, jos kyyläät millaisella maasturilla terapeuttisi ajaa ja puhut noin.

Vai kyylään 😂 Mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko, joka on yksi syy siihen, miksi terapiassa kävin. Terapiassa tehtiin välillä altistusharjoituksia ja kerran lähdettiin kokeilemaan kahvilassa käyntiä ja terapeutti kävi autostaan hakemassa käsilaukun, jolloin näin hänen autonsa. Eipä sen kummempaa kyyläystä.

Jouduin laittamaan 70 terapeutille hakemuksen ennen kun sain 3 tutustumiskäyntiä sovittua!

Siinä olen samaa mieltä että ei ole reilua ja oikein, että ihminen joka on mielenterveysongelmainen ja jolla ei oo samanlaiset voimavarat kuin terveellä ihmisellä joutuu hirveästi kamppailemaan löytääkseen terapeutin.

Kelan vaativassa lääkinnällisessa kuntoututuksessa ei ole omavastuuta.

Vierailija kirjoitti:

Kelan vaativassa lääkinnällisessa kuntoututuksessa ei ole omavastuuta.

Eikö siihen pääseminen vaadi vammaistatuksen eli vähintään vuoden työkyvyttömyyden sairauden takia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.

Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.

Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.

Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.

Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.

Järkyttävä tämä Suomen psykoterapiakenttä ja sen laatu, varsinkin kun aina hoetaan, että "hae apua". Asiaan olisi kyllä pakko saada korjausta, tarve ei varmaan ole vähenemässä päin, päinvastoin.

Itse mainitsin yhdelle terapetuille, että olisin kiinnostunut ryhmäterapiasta. No, hänellä oli niitä ryhmiä ja painosti (voin kyllä sanoa, että painosti) yhteen ryhmään mukaan. Kävin siellä jonkun aikaa ja kun ei tuntunut hyvältä, niin rupesin kirjaamaan vointini jokaisen rymäsession jälkeen ylös, ja se oli melkein poikkeuksetta huono. Suomessa on monella terapeutilla sellainen ajatus, että terapian kuulukin olla vaikea. Olen eri mieltä, ehkä se voi tuntua raskaalta työltä, mutta ei siitä pidä ruveta voimaan huonosti. Lopetin sitten tuossa maksullisessa ryhmäterapiassa (terapeutin pahennuksen saattelemana) ja aloitin yhden yhdistyksen vertaistukiryhmässä, missä olen saanut enemmän apua kun missään psykoterapiassa (olen kokeillut myös yksilöterapia).

Jälkeenpäin oikeastaan vihastuttaakin tuo ryhmäterapiatapahtuma, eniten oikeastaan yhden ryhmäläisen puolesta, jolla oli pahoja talousvaikeuksia ja lisäksi alkoholiongelmaa. Miksi häntä ei ohjattu esim. AA-ryhmään? Ne ovat ymmärtääkseni (ainakin lähes) ilmaisia. Minusta huomasi selvästi, että hän ei saa apua ryhmästä. Hänen ongelmistaan puhuttiin harvoin, muut vaan olivat äänessä. Ryhmäterapeutti ei mitenkään moderoinut keskustelua, keräsi rahat vaan.

Minä löysin hyvän terapeutin, mutta oli se työlästä. Otin yhteyttä lähes 30:een psykoterapeuttiin ja noin kolmasosa ei koskaan vastannut mitään.

Tapaamisen sain sovittua vain kahden kanssa, vaikka minulla ei ole aikatauluesteitä. Kolmas olisi voinut tavata minut kesäloman jälkeen (oltin yhteyttä tammikuussa).

Onneksi tämä toinen tapaamani psykoterapeutti oli heti sopivan oloinen ja olen ollut todella tyytyväinen. Etäyhteydelläkin hän saa minut avautumaan vaivatta ja odotan "tapaamisia".

Sympatiani ovat kaikkien puolella, jotka painivat terapeutin löytämisen kanssa. Siinä palaa rahaa ja menee ne viimeisetkin voimat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme juttu, että mm. parturi-kampaamot kykenevät jo nettisivuillaan ilmoittamaan hinnastonsa, mutta terapeuttien ammattiylpeys ei tätä anna myöten, vaikka vuositasolla hoitokustannukset kohoavat potilaalle usein paljon suuremmiksi kuin hiustenhoidossa.

Koska ne ovat _järkyttäviä_. Täysin kohtuuttomia - huolimatta kela-korvauksista. Juuri tämän vuoksi koko touhun tulisi siirtyä julkiselle sektorille. Eikä vähiten sen takia, että hoito kohdentuu nyt varakkaammalle osalle väestöä, jolla on varaa maksaa tunnin jargonista hunajaa. Suurin osa niistä, jotka ovat _todella_ terapian tarpeessa, jäävät näiden edellämainittujen seikkojen vuoksi ilman hoitoa, tai käyvät kerran kuussa pykiatrian poliklinikalla haistapaska-keskusteluissa sairaanhoitajan kanssa, jolla ei ole tietoakaan terapiakoulutuksesta.

Tämä on suurimpia kapitalismimme kirouksia ja syntejä.

Yksilöajat ovat vain 45 minuuttia kerrallaan. Se ei riitä mihinkään. Tästä johtuen olen itse usein joutunut poistumaan vastaanotolta paniikissa itkeskellen, kun on käsitelty jotain vaikeaa kokemusta, mutta käsittely on jäänyt aivan puolitiehen ja sitten aika päättyy.

Välillä olen miettinyt että on todellinen ihme ettei terapiakäyntien jälkeen ole ikinä tapahtunut mitään, vaikka on sen jälkeen liikkunut todella sekavana ihmisten keskuudessa, ennen kuin on päässyt johonkin turvalliseen paikkaan. Terapeutti ei ole edes ikinä vaikuttanut huolestuneelta päästäessään hysteerisen ja itkuisen potilaan pois vastaanotoltaan, mitä ihmettelen.

Älä ihmettele. Meidän länsimaisessa yhteiskunnassamme merkitsee vain raha - ja tämä korostuu juuri näillä muka-auttajilla. Jos päädyt satuttamaan itseäsi, se perustellaan sillä, että ”jokainen on lopultakin vastuussa vain itsestään”. Huolimatta hädästä. Sairauksista. Epätoivosta.

Olet oikeassa, tässä kohtaa terpia ei vahvista - se alleviivaa välinpitämättömyyden, hylkäämisen ja arvottomuuden traumaa. En tiedä mitä ajattelisin. Ihminen on paha.

Minulla on paljon samansuuntaisia ajatuksia. Loppujen lopuksi kaikki hyväksyntä on ehdollista. Usein terapiassakin korostetaan paljon sitä, että pärjäät kyllä, kunhan vain opit ajattelemaan näin ja näin (eli nykyisellään et kelpaa terapeutille).

Terapiassa ei ole kysymys hyväksynnästä tai kelpaamisesta. Siinä opetellaan taitoja, joilla selviäö paremmin elämässään. Jos hakee hyväksyntää psykoterapiasta, tulee saamaan kalliin pettymyksen. Toisaalta, jos motivaatio terapiaan pöösemiseem perustuu hyväksynnänhakemiseen, ei myöskäön saa lääkäriltä b-laysuntoa kuntoutusterapiaan. Aivan; se on kuntoutusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.

Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.

Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.

Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.

Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.

Itselläni oli alun perin kova motivaatio käsitellä ongelmiani kognitiivisessa psykoterapiassa. Kävin siinä kuusi vuotta. Edelleen työkyvytön, koska se oli liian pinnallista itselleni. Nyt toisen viitekehyksen terapiassa ja vaikuttaa lupaavalta. Tein siis aikanaan väärän ratkaisun, kun menin kognitiiviseen, vaikka se on diagnoosilleni sopiva hoitomuoto, mutta ei kuitenkaan minulle.

valtiovaltiossa.wordpress.fi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme juttu, että mm. parturi-kampaamot kykenevät jo nettisivuillaan ilmoittamaan hinnastonsa, mutta terapeuttien ammattiylpeys ei tätä anna myöten, vaikka vuositasolla hoitokustannukset kohoavat potilaalle usein paljon suuremmiksi kuin hiustenhoidossa.

Koska ne ovat _järkyttäviä_. Täysin kohtuuttomia - huolimatta kela-korvauksista. Juuri tämän vuoksi koko touhun tulisi siirtyä julkiselle sektorille. Eikä vähiten sen takia, että hoito kohdentuu nyt varakkaammalle osalle väestöä, jolla on varaa maksaa tunnin jargonista hunajaa. Suurin osa niistä, jotka ovat _todella_ terapian tarpeessa, jäävät näiden edellämainittujen seikkojen vuoksi ilman hoitoa, tai käyvät kerran kuussa pykiatrian poliklinikalla haistapaska-keskusteluissa sairaanhoitajan kanssa, jolla ei ole tietoakaan terapiakoulutuksesta.

Tämä on suurimpia kapitalismimme kirouksia ja syntejä.

Yksilöajat ovat vain 45 minuuttia kerrallaan. Se ei riitä mihinkään. Tästä johtuen olen itse usein joutunut poistumaan vastaanotolta paniikissa itkeskellen, kun on käsitelty jotain vaikeaa kokemusta, mutta käsittely on jäänyt aivan puolitiehen ja sitten aika päättyy.

Välillä olen miettinyt että on todellinen ihme ettei terapiakäyntien jälkeen ole ikinä tapahtunut mitään, vaikka on sen jälkeen liikkunut todella sekavana ihmisten keskuudessa, ennen kuin on päässyt johonkin turvalliseen paikkaan. Terapeutti ei ole edes ikinä vaikuttanut huolestuneelta päästäessään hysteerisen ja itkuisen potilaan pois vastaanotoltaan, mitä ihmettelen.

Älä ihmettele. Meidän länsimaisessa yhteiskunnassamme merkitsee vain raha - ja tämä korostuu juuri näillä muka-auttajilla. Jos päädyt satuttamaan itseäsi, se perustellaan sillä, että ”jokainen on lopultakin vastuussa vain itsestään”. Huolimatta hädästä. Sairauksista. Epätoivosta.

Olet oikeassa, tässä kohtaa terpia ei vahvista - se alleviivaa välinpitämättömyyden, hylkäämisen ja arvottomuuden traumaa. En tiedä mitä ajattelisin. Ihminen on paha.

Minulla on paljon samansuuntaisia ajatuksia. Loppujen lopuksi kaikki hyväksyntä on ehdollista. Usein terapiassakin korostetaan paljon sitä, että pärjäät kyllä, kunhan vain opit ajattelemaan näin ja näin (eli nykyisellään et kelpaa terapeutille).

Terapiassa ei ole kysymys hyväksynnästä tai kelpaamisesta. Siinä opetellaan taitoja, joilla selviäö paremmin elämässään. Jos hakee hyväksyntää psykoterapiasta, tulee saamaan kalliin pettymyksen. Toisaalta, jos motivaatio terapiaan pöösemiseem perustuu hyväksynnänhakemiseen, ei myöskäön saa lääkäriltä b-laysuntoa kuntoutusterapiaan. Aivan; se on kuntoutusta.

Terapian tarkoituksena on antaa ihmisille sellaisia kokemuksia toimivista vuorovaikutussuhteista, joita ilman hän on aikanaan jäänyt. Ilman luottamuksen ilmapiiriä ei kehitystä tapahdu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.

Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.

Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.

Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.

Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.

Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis onko joillekin ihan sama, vaikka terapiasisällöt olisivat kymmenien tai satojen saatavilla? Ilmeisesti. Minulle ei. On niin traumaattisia tapahtumia taustalla.

Kantaan jää merkintä jos joku sitä luvatta selailee. Hoitoni ei ole salaisuus. Minusta on hyvä asia, että voinnin kehittymistä seurataan systemaattisesti.

Hoitava psykiatri on joka tapauksessa kirjannut ylös pääosan traumaattisista kokemuksistani jo silloin, kun hoidon piiriin päädyin. En usko, että ilman niiden vaikutusten arviointia olisin päässyt terapiaan.

Minulla taas hoitava psykiatri ei edes tiedä kaikkia traumaattisia tapahtumia, mitä minulle on sattunut. Sen sijaan kirjataan oireet ja miten arki ei suju, toivottomuuden tilaa yms yms. Psykiatriani ei juuri tiedä minusta mitään muuta kuin nuo oireet. Sitten hän arpoo diagnoosin ja saan sillä sitten terapiaa, jossa käsittelen sitä, mikä minua oikeasti vaivaa.

Hyvin erikoiselta kuulostava lähtökohta hoidon suunnittelulle, jos psykiatri ei tiedä mitä oireilun taustalla on.

Siis diagnoosithan ovat nimenomaan oirerykelmiä ja oikea hoitotahan tapahtuu sitten psykoterapiassa. Eihän psykiatri voi suunnitella, mitä potilas ja terapeutti käsittelevät terapiassa. Sehän on aivan mahdotonta. On tärkeää vaan saada jokin diagnoosi, jotta hoitoa voi saada. Eihän diagnoosilla ole mitään väliä siellä terapiassa. Siellähän käsitellään potilaan ongelmia ja vuorovaikutusta, ei diagnoosia.

Hoito voi lähteä aivan väärään suuntaan, jos ei ole ymmärrystä mitä ongelmien taustalla on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme juttu, että mm. parturi-kampaamot kykenevät jo nettisivuillaan ilmoittamaan hinnastonsa, mutta terapeuttien ammattiylpeys ei tätä anna myöten, vaikka vuositasolla hoitokustannukset kohoavat potilaalle usein paljon suuremmiksi kuin hiustenhoidossa.

Koska ne ovat _järkyttäviä_. Täysin kohtuuttomia - huolimatta kela-korvauksista. Juuri tämän vuoksi koko touhun tulisi siirtyä julkiselle sektorille. Eikä vähiten sen takia, että hoito kohdentuu nyt varakkaammalle osalle väestöä, jolla on varaa maksaa tunnin jargonista hunajaa. Suurin osa niistä, jotka ovat _todella_ terapian tarpeessa, jäävät näiden edellämainittujen seikkojen vuoksi ilman hoitoa, tai käyvät kerran kuussa pykiatrian poliklinikalla haistapaska-keskusteluissa sairaanhoitajan kanssa, jolla ei ole tietoakaan terapiakoulutuksesta.

Tämä on suurimpia kapitalismimme kirouksia ja syntejä.

Yksilöajat ovat vain 45 minuuttia kerrallaan. Se ei riitä mihinkään. Tästä johtuen olen itse usein joutunut poistumaan vastaanotolta paniikissa itkeskellen, kun on käsitelty jotain vaikeaa kokemusta, mutta käsittely on jäänyt aivan puolitiehen ja sitten aika päättyy.

Samoin. Tässä kohtaa kunnon kapitalisti ilmoittaa, että ”valittettavasti aikamme loppui (vaikka sinä teet kuolemaa), ja tässä on lasku (pidä huoli että se on eräpäivääm mennessä suoritettu - mieluummin aiemmin).

Juu ja lisääsvät joka lskuun kösittelykulun 5 euroa ja toimistomaksun 15 euroa, tosella törkeää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.

Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.

Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.

Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.

Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.

Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.

Eihän terapeutti osaa käyttää menetelmiä, joita hän ei ole opiskellut. Ei psykoanalyytikko osaa käyttää kogn, meneteliä eikä kogn terapeutti psykoanaly. menetelmiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.

Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.

Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.

Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.

Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.

Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.

Ei leimaavaa, vaan koko ammattikuntaa kuvaavaa narsismia; vika on aina potilaassa. Ja tällä hyväksikäytään ja nyhdetään hädässäolevia. Asenne ei ole yksistään sairas, vaan se on myös sadistinen.