Lue keskustelun säännöt.
Psykoterapeutin löytäminen on vaikeaa
18.04.2020 |
Miten palveluntarjoajien voi olla niin vaikea vastata hoitopaikkaa etsivien kyselyihin? Hohtimilla joutuu nyhtämään tietoja hinnoittelusta ja siitä milloin hoidon pääsisi aloittamaan ja mihin viikonpäivään ja ajankohtaan hoitoaika sijoittuisi. Ilmeisesti asiakkaita tulee psykoterapeuteille ovista ja ikkunoista, kun yhteydenotot on varaa jättää jopa täysin huomiotta. Eikä hoidosta vastaava taho tarjoa prosessiin minkäänlaista apua. Valitse siinä sitten itsellesi paras mahdollinen terapeutti, kun käytännössä joudut tekemään hirveän työn, että saisit edes jonkun psykoterapeutin kanssa käytännön järjestelyistä sovittua.
Kommentit (142)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.
Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.
Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.
Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.
Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.
Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.
Eihän terapeutti osaa käyttää menetelmiä, joita hän ei ole opiskellut. Ei psykoanalyytikko osaa käyttää kogn, meneteliä eikä kogn terapeutti psykoanaly. menetelmiä.
Jollei oma ammattitaito riitä auttamaan potilasta, niin silloinhan hänet tulisi ohjata muualle eikä väkisin yrittää hoitaa tuloksettomaksi paljastuneella menetelmällä. Ihmettelen silti tätä asennetta, kun kaikilla muilla aloilla lähdetään siitä, että on opiskeltava uutta ja päivitettävä ammattitaitoaan, jos työssä tulee uudenlaisia haasteita vastaan. Ilmeisesti terapeutteja tämä ei koske. Riittää, että hallitsee yhden menetelmän. Jos kirves on ainoa hallussa oleva työkalu, niin kaikki asiat näyttävät nauloilta. 🙄
Terapiakoulutukset on niin pitkiä, että jos ei on harvoin järkeä käydä kahta koulutusta. Eikä oikeastaan ole tarviskaan, koska potilas voi valita viitekehyksen itse kuitenkin. Kaikista viitekehyksistä löytynee myös terapeutteja, joiden kanssa potilaan henkilökemiat kohtaavat.
Eikö oikeasti ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin käydä kokonainen pitkä koulutus kyetäkseen hyödyntämään potilaan hoidossa jotain siinä käytettävää menetelmää? Miksei voi perehtyä ammattitaitoaan lisätäkseen juuri kyseiseen menetelmään, jos arvelee että siitä voisi olla hyötyä? Onko ajattelutapa terapeuteilla todella näin mustavalkoisen jäykkä, joko kaikki tai ei mitään? Monella muulla alalla on opeteltava säännöllisesti työssään uusia ohjelmistoja, lainsäädäntöä yms. Harvalla riittää työhön yksi kerran hankittu koulutus antamaan kaiken tarvittavan osaamisen, vaan uuden opiskelu jatkuu työssä kaiken aikaa.
Kyllä psykoterapeutit täydennyskouluttautuvat säännöllisesti, ja monilla onkin oman pitkän koulutuksensa lisäksi myös jokin toinen lyhyempi muun suuntauksen koulutus. (Jokainen koulutus edelleen maksetaan omasta pussista ja ovat todella kalliita.) Ei ole kuitenkaan ihan verrattavissa opetella uusi ohjelmisto tai lainsäädäntö ja opiskella uusi psykoterapiasuuntaus. Jotta saisi pätevyyden toiseenkin suuntaukseen se vie monta vuotta, ja lisäksi jälleen oma koulutusterapia päälle. Se on ennemmin rinnastettavissa siihen, että uuden ohjelmiston sijaan joutuisi opiskelemaan rinnalle kokonaan uuden ammatin jostain lähialalta (toki jotkut joutuu näinkin tekemään).
Joitain välineitä saa täydennyskoulutuksista, ja todella moni psykoterapeutti työskenteleekin integratiivisesti, mutta vaatimus siitä, että osaisi täydellisesti jonkin muun suuntauksen jotta voisi tilanteen tullen vaihtaa käyttöön aina asiakkaalle sopivimman on periaatteessa vastaava, kuin että lääkärin pitäisi osata vähintään kaksi erikoistumisalaa perustutkintonsa lisäksi.Jos terapeutit kerran ovat näin vahvasti viitekehyksensä vankeja, niin mikseivät he matammalla kynnyksellä suosittele potilaalle / asiakkuudesta kiinnostuneille toisenlaista terapiaa, jos alkaa vaikuttaa siltä ettei oma ammattitaito ei riitä henkilön auttamiseen?
Sinulla on kaikin tavoin väärä käsitys asiasta. Jokainen mihin tahansa ammattiin kouluttautuneesta ihmisestä on jollain tavalla tässä mielessä ”viitekehyksensä vanki”. Psykoterapeutit kyllä nimenomaan suosittelevat asiakkaalle herkästi toista viitekehystä tai terapeuttia, jos asiakkaan ongelmat tai omat toiveet paremmin johonkin muuhun kuin omaan työskentelymuotoon sopisivat, mistä olet saanut päähäsi että näin ei olisi? Arviokäyntien idea on juuri se, että molemmin puolin arvioidaan sopivuutta, ammattitaitoon kuuluu tunnistaa se, pystynkö juuri minä toimimaan tämän ihmisen psykoterapeuttina, ja tämä pätee myös arviokäyntien jälkeiseen aikaan. Jos psykoterapeutille käy selväksi, ettei pysty asiakasta auttamaan, on velvollisuus ohjata asiakasta hakeutumaan toisenlaisen avun pariin. Tietenkään ei ole velvollisuutta asiakkaalle uutta terapeuttia etsiä eikä aikoja varailla jne. Psykoterapeutille kuin psykoterapeutille on varsinkin isommissa kaupungeissa jonoa, asiakkaita tulisi ovista ja ikkunoista, joten on vain ja ainoastaan kaikkien etu, että oikeat ihmiset kohtaavat toisensa. Ei ole mitään syytä haalia itselleen väkisin sellaisia asiakkaita, joiden kanssa yhteistyö ei suju, kun voi valita ne, joita voi parhaiten auttaa. Täälläkin on kritisoitu sitä, että vaaditaan useampia arviokäyntejä, mutta mistä ihmeestä psykoterapeutti voisi ilman näitä sopivuutta arvioida, kuten asiakas itsekään? Ja ei, niitä käyntejä ei voi tarjota ilmaiseksi eikä nimelliseen hintaan. Kun mietit, miten paljon terapiaan tulijoita olisi, ja lasket, montako tuntia viikossa asiakkaita on mahdollista vastaanottaa normaalin työajan puitteissa, ymmärrät itsekin miksi. Tämä arviointi on myös täysipainoista psykoterapeutin työtä, johon vaaditaan täyttä osaamista. Ei sen kuulu tapahtua palkatta.
Täällä on ollut aika paljon kokemuksia siitä miten terapeutti ei ole suhtautunut hyvin asiakassuhteen päättämiseen. Eipä terapeutti minullekaan suositellut toisenlaiseen terapiaan vaihtamista, vaikka olin moneen otteeseen tuonut ilmi mitkä asiat nykyisellään koen hankalaksi. Päätin omasta aloitteesta terapian, kun koin sen heikentäneen psyykkistä terveyttäni.
Aika vähän puhutaan missään siitä, että jokin terapiasuuntaus voi toimia aikansa hyvin, muttei välttämättä loppuun asti. Kokonaisuudessaan kolme vuotta on niin pitkä aika, että silloin voi joutua joissain vaiheessa vaihtamaan terapeuttia, koska terapian suhteen asiakkaan tarpeet voivat tänä aikana muuttua.
Terapiasuhteen päättyminen "kesken" ei ole sen isompi juttu kuin minkään muunkaan ihmissuhteen päättyminen. Asiat kestävät oman aikansa ja on turha väkisin pitää yllä jotain sellaista, mikä ei enää toimi.
Hyi, onko se ihmissuhde? En minä ainakaan haluaisi mennä terapiaan luomaan jotain ihmissuhdetta ventovieraan terapeutin kanssa.
Yleensä ihmisten välisistä suhteista puhutaan ihmissuhteina.
Jos ei koe terapeuttia ihmisenä, niin on varmasti parasta molemmille ettei vastaanotolle hakeudu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osalle ihmisistä ei myöskään koskaan selviä, ettei terapiassa ole tarkoitus puhua kolmea vuotta siitä, kuinka hirveitä muut ihmiset ovat ja kuinka he aiheuttavat kärsimystä. Sille täytyy jättä sijaa, mutta ongelmien näkeminen pelkästään itsensä ulkopuolella on aika varma merkki siitä, että haasteet jatkuvat vielä psykoterapian jälkeenkin. Menneitä ei saa psykoterapiassa muuksi muutettua ja niiden kanssa täytyy vain oppia elämään, jos haluaa jaksaa.
Oletko suomalainen psykoterapeutti? Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta tuo asenteesi ei vaikuta kovin empaattiselta. Omassa perheessäni on narsismia ja kun yritin puhua tästä yhden terapeutin kanssa, hän sanoi, että "en halua kuulla" (tämä on sitatti, hän sanoi täsmälleen näin). Tuntui siltä, kun olisin hakenut terapiaa raiskauksen vuoksi, ja kun vihdoin vuoden terapian jälkeen olisin jäsennellyt asiaa sen verran, että olisin pystynyt ja uskaltanut puhua asiasta, niin tämä läväyttää, että hän ei halua kuulla asiasta. Olen kuullut jälkeenpäin, että jos terapeutille sanot, että joku on narsisti, niin leimaudut itse narsistiksi. Nämä asiat ovat tietenkin monimutkaisia, mutta ja olen jälkeenpäin kuullut, että asiantuntemus tässä asiassa on monella terapeuteilla heikko. Narsistithan eivät itse lähtökohtaisesti hae apua. Onneksi löytyi paikka, missä sain puhua asiasta, muuten en tiedä mitä olisi tapahtunut. Kyllä omasta tilanteesta täytyy saada puhua, en tiedä miten muuten löytyisi ratkasuja tai eteenpäinmenoteitä.
Minulle on myös kahdesti sanottu samantyylisesti. Terapiassa ei kai saisi käsitellä kuin kivoja asioita ja korkeintaan jotain avioeron luokkaa olevia murheita. Mitään vaikeita terapeutit ei kestä. Mutta eipä ne kestä sitäkään jos asiakas on ihan itse järkeillyt asiansa ja on tyytyväinen elämäänsä huolimatta kaikista elämänkokemuksista ja hyväksyy myös rikkinäisyyden itsessään. Tuntuu, että ainoa anti mitä terapeuteilla on, on mitätöinti. Kaikki mitä teet on väärin. On pitkään todella paha olla, kun toinen on mitätöinyt koko elämäsi.
Onkohan se yleistä että terapeutti rajaa jotain aiheita pois? Minun tapauksessani oltiin sitä mieltä että tietystä ihmissuhteesta ei pitäisi puhua, koska se ei ole kuulemma minulle hyväksi. Onko tämä terapiassa tavanomaista? En ollut tyytyväinen ehdotukseen.
Tämä olisi kyllä mukava tietää. Vähän sama kuin teettäisi keittiöremontin ja urakoitsija sanoisi, että tiskiallasta ei asenneta, koska et tarvitse sitä. Kyllä asiakkaan joka maksaa pitäisi saada päättää edes se mitkä ne hänen kipupisteensä ja traumansa on mitä hoidon aikana käsitellään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.
Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.
Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.
Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.
Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.
Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.
Eihän terapeutti osaa käyttää menetelmiä, joita hän ei ole opiskellut. Ei psykoanalyytikko osaa käyttää kogn, meneteliä eikä kogn terapeutti psykoanaly. menetelmiä.
Jollei oma ammattitaito riitä auttamaan potilasta, niin silloinhan hänet tulisi ohjata muualle eikä väkisin yrittää hoitaa tuloksettomaksi paljastuneella menetelmällä. Ihmettelen silti tätä asennetta, kun kaikilla muilla aloilla lähdetään siitä, että on opiskeltava uutta ja päivitettävä ammattitaitoaan, jos työssä tulee uudenlaisia haasteita vastaan. Ilmeisesti terapeutteja tämä ei koske. Riittää, että hallitsee yhden menetelmän. Jos kirves on ainoa hallussa oleva työkalu, niin kaikki asiat näyttävät nauloilta. 🙄
Terapiakoulutukset on niin pitkiä, että jos ei on harvoin järkeä käydä kahta koulutusta. Eikä oikeastaan ole tarviskaan, koska potilas voi valita viitekehyksen itse kuitenkin. Kaikista viitekehyksistä löytynee myös terapeutteja, joiden kanssa potilaan henkilökemiat kohtaavat.
Eikö oikeasti ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin käydä kokonainen pitkä koulutus kyetäkseen hyödyntämään potilaan hoidossa jotain siinä käytettävää menetelmää? Miksei voi perehtyä ammattitaitoaan lisätäkseen juuri kyseiseen menetelmään, jos arvelee että siitä voisi olla hyötyä? Onko ajattelutapa terapeuteilla todella näin mustavalkoisen jäykkä, joko kaikki tai ei mitään? Monella muulla alalla on opeteltava säännöllisesti työssään uusia ohjelmistoja, lainsäädäntöä yms. Harvalla riittää työhön yksi kerran hankittu koulutus antamaan kaiken tarvittavan osaamisen, vaan uuden opiskelu jatkuu työssä kaiken aikaa.
Kyllä psykoterapeutit täydennyskouluttautuvat säännöllisesti, ja monilla onkin oman pitkän koulutuksensa lisäksi myös jokin toinen lyhyempi muun suuntauksen koulutus. (Jokainen koulutus edelleen maksetaan omasta pussista ja ovat todella kalliita.) Ei ole kuitenkaan ihan verrattavissa opetella uusi ohjelmisto tai lainsäädäntö ja opiskella uusi psykoterapiasuuntaus. Jotta saisi pätevyyden toiseenkin suuntaukseen se vie monta vuotta, ja lisäksi jälleen oma koulutusterapia päälle. Se on ennemmin rinnastettavissa siihen, että uuden ohjelmiston sijaan joutuisi opiskelemaan rinnalle kokonaan uuden ammatin jostain lähialalta (toki jotkut joutuu näinkin tekemään).
Joitain välineitä saa täydennyskoulutuksista, ja todella moni psykoterapeutti työskenteleekin integratiivisesti, mutta vaatimus siitä, että osaisi täydellisesti jonkin muun suuntauksen jotta voisi tilanteen tullen vaihtaa käyttöön aina asiakkaalle sopivimman on periaatteessa vastaava, kuin että lääkärin pitäisi osata vähintään kaksi erikoistumisalaa perustutkintonsa lisäksi.Jos terapeutit kerran ovat näin vahvasti viitekehyksensä vankeja, niin mikseivät he matammalla kynnyksellä suosittele potilaalle / asiakkuudesta kiinnostuneille toisenlaista terapiaa, jos alkaa vaikuttaa siltä ettei oma ammattitaito ei riitä henkilön auttamiseen?
Sinulla on kaikin tavoin väärä käsitys asiasta. Jokainen mihin tahansa ammattiin kouluttautuneesta ihmisestä on jollain tavalla tässä mielessä ”viitekehyksensä vanki”. Psykoterapeutit kyllä nimenomaan suosittelevat asiakkaalle herkästi toista viitekehystä tai terapeuttia, jos asiakkaan ongelmat tai omat toiveet paremmin johonkin muuhun kuin omaan työskentelymuotoon sopisivat, mistä olet saanut päähäsi että näin ei olisi? Arviokäyntien idea on juuri se, että molemmin puolin arvioidaan sopivuutta, ammattitaitoon kuuluu tunnistaa se, pystynkö juuri minä toimimaan tämän ihmisen psykoterapeuttina, ja tämä pätee myös arviokäyntien jälkeiseen aikaan. Jos psykoterapeutille käy selväksi, ettei pysty asiakasta auttamaan, on velvollisuus ohjata asiakasta hakeutumaan toisenlaisen avun pariin. Tietenkään ei ole velvollisuutta asiakkaalle uutta terapeuttia etsiä eikä aikoja varailla jne. Psykoterapeutille kuin psykoterapeutille on varsinkin isommissa kaupungeissa jonoa, asiakkaita tulisi ovista ja ikkunoista, joten on vain ja ainoastaan kaikkien etu, että oikeat ihmiset kohtaavat toisensa. Ei ole mitään syytä haalia itselleen väkisin sellaisia asiakkaita, joiden kanssa yhteistyö ei suju, kun voi valita ne, joita voi parhaiten auttaa. Täälläkin on kritisoitu sitä, että vaaditaan useampia arviokäyntejä, mutta mistä ihmeestä psykoterapeutti voisi ilman näitä sopivuutta arvioida, kuten asiakas itsekään? Ja ei, niitä käyntejä ei voi tarjota ilmaiseksi eikä nimelliseen hintaan. Kun mietit, miten paljon terapiaan tulijoita olisi, ja lasket, montako tuntia viikossa asiakkaita on mahdollista vastaanottaa normaalin työajan puitteissa, ymmärrät itsekin miksi. Tämä arviointi on myös täysipainoista psykoterapeutin työtä, johon vaaditaan täyttä osaamista. Ei sen kuulu tapahtua palkatta.
Täällä on ollut aika paljon kokemuksia siitä miten terapeutti ei ole suhtautunut hyvin asiakassuhteen päättämiseen. Eipä terapeutti minullekaan suositellut toisenlaiseen terapiaan vaihtamista, vaikka olin moneen otteeseen tuonut ilmi mitkä asiat nykyisellään koen hankalaksi. Päätin omasta aloitteesta terapian, kun koin sen heikentäneen psyykkistä terveyttäni.
Aika vähän puhutaan missään siitä, että jokin terapiasuuntaus voi toimia aikansa hyvin, muttei välttämättä loppuun asti. Kokonaisuudessaan kolme vuotta on niin pitkä aika, että silloin voi joutua joissain vaiheessa vaihtamaan terapeuttia, koska terapian suhteen asiakkaan tarpeet voivat tänä aikana muuttua.
Terapiasuhteen päättyminen "kesken" ei ole sen isompi juttu kuin minkään muunkaan ihmissuhteen päättyminen. Asiat kestävät oman aikansa ja on turha väkisin pitää yllä jotain sellaista, mikä ei enää toimi.
Hyi, onko se ihmissuhde? En minä ainakaan haluaisi mennä terapiaan luomaan jotain ihmissuhdetta ventovieraan terapeutin kanssa.
Yleensä ihmisten välisistä suhteista puhutaan ihmissuhteina.
Jos ei koe terapeuttia ihmisenä, niin on varmasti parasta molemmille ettei vastaanotolle hakeudu.
Minä olen niin paljon kohdannut elämäni aikana psykiatrisia sairaanhoitajia, psykiatreja ja muuta henkilökuntaa, että psykologit ja psykoterapeutit on minulle tämän kasvottoman ja täysin välinpitämättömän massan jatkoa. Hän on työnsä tekevä ammattilainen. En kuvittele että hän välittää minusta tuon taivaallista, enkä minäkään häntä pohdi. Hän on työpaikallaan ja minä esiinnyn asiakkaan roolissa. Hoidamme käsillä olevaa asiaa, emme ihmissuhdetta.
eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osalle ihmisistä ei myöskään koskaan selviä, ettei terapiassa ole tarkoitus puhua kolmea vuotta siitä, kuinka hirveitä muut ihmiset ovat ja kuinka he aiheuttavat kärsimystä. Sille täytyy jättä sijaa, mutta ongelmien näkeminen pelkästään itsensä ulkopuolella on aika varma merkki siitä, että haasteet jatkuvat vielä psykoterapian jälkeenkin. Menneitä ei saa psykoterapiassa muuksi muutettua ja niiden kanssa täytyy vain oppia elämään, jos haluaa jaksaa.
Oletko suomalainen psykoterapeutti? Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta tuo asenteesi ei vaikuta kovin empaattiselta. Omassa perheessäni on narsismia ja kun yritin puhua tästä yhden terapeutin kanssa, hän sanoi, että "en halua kuulla" (tämä on sitatti, hän sanoi täsmälleen näin). Tuntui siltä, kun olisin hakenut terapiaa raiskauksen vuoksi, ja kun vihdoin vuoden terapian jälkeen olisin jäsennellyt asiaa sen verran, että olisin pystynyt ja uskaltanut puhua asiasta, niin tämä läväyttää, että hän ei halua kuulla asiasta. Olen kuullut jälkeenpäin, että jos terapeutille sanot, että joku on narsisti, niin leimaudut itse narsistiksi. Nämä asiat ovat tietenkin monimutkaisia, mutta ja olen jälkeenpäin kuullut, että asiantuntemus tässä asiassa on monella terapeuteilla heikko. Narsistithan eivät itse lähtökohtaisesti hae apua. Onneksi löytyi paikka, missä sain puhua asiasta, muuten en tiedä mitä olisi tapahtunut. Kyllä omasta tilanteesta täytyy saada puhua, en tiedä miten muuten löytyisi ratkasuja tai eteenpäinmenoteitä.
Minulle on myös kahdesti sanottu samantyylisesti. Terapiassa ei kai saisi käsitellä kuin kivoja asioita ja korkeintaan jotain avioeron luokkaa olevia murheita. Mitään vaikeita terapeutit ei kestä. Mutta eipä ne kestä sitäkään jos asiakas on ihan itse järkeillyt asiansa ja on tyytyväinen elämäänsä huolimatta kaikista elämänkokemuksista ja hyväksyy myös rikkinäisyyden itsessään. Tuntuu, että ainoa anti mitä terapeuteilla on, on mitätöinti. Kaikki mitä teet on väärin. On pitkään todella paha olla, kun toinen on mitätöinyt koko elämäsi.
Onkohan se yleistä että terapeutti rajaa jotain aiheita pois? Minun tapauksessani oltiin sitä mieltä että tietystä ihmissuhteesta ei pitäisi puhua, koska se ei ole kuulemma minulle hyväksi. Onko tämä terapiassa tavanomaista? En ollut tyytyväinen ehdotukseen.
Tämä olisi kyllä mukava tietää. Vähän sama kuin teettäisi keittiöremontin ja urakoitsija sanoisi, että tiskiallasta ei asenneta, koska et tarvitse sitä. Kyllä asiakkaan joka maksaa pitäisi saada päättää edes se mitkä ne hänen kipupisteensä ja traumansa on mitä hoidon aikana käsitellään.
Tuo linjaus selkeytti ajatustani siitä, ettei terapia vastaa minun tarpeisiini. En kaivannut terapiaa, jossa kipupisteeni jäivät ilman huomiota. Nimenomaan niiden käsittelyä varten olin terapiaan hakeutunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan terapian suuntauksella ei ole niin suurta merkitystä kuin henkilökemioilla eli siitä kannattaa lähteä liikkeelle.
Vaikeaa näyttää olevan löytää edes joku mutta kuunnelkaa itseänne jos pääsette tapaamiseen; tulenko kuulluksi, saanko empatiaa,lässytetäänkö.
Ei pidä paikkaansa yksilön kohdalla. Kaikki terapiasuuntaukset ovat toki toimivia. Mutta kaikki terapiasuuntaukset eivät vättämättä ole toimivia juuri samalle henkilölle. Esim jos ei halua käsitellä asioitaan kognitiivisen terapian viitekehyksessä, ei kannata mennä kognitiiviseen terapiaan. Jos haluaa tehdä käytännön harjoituksia, ei kannata mennä psykoanalyyttiseen terapiaa yms. Yksilötasolla terapian suuntaukselle on väliä. Itselläni on tästä ihan käytännön kokemusta. Kognitiivinen viitekehys ja teoria eivät minulle vain sovi. En saa asioitani käsiteltyä siinä viitekehyksessä ja niillä menetelmillä. Minulla sopii paremmin toisen suuntauksen menetelmä.
Tässä päästään siihen yhteistyösuhteeseen ja motivaatioon. Jos ihmisellä ei ole halua käsitellä asioita jossain viitekehyksessä, ei terapia ole välttämättä toimiva, vaikka ryhmätasolla jonkin häiriön hoidosta olisi vahva näyttö jollain terapiamuodolla.
Toisaalta ihmiset eivät aina tee oikeanlaisia valintoja. Jos esim. haluaa puhua pelkästään ongelmistaan monta vuotta, ei se välttämättä ole hedelmällistä muutosten kannalta, vaikka ihminen itse kokisikin puhumisen tärkeäksi.
Melko leimaavaa. Eikö terapeutin pitäisi kyetä sopeuttamaan toimintatapaansa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden eikä niin, että jokin viitekehys täysin ohjaa työskentelyä psykoterapian aikana? Terapiassahan on ensi sijaisesti kyse potilaan kohtaamisesta ainutlaatuisena yksilönä kokemuksineen, tunteineen ja tarpeineen.
Eihän terapeutti osaa käyttää menetelmiä, joita hän ei ole opiskellut. Ei psykoanalyytikko osaa käyttää kogn, meneteliä eikä kogn terapeutti psykoanaly. menetelmiä.
Jollei oma ammattitaito riitä auttamaan potilasta, niin silloinhan hänet tulisi ohjata muualle eikä väkisin yrittää hoitaa tuloksettomaksi paljastuneella menetelmällä. Ihmettelen silti tätä asennetta, kun kaikilla muilla aloilla lähdetään siitä, että on opiskeltava uutta ja päivitettävä ammattitaitoaan, jos työssä tulee uudenlaisia haasteita vastaan. Ilmeisesti terapeutteja tämä ei koske. Riittää, että hallitsee yhden menetelmän. Jos kirves on ainoa hallussa oleva työkalu, niin kaikki asiat näyttävät nauloilta. 🙄
Terapiakoulutukset on niin pitkiä, että jos ei on harvoin järkeä käydä kahta koulutusta. Eikä oikeastaan ole tarviskaan, koska potilas voi valita viitekehyksen itse kuitenkin. Kaikista viitekehyksistä löytynee myös terapeutteja, joiden kanssa potilaan henkilökemiat kohtaavat.
Eikö oikeasti ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin käydä kokonainen pitkä koulutus kyetäkseen hyödyntämään potilaan hoidossa jotain siinä käytettävää menetelmää? Miksei voi perehtyä ammattitaitoaan lisätäkseen juuri kyseiseen menetelmään, jos arvelee että siitä voisi olla hyötyä? Onko ajattelutapa terapeuteilla todella näin mustavalkoisen jäykkä, joko kaikki tai ei mitään? Monella muulla alalla on opeteltava säännöllisesti työssään uusia ohjelmistoja, lainsäädäntöä yms. Harvalla riittää työhön yksi kerran hankittu koulutus antamaan kaiken tarvittavan osaamisen, vaan uuden opiskelu jatkuu työssä kaiken aikaa.
Kyllä psykoterapeutit täydennyskouluttautuvat säännöllisesti, ja monilla onkin oman pitkän koulutuksensa lisäksi myös jokin toinen lyhyempi muun suuntauksen koulutus. (Jokainen koulutus edelleen maksetaan omasta pussista ja ovat todella kalliita.) Ei ole kuitenkaan ihan verrattavissa opetella uusi ohjelmisto tai lainsäädäntö ja opiskella uusi psykoterapiasuuntaus. Jotta saisi pätevyyden toiseenkin suuntaukseen se vie monta vuotta, ja lisäksi jälleen oma koulutusterapia päälle. Se on ennemmin rinnastettavissa siihen, että uuden ohjelmiston sijaan joutuisi opiskelemaan rinnalle kokonaan uuden ammatin jostain lähialalta (toki jotkut joutuu näinkin tekemään).
Joitain välineitä saa täydennyskoulutuksista, ja todella moni psykoterapeutti työskenteleekin integratiivisesti, mutta vaatimus siitä, että osaisi täydellisesti jonkin muun suuntauksen jotta voisi tilanteen tullen vaihtaa käyttöön aina asiakkaalle sopivimman on periaatteessa vastaava, kuin että lääkärin pitäisi osata vähintään kaksi erikoistumisalaa perustutkintonsa lisäksi.Jos terapeutit kerran ovat näin vahvasti viitekehyksensä vankeja, niin mikseivät he matammalla kynnyksellä suosittele potilaalle / asiakkuudesta kiinnostuneille toisenlaista terapiaa, jos alkaa vaikuttaa siltä ettei oma ammattitaito ei riitä henkilön auttamiseen?
Sinulla on kaikin tavoin väärä käsitys asiasta. Jokainen mihin tahansa ammattiin kouluttautuneesta ihmisestä on jollain tavalla tässä mielessä ”viitekehyksensä vanki”. Psykoterapeutit kyllä nimenomaan suosittelevat asiakkaalle herkästi toista viitekehystä tai terapeuttia, jos asiakkaan ongelmat tai omat toiveet paremmin johonkin muuhun kuin omaan työskentelymuotoon sopisivat, mistä olet saanut päähäsi että näin ei olisi? Arviokäyntien idea on juuri se, että molemmin puolin arvioidaan sopivuutta, ammattitaitoon kuuluu tunnistaa se, pystynkö juuri minä toimimaan tämän ihmisen psykoterapeuttina, ja tämä pätee myös arviokäyntien jälkeiseen aikaan. Jos psykoterapeutille käy selväksi, ettei pysty asiakasta auttamaan, on velvollisuus ohjata asiakasta hakeutumaan toisenlaisen avun pariin. Tietenkään ei ole velvollisuutta asiakkaalle uutta terapeuttia etsiä eikä aikoja varailla jne. Psykoterapeutille kuin psykoterapeutille on varsinkin isommissa kaupungeissa jonoa, asiakkaita tulisi ovista ja ikkunoista, joten on vain ja ainoastaan kaikkien etu, että oikeat ihmiset kohtaavat toisensa. Ei ole mitään syytä haalia itselleen väkisin sellaisia asiakkaita, joiden kanssa yhteistyö ei suju, kun voi valita ne, joita voi parhaiten auttaa. Täälläkin on kritisoitu sitä, että vaaditaan useampia arviokäyntejä, mutta mistä ihmeestä psykoterapeutti voisi ilman näitä sopivuutta arvioida, kuten asiakas itsekään? Ja ei, niitä käyntejä ei voi tarjota ilmaiseksi eikä nimelliseen hintaan. Kun mietit, miten paljon terapiaan tulijoita olisi, ja lasket, montako tuntia viikossa asiakkaita on mahdollista vastaanottaa normaalin työajan puitteissa, ymmärrät itsekin miksi. Tämä arviointi on myös täysipainoista psykoterapeutin työtä, johon vaaditaan täyttä osaamista. Ei sen kuulu tapahtua palkatta.
Täällä on ollut aika paljon kokemuksia siitä miten terapeutti ei ole suhtautunut hyvin asiakassuhteen päättämiseen. Eipä terapeutti minullekaan suositellut toisenlaiseen terapiaan vaihtamista, vaikka olin moneen otteeseen tuonut ilmi mitkä asiat nykyisellään koen hankalaksi. Päätin omasta aloitteesta terapian, kun koin sen heikentäneen psyykkistä terveyttäni.
Aika vähän puhutaan missään siitä, että jokin terapiasuuntaus voi toimia aikansa hyvin, muttei välttämättä loppuun asti. Kokonaisuudessaan kolme vuotta on niin pitkä aika, että silloin voi joutua joissain vaiheessa vaihtamaan terapeuttia, koska terapian suhteen asiakkaan tarpeet voivat tänä aikana muuttua.
Terapiasuhteen päättyminen "kesken" ei ole sen isompi juttu kuin minkään muunkaan ihmissuhteen päättyminen. Asiat kestävät oman aikansa ja on turha väkisin pitää yllä jotain sellaista, mikä ei enää toimi.
Hyi, onko se ihmissuhde? En minä ainakaan haluaisi mennä terapiaan luomaan jotain ihmissuhdetta ventovieraan terapeutin kanssa.
Yleensä ihmisten välisistä suhteista puhutaan ihmissuhteina.
Jos ei koe terapeuttia ihmisenä, niin on varmasti parasta molemmille ettei vastaanotolle hakeudu.
Minä olen niin paljon kohdannut elämäni aikana psykiatrisia sairaanhoitajia, psykiatreja ja muuta henkilökuntaa, että psykologit ja psykoterapeutit on minulle tämän kasvottoman ja täysin välinpitämättömän massan jatkoa. Hän on työnsä tekevä ammattilainen. En kuvittele että hän välittää minusta tuon taivaallista, enkä minäkään häntä pohdi. Hän on työpaikallaan ja minä esiinnyn asiakkaan roolissa. Hoidamme käsillä olevaa asiaa, emme ihmissuhdetta.
eri
Todella erilainen näkökulma verrattuna omaani. Itse olen huolella painanut mieleeni jokaisen, joka on tällä pitkällä matkalla hetken vierelläni ollut kulkemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, terapeutin löytäminen on todella vaikeaa. Aikoinaan suurestakaan kaupungista en löytänyt vapaata terapeuttia joka olisi antanut oikeansuuntaista terapiaa, vaan kävin sitten vähemmän itselle sopivaa suuntausta antavan terapeutin luona vuoden. Silloinkin kyllä lähettelin sähköposteja kymmenittäin ja harva vastasi. Nyt tuoreempana kokemuksena pienemmässä kaupugissa halusin vihdoin tähän itselleni suositeltuun terapiasuuntaukseen, ja useammasta kymmenestä terapeutista yhdellä oli aikoja. Luojan lykky että meillä synkkaa ihan hyvin. Suurin osa terapeuteista ei vastannut ollenkaan, ja yksi jopa vastasi ilkeästi. Lähetin hänelle sitten vastauksen jossa ihmettelin hänen asennettaan ja tähän hän ei enää vastannut. Suoranaisesti v.i.tutti kun en voinut hänestä ilmoittaa mihinkään, sillä hän oli yksityisyrittäjä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, terapeutin löytäminen on todella vaikeaa. Aikoinaan suurestakaan kaupungista en löytänyt vapaata terapeuttia joka olisi antanut oikeansuuntaista terapiaa, vaan kävin sitten vähemmän itselle sopivaa suuntausta antavan terapeutin luona vuoden. Silloinkin kyllä lähettelin sähköposteja kymmenittäin ja harva vastasi. Nyt tuoreempana kokemuksena pienemmässä kaupugissa halusin vihdoin tähän itselleni suositeltuun terapiasuuntaukseen, ja useammasta kymmenestä terapeutista yhdellä oli aikoja. Luojan lykky että meillä synkkaa ihan hyvin. Suurin osa terapeuteista ei vastannut ollenkaan, ja yksi jopa vastasi ilkeästi. Lähetin hänelle sitten vastauksen jossa ihmettelin hänen asennettaan ja tähän hän ei enää vastannut. Suoranaisesti v.i.tutti kun en voinut hänestä ilmoittaa mihinkään, sillä hän oli yksityisyrittäjä.
Niin, se on ihmeellistä, että KELA ei ota vastaan minkääntyylistä palautetta terapeuteista, joiden antamasta terapiasta kuitenkin maksavat (tai siis me veronmaksajat maksamme). KELA voisi tehdä asian itselle yksinkertaiseksi ja pyytää loppuneen terapian onnistumisesta omasta mielestä numeron 1-5 sekä vastaus kyllä/ei kysymykseen, suostuuko ihminen siihen että vastukset annetaan tutkimuskäyttöön, jolloin yliopistotutkijat voisivat tehdä lisää tutkimusta miksi onnistui tai miksi ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, terapeutin löytäminen on todella vaikeaa. Aikoinaan suurestakaan kaupungista en löytänyt vapaata terapeuttia joka olisi antanut oikeansuuntaista terapiaa, vaan kävin sitten vähemmän itselle sopivaa suuntausta antavan terapeutin luona vuoden. Silloinkin kyllä lähettelin sähköposteja kymmenittäin ja harva vastasi. Nyt tuoreempana kokemuksena pienemmässä kaupugissa halusin vihdoin tähän itselleni suositeltuun terapiasuuntaukseen, ja useammasta kymmenestä terapeutista yhdellä oli aikoja. Luojan lykky että meillä synkkaa ihan hyvin. Suurin osa terapeuteista ei vastannut ollenkaan, ja yksi jopa vastasi ilkeästi. Lähetin hänelle sitten vastauksen jossa ihmettelin hänen asennettaan ja tähän hän ei enää vastannut. Suoranaisesti v.i.tutti kun en voinut hänestä ilmoittaa mihinkään, sillä hän oli yksityisyrittäjä.
Niin, se on ihmeellistä, että KELA ei ota vastaan minkääntyylistä palautetta terapeuteista, joiden antamasta terapiasta kuitenkin maksavat (tai siis me veronmaksajat maksamme). KELA voisi tehdä asian itselle yksinkertaiseksi ja pyytää loppuneen terapian onnistumisesta omasta mielestä numeron 1-5 sekä vastaus kyllä/ei kysymykseen, suostuuko ihminen siihen että vastukset annetaan tutkimuskäyttöön, jolloin yliopistotutkijat voisivat tehdä lisää tutkimusta miksi onnistui tai miksi ei.
Se on kyllä mielenkiintoista ettei Kela maksajana tee tästä mitään seurantaa.
Mulla taisi käydä hyvä tuuri terapeuttia etsiessä, yhdelle laitoin sähköpostia ja sen kanssa puhun edelleen. Se vastasi mun sähköpostiin samana päivänä ja soitti sitte seuraavana päivänä. En saanut juurikaan kerrottua ongelmistani, oon huono puhumaan mistään. Puhun vasta sitten kun luotan ihmiseen vähän enemmän. Lähinnä se meni tyyliin että nauroin ja kerroin olevani masentunut ja ahdistunut. No, terapeutti ehdotti aikaa heti seuraavalle viikolle ja menin sitte. Ekalla kerralla ei puhuttu mitään. Seuraavalla kerralla sain sanottua jotain kokemuksistani ja ongelmistani, puhuin enemmän asioistani kuin kenellekään muulle ikinä. Terapeutin kärsivällisyys todellakin auttoi. Kerran menin ihan lukkoon enkä pystynyt puhumaan mitään. Istuin siellä yli kaksi tuntia jonka jälkeen terapeutti käveli mun kanssa hetken kun lähdin kotiin. Jos ollaan puhuttu jostain vaikeista asioista niin se varmistaa ajan päättyessä että millainen olo mulla on ja pärjäänkö nyt. Sen kotisivuilla on hinnasto jota pidän hyvänä asiana. Sitte kun kerroin ettei mulla oo varaa puhua sen kanssa joka viikko niin se sanoikin ettei mun tartte maksaa niin paljon, sovittiin hinnasta. Nyt me sitte puhutaan joka viikko. En edes uskonut että pystyisin puhumaan kenellekään, pelkään ihmisiä ja puhumista. Mut joku terapeutissa sai mut hiukan luottamaan jo ekalla kerralla. Se suhtautuu kaikkeen empaattisesti mut tyynesti eikä oleta mun puhuvan heti kaikesta. Ei oo tullut mieleenkään että tarttisi vaihtaa terapeuttia, satuin löytämään heti sopivan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla taisi käydä hyvä tuuri terapeuttia etsiessä, yhdelle laitoin sähköpostia ja sen kanssa puhun edelleen. Se vastasi mun sähköpostiin samana päivänä ja soitti sitte seuraavana päivänä. En saanut juurikaan kerrottua ongelmistani, oon huono puhumaan mistään. Puhun vasta sitten kun luotan ihmiseen vähän enemmän. Lähinnä se meni tyyliin että nauroin ja kerroin olevani masentunut ja ahdistunut. No, terapeutti ehdotti aikaa heti seuraavalle viikolle ja menin sitte. Ekalla kerralla ei puhuttu mitään. Seuraavalla kerralla sain sanottua jotain kokemuksistani ja ongelmistani, puhuin enemmän asioistani kuin kenellekään muulle ikinä. Terapeutin kärsivällisyys todellakin auttoi. Kerran menin ihan lukkoon enkä pystynyt puhumaan mitään. Istuin siellä yli kaksi tuntia jonka jälkeen terapeutti käveli mun kanssa hetken kun lähdin kotiin. Jos ollaan puhuttu jostain vaikeista asioista niin se varmistaa ajan päättyessä että millainen olo mulla on ja pärjäänkö nyt. Sen kotisivuilla on hinnasto jota pidän hyvänä asiana. Sitte kun kerroin ettei mulla oo varaa puhua sen kanssa joka viikko niin se sanoikin ettei mun tartte maksaa niin paljon, sovittiin hinnasta. Nyt me sitte puhutaan joka viikko. En edes uskonut että pystyisin puhumaan kenellekään, pelkään ihmisiä ja puhumista. Mut joku terapeutissa sai mut hiukan luottamaan jo ekalla kerralla. Se suhtautuu kaikkeen empaattisesti mut tyynesti eikä oleta mun puhuvan heti kaikesta. Ei oo tullut mieleenkään että tarttisi vaihtaa terapeuttia, satuin löytämään heti sopivan.
Olet hyvin onnekas. Hoito on varmasti tehokkaampaa, jos kaikki sujuu hyvin alusta alkaen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla taisi käydä hyvä tuuri terapeuttia etsiessä, yhdelle laitoin sähköpostia ja sen kanssa puhun edelleen. Se vastasi mun sähköpostiin samana päivänä ja soitti sitte seuraavana päivänä. En saanut juurikaan kerrottua ongelmistani, oon huono puhumaan mistään. Puhun vasta sitten kun luotan ihmiseen vähän enemmän. Lähinnä se meni tyyliin että nauroin ja kerroin olevani masentunut ja ahdistunut. No, terapeutti ehdotti aikaa heti seuraavalle viikolle ja menin sitte. Ekalla kerralla ei puhuttu mitään. Seuraavalla kerralla sain sanottua jotain kokemuksistani ja ongelmistani, puhuin enemmän asioistani kuin kenellekään muulle ikinä. Terapeutin kärsivällisyys todellakin auttoi. Kerran menin ihan lukkoon enkä pystynyt puhumaan mitään. Istuin siellä yli kaksi tuntia jonka jälkeen terapeutti käveli mun kanssa hetken kun lähdin kotiin. Jos ollaan puhuttu jostain vaikeista asioista niin se varmistaa ajan päättyessä että millainen olo mulla on ja pärjäänkö nyt. Sen kotisivuilla on hinnasto jota pidän hyvänä asiana. Sitte kun kerroin ettei mulla oo varaa puhua sen kanssa joka viikko niin se sanoikin ettei mun tartte maksaa niin paljon, sovittiin hinnasta. Nyt me sitte puhutaan joka viikko. En edes uskonut että pystyisin puhumaan kenellekään, pelkään ihmisiä ja puhumista. Mut joku terapeutissa sai mut hiukan luottamaan jo ekalla kerralla. Se suhtautuu kaikkeen empaattisesti mut tyynesti eikä oleta mun puhuvan heti kaikesta. Ei oo tullut mieleenkään että tarttisi vaihtaa terapeuttia, satuin löytämään heti sopivan.
Olet hyvin onnekas. Hoito on varmasti tehokkaampaa, jos kaikki sujuu hyvin alusta alkaen.
Niin no, on se hyvä että joku alkaa sujumaan kun on yritetty hoitaa erittäin huonolla menestyksellä sellaiset 14 vuotta (puolet elämästäni).. Muutama psykologi (yksi varsinainen k*sipää joka yritti pakottaa puhumaan ja siinä tilanteessa koin väkivaltaa). 9 vuotta turhia lääkityksiä, kaksi lääkettä sai mut melkeen tappamaan itteni kun oli niin kamala olo. Psykiatrit luovutti mun suhteen, ei voi auttaa. Kukaan ei tajunnut kuinka paljon traumat vaikuttaa mun elämään ja ihmisten kanssa olemiseen, kenenkään kärsivällisyys ei rittänyt luottamuksen rakentamiseen. Olin toivoton tapaus, huostaanotettu laitosnuori josta tuli onneton aikuinen. Oon kyllä helpottunut että edes terapeutin löytäminen onnistui, joskus vaan mietin että onko mun auttaminen jo liian myöhäistä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä oisin halunnut, et mun psykiatri alkaa mun psykoterapeutiksi, mutta se sanoi, ettei se ole psykoterapeutti. Tosi harmi, kun kemiat on natsanneet, ja musta on tuntunut, että 1 käynti sen luona on ollut auttanut mua enemmän kuin 23 käyntiä mun nykyisen psykoterapeutin luona, vaikka ei ole edes aloitettu lääkettä. Se on tosi nuori, mutta sillä on maalaisjärkeä. Mun terapeutti saattaa puhua vain 20 min käynnistä omista kuulumisista :(.
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapeutille kuin psykoterapeutille on varsinkin isommissa kaupungeissa jonoa, asiakkaita tulisi ovista ja ikkunoista, joten on vain ja ainoastaan kaikkien etu, että oikeat ihmiset kohtaavat toisensa. Ei ole mitään syytä haalia itselleen väkisin sellaisia asiakkaita, joiden kanssa yhteistyö ei suju, kun voi valita ne, joita voi parhaiten auttaa. Täälläkin on kritisoitu sitä, että vaaditaan useampia arviokäyntejä, mutta mistä ihmeestä psykoterapeutti voisi ilman näitä sopivuutta arvioida, kuten asiakas itsekään? Ja ei, niitä käyntejä ei voi tarjota ilmaiseksi eikä nimelliseen hintaan. Kun mietit, miten paljon terapiaan tulijoita olisi, ja lasket, montako tuntia viikossa asiakkaita on mahdollista vastaanottaa normaalin työajan puitteissa, ymmärrät itsekin miksi. Tämä arviointi on myös täysipainoista psykoterapeutin työtä, johon vaaditaan täyttä osaamista. Ei sen kuulu tapahtua palkatta.
Olet oikeassa. Ongelma on nimenomaan siinä, että asiakkaita on pilvin pimein. Yritin löytää sellaisen terapeutin, joka pystyy haastamaan minut ja ajatustapani. En löytänyt, kun liian moni haluaa helpon tapauksen. Tärppäsi heti, kun leikin lauhkeaa lammasta... Nykyinen ei oikein osaa haastaa minua muuttamaan käyttäytymistäni, mutta en uskalla vaihtaa, kun ei ole tietoa paraneeko vaihtaessa...
Ei tietenkään pidä palkatta työskennellä vaan Kela voisi korvata arviokäynnit. Näin olisi varaa käydä useammassa arviointikäynnissä eri terapeuteilla paremman sopivuuden takaamiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aivan sama kokemus mullakin. Olen jo luovuttanut enkä ole viikkoihin enää yrittänyt etsiä.
Järkyttävää oli se kun laitoin 3 terapeutille asiallisen viestin ja kukaan ei vastannut!
Todella! Laitoin ainakin 20 viestin, ja ehkä kaksi vastasi, ettei voi ottaa uusia asiakkaita.
Ei ollut voimia etsiä lisää, asia jäi ja kela soitti, että ellen löydä terapeuttia, minun täytyy aloittaa hakemusrumba alusta. Lähetin jälleen n. 15 viestiä. Kaksi vastasi että voin tulla tutustumiskäynnille. Pakko oli valita toinen, hän on ollut kyllä erittäin hyvä 👍🏻
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapeutille kuin psykoterapeutille on varsinkin isommissa kaupungeissa jonoa, asiakkaita tulisi ovista ja ikkunoista, joten on vain ja ainoastaan kaikkien etu, että oikeat ihmiset kohtaavat toisensa. Ei ole mitään syytä haalia itselleen väkisin sellaisia asiakkaita, joiden kanssa yhteistyö ei suju, kun voi valita ne, joita voi parhaiten auttaa. Täälläkin on kritisoitu sitä, että vaaditaan useampia arviokäyntejä, mutta mistä ihmeestä psykoterapeutti voisi ilman näitä sopivuutta arvioida, kuten asiakas itsekään? Ja ei, niitä käyntejä ei voi tarjota ilmaiseksi eikä nimelliseen hintaan. Kun mietit, miten paljon terapiaan tulijoita olisi, ja lasket, montako tuntia viikossa asiakkaita on mahdollista vastaanottaa normaalin työajan puitteissa, ymmärrät itsekin miksi. Tämä arviointi on myös täysipainoista psykoterapeutin työtä, johon vaaditaan täyttä osaamista. Ei sen kuulu tapahtua palkatta.
Olet oikeassa. Ongelma on nimenomaan siinä, että asiakkaita on pilvin pimein. Yritin löytää sellaisen terapeutin, joka pystyy haastamaan minut ja ajatustapani. En löytänyt, kun liian moni haluaa helpon tapauksen. Tärppäsi heti, kun leikin lauhkeaa lammasta... Nykyinen ei oikein osaa haastaa minua muuttamaan käyttäytymistäni, mutta en uskalla vaihtaa, kun ei ole tietoa paraneeko vaihtaessa...
Ei tietenkään pidä palkatta työskennellä vaan Kela voisi korvata arviokäynnit. Näin olisi varaa käydä useammassa arviointikäynnissä eri terapeuteilla paremman sopivuuden takaamiseksi.
Sinulleko on siis vastattu, että et ole tarpeeksi helppo? Vai olet kuvitellut itse että tämä on syy. Olisiko nyt kuitenkin kyse jollain muulla tavalla yhteensopimattomuudesta. Terapeutin lähtökohta ei tosiaan yleensä ole asiakkaan haastamisessa. Harvoin tulee ”helppoja” asiakkaita muuten.
Eri
Tätä ketjua kun lukee niin ei kyllä käy teidän terapeuttejanne kateeksi... Olette te kyllä varsinaista pipipää porukkaa.
Joo siis mä en tajuu miten tää on näin vaikeeta. Siis mulle on lekuri ja hoitsut sanoneet että mun pitää ehdottomasti päästä terapiaa. Oon kiireellinen tapaus. Lukee niissä lausunnoissaki. Joten miten voi olla että terapeutit sanoo sitten vaan ettei ole tilaa? Miten jonkun terapeutin sana painaa tässä enemmän kuin lääkärin? Se lääkäri on kuitenkin mun käsityksen mukaan vähän tärkeämpi hahmo ku joku pelkkä terapeutti. Miksei ne sitten tee niin ku lääkäri sanoo?
Vierailija kirjoitti:
Joo siis mä en tajuu miten tää on näin vaikeeta. Siis mulle on lekuri ja hoitsut sanoneet että mun pitää ehdottomasti päästä terapiaa. Oon kiireellinen tapaus. Lukee niissä lausunnoissaki. Joten miten voi olla että terapeutit sanoo sitten vaan ettei ole tilaa? Miten jonkun terapeutin sana painaa tässä enemmän kuin lääkärin? Se lääkäri on kuitenkin mun käsityksen mukaan vähän tärkeämpi hahmo ku joku pelkkä terapeutti. Miksei ne sitten tee niin ku lääkäri sanoo?
Siis voi herran tähden nyt.
Oli vaikeaa jo ennen koronaa. Nyt korona-aikana asiakkaita tulvii sisään ikkunoista ja ovista.
Yleensä ihmisten välisistä suhteista puhutaan ihmissuhteina.