Masentunut läheinen - mitä jos alan toimimaan toisin?

Pyydäpä tätä nuorta vaihteeksi käymään sun luona ja auttamaan sua jossain jutussa.

Up

Vierailija kirjoitti:

Mä jouduin jättämään oman (aikuisen) lapseni oman onnensa nojaan. Päätin kylmästi että yöksi puhelimeni menee äänettömällä, oli mikä hätä tahansa, Päivisin pidin puhelinta äänettömällä, ja soitin takaisin viiveellä, keksien aina jonkun "olin kävelyllä" valheen. Valhe siksi etten olisi sanonut että en vastaa sinulle enää koska en jaksa sinua. Oli tärkeää että lapsi huomasi minulla olevan oman elämäni, josta en enää irtaannu heti kun hänellä jotain asiaa on. Päätin myös että kuskaan häntä yhden kerrran viikossa autollani(ennen jopa kahdesti päivässä lähdin kuskaamaan) ja kaikkina muina aikoina olen juuri jossain menossa itse, tai minulla ei ole autoa käytössä, vaikka auto siis seisoi pihassa. 

Pelkäsin ja itkin että lapseni varmasti kuolee nyt, ja soittaa viimeisellä hengenvedollaan minulle ja minä en viitsi vastata puhelimeen, ja soimaan itseäni loppuelämäni, mutta eipä se kuollutkaan, vaan alkoi itse laittamaan omaa elämäänsä kuntoon, ja nyt menee jo paljon paremmin sekä hänellä, että minulla, että meidän välisessä suhteessamme.

Tosiasia kuitenkin nyt on, että kenenkään henki ei ole korvattavissa toisella hengellä, ei edes oma lapsi. Sinun elämäsi on aivan yhtä tärkeä kuin tämän hoidokkisi elämä, eikä hän voi päättää toisin.

Lapseni siis ei ollut masentunut, hänellä on muita ongelmia.

Luin vasta nyt tuon että tämä läheisesi ikään kuin kiristää itsemurhalla jos et tee niin kuin hän tahtoo. Oma lapseni teki samaa. Silloin täytyy vain ajatella että Suomessa jokainen on vapaa tekemään omat ratkaisunsa, eikä itsemurhaa ole kielletty laissa, joten jos hän sellaisen haluaa tehdä, niin se on hänen asiansa ja päätöksensä, ei sinun, tai kenenkään muun syy.

Kerran lapseni huusi vieressäni kun ajoin autolla häntä johonkin, että mun pitää sitte varmaan tappaa itteni. Sanoin että sitten sun varmaan pitää, omahan on elämäsi. Meni hiljaiseksi.

Ei kuule auta kuin pysyä kovana. Sinä et ole hän, eikä hän sinä, te olette kaksi eri henkilöä, ja kyllä, voin torjua kaikki kääntelysi aiheen tiimoilta, miten sinun on muka pakko, että jotain pahaa tapahtuu, jos et tee niin tai näin, jne. Että anna tulla vain.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä nyt toistan itseäni, mutta hän siis on avun piirissä, on vertaistukea, yms, mutta on kovin saamaton, niin kuin masentuneet ovat. Osaa näistä ei olisi ilman minun apuani.

Täysikäisen tietoja ei kukaan saa, ja minä olen kyllä keskustellut pariin kertaan tutun ja tuntemattoman ammattilaisen kanssa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ei ammattilaisilta vastauksia saa muulla tasolla kuin ympäripyöreää ”riippuu henkilöistä ja dynamiikasta”. Jne.

Siksi aloitin tämän ketjun. Kaikki neuvot ovat arvokkaita, mutta toivoisin myös henkilökohtaista pohdintaa vakavasti masentuneilta itseltään: miltä teistä tuntuisi tällainen? Lisäisikö se teidän masennusta?

Ap

Turhauttaako sinua hänen saamattomuutensa? Haluatko, että nuori osoittaa sinua kohtaan kiitollisuutta? Kuulostaa nyt kovasti siltä, että katselet nuoren elämää omien silmälasiesi läpi, etkä kykene aidosti samaistumaan hänen maailmaansa. Kannattaa tutustua nuoreen ja todella kuunnella häntä ilman, että tulkitset tai tuomitset häntä omien elämänkokemustesi perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä nyt toistan itseäni, mutta hän siis on avun piirissä, on vertaistukea, yms, mutta on kovin saamaton, niin kuin masentuneet ovat. Osaa näistä ei olisi ilman minun apuani.

Täysikäisen tietoja ei kukaan saa, ja minä olen kyllä keskustellut pariin kertaan tutun ja tuntemattoman ammattilaisen kanssa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ei ammattilaisilta vastauksia saa muulla tasolla kuin ympäripyöreää ”riippuu henkilöistä ja dynamiikasta”. Jne.

Siksi aloitin tämän ketjun. Kaikki neuvot ovat arvokkaita, mutta toivoisin myös henkilökohtaista pohdintaa vakavasti masentuneilta itseltään: miltä teistä tuntuisi tällainen? Lisäisikö se teidän masennusta?

Ap

Itse masentuneena haluisin auttajia, jotka auttaa a. vain oman jaksamisensa mukaan ja b. Vain mun pyynnöstä. Se, että joku tuputtaa ensin puoliväkisin itsensä mun henkilökohtaiseksi kokiksi, ehkä jopa suostuttelee mut "ottamaan vastaan apua" Koska on niin huolissaan ja niin kovasti auttaa, mut sit hetken päästä kääntyy ympäri ja syyttää mua itsensä hyväksikäyttämisestä, on ihan kamalaa. Sä oot vastuussa siitä, että laitat rajat sille, minkä verran voit auttaa. Se masentunut nuori ei voi olla vastuussa sun rajojen asettamisesta.

Lisäksi mieti, kuinka paljon tästä avusta on nuoren pyytämää, ja kuinka paljon sä olet tehnyt pyytämättä. Sä olet saattanut tehdä asioita, joita tää nuori ei olisi koskaan tarvinnut sun tekevän tai toivonut sun tekevän, ja ehkä olisi oppinut tekemään itse jos sä et olisi tehnyt niitä. Sun on turha syyttää nuorta siitä, jos olet pyytämättä ja ehkä nuoren vastusteluista huolimatta tehnyt hänen puolestaan asioita ja näillä valinnoilla polttanut itsesi loppuun. Ymmärrän, että teit sen rakkaudesta, mutta se oli silti sun valintasi.

Mä ehdottaisin niin radikaalia ratkaisua kuin tasavertaista, rehellistä keskustelua sen masentuneen nuoren kanssa. Itse arvostan läheisiä jotka käy mun kanssa niitä. Liian monelta tulee pelkkää kanaemomaista lässytystä, "voi kun mä olen susta huolissani ja voi kun sä olet niin ihana ihminen ja ei ikinä en ole loukkaantunut kun sanoit mulle ikävästi mut mikä en nyt vaan kultapieni jaksa enää". Rehellisesti vaan sanot, että välität tästä nuoresta, ja haluat auttaa, mutta nykymeno kuluttaa sua liikaa ja säkin olet matkalla pohjalle. Korostat sitä, että on SUN asiasi laittaa rajat itsellesi, ja voit vielä sanoa, että haluaisit nuoren apua siihen, että miten ne rajat asetetaan. Sitten käytte nuoren kanssa läpi, mitkä olisi sellaiset asiat, joita voit tehdä nuoren tukemiseksi ilman, että sun jaksaminen loppuu. Ja nämä pitäisi valita sen perusteella, mistä tämä nuori kokee olleen oikeasti apua.

Nuori tulee syyttämään tästä etäisyyden ottamisesta itseään. Että hän on liian vastenmielinen, kurja, epämiellyttävä ja siksi sinä lähdet, kukaan ei voi häntä sietää, kukaan ei halua häntä. Siksi sun on tärkeää tehdä selväksi, että sä laitat rajat oman jaksamisesi vuoksi. Et siksi, että hänessä olisi jotain vikaa. Tässä tilanteessa olennaisempaa mun mielestä onkin se, MITEN sä tilanteen hoidat, kuin se, kuinka paljon etäisyyttä sä otat.

Vierailija kirjoitti:

Pyydäpä tätä nuorta vaihteeksi käymään sun luona ja auttamaan sua jossain jutussa.

Kyllä hän on auttanut, jos on ollut siinä kunnossa.

Ap

Tuo teidän kuvio ei kuulosta millään tavalla terveeltä, ei edes sinun roolisi siinä. Nuori on tottunut palveluun ja ilmeisesti myös tottunut pelottelemaan ihmisiä itsemurhapuheilla ja -yrityksillä.

Ihan ensimmäiseksi sinun täytyy sisäistää se, että jos nuori tappaa itsensä, se ei ole millään tavalla sinun vastuullasi tai sinun syytäsi - ei, vaikka nuori niin väittäisi. Ketään ei voi pitää väkisin hengissä. Kukaan ei pysty siihen.

Toiseksi, pelkään, että olet omalla hyväntahtoisella toiminnallaan pahentanut nuoren avuttomuutta ja aloitekyvyttömyyttä. Masentuneen puolesta ei ikinä pitäisi tehdä mitään sellaista, johon hän pystyisi itsekin. Ehdotan, että käyt jatkossa harvemmin, mutta ennen kaikkea muutat vierailujen luonnetta. Älä pese pyykkejä, mutta auta häntä pesemään omat pyykkinsä. Älä laita ruokaa, vaan laittakaa yhdessä ruokaa, anna hänen päättää ruokalaji, ja syökää yhdessä. Voi käydä niin, että yhdessä tekeminen auttaa teitä kumpaakin näkemään tilanteessa toivoa.

Voi hyvin olla, että tämä muutos suututtaa häntä, saa hänet syyllistämään sinua tai uhkaamaan itsemurhalla. Älä missään tapauksessa taivu tällaisen käytöksen edessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä jouduin jättämään oman (aikuisen) lapseni oman onnensa nojaan. Päätin kylmästi että yöksi puhelimeni menee äänettömällä, oli mikä hätä tahansa, Päivisin pidin puhelinta äänettömällä, ja soitin takaisin viiveellä, keksien aina jonkun "olin kävelyllä" valheen. Valhe siksi etten olisi sanonut että en vastaa sinulle enää koska en jaksa sinua. Oli tärkeää että lapsi huomasi minulla olevan oman elämäni, josta en enää irtaannu heti kun hänellä jotain asiaa on. Päätin myös että kuskaan häntä yhden kerrran viikossa autollani(ennen jopa kahdesti päivässä lähdin kuskaamaan) ja kaikkina muina aikoina olen juuri jossain menossa itse, tai minulla ei ole autoa käytössä, vaikka auto siis seisoi pihassa. 

Pelkäsin ja itkin että lapseni varmasti kuolee nyt, ja soittaa viimeisellä hengenvedollaan minulle ja minä en viitsi vastata puhelimeen, ja soimaan itseäni loppuelämäni, mutta eipä se kuollutkaan, vaan alkoi itse laittamaan omaa elämäänsä kuntoon, ja nyt menee jo paljon paremmin sekä hänellä, että minulla, että meidän välisessä suhteessamme.

Tosiasia kuitenkin nyt on, että kenenkään henki ei ole korvattavissa toisella hengellä, ei edes oma lapsi. Sinun elämäsi on aivan yhtä tärkeä kuin tämän hoidokkisi elämä, eikä hän voi päättää toisin.

Lapseni siis ei ollut masentunut, hänellä on muita ongelmia.

Luin vasta nyt tuon että tämä läheisesi ikään kuin kiristää itsemurhalla jos et tee niin kuin hän tahtoo. Oma lapseni teki samaa. Silloin täytyy vain ajatella että Suomessa jokainen on vapaa tekemään omat ratkaisunsa, eikä itsemurhaa ole kielletty laissa, joten jos hän sellaisen haluaa tehdä, niin se on hänen asiansa ja päätöksensä, ei sinun, tai kenenkään muun syy.

Kerran lapseni huusi vieressäni kun ajoin autolla häntä johonkin, että mun pitää sitte varmaan tappaa itteni. Sanoin että sitten sun varmaan pitää, omahan on elämäsi. Meni hiljaiseksi.

Ei kuule auta kuin pysyä kovana. Sinä et ole hän, eikä hän sinä, te olette kaksi eri henkilöä, ja kyllä, voin torjua kaikki kääntelysi aiheen tiimoilta, miten sinun on muka pakko, että jotain pahaa tapahtuu, jos et tee niin tai näin, jne. Että anna tulla vain.

Tämä minun tapaukseni varmaan menisi ja tekisikin itselleen jotain, jos tarpeeksi suuttuisi. Äitinsä sanoi hänelle tiukasti kerran vastuun ottamisesta, ja sen jälkeen tuli itsemurhayritys, josta joutui teholle.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä nyt toistan itseäni, mutta hän siis on avun piirissä, on vertaistukea, yms, mutta on kovin saamaton, niin kuin masentuneet ovat. Osaa näistä ei olisi ilman minun apuani.

Täysikäisen tietoja ei kukaan saa, ja minä olen kyllä keskustellut pariin kertaan tutun ja tuntemattoman ammattilaisen kanssa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ei ammattilaisilta vastauksia saa muulla tasolla kuin ympäripyöreää ”riippuu henkilöistä ja dynamiikasta”. Jne.

Siksi aloitin tämän ketjun. Kaikki neuvot ovat arvokkaita, mutta toivoisin myös henkilökohtaista pohdintaa vakavasti masentuneilta itseltään: miltä teistä tuntuisi tällainen? Lisäisikö se teidän masennusta?

Ap

Itse masentuneena haluisin auttajia, jotka auttaa a. vain oman jaksamisensa mukaan ja b. Vain mun pyynnöstä. Se, että joku tuputtaa ensin puoliväkisin itsensä mun henkilökohtaiseksi kokiksi, ehkä jopa suostuttelee mut "ottamaan vastaan apua" Koska on niin huolissaan ja niin kovasti auttaa, mut sit hetken päästä kääntyy ympäri ja syyttää mua itsensä hyväksikäyttämisestä, on ihan kamalaa. Sä oot vastuussa siitä, että laitat rajat sille, minkä verran voit auttaa. Se masentunut nuori ei voi olla vastuussa sun rajojen asettamisesta.

Lisäksi mieti, kuinka paljon tästä avusta on nuoren pyytämää, ja kuinka paljon sä olet tehnyt pyytämättä. Sä olet saattanut tehdä asioita, joita tää nuori ei olisi koskaan tarvinnut sun tekevän tai toivonut sun tekevän, ja ehkä olisi oppinut tekemään itse jos sä et olisi tehnyt niitä. Sun on turha syyttää nuorta siitä, jos olet pyytämättä ja ehkä nuoren vastusteluista huolimatta tehnyt hänen puolestaan asioita ja näillä valinnoilla polttanut itsesi loppuun. Ymmärrän, että teit sen rakkaudesta, mutta se oli silti sun valintasi.

Mä ehdottaisin niin radikaalia ratkaisua kuin tasavertaista, rehellistä keskustelua sen masentuneen nuoren kanssa. Itse arvostan läheisiä jotka käy mun kanssa niitä. Liian monelta tulee pelkkää kanaemomaista lässytystä, "voi kun mä olen susta huolissani ja voi kun sä olet niin ihana ihminen ja ei ikinä en ole loukkaantunut kun sanoit mulle ikävästi mut mikä en nyt vaan kultapieni jaksa enää". Rehellisesti vaan sanot, että välität tästä nuoresta, ja haluat auttaa, mutta nykymeno kuluttaa sua liikaa ja säkin olet matkalla pohjalle. Korostat sitä, että on SUN asiasi laittaa rajat itsellesi, ja voit vielä sanoa, että haluaisit nuoren apua siihen, että miten ne rajat asetetaan. Sitten käytte nuoren kanssa läpi, mitkä olisi sellaiset asiat, joita voit tehdä nuoren tukemiseksi ilman, että sun jaksaminen loppuu. Ja nämä pitäisi valita sen perusteella, mistä tämä nuori kokee olleen oikeasti apua.

Nuori tulee syyttämään tästä etäisyyden ottamisesta itseään. Että hän on liian vastenmielinen, kurja, epämiellyttävä ja siksi sinä lähdet, kukaan ei voi häntä sietää, kukaan ei halua häntä. Siksi sun on tärkeää tehdä selväksi, että sä laitat rajat oman jaksamisesi vuoksi. Et siksi, että hänessä olisi jotain vikaa. Tässä tilanteessa olennaisempaa mun mielestä onkin se, MITEN sä tilanteen hoidat, kuin se, kuinka paljon etäisyyttä sä otat.

Tämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä nyt toistan itseäni, mutta hän siis on avun piirissä, on vertaistukea, yms, mutta on kovin saamaton, niin kuin masentuneet ovat. Osaa näistä ei olisi ilman minun apuani.

Täysikäisen tietoja ei kukaan saa, ja minä olen kyllä keskustellut pariin kertaan tutun ja tuntemattoman ammattilaisen kanssa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ei ammattilaisilta vastauksia saa muulla tasolla kuin ympäripyöreää ”riippuu henkilöistä ja dynamiikasta”. Jne.

Siksi aloitin tämän ketjun. Kaikki neuvot ovat arvokkaita, mutta toivoisin myös henkilökohtaista pohdintaa vakavasti masentuneilta itseltään: miltä teistä tuntuisi tällainen? Lisäisikö se teidän masennusta?

Ap

Turhauttaako sinua hänen saamattomuutensa? Haluatko, että nuori osoittaa sinua kohtaan kiitollisuutta? Kuulostaa nyt kovasti siltä, että katselet nuoren elämää omien silmälasiesi läpi, etkä kykene aidosti samaistumaan hänen maailmaansa. Kannattaa tutustua nuoreen ja todella kuunnella häntä ilman, että tulkitset tai tuomitset häntä omien elämänkokemustesi perusteella.

Ihmetyttää ja turhauttaa. En odota kiitosta, ei hän ole minulle mitään velkaa.

Olen yrittänyt olla tuomitsematta. Vain kuunnella ja keskustella. Siksi välimme ovat tähän mennessä olleet hyvät, koska en ole tuominnut.

Ap

Olen samassa tilanteessa. Tutustuin ystävääni parisen vuotta sitten, ja hänellä on ollut syömishäiriö tutustumisestamme saakka (jo hieman ennen sitä). Alussa kaikki oli ihanaa, kun vihdoinkin löysin ystävän, jonka kanssa juttu luistaa sujuvasti ja tunnumme olevan samalla aaltopituudella. Kuitenkin jo muutamien kuukausien jälkeen ystävyys alkoi uuvuttaa minua. Toimin terapeuttina, neuvojen antajana, "toisena kotina" joka kerta kun häntä ahdisti. Eli lähestulkoon joka päivä. Saatoin viettää aikaa hänen kanssaan jopa 4 kertaa viikossa ja usein pistin hänen hyvinvointinsa omani edelle. 

Viimeisen puolen vuoden aikana olen alkanut pistää hanttiin - minun ei aina tarvitse uhrautua, jos häntä ahdistaa. En lainaa rahaa, sillä en voi olla varma, meneekö se oikeasti tarvittavaan vaiko pelkkään ahmimiseen ja oksenteluun. On myös antanut epäilyttäviä lausuntoja, kuten "olet ainoa syy, miksi jaksan elää", vaikka hänellä on hyvä perhe ja tulevaisuus edessä, mikäli vain päättää parantua. Minusta on vain alkanut tuntua siltä, että syömishäiriö on vienyt ystäväni identiteetin - hän vain lilluu sekä pyöriskelee sairaudessa ilman halua paranemisesta. On myös jatkuvasti vittuuntunut ja negatiivinen (ravinnon puutteen takia).

Olen antanut kaikki neuvoni, mitä minulla on. Tämän puolen vuoden aikana olen ottanut etäisyyttä, paljonkin, ja näemme paljon harvemmin. Tosin nyt on ilmaantunut uusi kuvio: ystävä peruu jatkuvasti sovittuja tapaamisia, noin 80% sovituista. Häntä väsyttää, hän ei jaksa, ei huvita, ahdistaa. Usein peruu vielä viime tipassa ja muuttaa suunnitelmia jatkuvasti siitä, mitä olemme hyvissä ajoin sopineet. Nykyään teenkin niin, että sovin muuta samalle päivälle, koska hän luultavasti tulee perumaan. Ehkä hieman ilkeää, mutta en jaksa hukata omaa elämääni ja vapaapäiviäni. 

Toki olen häneltä saanut myös hyvää ja hirvittävän paljon lahjoja, mutta en ole niitä ikinä pyytänyt. Tuntuukin siltä, että yrittää korvata jotain lahjoilla tai lahjoa minua pysymään ystävänä. Ja sen sanon: en tätä menoa pysy, vaikka hän onkin ainoa ystäväni. Olen useasti jo miettinyt välien katkaisua vähintäänkin väliaikaisesti.

Tarinoita tästä olisi lisääkin, mutten kerro lisää tunnistautumisvaaran vuoksi. Sanon vain, että älä tee samoja virheitä kuin minä. Älä ole liian kiltti, äläkä anna läheisesi laitostua. Mielenterveysongelmaisellekin tulee olla suora, eikä jatkuvasti paijata päätä ja surkutella asioita. He eivät itse tajua, minkälaista tuskaa saattavat aiheuttaa.

Jos sopisit hänen kanssaan valmiiksi tulevan lääkäriajan ja tulevat päivät jolloin sinä tulet käymään, ja kertoisit samalla että olet halunnut auttaa ja haluat auttaa yhä, mutta sinun pakko välillä levätä koska itsekin olet väsynyt ja uhkaat ajautua masennukseen?

Kerro avoimesti tunteistasi. Kerro, että erilaiset tapahtumat elämässä voivat johtaa väsymiseen, alakuloon ja jopa masennukseen, ja suurin osa ihmisistä tuntee niitä kokemuksia jossain vaiheessa elämää. Ei ole yksin hoivattavaa ja hoitajaa, vaan kaikki olemme vuorotellen enemmän toista kuin toista. Ajatus, että ikävät ajatukset ja jopa masennus ovat kokemus, eivät välttämättä kiinteä osa omaa persoonaa, saattaa auttaa hoidettavaa saamaan oman parantumisen aluille. Masentunutkin voi itsensä suojelemiseksi ja teidän välisen riippuvuussuhteen ylläpitämiseksi korostaa, ja vahvistaa, masennuksen olevan suurin hänen persoonaansa nimittävä tekijä. Näinhän tuskin on.

Todella vakavaan masennukseen on hyvä etsiä lääkäriaikojen sijaan suoraan sairaalahoitoa.

Keskitythän nyt ymmärtämään ja joka tilanteessa muistamaan, että jos hän päätyy tekemään itsemurhan, se ei ole sinun vikasi. Se on hänen päätöksensä. Älä pohdi tuota itsemurhaa enää. Tulee jos tulee. Hän on avun piirissä jo, ja sinä vapaaehtoisena olet tehnyt jo kaiken voitavasi ja ylikin.

Masennus kuten monet muutkin ongelmat ovat sosiaalinen "rapuämpäri", eli vaikka sinusta tuntuu, että voisit vetää hänet ämpärin reunan yli turvaan, se onkin hän, joka (osin tietoisestikin, myönnetään tai ei) vetää sinut sinne pohjimmaiseksi. Sinun mielenterveytesi tuhoutuminen ei masentunutta kuitenkaan paranna.

Minä olin vastaavassa tilanteessa 9 vuotta sitten. Lakkasin auttamasta, otin etäisyyttä. Jonkin aikaa masentunut haukkui ja mustamaalasi minua, sitten hän alkoi toipua. Hän on tänä päivänä elossa. Eläkkeellä mutta parisuhteessa ja elämänsyrjässä. Uskon, että jos olisin jatkanut sitä pyykkäämistä ja dosetin täyttämistä, olisimme haudassa kumpikin, niin kovaa se aika 9 vuotta sitten oli.

Tsemppiä, ap!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä jouduin jättämään oman (aikuisen) lapseni oman onnensa nojaan. Päätin kylmästi että yöksi puhelimeni menee äänettömällä, oli mikä hätä tahansa, Päivisin pidin puhelinta äänettömällä, ja soitin takaisin viiveellä, keksien aina jonkun "olin kävelyllä" valheen. Valhe siksi etten olisi sanonut että en vastaa sinulle enää koska en jaksa sinua. Oli tärkeää että lapsi huomasi minulla olevan oman elämäni, josta en enää irtaannu heti kun hänellä jotain asiaa on. Päätin myös että kuskaan häntä yhden kerrran viikossa autollani(ennen jopa kahdesti päivässä lähdin kuskaamaan) ja kaikkina muina aikoina olen juuri jossain menossa itse, tai minulla ei ole autoa käytössä, vaikka auto siis seisoi pihassa. 

Pelkäsin ja itkin että lapseni varmasti kuolee nyt, ja soittaa viimeisellä hengenvedollaan minulle ja minä en viitsi vastata puhelimeen, ja soimaan itseäni loppuelämäni, mutta eipä se kuollutkaan, vaan alkoi itse laittamaan omaa elämäänsä kuntoon, ja nyt menee jo paljon paremmin sekä hänellä, että minulla, että meidän välisessä suhteessamme.

Tosiasia kuitenkin nyt on, että kenenkään henki ei ole korvattavissa toisella hengellä, ei edes oma lapsi. Sinun elämäsi on aivan yhtä tärkeä kuin tämän hoidokkisi elämä, eikä hän voi päättää toisin.

Lapseni siis ei ollut masentunut, hänellä on muita ongelmia.

Luin vasta nyt tuon että tämä läheisesi ikään kuin kiristää itsemurhalla jos et tee niin kuin hän tahtoo. Oma lapseni teki samaa. Silloin täytyy vain ajatella että Suomessa jokainen on vapaa tekemään omat ratkaisunsa, eikä itsemurhaa ole kielletty laissa, joten jos hän sellaisen haluaa tehdä, niin se on hänen asiansa ja päätöksensä, ei sinun, tai kenenkään muun syy.

Kerran lapseni huusi vieressäni kun ajoin autolla häntä johonkin, että mun pitää sitte varmaan tappaa itteni. Sanoin että sitten sun varmaan pitää, omahan on elämäsi. Meni hiljaiseksi.

Ei kuule auta kuin pysyä kovana. Sinä et ole hän, eikä hän sinä, te olette kaksi eri henkilöä, ja kyllä, voin torjua kaikki kääntelysi aiheen tiimoilta, miten sinun on muka pakko, että jotain pahaa tapahtuu, jos et tee niin tai näin, jne. Että anna tulla vain.

Tämä minun tapaukseni varmaan menisi ja tekisikin itselleen jotain, jos tarpeeksi suuttuisi. Äitinsä sanoi hänelle tiukasti kerran vastuun ottamisesta, ja sen jälkeen tuli itsemurhayritys, josta joutui teholle.

Ap

Eli tyypillinen temputtaja. Mut täähän on provo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä nyt toistan itseäni, mutta hän siis on avun piirissä, on vertaistukea, yms, mutta on kovin saamaton, niin kuin masentuneet ovat. Osaa näistä ei olisi ilman minun apuani.

Täysikäisen tietoja ei kukaan saa, ja minä olen kyllä keskustellut pariin kertaan tutun ja tuntemattoman ammattilaisen kanssa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ei ammattilaisilta vastauksia saa muulla tasolla kuin ympäripyöreää ”riippuu henkilöistä ja dynamiikasta”. Jne.

Siksi aloitin tämän ketjun. Kaikki neuvot ovat arvokkaita, mutta toivoisin myös henkilökohtaista pohdintaa vakavasti masentuneilta itseltään: miltä teistä tuntuisi tällainen? Lisäisikö se teidän masennusta?

Ap

Itse masentuneena haluisin auttajia, jotka auttaa a. vain oman jaksamisensa mukaan ja b. Vain mun pyynnöstä. Se, että joku tuputtaa ensin puoliväkisin itsensä mun henkilökohtaiseksi kokiksi, ehkä jopa suostuttelee mut "ottamaan vastaan apua" Koska on niin huolissaan ja niin kovasti auttaa, mut sit hetken päästä kääntyy ympäri ja syyttää mua itsensä hyväksikäyttämisestä, on ihan kamalaa. Sä oot vastuussa siitä, että laitat rajat sille, minkä verran voit auttaa. Se masentunut nuori ei voi olla vastuussa sun rajojen asettamisesta.

Lisäksi mieti, kuinka paljon tästä avusta on nuoren pyytämää, ja kuinka paljon sä olet tehnyt pyytämättä. Sä olet saattanut tehdä asioita, joita tää nuori ei olisi koskaan tarvinnut sun tekevän tai toivonut sun tekevän, ja ehkä olisi oppinut tekemään itse jos sä et olisi tehnyt niitä. Sun on turha syyttää nuorta siitä, jos olet pyytämättä ja ehkä nuoren vastusteluista huolimatta tehnyt hänen puolestaan asioita ja näillä valinnoilla polttanut itsesi loppuun. Ymmärrän, että teit sen rakkaudesta, mutta se oli silti sun valintasi.

Mä ehdottaisin niin radikaalia ratkaisua kuin tasavertaista, rehellistä keskustelua sen masentuneen nuoren kanssa. Itse arvostan läheisiä jotka käy mun kanssa niitä. Liian monelta tulee pelkkää kanaemomaista lässytystä, "voi kun mä olen susta huolissani ja voi kun sä olet niin ihana ihminen ja ei ikinä en ole loukkaantunut kun sanoit mulle ikävästi mut mikä en nyt vaan kultapieni jaksa enää". Rehellisesti vaan sanot, että välität tästä nuoresta, ja haluat auttaa, mutta nykymeno kuluttaa sua liikaa ja säkin olet matkalla pohjalle. Korostat sitä, että on SUN asiasi laittaa rajat itsellesi, ja voit vielä sanoa, että haluaisit nuoren apua siihen, että miten ne rajat asetetaan. Sitten käytte nuoren kanssa läpi, mitkä olisi sellaiset asiat, joita voit tehdä nuoren tukemiseksi ilman, että sun jaksaminen loppuu. Ja nämä pitäisi valita sen perusteella, mistä tämä nuori kokee olleen oikeasti apua.

Nuori tulee syyttämään tästä etäisyyden ottamisesta itseään. Että hän on liian vastenmielinen, kurja, epämiellyttävä ja siksi sinä lähdet, kukaan ei voi häntä sietää, kukaan ei halua häntä. Siksi sun on tärkeää tehdä selväksi, että sä laitat rajat oman jaksamisesi vuoksi. Et siksi, että hänessä olisi jotain vikaa. Tässä tilanteessa olennaisempaa mun mielestä onkin se, MITEN sä tilanteen hoidat, kuin se, kuinka paljon etäisyyttä sä otat.

Kiitos, ajatuksia herättävä teksti.

Olen varmaan tuputtanut apua liikaa. Tai en itse tuputtanut, vaan halunut sitä joka puolilta. Nuori ei itse olisi mitäön hakenut. Olen ajatellut, että se on vähintä mitä voin tehdä. Eihän masentunut itse jaksa.

Ja olen tarjonnut siivousapua. Ihan vuokranantajaa ajatellen. Kämppä oli aivan karsea. Siis se hapantuneen maidon haju... ei kuulemma haittaa. Mikään ei haittaa. Millään ei ole mitään väliä. Siivouksen jälkeen kaikki oli viikossa taas samassa kunnossa.

Olen omasta mielestäni keskustellut tasavertaisesti. En ole lässyttäjä edes omalle lapselleni.

Nyt viime viikkoina aloin puhumaan omasta jaksamisestani, mutta nuori kokee, että syyllistän häntä maennuksesta. Ja siksi ei enää aina vastaa viesteihini. En ihan saa kiinni tästä ajatuskuviosta, tai sitten se liittyy johonkin muuhun, mutta ongelma nyt on se, ettei hän keskustele kanssani, vaan blokkaa minut ulos.

Muistan neuvosi, jos saan häneen keskusteluyhteyden.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olen samassa tilanteessa. Tutustuin ystävääni parisen vuotta sitten, ja hänellä on ollut syömishäiriö tutustumisestamme saakka (jo hieman ennen sitä). Alussa kaikki oli ihanaa, kun vihdoinkin löysin ystävän, jonka kanssa juttu luistaa sujuvasti ja tunnumme olevan samalla aaltopituudella. Kuitenkin jo muutamien kuukausien jälkeen ystävyys alkoi uuvuttaa minua. Toimin terapeuttina, neuvojen antajana, "toisena kotina" joka kerta kun häntä ahdisti. Eli lähestulkoon joka päivä. Saatoin viettää aikaa hänen kanssaan jopa 4 kertaa viikossa ja usein pistin hänen hyvinvointinsa omani edelle. 

Viimeisen puolen vuoden aikana olen alkanut pistää hanttiin - minun ei aina tarvitse uhrautua, jos häntä ahdistaa. En lainaa rahaa, sillä en voi olla varma, meneekö se oikeasti tarvittavaan vaiko pelkkään ahmimiseen ja oksenteluun. On myös antanut epäilyttäviä lausuntoja, kuten "olet ainoa syy, miksi jaksan elää", vaikka hänellä on hyvä perhe ja tulevaisuus edessä, mikäli vain päättää parantua. Minusta on vain alkanut tuntua siltä, että syömishäiriö on vienyt ystäväni identiteetin - hän vain lilluu sekä pyöriskelee sairaudessa ilman halua paranemisesta. On myös jatkuvasti vittuuntunut ja negatiivinen (ravinnon puutteen takia).

Olen antanut kaikki neuvoni, mitä minulla on. Tämän puolen vuoden aikana olen ottanut etäisyyttä, paljonkin, ja näemme paljon harvemmin. Tosin nyt on ilmaantunut uusi kuvio: ystävä peruu jatkuvasti sovittuja tapaamisia, noin 80% sovituista. Häntä väsyttää, hän ei jaksa, ei huvita, ahdistaa. Usein peruu vielä viime tipassa ja muuttaa suunnitelmia jatkuvasti siitä, mitä olemme hyvissä ajoin sopineet. Nykyään teenkin niin, että sovin muuta samalle päivälle, koska hän luultavasti tulee perumaan. Ehkä hieman ilkeää, mutta en jaksa hukata omaa elämääni ja vapaapäiviäni. 

Toki olen häneltä saanut myös hyvää ja hirvittävän paljon lahjoja, mutta en ole niitä ikinä pyytänyt. Tuntuukin siltä, että yrittää korvata jotain lahjoilla tai lahjoa minua pysymään ystävänä. Ja sen sanon: en tätä menoa pysy, vaikka hän onkin ainoa ystäväni. Olen useasti jo miettinyt välien katkaisua vähintäänkin väliaikaisesti.

Tarinoita tästä olisi lisääkin, mutten kerro lisää tunnistautumisvaaran vuoksi. Sanon vain, että älä tee samoja virheitä kuin minä. Älä ole liian kiltti, äläkä anna läheisesi laitostua. Mielenterveysongelmaisellekin tulee olla suora, eikä jatkuvasti paijata päätä ja surkutella asioita. He eivät itse tajua, minkälaista tuskaa saattavat aiheuttaa.

Vähän samaa dynamiikkaa tunnistan. Sinun on helpompi vetäytyä tuosta kuin minun. Sukulaisuussuhteen vuoksi. Ja nuoruuden.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Jos sopisit hänen kanssaan valmiiksi tulevan lääkäriajan ja tulevat päivät jolloin sinä tulet käymään, ja kertoisit samalla että olet halunnut auttaa ja haluat auttaa yhä, mutta sinun pakko välillä levätä koska itsekin olet väsynyt ja uhkaat ajautua masennukseen?

Kerro avoimesti tunteistasi. Kerro, että erilaiset tapahtumat elämässä voivat johtaa väsymiseen, alakuloon ja jopa masennukseen, ja suurin osa ihmisistä tuntee niitä kokemuksia jossain vaiheessa elämää. Ei ole yksin hoivattavaa ja hoitajaa, vaan kaikki olemme vuorotellen enemmän toista kuin toista. Ajatus, että ikävät ajatukset ja jopa masennus ovat kokemus, eivät välttämättä kiinteä osa omaa persoonaa, saattaa auttaa hoidettavaa saamaan oman parantumisen aluille. Masentunutkin voi itsensä suojelemiseksi ja teidän välisen riippuvuussuhteen ylläpitämiseksi korostaa, ja vahvistaa, masennuksen olevan suurin hänen persoonaansa nimittävä tekijä. Näinhän tuskin on.

Todella vakavaan masennukseen on hyvä etsiä lääkäriaikojen sijaan suoraan sairaalahoitoa.

Voi, juuri noita asioita olen puhunut. On kuulemma vaan pseudotiedettä, enkä minä ymmärtä masennuksesta mitään...

Hän on ollut sairaalassa, mutta siellä sanotaan, ettei hän tarvitse osastohoitoa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Keskitythän nyt ymmärtämään ja joka tilanteessa muistamaan, että jos hän päätyy tekemään itsemurhan, se ei ole sinun vikasi. Se on hänen päätöksensä. Älä pohdi tuota itsemurhaa enää. Tulee jos tulee. Hän on avun piirissä jo, ja sinä vapaaehtoisena olet tehnyt jo kaiken voitavasi ja ylikin.

Masennus kuten monet muutkin ongelmat ovat sosiaalinen "rapuämpäri", eli vaikka sinusta tuntuu, että voisit vetää hänet ämpärin reunan yli turvaan, se onkin hän, joka (osin tietoisestikin, myönnetään tai ei) vetää sinut sinne pohjimmaiseksi. Sinun mielenterveytesi tuhoutuminen ei masentunutta kuitenkaan paranna.

Minä olin vastaavassa tilanteessa 9 vuotta sitten. Lakkasin auttamasta, otin etäisyyttä. Jonkin aikaa masentunut haukkui ja mustamaalasi minua, sitten hän alkoi toipua. Hän on tänä päivänä elossa. Eläkkeellä mutta parisuhteessa ja elämänsyrjässä. Uskon, että jos olisin jatkanut sitä pyykkäämistä ja dosetin täyttämistä, olisimme haudassa kumpikin, niin kovaa se aika 9 vuotta sitten oli.

Tsemppiä, ap!

Ymmärrän täysin. Mutta kuten totesin, tässä on ”lähes äiti”-suhde.

Oma syyllisyys tässä varmaan nostaa päätään.

Ap

Minun oli kerran pakko lopettaa ystävyys masentuneen kanssa. Olin hänen tukenaan, mutta sairastuin itse vakavasti psyykkisesti ja ystävä vain jatkoi omien ongelmiensa jakamista kuuntelematta minun ongelmiani. Tajusin että olin vain ystävälleni psykiatri joka kuunteli hänen ongelmansa. Joskus pitää ajatella itseäänkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä jouduin jättämään oman (aikuisen) lapseni oman onnensa nojaan. Päätin kylmästi että yöksi puhelimeni menee äänettömällä, oli mikä hätä tahansa, Päivisin pidin puhelinta äänettömällä, ja soitin takaisin viiveellä, keksien aina jonkun "olin kävelyllä" valheen. Valhe siksi etten olisi sanonut että en vastaa sinulle enää koska en jaksa sinua. Oli tärkeää että lapsi huomasi minulla olevan oman elämäni, josta en enää irtaannu heti kun hänellä jotain asiaa on. Päätin myös että kuskaan häntä yhden kerrran viikossa autollani(ennen jopa kahdesti päivässä lähdin kuskaamaan) ja kaikkina muina aikoina olen juuri jossain menossa itse, tai minulla ei ole autoa käytössä, vaikka auto siis seisoi pihassa. 

Pelkäsin ja itkin että lapseni varmasti kuolee nyt, ja soittaa viimeisellä hengenvedollaan minulle ja minä en viitsi vastata puhelimeen, ja soimaan itseäni loppuelämäni, mutta eipä se kuollutkaan, vaan alkoi itse laittamaan omaa elämäänsä kuntoon, ja nyt menee jo paljon paremmin sekä hänellä, että minulla, että meidän välisessä suhteessamme.

Tosiasia kuitenkin nyt on, että kenenkään henki ei ole korvattavissa toisella hengellä, ei edes oma lapsi. Sinun elämäsi on aivan yhtä tärkeä kuin tämän hoidokkisi elämä, eikä hän voi päättää toisin.

Lapseni siis ei ollut masentunut, hänellä on muita ongelmia.

Luin vasta nyt tuon että tämä läheisesi ikään kuin kiristää itsemurhalla jos et tee niin kuin hän tahtoo. Oma lapseni teki samaa. Silloin täytyy vain ajatella että Suomessa jokainen on vapaa tekemään omat ratkaisunsa, eikä itsemurhaa ole kielletty laissa, joten jos hän sellaisen haluaa tehdä, niin se on hänen asiansa ja päätöksensä, ei sinun, tai kenenkään muun syy.

Kerran lapseni huusi vieressäni kun ajoin autolla häntä johonkin, että mun pitää sitte varmaan tappaa itteni. Sanoin että sitten sun varmaan pitää, omahan on elämäsi. Meni hiljaiseksi.

Ei kuule auta kuin pysyä kovana. Sinä et ole hän, eikä hän sinä, te olette kaksi eri henkilöä, ja kyllä, voin torjua kaikki kääntelysi aiheen tiimoilta, miten sinun on muka pakko, että jotain pahaa tapahtuu, jos et tee niin tai näin, jne. Että anna tulla vain.

Ex-puolison kans käytiin monta vuotta tuota keskustelua, hän uhkaa tappaa itsensä ja minä sanon että senkun, oma on asiasi. Edelleen hengittää ja erostamme yli 20 vuotta aikaa. Sama käytös hänellä jatkuu, jos joku jaksaa vähänkin kuunnella.