Lue keskustelun säännöt.
Masentunut läheinen - mitä jos alan toimimaan toisin?
04.03.2020 |
Läheiseni on ollut toista vuotta vakavasti masentunut. Välissä on muutamia itsemurhayrityksiä. Olen keskustellut, kuunnellut, ollut läsnä, tehnyt ruokaa, pessyt pyykkejä, ymmärtänyt, luonut toivoa, kannustanut, kehunut, kuunnellut keskustellut.....
Nyt jaksamiseni on loppunut. En enää jaksa uskoa hänen parantumiseen. Uuvun itse. Olen ajatellut muuttaa toimintatapaani. Edeleenkin olen läsnä, mutta en ihan joka päivä. Lopetan pyykin pesemisen. Ruokaa voin tehdä mutta vain tyyliin kerran viikossa. Kuuntelen ja keskustelen, mutta otan henkisesti ja fyysiesti etäisyyttä häneen. Olen tässä, mutta lopetan hengenpelastuksen.
Olen tästä vihjannut jo, ja hän sanoo, että minä syyllistän häntä masennuksesta. Ja hän on suuttunut minulle. Minun on kuitenkin pakko tehdä toisin. Mitä luulette, että tästä seuraa? Kokemuksia kyselen.
Kommentit (119)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskitythän nyt ymmärtämään ja joka tilanteessa muistamaan, että jos hän päätyy tekemään itsemurhan, se ei ole sinun vikasi. Se on hänen päätöksensä. Älä pohdi tuota itsemurhaa enää. Tulee jos tulee. Hän on avun piirissä jo, ja sinä vapaaehtoisena olet tehnyt jo kaiken voitavasi ja ylikin.
Masennus kuten monet muutkin ongelmat ovat sosiaalinen "rapuämpäri", eli vaikka sinusta tuntuu, että voisit vetää hänet ämpärin reunan yli turvaan, se onkin hän, joka (osin tietoisestikin, myönnetään tai ei) vetää sinut sinne pohjimmaiseksi. Sinun mielenterveytesi tuhoutuminen ei masentunutta kuitenkaan paranna.
Minä olin vastaavassa tilanteessa 9 vuotta sitten. Lakkasin auttamasta, otin etäisyyttä. Jonkin aikaa masentunut haukkui ja mustamaalasi minua, sitten hän alkoi toipua. Hän on tänä päivänä elossa. Eläkkeellä mutta parisuhteessa ja elämänsyrjässä. Uskon, että jos olisin jatkanut sitä pyykkäämistä ja dosetin täyttämistä, olisimme haudassa kumpikin, niin kovaa se aika 9 vuotta sitten oli.
Tsemppiä, ap!
Ymmärrän täysin. Mutta kuten totesin, tässä on ”lähes äiti”-suhde.
Oma syyllisyys tässä varmaan nostaa päätään.
Ap
Eli olet joko nuoren äiti/isäpuoli, täti/eno/setä tai vanhempi sisarus. Miksi äiti ei hoida nuoren asioita? Luuletko sinä tietäväsi paremmin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset eivät selvästikään ymmärrä psykiatriasta paljoakaan, saati persoonallisuushäiriöistä.
Ymmärrättehän, että masennusta on monenlaista ja siihen liittyy myös usein paljon muutakin.
Toimintakyvyn lasku voi tapahtua myös muista syistä, kuin masennuksesta. Ihminen voi myös silloin tottua siihen, että hänen puolestaan tehdään asioita. Se, että on masentunut, ei tarkoita sitä etteikö ihmiseltä saisi vaatia jotain.
Ap tekee aivan oikein. Omaisen ei kuulu olla terapeutti ja sairaan on hyvä myös vastata hieman itsestään. Tekeminen usein myös auttaa vointiin. Liikunta on myös äärimmäisen tärkeää.
Jostain syystä vaan nykyinen käsitys on, että masentuneen pitää maata sängyssä vellomassa olossaan. Velvoittaminen asioiden tekoon on muka brutaalia ja kiusantekoa. Paskat.
Itsemurhayritykset ovat pelottavia, mutta usein kyse on myös epävakaan ihmisen käytöksestä, jolla haetaan huomiota ja apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä nyt toistan itseäni, mutta hän siis on avun piirissä, on vertaistukea, yms, mutta on kovin saamaton, niin kuin masentuneet ovat. Osaa näistä ei olisi ilman minun apuani.
Täysikäisen tietoja ei kukaan saa, ja minä olen kyllä keskustellut pariin kertaan tutun ja tuntemattoman ammattilaisen kanssa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ei ammattilaisilta vastauksia saa muulla tasolla kuin ympäripyöreää ”riippuu henkilöistä ja dynamiikasta”. Jne.
Siksi aloitin tämän ketjun. Kaikki neuvot ovat arvokkaita, mutta toivoisin myös henkilökohtaista pohdintaa vakavasti masentuneilta itseltään: miltä teistä tuntuisi tällainen? Lisäisikö se teidän masennusta?
Ap
Itse masentuneena haluisin auttajia, jotka auttaa a. vain oman jaksamisensa mukaan ja b. Vain mun pyynnöstä. Se, että joku tuputtaa ensin puoliväkisin itsensä mun henkilökohtaiseksi kokiksi, ehkä jopa suostuttelee mut "ottamaan vastaan apua" Koska on niin huolissaan ja niin kovasti auttaa, mut sit hetken päästä kääntyy ympäri ja syyttää mua itsensä hyväksikäyttämisestä, on ihan kamalaa. Sä oot vastuussa siitä, että laitat rajat sille, minkä verran voit auttaa. Se masentunut nuori ei voi olla vastuussa sun rajojen asettamisesta.
Lisäksi mieti, kuinka paljon tästä avusta on nuoren pyytämää, ja kuinka paljon sä olet tehnyt pyytämättä. Sä olet saattanut tehdä asioita, joita tää nuori ei olisi koskaan tarvinnut sun tekevän tai toivonut sun tekevän, ja ehkä olisi oppinut tekemään itse jos sä et olisi tehnyt niitä. Sun on turha syyttää nuorta siitä, jos olet pyytämättä ja ehkä nuoren vastusteluista huolimatta tehnyt hänen puolestaan asioita ja näillä valinnoilla polttanut itsesi loppuun. Ymmärrän, että teit sen rakkaudesta, mutta se oli silti sun valintasi.
Mä ehdottaisin niin radikaalia ratkaisua kuin tasavertaista, rehellistä keskustelua sen masentuneen nuoren kanssa. Itse arvostan läheisiä jotka käy mun kanssa niitä. Liian monelta tulee pelkkää kanaemomaista lässytystä, "voi kun mä olen susta huolissani ja voi kun sä olet niin ihana ihminen ja ei ikinä en ole loukkaantunut kun sanoit mulle ikävästi mut mikä en nyt vaan kultapieni jaksa enää". Rehellisesti vaan sanot, että välität tästä nuoresta, ja haluat auttaa, mutta nykymeno kuluttaa sua liikaa ja säkin olet matkalla pohjalle. Korostat sitä, että on SUN asiasi laittaa rajat itsellesi, ja voit vielä sanoa, että haluaisit nuoren apua siihen, että miten ne rajat asetetaan. Sitten käytte nuoren kanssa läpi, mitkä olisi sellaiset asiat, joita voit tehdä nuoren tukemiseksi ilman, että sun jaksaminen loppuu. Ja nämä pitäisi valita sen perusteella, mistä tämä nuori kokee olleen oikeasti apua.
Nuori tulee syyttämään tästä etäisyyden ottamisesta itseään. Että hän on liian vastenmielinen, kurja, epämiellyttävä ja siksi sinä lähdet, kukaan ei voi häntä sietää, kukaan ei halua häntä. Siksi sun on tärkeää tehdä selväksi, että sä laitat rajat oman jaksamisesi vuoksi. Et siksi, että hänessä olisi jotain vikaa. Tässä tilanteessa olennaisempaa mun mielestä onkin se, MITEN sä tilanteen hoidat, kuin se, kuinka paljon etäisyyttä sä otat.
Kiitos, ajatuksia herättävä teksti.
Olen varmaan tuputtanut apua liikaa. Tai en itse tuputtanut, vaan halunut sitä joka puolilta. Nuori ei itse olisi mitäön hakenut. Olen ajatellut, että se on vähintä mitä voin tehdä. Eihän masentunut itse jaksa.
Ja olen tarjonnut siivousapua. Ihan vuokranantajaa ajatellen. Kämppä oli aivan karsea. Siis se hapantuneen maidon haju... ei kuulemma haittaa. Mikään ei haittaa. Millään ei ole mitään väliä. Siivouksen jälkeen kaikki oli viikossa taas samassa kunnossa.
Olen omasta mielestäni keskustellut tasavertaisesti. En ole lässyttäjä edes omalle lapselleni.
Nyt viime viikkoina aloin puhumaan omasta jaksamisestani, mutta nuori kokee, että syyllistän häntä maennuksesta. Ja siksi ei enää aina vastaa viesteihini. En ihan saa kiinni tästä ajatuskuviosta, tai sitten se liittyy johonkin muuhun, mutta ongelma nyt on se, ettei hän keskustele kanssani, vaan blokkaa minut ulos.
Muistan neuvosi, jos saan häneen keskusteluyhteyden.
Ap
Ihanko oikeasti sä olet vaan sanonut, että sulla alkaa jaksaminen loppua ja siksi haluaisit vähentää käyntejä, ja nuoren reaktio on "syyllistät mua masennuksestani"? Vai lipsahtiko vahingossa jotain tällaista:
"Hei, mä en jaksa enää. Sun kämppä on oikeasti tosi huonossa kunnossa ja mun pitää siivota se joka viikko, mä kokkaan sulle koko ajan, mä kuuntelen sua koko ajan, enkä saa edes kiitosta. Mun on pakko ottaa etäisyyttä?"Koska mitä se nuori tuosta viestistä lukee on" mun kämppä on saastainen, en saa laitettua ruokaa, valitan koko ajan, läheiset ei jaksa mua". Ja kokee sitten syyllisyyttä näistä asioista, ja siksi kokee, että sä syyllistät häntä.
Kokeilepa tiputtaa kaikki tuo perustelu pois kommentoinnista. Se nuori kyllä tietää, miten huonossa kunnossa on. Sun ei tarvi kertoa sitä hänelle. Sen sijaan keskity itse asiaan. Sä välität tästä nuoresta ja ymmärrät, että masennus ei ole hänen syynsä -- mutta sä haluat auttaa oman jaksamisesi mukaan, ja viime aikoina olet auttanut enemmän kuin jaksat.
Katotaan jos sillä aukeaisi keskusteluyhteys. Mä en tunne tätä nuorta, mut osaan kyllä sanoa, että mistä läheisten sanoista mun pitää itse laskea kymmeneen ennen kuin jaksan vastata kohteliaasti.
Sanoin näin: ”minä olen tehnyt kaiken, mitä olen pystynyt, tämän enempää en pysty tekemään. Paisi että minusta ei ole hyötyä masennuksen hoidossa, niin en myöskään enää jaksa ottaa vastuuta. Olen sitä mieltä, että hoito putää keskittää ammattilaisille. En ole sinua hylkäämässä, mutta en vain jaksa ottaa enää vastuuta”.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskitythän nyt ymmärtämään ja joka tilanteessa muistamaan, että jos hän päätyy tekemään itsemurhan, se ei ole sinun vikasi. Se on hänen päätöksensä. Älä pohdi tuota itsemurhaa enää. Tulee jos tulee. Hän on avun piirissä jo, ja sinä vapaaehtoisena olet tehnyt jo kaiken voitavasi ja ylikin.
Masennus kuten monet muutkin ongelmat ovat sosiaalinen "rapuämpäri", eli vaikka sinusta tuntuu, että voisit vetää hänet ämpärin reunan yli turvaan, se onkin hän, joka (osin tietoisestikin, myönnetään tai ei) vetää sinut sinne pohjimmaiseksi. Sinun mielenterveytesi tuhoutuminen ei masentunutta kuitenkaan paranna.
Minä olin vastaavassa tilanteessa 9 vuotta sitten. Lakkasin auttamasta, otin etäisyyttä. Jonkin aikaa masentunut haukkui ja mustamaalasi minua, sitten hän alkoi toipua. Hän on tänä päivänä elossa. Eläkkeellä mutta parisuhteessa ja elämänsyrjässä. Uskon, että jos olisin jatkanut sitä pyykkäämistä ja dosetin täyttämistä, olisimme haudassa kumpikin, niin kovaa se aika 9 vuotta sitten oli.
Tsemppiä, ap!
Ymmärrän täysin. Mutta kuten totesin, tässä on ”lähes äiti”-suhde.
Oma syyllisyys tässä varmaan nostaa päätään.
Ap
Eli olet joko nuoren äiti/isäpuoli, täti/eno/setä tai vanhempi sisarus. Miksi äiti ei hoida nuoren asioita? Luuletko sinä tietäväsi paremmin?
Äiti asuu kaukana. Minä lähellä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä nyt toistan itseäni, mutta hän siis on avun piirissä, on vertaistukea, yms, mutta on kovin saamaton, niin kuin masentuneet ovat. Osaa näistä ei olisi ilman minun apuani.
Täysikäisen tietoja ei kukaan saa, ja minä olen kyllä keskustellut pariin kertaan tutun ja tuntemattoman ammattilaisen kanssa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ei ammattilaisilta vastauksia saa muulla tasolla kuin ympäripyöreää ”riippuu henkilöistä ja dynamiikasta”. Jne.
Siksi aloitin tämän ketjun. Kaikki neuvot ovat arvokkaita, mutta toivoisin myös henkilökohtaista pohdintaa vakavasti masentuneilta itseltään: miltä teistä tuntuisi tällainen? Lisäisikö se teidän masennusta?
Ap
Itse masentuneena haluisin auttajia, jotka auttaa a. vain oman jaksamisensa mukaan ja b. Vain mun pyynnöstä. Se, että joku tuputtaa ensin puoliväkisin itsensä mun henkilökohtaiseksi kokiksi, ehkä jopa suostuttelee mut "ottamaan vastaan apua" Koska on niin huolissaan ja niin kovasti auttaa, mut sit hetken päästä kääntyy ympäri ja syyttää mua itsensä hyväksikäyttämisestä, on ihan kamalaa. Sä oot vastuussa siitä, että laitat rajat sille, minkä verran voit auttaa. Se masentunut nuori ei voi olla vastuussa sun rajojen asettamisesta.
Lisäksi mieti, kuinka paljon tästä avusta on nuoren pyytämää, ja kuinka paljon sä olet tehnyt pyytämättä. Sä olet saattanut tehdä asioita, joita tää nuori ei olisi koskaan tarvinnut sun tekevän tai toivonut sun tekevän, ja ehkä olisi oppinut tekemään itse jos sä et olisi tehnyt niitä. Sun on turha syyttää nuorta siitä, jos olet pyytämättä ja ehkä nuoren vastusteluista huolimatta tehnyt hänen puolestaan asioita ja näillä valinnoilla polttanut itsesi loppuun. Ymmärrän, että teit sen rakkaudesta, mutta se oli silti sun valintasi.
Mä ehdottaisin niin radikaalia ratkaisua kuin tasavertaista, rehellistä keskustelua sen masentuneen nuoren kanssa. Itse arvostan läheisiä jotka käy mun kanssa niitä. Liian monelta tulee pelkkää kanaemomaista lässytystä, "voi kun mä olen susta huolissani ja voi kun sä olet niin ihana ihminen ja ei ikinä en ole loukkaantunut kun sanoit mulle ikävästi mut mikä en nyt vaan kultapieni jaksa enää". Rehellisesti vaan sanot, että välität tästä nuoresta, ja haluat auttaa, mutta nykymeno kuluttaa sua liikaa ja säkin olet matkalla pohjalle. Korostat sitä, että on SUN asiasi laittaa rajat itsellesi, ja voit vielä sanoa, että haluaisit nuoren apua siihen, että miten ne rajat asetetaan. Sitten käytte nuoren kanssa läpi, mitkä olisi sellaiset asiat, joita voit tehdä nuoren tukemiseksi ilman, että sun jaksaminen loppuu. Ja nämä pitäisi valita sen perusteella, mistä tämä nuori kokee olleen oikeasti apua.
Nuori tulee syyttämään tästä etäisyyden ottamisesta itseään. Että hän on liian vastenmielinen, kurja, epämiellyttävä ja siksi sinä lähdet, kukaan ei voi häntä sietää, kukaan ei halua häntä. Siksi sun on tärkeää tehdä selväksi, että sä laitat rajat oman jaksamisesi vuoksi. Et siksi, että hänessä olisi jotain vikaa. Tässä tilanteessa olennaisempaa mun mielestä onkin se, MITEN sä tilanteen hoidat, kuin se, kuinka paljon etäisyyttä sä otat.
Kiitos, ajatuksia herättävä teksti.
Olen varmaan tuputtanut apua liikaa. Tai en itse tuputtanut, vaan halunut sitä joka puolilta. Nuori ei itse olisi mitäön hakenut. Olen ajatellut, että se on vähintä mitä voin tehdä. Eihän masentunut itse jaksa.
Ja olen tarjonnut siivousapua. Ihan vuokranantajaa ajatellen. Kämppä oli aivan karsea. Siis se hapantuneen maidon haju... ei kuulemma haittaa. Mikään ei haittaa. Millään ei ole mitään väliä. Siivouksen jälkeen kaikki oli viikossa taas samassa kunnossa.
Olen omasta mielestäni keskustellut tasavertaisesti. En ole lässyttäjä edes omalle lapselleni.
Nyt viime viikkoina aloin puhumaan omasta jaksamisestani, mutta nuori kokee, että syyllistän häntä maennuksesta. Ja siksi ei enää aina vastaa viesteihini. En ihan saa kiinni tästä ajatuskuviosta, tai sitten se liittyy johonkin muuhun, mutta ongelma nyt on se, ettei hän keskustele kanssani, vaan blokkaa minut ulos.
Muistan neuvosi, jos saan häneen keskusteluyhteyden.
Ap
Ihanko oikeasti sä olet vaan sanonut, että sulla alkaa jaksaminen loppua ja siksi haluaisit vähentää käyntejä, ja nuoren reaktio on "syyllistät mua masennuksestani"? Vai lipsahtiko vahingossa jotain tällaista:
"Hei, mä en jaksa enää. Sun kämppä on oikeasti tosi huonossa kunnossa ja mun pitää siivota se joka viikko, mä kokkaan sulle koko ajan, mä kuuntelen sua koko ajan, enkä saa edes kiitosta. Mun on pakko ottaa etäisyyttä?"Koska mitä se nuori tuosta viestistä lukee on" mun kämppä on saastainen, en saa laitettua ruokaa, valitan koko ajan, läheiset ei jaksa mua". Ja kokee sitten syyllisyyttä näistä asioista, ja siksi kokee, että sä syyllistät häntä.
Kokeilepa tiputtaa kaikki tuo perustelu pois kommentoinnista. Se nuori kyllä tietää, miten huonossa kunnossa on. Sun ei tarvi kertoa sitä hänelle. Sen sijaan keskity itse asiaan. Sä välität tästä nuoresta ja ymmärrät, että masennus ei ole hänen syynsä -- mutta sä haluat auttaa oman jaksamisesi mukaan, ja viime aikoina olet auttanut enemmän kuin jaksat.
Katotaan jos sillä aukeaisi keskusteluyhteys. Mä en tunne tätä nuorta, mut osaan kyllä sanoa, että mistä läimäyttiheisten sanoista mun pitää itse laskea kymmeneen ennen kuin jaksan vastata kohteliaasti.
Sanoin näin: ”minä olen tehnyt kaiken, mitä olen pystynyt, tämän enempää en pysty tekemään. Paisi että minusta ei ole hyötyä masennuksen hoidossa, niin en myöskään enää jaksa ottaa vastuuta. Olen sitä mieltä, että hoito putää keskittää ammattilaisille. En ole sinua hylkäämässä, mutta en vain jaksa ottaa enää vastuuta”.
Ap
Okei. Mä näen ongelman.
Mä kuulen sun sanoista, että sä oot ihan oikeasti loppu. Sä olet yrittänyt tosi paljon, liikaa, ilman tulosta. Kuulostaa kuitenkin myös, että oot vähän mennyt tohon masentuneen draamailuun mukaan. Vai oletko yleensä noin dramaattinen ihminen? Kun sanot esim. töissä pomolle, että sulla ei oo aikaa tai jaksamista hoitaa jotain projektia, kerrotko kuinka olet antanut kaikkesi sille?
Musta tuntuu vähän, että sä koet syyllisyyttä siitä, että aiot ottaa etäisyyttä. Sä joudut oikein perustelemaan itsellesi, minkä takia sun pitäisi ottaa sitä etäisyyttä, että sä olet tehnyt kaiken mitä voit, että mitään muuta ei voi tehdä. Ja se on Okei. Sulla on lupa ottaa etäisyyttä. Sun pitää suojella itseäsi. Se on Okei.
Ja se on helpompaa, jos sä pystyt edelleen pysymään väleissä tämän nuoren kanssa.
Mä olen masentunut ja voin kertoa, että nuori kokee tuon perustelun ja varsinkin perustelujen dramaattisen sävyn syyllistävänä. Masentunut on usein aika dramaattinen, koska hän on ihan tunteidensa vietävissä. Hän kaipaa ihmistä, joka ei draamaile hänen kanssaan. Mulle parhaita auttajia on olleet ne, jotka jotenkin maagisesti on onnistuneet pysymään rauhallisena silloinkin, kun mä haaveilen its emurhasta. He ei anna keskustelun energian siirtyä kiihtyneeksi tai hätääntyneeksi, vaan pikemminkin omalla, rauhallisella energiallaan repii mut takaisin sinne rauhalliseen energiaan.
Yritä käydä nämä keskustelut silloin, kun pystyt hengittämään sisään pari kertaa. Yritä pysyä mahdollisimman kogreettisena ja rauhallisena. Kerrot, että haluat auttaa, mutta haluat myös varjella omaa mielenterveyttäsi.
Mä näen, että sä haluat tehdä kaikkesi sen nuoren eteen, mutta sä tarviit siihen paremmat keinot. Jos sä tahdot auttaa tätä nuorta, niin yritä löytää omaan päähäsi turvallinen, rauhallinen paikka, josta sitten lähestyä tätä nuorta ja vetää hänet sinne. Just nyt nuori vaan vetää sua sinne omaan, pahaan paikkaansa, ja se ei auta teitä kumpaakaan. Ei sinua, eikä nuorta.
Sun on turha tuntea syyllisyyttä siitä, että oot polttanut itsesi loppuun ja joudut ottamaan etäisyyttä. Sä teet sen ihan lailla sen nuoren kuin itsesi vuoksi. Susta ei ole apua tuollaisena. Ota aikaa itsellesi.
Ja pahoittele sille nuorelle, että olet mennyt mukaan tohon draamailuun. Ei siksi, että se oli sun syytäsi (se on ymmärrettävä reaktio!), vaan koska se tuntui nuoresta pahalta, etkä sä tarkoittanut pahentaa sen nuoren oloa. Sillä voi myös löytyä keskusteluyhteys uudestaan, jos se nuori just nyt ei edes vastaa viesteihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos hän on lähtenyt syyllistämisen ja marttyyrin linjalle, niin ota väliä häneen vähitellen. Hän on hän ja sinä olet sinä. Pelasta itsesi nyt ja kaveri saa nyt alkaa vihdoinkin tekemään jotain ihan itse.
Vaikka yksi vastaaja sanoikin hieman ikävän kuuloisesti, että sinä olet mahdollistanut sairauden kroonistumisen, niin se on totta. Kaverisi on "laitostunut" ja nyt hänen pitää oppia ottamaan itse vastuuta omasta arjestaan.
Välimatkan ottaminen toiseen voi olla hankalaa, mutta se on pakko tehdä joskus. Oma napa on tärkeämpi kuin toisen napa ja jos toinen ei arvosta yhtään tekemisiäsi, niin on hyvin tervettä loitontua. Ajattelet häntä varmasti lähes koko ajan ja kun olet siellä, on kaikki vain ja ainoastaan hänen asioitaan. Eikä se tilanne muutu koskaan, ei vaikka hänen kuntonsa paranisikin.
Teillä tulee olemaan aina tuollainen hoivasuhde. Olet tehnyt tarpeeksi, liikaa jopa, joten elä välillä itse omaa elämääsi. Etäänny hänestä ensin ajatuksen tasolla, sitten arkisin tekemisten tasolla. Anna hänelle etääntyessäsi vastuu toimimaan itse. Ensimmäiset viikot ovat sinulle varmasti vaikeinta, mutta sen jälkeen alkaa helpottamaan jos vain pysyt tiukkana.
Olipa erittäin hyvä kommentti ja neuvo, joten toivon mukaan ap keskittyy lukemaan viestin sisällön ajatuksen kanssa.
Lisään vain sen käytännön esimerkin, että kun lentokoneen turvaohjeissa neuvotaan pukemaan ensin happinaamari itselleen voidakseen auttaa toisia, pätee se sama neuvo myös masentuneen kanssa, Muista pitää oma hengityksesi eli elämäsi kunnossa ja auta,jos voit ja kykenet sen mitkä voimasi ovat. Rajat on oltava auttamisessaksi ja niillä eväillä kuin henkisesti tai fyysisesti jaksaa.Luin tuon kommentin, ja pidän sitä myös hyvänä. Jäin miettimään, että jos olisin nuoren äiti - neuvoisitteko saman? Vai äidin pitäisi uhrata itsensä?
Ap
Missä on tämän nuoren äiti?
Asuu kauempana. Nuori muutti opiskelemaan lähelleni, eli käytännössä minä olen hoitanut äidin virkaa. Tunnen itseni vähän äidiksi, tarkoitan että tunnen hänen olevan minun vastuullani.
Muuttuuko ohjeenne nyt?
Ap
Onko nuoren äiti tietoinen sinun auttamistoimistasi? Itse haluaisin äitinä tietää, jos sukulainen vierailisi lapseni luona piikomassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä nyt toistan itseäni, mutta hän siis on avun piirissä, on vertaistukea, yms, mutta on kovin saamaton, niin kuin masentuneet ovat. Osaa näistä ei olisi ilman minun apuani.
Täysikäisen tietoja ei kukaan saa, ja minä olen kyllä keskustellut pariin kertaan tutun ja tuntemattoman ammattilaisen kanssa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ei ammattilaisilta vastauksia saa muulla tasolla kuin ympäripyöreää ”riippuu henkilöistä ja dynamiikasta”. Jne.
Siksi aloitin tämän ketjun. Kaikki neuvot ovat arvokkaita, mutta toivoisin myös henkilökohtaista pohdintaa vakavasti masentuneilta itseltään: miltä teistä tuntuisi tällainen? Lisäisikö se teidän masennusta?
Ap
Itse masentuneena haluisin auttajia, jotka auttaa a. vain oman jaksamisensa mukaan ja b. Vain mun pyynnöstä. Se, että joku tuputtaa ensin puoliväkisin itsensä mun henkilökohtaiseksi kokiksi, ehkä jopa suostuttelee mut "ottamaan vastaan apua" Koska on niin huolissaan ja niin kovasti auttaa, mut sit hetken päästä kääntyy ympäri ja syyttää mua itsensä hyväksikäyttämisestä, on ihan kamalaa. Sä oot vastuussa siitä, että laitat rajat sille, minkä verran voit auttaa. Se masentunut nuori ei voi olla vastuussa sun rajojen asettamisesta.
Lisäksi mieti, kuinka paljon tästä avusta on nuoren pyytämää, ja kuinka paljon sä olet tehnyt pyytämättä. Sä olet saattanut tehdä asioita, joita tää nuori ei olisi koskaan tarvinnut sun tekevän tai toivonut sun tekevän, ja ehkä olisi oppinut tekemään itse jos sä et olisi tehnyt niitä. Sun on turha syyttää nuorta siitä, jos olet pyytämättä ja ehkä nuoren vastusteluista huolimatta tehnyt hänen puolestaan asioita ja näillä valinnoilla polttanut itsesi loppuun. Ymmärrän, että teit sen rakkaudesta, mutta se oli silti sun valintasi.
Mä ehdottaisin niin radikaalia ratkaisua kuin tasavertaista, rehellistä keskustelua sen masentuneen nuoren kanssa. Itse arvostan läheisiä jotka käy mun kanssa niitä. Liian monelta tulee pelkkää kanaemomaista lässytystä, "voi kun mä olen susta huolissani ja voi kun sä olet niin ihana ihminen ja ei ikinä en ole loukkaantunut kun sanoit mulle ikävästi mut mikä en nyt vaan kultapieni jaksa enää". Rehellisesti vaan sanot, että välität tästä nuoresta, ja haluat auttaa, mutta nykymeno kuluttaa sua liikaa ja säkin olet matkalla pohjalle. Korostat sitä, että on SUN asiasi laittaa rajat itsellesi, ja voit vielä sanoa, että haluaisit nuoren apua siihen, että miten ne rajat asetetaan. Sitten käytte nuoren kanssa läpi, mitkä olisi sellaiset asiat, joita voit tehdä nuoren tukemiseksi ilman, että sun jaksaminen loppuu. Ja nämä pitäisi valita sen perusteella, mistä tämä nuori kokee olleen oikeasti apua.
Nuori tulee syyttämään tästä etäisyyden ottamisesta itseään. Että hän on liian vastenmielinen, kurja, epämiellyttävä ja siksi sinä lähdet, kukaan ei voi häntä sietää, kukaan ei halua häntä. Siksi sun on tärkeää tehdä selväksi, että sä laitat rajat oman jaksamisesi vuoksi. Et siksi, että hänessä olisi jotain vikaa. Tässä tilanteessa olennaisempaa mun mielestä onkin se, MITEN sä tilanteen hoidat, kuin se, kuinka paljon etäisyyttä sä otat.
Kiitos, ajatuksia herättävä teksti.
Olen varmaan tuputtanut apua liikaa. Tai en itse tuputtanut, vaan halunut sitä joka puolilta. Nuori ei itse olisi mitäön hakenut. Olen ajatellut, että se on vähintä mitä voin tehdä. Eihän masentunut itse jaksa.
Ja olen tarjonnut siivousapua. Ihan vuokranantajaa ajatellen. Kämppä oli aivan karsea. Siis se hapantuneen maidon haju... ei kuulemma haittaa. Mikään ei haittaa. Millään ei ole mitään väliä. Siivouksen jälkeen kaikki oli viikossa taas samassa kunnossa.
Olen omasta mielestäni keskustellut tasavertaisesti. En ole lässyttäjä edes omalle lapselleni.
Nyt viime viikkoina aloin puhumaan omasta jaksamisestani, mutta nuori kokee, että syyllistän häntä maennuksesta. Ja siksi ei enää aina vastaa viesteihini. En ihan saa kiinni tästä ajatuskuviosta, tai sitten se liittyy johonkin muuhun, mutta ongelma nyt on se, ettei hän keskustele kanssani, vaan blokkaa minut ulos.
Muistan neuvosi, jos saan häneen keskusteluyhteyden.
Ap
Ihanko oikeasti sä olet vaan sanonut, että sulla alkaa jaksaminen loppua ja siksi haluaisit vähentää käyntejä, ja nuoren reaktio on "syyllistät mua masennuksestani"? Vai lipsahtiko vahingossa jotain tällaista:
"Hei, mä en jaksa enää. Sun kämppä on oikeasti tosi huonossa kunnossa ja mun pitää siivota se joka viikko, mä kokkaan sulle koko ajan, mä kuuntelen sua koko ajan, enkä saa edes kiitosta. Mun on pakko ottaa etäisyyttä?"Koska mitä se nuori tuosta viestistä lukee on" mun kämppä on saastainen, en saa laitettua ruokaa, valitan koko ajan, läheiset ei jaksa mua". Ja kokee sitten syyllisyyttä näistä asioista, ja siksi kokee, että sä syyllistät häntä.
Kokeilepa tiputtaa kaikki tuo perustelu pois kommentoinnista. Se nuori kyllä tietää, miten huonossa kunnossa on. Sun ei tarvi kertoa sitä hänelle. Sen sijaan keskity itse asiaan. Sä välität tästä nuoresta ja ymmärrät, että masennus ei ole hänen syynsä -- mutta sä haluat auttaa oman jaksamisesi mukaan, ja viime aikoina olet auttanut enemmän kuin jaksat.
Katotaan jos sillä aukeaisi keskusteluyhteys. Mä en tunne tätä nuorta, mut osaan kyllä sanoa, että mistä läimäyttiheisten sanoista mun pitää itse laskea kymmeneen ennen kuin jaksan vastata kohteliaasti.
Sanoin näin: ”minä olen tehnyt kaiken, mitä olen pystynyt, tämän enempää en pysty tekemään. Paisi että minusta ei ole hyötyä masennuksen hoidossa, niin en myöskään enää jaksa ottaa vastuuta. Olen sitä mieltä, että hoito putää keskittää ammattilaisille. En ole sinua hylkäämässä, mutta en vain jaksa ottaa enää vastuuta”.
Ap
Okei. Mä näen ongelman.
Mä kuulen sun sanoista, että sä oot ihan oikeasti loppu. Sä olet yrittänyt tosi paljon, liikaa, ilman tulosta. Kuulostaa kuitenkin myös, että oot vähän mennyt tohon masentuneen draamailuun mukaan. Vai oletko yleensä noin dramaattinen ihminen? Kun sanot esim. töissä pomolle, että sulla ei oo aikaa tai jaksamista hoitaa jotain projektia, kerrotko kuinka olet antanut kaikkesi sille?Musta tuntuu vähän, että sä koet syyllisyyttä siitä, että aiot ottaa etäisyyttä. Sä joudut oikein perustelemaan itsellesi, minkä takia sun pitäisi ottaa sitä etäisyyttä, että sä olet tehnyt kaiken mitä voit, että mitään muuta ei voi tehdä. Ja se on Okei. Sulla on lupa ottaa etäisyyttä. Sun pitää suojella itseäsi. Se on Okei.
Ja se on helpompaa, jos sä pystyt edelleen pysymään väleissä tämän nuoren kanssa.
Mä olen masentunut ja voin kertoa, että nuori kokee tuon perustelun ja varsinkin perustelujen dramaattisen sävyn syyllistävänä. Masentunut on usein aika dramaattinen, koska hän on ihan tunteidensa vietävissä. Hän kaipaa ihmistä, joka ei draamaile hänen kanssaan. Mulle parhaita auttajia on olleet ne, jotka jotenkin maagisesti on onnistuneet pysymään rauhallisena silloinkin, kun mä haaveilen its emurhasta. He ei anna keskustelun energian siirtyä kiihtyneeksi tai hätääntyneeksi, vaan pikemminkin omalla, rauhallisella energiallaan repii mut takaisin sinne rauhalliseen energiaan.
Yritä käydä nämä keskustelut silloin, kun pystyt hengittämään sisään pari kertaa. Yritä pysyä mahdollisimman kogreettisena ja rauhallisena. Kerrot, että haluat auttaa, mutta haluat myös varjella omaa mielenterveyttäsi.
Mä näen, että sä haluat tehdä kaikkesi sen nuoren eteen, mutta sä tarviit siihen paremmat keinot. Jos sä tahdot auttaa tätä nuorta, niin yritä löytää omaan päähäsi turvallinen, rauhallinen paikka, josta sitten lähestyä tätä nuorta ja vetää hänet sinne. Just nyt nuori vaan vetää sua sinne omaan, pahaan paikkaansa, ja se ei auta teitä kumpaakaan. Ei sinua, eikä nuorta.
Sun on turha tuntea syyllisyyttä siitä, että oot polttanut itsesi loppuun ja joudut ottamaan etäisyyttä. Sä teet sen ihan lailla sen nuoren kuin itsesi vuoksi. Susta ei ole apua tuollaisena. Ota aikaa itsellesi.
Ja pahoittele sille nuorelle, että olet mennyt mukaan tohon draamailuun. Ei siksi, että se oli sun syytäsi (se on ymmärrettävä reaktio!), vaan koska se tuntui nuoresta pahalta, etkä sä tarkoittanut pahentaa sen nuoren oloa. Sillä voi myös löytyä keskusteluyhteys uudestaan, jos se nuori just nyt ei edes vastaa viesteihin.
Nuori on avoimesti puhunut minulle itsemurha-aikeistaan, ja olen aina ottanut kaiken vastaan vain kuunnellen. En ole koskaan, en kertaakaan, kieltänyt häntä puhumasta enkä ole kauhistellut. Sanat on vaan sanoja. Nyt vain mitta tullut täyteen, enkä halua olla enää se kohde, jolle hän toivottomuuttaan puhuu - tai jos se on vedätystä, niin en halua ollasenkään kohde.
Tiedän, että nyt selittelen. En ole yleensä selittelijä. Ja kyllä, kyse on syyllisyydestä. Jos jotain tapahtuu, niin koen itseni syylliseksi, jos en ole kaikkeani tehnyt.
Toivottavasti saan yhteyden uudelleen kuntoon.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos hän on lähtenyt syyllistämisen ja marttyyrin linjalle, niin ota väliä häneen vähitellen. Hän on hän ja sinä olet sinä. Pelasta itsesi nyt ja kaveri saa nyt alkaa vihdoinkin tekemään jotain ihan itse.
Vaikka yksi vastaaja sanoikin hieman ikävän kuuloisesti, että sinä olet mahdollistanut sairauden kroonistumisen, niin se on totta. Kaverisi on "laitostunut" ja nyt hänen pitää oppia ottamaan itse vastuuta omasta arjestaan.
Välimatkan ottaminen toiseen voi olla hankalaa, mutta se on pakko tehdä joskus. Oma napa on tärkeämpi kuin toisen napa ja jos toinen ei arvosta yhtään tekemisiäsi, niin on hyvin tervettä loitontua. Ajattelet häntä varmasti lähes koko ajan ja kun olet siellä, on kaikki vain ja ainoastaan hänen asioitaan. Eikä se tilanne muutu koskaan, ei vaikka hänen kuntonsa paranisikin.
Teillä tulee olemaan aina tuollainen hoivasuhde. Olet tehnyt tarpeeksi, liikaa jopa, joten elä välillä itse omaa elämääsi. Etäänny hänestä ensin ajatuksen tasolla, sitten arkisin tekemisten tasolla. Anna hänelle etääntyessäsi vastuu toimimaan itse. Ensimmäiset viikot ovat sinulle varmasti vaikeinta, mutta sen jälkeen alkaa helpottamaan jos vain pysyt tiukkana.
Olipa erittäin hyvä kommentti ja neuvo, joten toivon mukaan ap keskittyy lukemaan viestin sisällön ajatuksen kanssa.
Lisään vain sen käytännön esimerkin, että kun lentokoneen turvaohjeissa neuvotaan pukemaan ensin happinaamari itselleen voidakseen auttaa toisia, pätee se sama neuvo myös masentuneen kanssa, Muista pitää oma hengityksesi eli elämäsi kunnossa ja auta,jos voit ja kykenet sen mitkä voimasi ovat. Rajat on oltava auttamisessaksi ja niillä eväillä kuin henkisesti tai fyysisesti jaksaa.Luin tuon kommentin, ja pidän sitä myös hyvänä. Jäin miettimään, että jos olisin nuoren äiti - neuvoisitteko saman? Vai äidin pitäisi uhrata itsensä?
Ap
Missä on tämän nuoren äiti?
Asuu kauempana. Nuori muutti opiskelemaan lähelleni, eli käytännössä minä olen hoitanut äidin virkaa. Tunnen itseni vähän äidiksi, tarkoitan että tunnen hänen olevan minun vastuullani.
Muuttuuko ohjeenne nyt?
Ap
Onko nuoren äiti tietoinen sinun auttamistoimistasi? Itse haluaisin äitinä tietää, jos sukulainen vierailisi lapseni luona piikomassa.
On. Teemme äidin kanssa yhteistyötä. Olen siis toiminut äidin toiveiden mukaan. Koskahän ei voi auttaa, niin tavallaan hoidan lasta hänen puolestaan.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap, voisi hyvä ottaa etäisyyttä oman mielenterveyden kannalta.
Teille jotka väitätte ap:ta osasyylliseksi tilanteeseen, hävetkää; masentunut masentuu ja ap on ollut tosi hyvä läheinen kun on jaksanut auttaa. Pisteet ap:lle jaksamisesta mitä ei keneltäkään vaadita mutta joka kertoo siitä että empatiaa vielä on.
Ehkä kun ap nyt jättää tekemättä arkiaskareita niin masentunut voi alkaa tekemään hyvinkin itse kun on ns. tottunut.
Kukaan ei koskaan saa vaa vaatia tai syylistää keneltäkään ketään, oli masentunut tai ei, ikävää käytöstä ja ehdottomasti välimatkaa nyt ja psykiatriselle yhteys.
Ap ymmärrän että läheisestä on vaikea päästää irti, ja sun pitää kuunnella itseäsi tarkasti miten jaksat. Aina voi tosiaan taukoa pitää ja välillä kuulumisia kysellä. Mutta se on hoitohenkilökunnan asia hoitaa hänet ja mahdollisesti hoitaa esimerkiksi tukityöntekijä joka auttaa siivoamisessa, ruoanlaitossa ja pyykinpesussa. Näitä tukihenkilöitä on monella.
Masentunut näkee kaiken, varsinkin oman itsensä vääristyneen negatiivisessa valossa, eikä pysty sieltä itse murtautumaan ulos. Maallikot harvoin osaa auttaa. Jos pystyt antamaan jostain asiasta ihan mistä vaan positiivista palautetta, tällainen auttoi ainakin itseäni. Minua auttoi myös ihmissuhteet jossa minua ei kohdeltu masentuneena vaan ihan tavallisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En minä fyysisesti ole tähän uupunut, vaan henkisesti. Olen menettänyt oman toivoni hänen parantumisestaan.
Ap
Toivottavasti et ole tätä sammakkoa päästänyt suustasi ainakaan hänen kuullen?
Miksi "tuppaudut" auttamaan? Ei masentunut monesti halua kantaa enää läheisten taakkaa jakamalla arkeaan, olojaan ja kotiaan kenenkään muun kanssa - ja mitä läheisempi ihminen kyseessä, sen vaikeampaa se on. Jos oikeasti haluat auttaa, kysy, jos pääset läheisen asemassa yhteiselle käynnille psyk.vastaanotolle, avartuu sinullekin hieman, mistä sairaudessa on kyse. Mutta ehkei tämäkään hyvä vaihtoehto, jos sinä olet se, joka jo kirveen heittänyt kaivoon, eikä masentunut itse, vai mitä?
Sanotaan että toipuminen vie kaksinkertaisesti aikaa verrattuna siihen kuinka kauan masennuksen kanssa on kamppaillut, eli esim. vaikeaa masennusta 5 vuotta - toipuminen 10 vuotta. Kaikki toki yksilöllistä ja kiinni siitäkin miten nopeasti hakeutuu ja pääsee hoidon piiriin. Osan toimintakyky palautuu aiemmin, osan ei koskaan.
Ei masentunut siihen kuole jos hänen kodissaan on sotkuista, pyykit tulee yleensä pestyä viimeistään siinä vaiheessa kun ei ole mitään päälle pantavaa. Ruokaa voi tehdä jotain yksinkertaista, minä joskus keitin pelkkiä kananmunia kun olin niin masentunut etten jaksanut muuta. Tuo ikään kuin kuuluu taudin kuvaan, mutta ei minulle varsin pitkän masennushistoriani aikana kukaan ole kokannut tai pyykännyt, enkä olisi sellaista odottanutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä nyt toistan itseäni, mutta hän siis on avun piirissä, on vertaistukea, yms, mutta on kovin saamaton, niin kuin masentuneet ovat. Osaa näistä ei olisi ilman minun apuani.
Täysikäisen tietoja ei kukaan saa, ja minä olen kyllä keskustellut pariin kertaan tutun ja tuntemattoman ammattilaisen kanssa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ei ammattilaisilta vastauksia saa muulla tasolla kuin ympäripyöreää ”riippuu henkilöistä ja dynamiikasta”. Jne.
Siksi aloitin tämän ketjun. Kaikki neuvot ovat arvokkaita, mutta toivoisin myös henkilökohtaista pohdintaa vakavasti masentuneilta itseltään: miltä teistä tuntuisi tällainen? Lisäisikö se teidän masennusta?
Ap
Itse masentuneena haluisin auttajia, jotka auttaa a. vain oman jaksamisensa mukaan ja b. Vain mun pyynnöstä. Se, että joku tuputtaa ensin puoliväkisin itsensä mun henkilökohtaiseksi kokiksi, ehkä jopa suostuttelee mut "ottamaan vastaan apua" Koska on niin huolissaan ja niin kovasti auttaa, mut sit hetken päästä kääntyy ympäri ja syyttää mua itsensä hyväksikäyttämisestä, on ihan kamalaa. Sä oot vastuussa siitä, että laitat rajat sille, minkä verran voit auttaa. Se masentunut nuori ei voi olla vastuussa sun rajojen asettamisesta.
Lisäksi mieti, kuinka paljon tästä avusta on nuoren pyytämää, ja kuinka paljon sä olet tehnyt pyytämättä. Sä olet saattanut tehdä asioita, joita tää nuori ei olisi koskaan tarvinnut sun tekevän tai toivonut sun tekevän, ja ehkä olisi oppinut tekemään itse jos sä et olisi tehnyt niitä. Sun on turha syyttää nuorta siitä, jos olet pyytämättä ja ehkä nuoren vastusteluista huolimatta tehnyt hänen puolestaan asioita ja näillä valinnoilla polttanut itsesi loppuun. Ymmärrän, että teit sen rakkaudesta, mutta se oli silti sun valintasi.
Mä ehdottaisin niin radikaalia ratkaisua kuin tasavertaista, rehellistä keskustelua sen masentuneen nuoren kanssa. Itse arvostan läheisiä jotka käy mun kanssa niitä. Liian monelta tulee pelkkää kanaemomaista lässytystä, "voi kun mä olen susta huolissani ja voi kun sä olet niin ihana ihminen ja ei ikinä en ole loukkaantunut kun sanoit mulle ikävästi mut mikä en nyt vaan kultapieni jaksa enää". Rehellisesti vaan sanot, että välität tästä nuoresta, ja haluat auttaa, mutta nykymeno kuluttaa sua liikaa ja säkin olet matkalla pohjalle. Korostat sitä, että on SUN asiasi laittaa rajat itsellesi, ja voit vielä sanoa, että haluaisit nuoren apua siihen, että miten ne rajat asetetaan. Sitten käytte nuoren kanssa läpi, mitkä olisi sellaiset asiat, joita voit tehdä nuoren tukemiseksi ilman, että sun jaksaminen loppuu. Ja nämä pitäisi valita sen perusteella, mistä tämä nuori kokee olleen oikeasti apua.
Nuori tulee syyttämään tästä etäisyyden ottamisesta itseään. Että hän on liian vastenmielinen, kurja, epämiellyttävä ja siksi sinä lähdet, kukaan ei voi häntä sietää, kukaan ei halua häntä. Siksi sun on tärkeää tehdä selväksi, että sä laitat rajat oman jaksamisesi vuoksi. Et siksi, että hänessä olisi jotain vikaa. Tässä tilanteessa olennaisempaa mun mielestä onkin se, MITEN sä tilanteen hoidat, kuin se, kuinka paljon etäisyyttä sä otat.
Kiitos, ajatuksia herättävä teksti.
Olen varmaan tuputtanut apua liikaa. Tai en itse tuputtanut, vaan halunut sitä joka puolilta. Nuori ei itse olisi mitäön hakenut. Olen ajatellut, että se on vähintä mitä voin tehdä. Eihän masentunut itse jaksa.
Ja olen tarjonnut siivousapua. Ihan vuokranantajaa ajatellen. Kämppä oli aivan karsea. Siis se hapantuneen maidon haju... ei kuulemma haittaa. Mikään ei haittaa. Millään ei ole mitään väliä. Siivouksen jälkeen kaikki oli viikossa taas samassa kunnossa.
Olen omasta mielestäni keskustellut tasavertaisesti. En ole lässyttäjä edes omalle lapselleni.
Nyt viime viikkoina aloin puhumaan omasta jaksamisestani, mutta nuori kokee, että syyllistän häntä maennuksesta. Ja siksi ei enää aina vastaa viesteihini. En ihan saa kiinni tästä ajatuskuviosta, tai sitten se liittyy johonkin muuhun, mutta ongelma nyt on se, ettei hän keskustele kanssani, vaan blokkaa minut ulos.
Muistan neuvosi, jos saan häneen keskusteluyhteyden.
Ap
Ihanko oikeasti sä olet vaan sanonut, että sulla alkaa jaksaminen loppua ja siksi haluaisit vähentää käyntejä, ja nuoren reaktio on "syyllistät mua masennuksestani"? Vai lipsahtiko vahingossa jotain tällaista:
"Hei, mä en jaksa enää. Sun kämppä on oikeasti tosi huonossa kunnossa ja mun pitää siivota se joka viikko, mä kokkaan sulle koko ajan, mä kuuntelen sua koko ajan, enkä saa edes kiitosta. Mun on pakko ottaa etäisyyttä?"Koska mitä se nuori tuosta viestistä lukee on" mun kämppä on saastainen, en saa laitettua ruokaa, valitan koko ajan, läheiset ei jaksa mua". Ja kokee sitten syyllisyyttä näistä asioista, ja siksi kokee, että sä syyllistät häntä.
Kokeilepa tiputtaa kaikki tuo perustelu pois kommentoinnista. Se nuori kyllä tietää, miten huonossa kunnossa on. Sun ei tarvi kertoa sitä hänelle. Sen sijaan keskity itse asiaan. Sä välität tästä nuoresta ja ymmärrät, että masennus ei ole hänen syynsä -- mutta sä haluat auttaa oman jaksamisesi mukaan, ja viime aikoina olet auttanut enemmän kuin jaksat.
Katotaan jos sillä aukeaisi keskusteluyhteys. Mä en tunne tätä nuorta, mut osaan kyllä sanoa, että mistä läimäyttiheisten sanoista mun pitää itse laskea kymmeneen ennen kuin jaksan vastata kohteliaasti.
Sanoin näin: ”minä olen tehnyt kaiken, mitä olen pystynyt, tämän enempää en pysty tekemään. Paisi että minusta ei ole hyötyä masennuksen hoidossa, niin en myöskään enää jaksa ottaa vastuuta. Olen sitä mieltä, että hoito putää keskittää ammattilaisille. En ole sinua hylkäämässä, mutta en vain jaksa ottaa enää vastuuta”.
Ap
Okei. Mä näen ongelman.
Mä kuulen sun sanoista, että sä oot ihan oikeasti loppu. Sä olet yrittänyt tosi paljon, liikaa, ilman tulosta. Kuulostaa kuitenkin myös, että oot vähän mennyt tohon masentuneen draamailuun mukaan. Vai oletko yleensä noin dramaattinen ihminen? Kun sanot esim. töissä pomolle, että sulla ei oo aikaa tai jaksamista hoitaa jotain projektia, kerrotko kuinka olet antanut kaikkesi sille?Musta tuntuu vähän, että sä koet syyllisyyttä siitä, että aiot ottaa etäisyyttä. Sä joudut oikein perustelemaan itsellesi, minkä takia sun pitäisi ottaa sitä etäisyyttä, että sä olet tehnyt kaiken mitä voit, että mitään muuta ei voi tehdä. Ja se on Okei. Sulla on lupa ottaa etäisyyttä. Sun pitää suojella itseäsi. Se on Okei.
Ja se on helpompaa, jos sä pystyt edelleen pysymään väleissä tämän nuoren kanssa.
Mä olen masentunut ja voin kertoa, että nuori kokee tuon perustelun ja varsinkin perustelujen dramaattisen sävyn syyllistävänä. Masentunut on usein aika dramaattinen, koska hän on ihan tunteidensa vietävissä. Hän kaipaa ihmistä, joka ei draamaile hänen kanssaan. Mulle parhaita auttajia on olleet ne, jotka jotenkin maagisesti on onnistuneet pysymään rauhallisena silloinkin, kun mä haaveilen its emurhasta. He ei anna keskustelun energian siirtyä kiihtyneeksi tai hätääntyneeksi, vaan pikemminkin omalla, rauhallisella energiallaan repii mut takaisin sinne rauhalliseen energiaan.
Yritä käydä nämä keskustelut silloin, kun pystyt hengittämään sisään pari kertaa. Yritä pysyä mahdollisimman kogreettisena ja rauhallisena. Kerrot, että haluat auttaa, mutta haluat myös varjella omaa mielenterveyttäsi.
Mä näen, että sä haluat tehdä kaikkesi sen nuoren eteen, mutta sä tarviit siihen paremmat keinot. Jos sä tahdot auttaa tätä nuorta, niin yritä löytää omaan päähäsi turvallinen, rauhallinen paikka, josta sitten lähestyä tätä nuorta ja vetää hänet sinne. Just nyt nuori vaan vetää sua sinne omaan, pahaan paikkaansa, ja se ei auta teitä kumpaakaan. Ei sinua, eikä nuorta.
Sun on turha tuntea syyllisyyttä siitä, että oot polttanut itsesi loppuun ja joudut ottamaan etäisyyttä. Sä teet sen ihan lailla sen nuoren kuin itsesi vuoksi. Susta ei ole apua tuollaisena. Ota aikaa itsellesi.
Ja pahoittele sille nuorelle, että olet mennyt mukaan tohon draamailuun. Ei siksi, että se oli sun syytäsi (se on ymmärrettävä reaktio!), vaan koska se tuntui nuoresta pahalta, etkä sä tarkoittanut pahentaa sen nuoren oloa. Sillä voi myös löytyä keskusteluyhteys uudestaan, jos se nuori just nyt ei edes vastaa viesteihin.
Nuori on avoimesti puhunut minulle itsemurha-aikeistaan, ja olen aina ottanut kaiken vastaan vain kuunnellen. En ole koskaan, en kertaakaan, kieltänyt häntä puhumasta enkä ole kauhistellut. Sanat on vaan sanoja. Nyt vain mitta tullut täyteen, enkä halua olla enää se kohde, jolle hän toivottomuuttaan puhuu - tai jos se on vedätystä, niin en halua ollasenkään kohde.
Tiedän, että nyt selittelen. En ole yleensä selittelijä. Ja kyllä, kyse on syyllisyydestä. Jos jotain tapahtuu, niin koen itseni syylliseksi, jos en ole kaikkeani tehnyt.
Toivottavasti saan yhteyden uudelleen kuntoon.
Ap
Jos sä tosiaan haluat tehdä kaikkesi, niin just nyt siihen kuuluu se, että hankit oman pääsi kuntoon. Se ei oo hänen hylkäämistään, vaan nimenomaan auttamista. Sä et pysty auttamaan häntä tuossa kunnossa -- et tavalla, josta oli hyötyä. Ja voi olla, että susta ON ollut apua, kun olet kuunnellut ja pysynyt rauhallisena. Nyt vaan kävi niin, että kulutit itseäsi liikaa, etkä pysty enää. Ihan kuin vaikka auton jarrupalat. Monesti jarrutus pelastaa, mutta kun palat kuluu liikaa, se ei enää toimi tai auta.
Valitettavasti ihmisiä ei voi vaihtaa uuteen samalla kuin jarrupalat, joten sun täytyy yrittää asettaa rajoja itsellesi oman jaksamisesi vuoksi. Ei siksi, että sä nyt itsekkäästi hylkään tämän sulle selkeästi rakkaan nuoren, vaan koska susta ei ole apua tuollaisena. Jos sä haluat tehdä kaikkesi, niin hoida oma pääsi kuntoon ja lähesty sit nuoren kuntoutumista. Silloin susta on apua. Ei nyt.
Oisko tästä apua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä fyysisesti ole tähän uupunut, vaan henkisesti. Olen menettänyt oman toivoni hänen parantumisestaan.
Ap
Toivottavasti et ole tätä sammakkoa päästänyt suustasi ainakaan hänen kuullen?
Miksi "tuppaudut" auttamaan? Ei masentunut monesti halua kantaa enää läheisten taakkaa jakamalla arkeaan, olojaan ja kotiaan kenenkään muun kanssa - ja mitä läheisempi ihminen kyseessä, sen vaikeampaa se on. Jos oikeasti haluat auttaa, kysy, jos pääset läheisen asemassa yhteiselle käynnille psyk.vastaanotolle, avartuu sinullekin hieman, mistä sairaudessa on kyse. Mutta ehkei tämäkään hyvä vaihtoehto, jos sinä olet se, joka jo kirveen heittänyt kaivoon, eikä masentunut itse, vai mitä?
Sanotaan että toipuminen vie kaksinkertaisesti aikaa verrattuna siihen kuinka kauan masennuksen kanssa on kamppaillut, eli esim. vaikeaa masennusta 5 vuotta - toipuminen 10 vuotta. Kaikki toki yksilöllistä ja kiinni siitäkin miten nopeasti hakeutuu ja pääsee hoidon piiriin. Osan toimintakyky palautuu aiemmin, osan ei koskaan.
En tietenkään ole sitä sanonut. En ole tötä ajatustani paljastanut kenellekään muulle kuin teille.
Tuppautumiseni liittyyenemmän hoitomuotojen etsimiseen. Hän ei vain ole niistä kiinnostunut. Valmis ruoka hänelle kelpaa. Jossain vaiheessa hän otti minua mukaan lääkärikäynneille, mutta nyt on blokannut minut ulos.
Nuori on itse tietoinen, että paraneminen kestää kauan. Hän on myös sanonut, ettei tiedä viitsiikö odottaa niin kauaa.
Hänen isoäitinsä myös sanoi, että nuori on viime aikoina muuttunut. Hän on aikaisemmin ollut isoäidin kultamussukka, nyt hänestä on tullut etäisempi. Isoäiti ei ole koskaan ottanut kantaa mihinkään, eikä tuppautunut. Kuulostaako tämä teidän korviin hyvältä vai huonolta?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ei masentunut siihen kuole jos hänen kodissaan on sotkuista, pyykit tulee yleensä pestyä viimeistään siinä vaiheessa kun ei ole mitään päälle pantavaa. Ruokaa voi tehdä jotain yksinkertaista, minä joskus keitin pelkkiä kananmunia kun olin niin masentunut etten jaksanut muuta. Tuo ikään kuin kuuluu taudin kuvaan, mutta ei minulle varsin pitkän masennushistoriani aikana kukaan ole kokannut tai pyykännyt, enkä olisi sellaista odottanutkaan.
Hänen kämppänsä oli törkeä. Mitään ei pyyhkinyt. Lopputuloksena olisi ollut sellainen horror-vuokralainen, josta iltiset kirjoittavat. Nyt vähän parempi.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä nyt toistan itseäni, mutta hän siis on avun piirissä, on vertaistukea, yms, mutta on kovin saamaton, niin kuin masentuneet ovat. Osaa näistä ei olisi ilman minun apuani.
Täysikäisen tietoja ei kukaan saa, ja minä olen kyllä keskustellut pariin kertaan tutun ja tuntemattoman ammattilaisen kanssa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ei ammattilaisilta vastauksia saa muulla tasolla kuin ympäripyöreää ”riippuu henkilöistä ja dynamiikasta”. Jne.
Siksi aloitin tämän ketjun. Kaikki neuvot ovat arvokkaita, mutta toivoisin myös henkilökohtaista pohdintaa vakavasti masentuneilta itseltään: miltä teistä tuntuisi tällainen? Lisäisikö se teidän masennusta?
Ap
Itse masentuneena haluisin auttajia, jotka auttaa a. vain oman jaksamisensa mukaan ja b. Vain mun pyynnöstä. Se, että joku tuputtaa ensin puoliväkisin itsensä mun henkilökohtaiseksi kokiksi, ehkä jopa suostuttelee mut "ottamaan vastaan apua" Koska on niin huolissaan ja niin kovasti auttaa, mut sit hetken päästä kääntyy ympäri ja syyttää mua itsensä hyväksikäyttämisestä, on ihan kamalaa. Sä oot vastuussa siitä, että laitat rajat sille, minkä verran voit auttaa. Se masentunut nuori ei voi olla vastuussa sun rajojen asettamisesta.
Lisäksi mieti, kuinka paljon tästä avusta on nuoren pyytämää, ja kuinka paljon sä olet tehnyt pyytämättä. Sä olet saattanut tehdä asioita, joita tää nuori ei olisi koskaan tarvinnut sun tekevän tai toivonut sun tekevän, ja ehkä olisi oppinut tekemään itse jos sä et olisi tehnyt niitä. Sun on turha syyttää nuorta siitä, jos olet pyytämättä ja ehkä nuoren vastusteluista huolimatta tehnyt hänen puolestaan asioita ja näillä valinnoilla polttanut itsesi loppuun. Ymmärrän, että teit sen rakkaudesta, mutta se oli silti sun valintasi.
Mä ehdottaisin niin radikaalia ratkaisua kuin tasavertaista, rehellistä keskustelua sen masentuneen nuoren kanssa. Itse arvostan läheisiä jotka käy mun kanssa niitä. Liian monelta tulee pelkkää kanaemomaista lässytystä, "voi kun mä olen susta huolissani ja voi kun sä olet niin ihana ihminen ja ei ikinä en ole loukkaantunut kun sanoit mulle ikävästi mut mikä en nyt vaan kultapieni jaksa enää". Rehellisesti vaan sanot, että välität tästä nuoresta, ja haluat auttaa, mutta nykymeno kuluttaa sua liikaa ja säkin olet matkalla pohjalle. Korostat sitä, että on SUN asiasi laittaa rajat itsellesi, ja voit vielä sanoa, että haluaisit nuoren apua siihen, että miten ne rajat asetetaan. Sitten käytte nuoren kanssa läpi, mitkä olisi sellaiset asiat, joita voit tehdä nuoren tukemiseksi ilman, että sun jaksaminen loppuu. Ja nämä pitäisi valita sen perusteella, mistä tämä nuori kokee olleen oikeasti apua.
Nuori tulee syyttämään tästä etäisyyden ottamisesta itseään. Että hän on liian vastenmielinen, kurja, epämiellyttävä ja siksi sinä lähdet, kukaan ei voi häntä sietää, kukaan ei halua häntä. Siksi sun on tärkeää tehdä selväksi, että sä laitat rajat oman jaksamisesi vuoksi. Et siksi, että hänessä olisi jotain vikaa. Tässä tilanteessa olennaisempaa mun mielestä onkin se, MITEN sä tilanteen hoidat, kuin se, kuinka paljon etäisyyttä sä otat.
Kiitos, ajatuksia herättävä teksti.
Olen varmaan tuputtanut apua liikaa. Tai en itse tuputtanut, vaan halunut sitä joka puolilta. Nuori ei itse olisi mitäön hakenut. Olen ajatellut, että se on vähintä mitä voin tehdä. Eihän masentunut itse jaksa.
Ja olen tarjonnut siivousapua. Ihan vuokranantajaa ajatellen. Kämppä oli aivan karsea. Siis se hapantuneen maidon haju... ei kuulemma haittaa. Mikään ei haittaa. Millään ei ole mitään väliä. Siivouksen jälkeen kaikki oli viikossa taas samassa kunnossa.
Olen omasta mielestäni keskustellut tasavertaisesti. En ole lässyttäjä edes omalle lapselleni.
Nyt viime viikkoina aloin puhumaan omasta jaksamisestani, mutta nuori kokee, että syyllistän häntä maennuksesta. Ja siksi ei enää aina vastaa viesteihini. En ihan saa kiinni tästä ajatuskuviosta, tai sitten se liittyy johonkin muuhun, mutta ongelma nyt on se, ettei hän keskustele kanssani, vaan blokkaa minut ulos.
Muistan neuvosi, jos saan häneen keskusteluyhteyden.
Ap
Ihanko oikeasti sä olet vaan sanonut, että sulla alkaa jaksaminen loppua ja siksi haluaisit vähentää käyntejä, ja nuoren reaktio on "syyllistät mua masennuksestani"? Vai lipsahtiko vahingossa jotain tällaista:
"Hei, mä en jaksa enää. Sun kämppä on oikeasti tosi huonossa kunnossa ja mun pitää siivota se joka viikko, mä kokkaan sulle koko ajan, mä kuuntelen sua koko ajan, enkä saa edes kiitosta. Mun on pakko ottaa etäisyyttä?"Koska mitä se nuori tuosta viestistä lukee on" mun kämppä on saastainen, en saa laitettua ruokaa, valitan koko ajan, läheiset ei jaksa mua". Ja kokee sitten syyllisyyttä näistä asioista, ja siksi kokee, että sä syyllistät häntä.
Kokeilepa tiputtaa kaikki tuo perustelu pois kommentoinnista. Se nuori kyllä tietää, miten huonossa kunnossa on. Sun ei tarvi kertoa sitä hänelle. Sen sijaan keskity itse asiaan. Sä välität tästä nuoresta ja ymmärrät, että masennus ei ole hänen syynsä -- mutta sä haluat auttaa oman jaksamisesi mukaan, ja viime aikoina olet auttanut enemmän kuin jaksat.
Katotaan jos sillä aukeaisi keskusteluyhteys. Mä en tunne tätä nuorta, mut osaan kyllä sanoa, että mistä läimäyttiheisten sanoista mun pitää itse laskea kymmeneen ennen kuin jaksan vastata kohteliaasti.
Sanoin näin: ”minä olen tehnyt kaiken, mitä olen pystynyt, tämän enempää en pysty tekemään. Paisi että minusta ei ole hyötyä masennuksen hoidossa, niin en myöskään enää jaksa ottaa vastuuta. Olen sitä mieltä, että hoito putää keskittää ammattilaisille. En ole sinua hylkäämässä, mutta en vain jaksa ottaa enää vastuuta”.
Ap
Okei. Mä näen ongelman.
Mä kuulen sun sanoista, että sä oot ihan oikeasti loppu. Sä olet yrittänyt tosi paljon, liikaa, ilman tulosta. Kuulostaa kuitenkin myös, että oot vähän mennyt tohon masentuneen draamailuun mukaan. Vai oletko yleensä noin dramaattinen ihminen? Kun sanot esim. töissä pomolle, että sulla ei oo aikaa tai jaksamista hoitaa jotain projektia, kerrotko kuinka olet antanut kaikkesi sille?Musta tuntuu vähän, että sä koet syyllisyyttä siitä, että aiot ottaa etäisyyttä. Sä joudut oikein perustelemaan itsellesi, minkä takia sun pitäisi ottaa sitä etäisyyttä, että sä olet tehnyt kaiken mitä voit, että mitään muuta ei voi tehdä. Ja se on Okei. Sulla on lupa ottaa etäisyyttä. Sun pitää suojella itseäsi. Se on Okei.
Ja se on helpompaa, jos sä pystyt edelleen pysymään väleissä tämän nuoren kanssa.
Mä olen masentunut ja voin kertoa, että nuori kokee tuon perustelun ja varsinkin perustelujen dramaattisen sävyn syyllistävänä. Masentunut on usein aika dramaattinen, koska hän on ihan tunteidensa vietävissä. Hän kaipaa ihmistä, joka ei draamaile hänen kanssaan. Mulle parhaita auttajia on olleet ne, jotka jotenkin maagisesti on onnistuneet pysymään rauhallisena silloinkin, kun mä haaveilen its emurhasta. He ei anna keskustelun energian siirtyä kiihtyneeksi tai hätääntyneeksi, vaan pikemminkin omalla, rauhallisella energiallaan repii mut takaisin sinne rauhalliseen energiaan.
Yritä käydä nämä keskustelut silloin, kun pystyt hengittämään sisään pari kertaa. Yritä pysyä mahdollisimman kogreettisena ja rauhallisena. Kerrot, että haluat auttaa, mutta haluat myös varjella omaa mielenterveyttäsi.
Mä näen, että sä haluat tehdä kaikkesi sen nuoren eteen, mutta sä tarviit siihen paremmat keinot. Jos sä tahdot auttaa tätä nuorta, niin yritä löytää omaan päähäsi turvallinen, rauhallinen paikka, josta sitten lähestyä tätä nuorta ja vetää hänet sinne. Just nyt nuori vaan vetää sua sinne omaan, pahaan paikkaansa, ja se ei auta teitä kumpaakaan. Ei sinua, eikä nuorta.
Sun on turha tuntea syyllisyyttä siitä, että oot polttanut itsesi loppuun ja joudut ottamaan etäisyyttä. Sä teet sen ihan lailla sen nuoren kuin itsesi vuoksi. Susta ei ole apua tuollaisena. Ota aikaa itsellesi.
Ja pahoittele sille nuorelle, että olet mennyt mukaan tohon draamailuun. Ei siksi, että se oli sun syytäsi (se on ymmärrettävä reaktio!), vaan koska se tuntui nuoresta pahalta, etkä sä tarkoittanut pahentaa sen nuoren oloa. Sillä voi myös löytyä keskusteluyhteys uudestaan, jos se nuori just nyt ei edes vastaa viesteihin.
Nuori on avoimesti puhunut minulle itsemurha-aikeistaan, ja olen aina ottanut kaiken vastaan vain kuunnellen. En ole koskaan, en kertaakaan, kieltänyt häntä puhumasta enkä ole kauhistellut. Sanat on vaan sanoja. Nyt vain mitta tullut täyteen, enkä halua olla enää se kohde, jolle hän toivottomuuttaan puhuu - tai jos se on vedätystä, niin en halua ollasenkään kohde.
Tiedän, että nyt selittelen. En ole yleensä selittelijä. Ja kyllä, kyse on syyllisyydestä. Jos jotain tapahtuu, niin koen itseni syylliseksi, jos en ole kaikkeani tehnyt.
Toivottavasti saan yhteyden uudelleen kuntoon.
Ap
Jos sä tosiaan haluat tehdä kaikkesi, niin just nyt siihen kuuluu se, että hankit oman pääsi kuntoon. Se ei oo hänen hylkäämistään, vaan nimenomaan auttamista. Sä et pysty auttamaan häntä tuossa kunnossa -- et tavalla, josta oli hyötyä. Ja voi olla, että susta ON ollut apua, kun olet kuunnellut ja pysynyt rauhallisena. Nyt vaan kävi niin, että kulutit itseäsi liikaa, etkä pysty enää. Ihan kuin vaikka auton jarrupalat. Monesti jarrutus pelastaa, mutta kun palat kuluu liikaa, se ei enää toimi tai auta.
Valitettavasti ihmisiä ei voi vaihtaa uuteen samalla kuin jarrupalat, joten sun täytyy yrittää asettaa rajoja itsellesi oman jaksamisesi vuoksi. Ei siksi, että sä nyt itsekkäästi hylkään tämän sulle selkeästi rakkaan nuoren, vaan koska susta ei ole apua tuollaisena. Jos sä haluat tehdä kaikkesi, niin hoida oma pääsi kuntoon ja lähesty sit nuoren kuntoutumista. Silloin susta on apua. Ei nyt.
Kiitos sinulle. Saat minut melkein itkemään.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Oisko tästä apua?
Kiitos tästä, olen kyllä Mielenterveysliittoon ollut yhteydessä, mutta tämä on uutta.
Ap
Ihanko oikeasti sä olet vaan sanonut, että sulla alkaa jaksaminen loppua ja siksi haluaisit vähentää käyntejä, ja nuoren reaktio on "syyllistät mua masennuksestani"? Vai lipsahtiko vahingossa jotain tällaista:
"Hei, mä en jaksa enää. Sun kämppä on oikeasti tosi huonossa kunnossa ja mun pitää siivota se joka viikko, mä kokkaan sulle koko ajan, mä kuuntelen sua koko ajan, enkä saa edes kiitosta. Mun on pakko ottaa etäisyyttä?"
Koska mitä se nuori tuosta viestistä lukee on" mun kämppä on saastainen, en saa laitettua ruokaa, valitan koko ajan, läheiset ei jaksa mua". Ja kokee sitten syyllisyyttä näistä asioista, ja siksi kokee, että sä syyllistät häntä.
Kokeilepa tiputtaa kaikki tuo perustelu pois kommentoinnista. Se nuori kyllä tietää, miten huonossa kunnossa on. Sun ei tarvi kertoa sitä hänelle. Sen sijaan keskity itse asiaan. Sä välität tästä nuoresta ja ymmärrät, että masennus ei ole hänen syynsä -- mutta sä haluat auttaa oman jaksamisesi mukaan, ja viime aikoina olet auttanut enemmän kuin jaksat.
Katotaan jos sillä aukeaisi keskusteluyhteys. Mä en tunne tätä nuorta, mut osaan kyllä sanoa, että mistä läheisten sanoista mun pitää itse laskea kymmeneen ennen kuin jaksan vastata kohteliaasti.