Lue keskustelun säännöt.
Masentunut läheinen - mitä jos alan toimimaan toisin?
04.03.2020 |
Läheiseni on ollut toista vuotta vakavasti masentunut. Välissä on muutamia itsemurhayrityksiä. Olen keskustellut, kuunnellut, ollut läsnä, tehnyt ruokaa, pessyt pyykkejä, ymmärtänyt, luonut toivoa, kannustanut, kehunut, kuunnellut keskustellut.....
Nyt jaksamiseni on loppunut. En enää jaksa uskoa hänen parantumiseen. Uuvun itse. Olen ajatellut muuttaa toimintatapaani. Edeleenkin olen läsnä, mutta en ihan joka päivä. Lopetan pyykin pesemisen. Ruokaa voin tehdä mutta vain tyyliin kerran viikossa. Kuuntelen ja keskustelen, mutta otan henkisesti ja fyysiesti etäisyyttä häneen. Olen tässä, mutta lopetan hengenpelastuksen.
Olen tästä vihjannut jo, ja hän sanoo, että minä syyllistän häntä masennuksesta. Ja hän on suuttunut minulle. Minun on kuitenkin pakko tehdä toisin. Mitä luulette, että tästä seuraa? Kokemuksia kyselen.
Kommentit (119)
Olet tehnyt parhaasi, ylikin. ❤️ Masentuneen rinnalla on todella raskasta olla. Itse poltin itseni loppuun ystäväni kanssa. Minusta tuli useammaksi vuodeksi hänen tukihenkilönsä, joka kuvitteli, että minä voin estää itsemurhan ja vetää pitkittynyt vaikea masennus-diagnoosin saaneen ihmisen valoon "jos vain teen tarpeeksi". Olin aina saatavilla, käytettävissä ja toimin likaämpärinä. Muistan miten itkin kuunnellessani biisiä "sun särkyä anna mä en".
Kun vihdoin tajusin, että en ajattele mitään muuta kuin ystävääni, hänen asioitaan ja oloaan, ymmärsin, ettei näin voi jatkua. Ei kukaan ole toisen vastuulla. Jos ei pese vaatteita, kulkee likaisissa. Jos ei siivoa, ei siivoa. Jos ei syö, ei pysy kauaa elossa. Jos tappaa itsensä, tappaa.
Meillä meni välit poikki useammaksi vuodeksi, muutama sana vaihdettiin jos kadulla nähtiin. Nykyään ystävä on parantunut ja välit ovat paremmat. Pidän kuitenkin tietoisesti huolen, etten ole hänen seurassaan liikaa, etten ala noudattamaan itselleni epäterveitä malleja. Hän sotki monta asiaa melko lahjakkaasti näinä sairautensa vuosina, enkä halua alkaa niitä enää selvittelemään.
Ei välejä tarvitse kokonaan poikki laittaa. Voi välillä käydä tekemässä ruokaa tai viedä jotain ruokaa mukana. Pyytää ulos lenkille, kysyä haluaisiko, että siivoaisitte kämppää yhdessä jne. Mutta jatkuvasta toisen hengissä pitämisestä on pakko luopua. Se on raskasta, ja raskasta on varsinkin menettää se "auttajan asema". On tavallaan mukava olla se Tärkein Ihminen. Ei voi olla auttaja, ellei toinen ole se ketä saa auttaa. Tästä kuviosta eroon pääseminen on oppimisen paikka myös itselle.
Kovasti tsemppiä sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä fyysisesti ole tähän uupunut, vaan henkisesti. Olen menettänyt oman toivoni hänen parantumisestaan.
Ap
Toivottavasti et ole tätä sammakkoa päästänyt suustasi ainakaan hänen kuullen?
Miksi "tuppaudut" auttamaan? Ei masentunut monesti halua kantaa enää läheisten taakkaa jakamalla arkeaan, olojaan ja kotiaan kenenkään muun kanssa - ja mitä läheisempi ihminen kyseessä, sen vaikeampaa se on. Jos oikeasti haluat auttaa, kysy, jos pääset läheisen asemassa yhteiselle käynnille psyk.vastaanotolle, avartuu sinullekin hieman, mistä sairaudessa on kyse. Mutta ehkei tämäkään hyvä vaihtoehto, jos sinä olet se, joka jo kirveen heittänyt kaivoon, eikä masentunut itse, vai mitä?
Sanotaan että toipuminen vie kaksinkertaisesti aikaa verrattuna siihen kuinka kauan masennuksen kanssa on kamppaillut, eli esim. vaikeaa masennusta 5 vuotta - toipuminen 10 vuotta. Kaikki toki yksilöllistä ja kiinni siitäkin miten nopeasti hakeutuu ja pääsee hoidon piiriin. Osan toimintakyky palautuu aiemmin, osan ei koskaan.En tietenkään ole sitä sanonut. En ole tötä ajatustani paljastanut kenellekään muulle kuin teille.
Tuppautumiseni liittyyenemmän hoitomuotojen etsimiseen. Hän ei vain ole niistä kiinnostunut. Valmis ruoka hänelle kelpaa. Jossain vaiheessa hän otti minua mukaan lääkärikäynneille, mutta nyt on blokannut minut ulos.
Nuori on itse tietoinen, että paraneminen kestää kauan. Hän on myös sanonut, ettei tiedä viitsiikö odottaa niin kauaa.
Hänen isoäitinsä myös sanoi, että nuori on viime aikoina muuttunut. Hän on aikaisemmin ollut isoäidin kultamussukka, nyt hänestä on tullut etäisempi. Isoäiti ei ole koskaan ottanut kantaa mihinkään, eikä tuppautunut. Kuulostaako tämä teidän korviin hyvältä vai huonolta?
Ap
Eniten minua ihmetyttää tää teidän koko kuvio: Kyseessä aikuinen nainen ja olet hänen äidin roolin ottanut jostakin syystä? Ymmärrän kyllä auttamisen halun mutta ei sellaista välimatkaa olekaan, etteikö oma äiti voisi tulla tyttärensä tueksi niin halutessaan, ei sinun kautta. Vai tuleeko paine juuri tämän äidin suunnalta?
Et ole vastuussa tästä nuoresta naisesta, sinun vastuulla ei ole hänen kodin kunnossapito eikä kuunteleminen. Eikä etenkään elämä. Etäisyyden ottaminen vaikuttaa juuri siltä että hän itse kyllä tiedostaa tilansa ja haluaisi pystyä parempaan mutta ei voi. Siihen teidänkin tyydyttävä. Hän ilmeisesti saa nyt apua psykiatriselta, joten anna nyt itse hieman tilaa ja rauhoita omakin tilanteesi.
Meni ohi tuo kultamussukka kommentti. Tulee tunne, ettei nuori ole tullut kuulluksi, saati näe enää vaivaa selittääkseen teille enää mitään.
No, voin paljastaa: olen isosisko. Olin jo teini, kun toinen syntyi. Hoidin häntä paljon, ja siksi tunnen itseni ”kuin äidiksi”.
Mitä yrität sanoa? Jos olisin äiti, niin sitten nuori olisi minun vastuullani?
Isoäiti(mme) on todella empaattinen ja keskusteleva ihminen. Hänelle tulee kaikki ihmiset kuulluksi. Siksi ihmettelen nuoren käytöksen muuttumista. ”Kultamussukka” viittaa nuoren puolelta lempeyteen ja ystävällisyyteen, mutta nyt hän on vetäytynyt etäiseksi.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä nyt toistan itseäni, mutta hän siis on avun piirissä, on vertaistukea, yms, mutta on kovin saamaton, niin kuin masentuneet ovat. Osaa näistä ei olisi ilman minun apuani.
Täysikäisen tietoja ei kukaan saa, ja minä olen kyllä keskustellut pariin kertaan tutun ja tuntemattoman ammattilaisen kanssa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ei ammattilaisilta vastauksia saa muulla tasolla kuin ympäripyöreää ”riippuu henkilöistä ja dynamiikasta”. Jne.
Siksi aloitin tämän ketjun. Kaikki neuvot ovat arvokkaita, mutta toivoisin myös henkilökohtaista pohdintaa vakavasti masentuneilta itseltään: miltä teistä tuntuisi tällainen? Lisäisikö se teidän masennusta?
Ap
Itse masentuneena haluisin auttajia, jotka auttaa a. vain oman jaksamisensa mukaan ja b. Vain mun pyynnöstä. Se, että joku tuputtaa ensin puoliväkisin itsensä mun henkilökohtaiseksi kokiksi, ehkä jopa suostuttelee mut "ottamaan vastaan apua" Koska on niin huolissaan ja niin kovasti auttaa, mut sit hetken päästä kääntyy ympäri ja syyttää mua itsensä hyväksikäyttämisestä, on ihan kamalaa. Sä oot vastuussa siitä, että laitat rajat sille, minkä verran voit auttaa. Se masentunut nuori ei voi olla vastuussa sun rajojen asettamisesta.
Lisäksi mieti, kuinka paljon tästä avusta on nuoren pyytämää, ja kuinka paljon sä olet tehnyt pyytämättä. Sä olet saattanut tehdä asioita, joita tää nuori ei olisi koskaan tarvinnut sun tekevän tai toivonut sun tekevän, ja ehkä olisi oppinut tekemään itse jos sä et olisi tehnyt niitä. Sun on turha syyttää nuorta siitä, jos olet pyytämättä ja ehkä nuoren vastusteluista huolimatta tehnyt hänen puolestaan asioita ja näillä valinnoilla polttanut itsesi loppuun. Ymmärrän, että teit sen rakkaudesta, mutta se oli silti sun valintasi.
Mä ehdottaisin niin radikaalia ratkaisua kuin tasavertaista, rehellistä keskustelua sen masentuneen nuoren kanssa. Itse arvostan läheisiä jotka käy mun kanssa niitä. Liian monelta tulee pelkkää kanaemomaista lässytystä, "voi kun mä olen susta huolissani ja voi kun sä olet niin ihana ihminen ja ei ikinä en ole loukkaantunut kun sanoit mulle ikävästi mut mikä en nyt vaan kultapieni jaksa enää". Rehellisesti vaan sanot, että välität tästä nuoresta, ja haluat auttaa, mutta nykymeno kuluttaa sua liikaa ja säkin olet matkalla pohjalle. Korostat sitä, että on SUN asiasi laittaa rajat itsellesi, ja voit vielä sanoa, että haluaisit nuoren apua siihen, että miten ne rajat asetetaan. Sitten käytte nuoren kanssa läpi, mitkä olisi sellaiset asiat, joita voit tehdä nuoren tukemiseksi ilman, että sun jaksaminen loppuu. Ja nämä pitäisi valita sen perusteella, mistä tämä nuori kokee olleen oikeasti apua.
Nuori tulee syyttämään tästä etäisyyden ottamisesta itseään. Että hän on liian vastenmielinen, kurja, epämiellyttävä ja siksi sinä lähdet, kukaan ei voi häntä sietää, kukaan ei halua häntä. Siksi sun on tärkeää tehdä selväksi, että sä laitat rajat oman jaksamisesi vuoksi. Et siksi, että hänessä olisi jotain vikaa. Tässä tilanteessa olennaisempaa mun mielestä onkin se, MITEN sä tilanteen hoidat, kuin se, kuinka paljon etäisyyttä sä otat.
Kiitos, ajatuksia herättävä teksti.
Olen varmaan tuputtanut apua liikaa. Tai en itse tuputtanut, vaan halunut sitä joka puolilta. Nuori ei itse olisi mitäön hakenut. Olen ajatellut, että se on vähintä mitä voin tehdä. Eihän masentunut itse jaksa.
Ja olen tarjonnut siivousapua. Ihan vuokranantajaa ajatellen. Kämppä oli aivan karsea. Siis se hapantuneen maidon haju... ei kuulemma haittaa. Mikään ei haittaa. Millään ei ole mitään väliä. Siivouksen jälkeen kaikki oli viikossa taas samassa kunnossa.
Olen omasta mielestäni keskustellut tasavertaisesti. En ole lässyttäjä edes omalle lapselleni.
Nyt viime viikkoina aloin puhumaan omasta jaksamisestani, mutta nuori kokee, että syyllistän häntä maennuksesta. Ja siksi ei enää aina vastaa viesteihini. En ihan saa kiinni tästä ajatuskuviosta, tai sitten se liittyy johonkin muuhun, mutta ongelma nyt on se, ettei hän keskustele kanssani, vaan blokkaa minut ulos.
Muistan neuvosi, jos saan häneen keskusteluyhteyden.
Ap
Ihanko oikeasti sä olet vaan sanonut, että sulla alkaa jaksaminen loppua ja siksi haluaisit vähentää käyntejä, ja nuoren reaktio on "syyllistät mua masennuksestani"? Vai lipsahtiko vahingossa jotain tällaista:
"Hei, mä en jaksa enää. Sun kämppä on oikeasti tosi huonossa kunnossa ja mun pitää siivota se joka viikko, mä kokkaan sulle koko ajan, mä kuuntelen sua koko ajan, enkä saa edes kiitosta. Mun on pakko ottaa etäisyyttä?"Koska mitä se nuori tuosta viestistä lukee on" mun kämppä on saastainen, en saa laitettua ruokaa, valitan koko ajan, läheiset ei jaksa mua". Ja kokee sitten syyllisyyttä näistä asioista, ja siksi kokee, että sä syyllistät häntä.
Kokeilepa tiputtaa kaikki tuo perustelu pois kommentoinnista. Se nuori kyllä tietää, miten huonossa kunnossa on. Sun ei tarvi kertoa sitä hänelle. Sen sijaan keskity itse asiaan. Sä välität tästä nuoresta ja ymmärrät, että masennus ei ole hänen syynsä -- mutta sä haluat auttaa oman jaksamisesi mukaan, ja viime aikoina olet auttanut enemmän kuin jaksat.
Katotaan jos sillä aukeaisi keskusteluyhteys. Mä en tunne tätä nuorta, mut osaan kyllä sanoa, että mistä läimäyttiheisten sanoista mun pitää itse laskea kymmeneen ennen kuin jaksan vastata kohteliaasti.
Sanoin näin: ”minä olen tehnyt kaiken, mitä olen pystynyt, tämän enempää en pysty tekemään. Paisi että minusta ei ole hyötyä masennuksen hoidossa, niin en myöskään enää jaksa ottaa vastuuta. Olen sitä mieltä, että hoito putää keskittää ammattilaisille. En ole sinua hylkäämässä, mutta en vain jaksa ottaa enää vastuuta”.
Ap
Okei. Mä näen ongelman.
Mä kuulen sun sanoista, että sä oot ihan oikeasti loppu. Sä olet yrittänyt tosi paljon, liikaa, ilman tulosta. Kuulostaa kuitenkin myös, että oot vähän mennyt tohon masentuneen draamailuun mukaan. Vai oletko yleensä noin dramaattinen ihminen? Kun sanot esim. töissä pomolle, että sulla ei oo aikaa tai jaksamista hoitaa jotain projektia, kerrotko kuinka olet antanut kaikkesi sille?Musta tuntuu vähän, että sä koet syyllisyyttä siitä, että aiot ottaa etäisyyttä. Sä joudut oikein perustelemaan itsellesi, minkä takia sun pitäisi ottaa sitä etäisyyttä, että sä olet tehnyt kaiken mitä voit, että mitään muuta ei voi tehdä. Ja se on Okei. Sulla on lupa ottaa etäisyyttä. Sun pitää suojella itseäsi. Se on Okei.
Ja se on helpompaa, jos sä pystyt edelleen pysymään väleissä tämän nuoren kanssa.
Mä olen masentunut ja voin kertoa, että nuori kokee tuon perustelun ja varsinkin perustelujen dramaattisen sävyn syyllistävänä. Masentunut on usein aika dramaattinen, koska hän on ihan tunteidensa vietävissä. Hän kaipaa ihmistä, joka ei draamaile hänen kanssaan. Mulle parhaita auttajia on olleet ne, jotka jotenkin maagisesti on onnistuneet pysymään rauhallisena silloinkin, kun mä haaveilen its emurhasta. He ei anna keskustelun energian siirtyä kiihtyneeksi tai hätääntyneeksi, vaan pikemminkin omalla, rauhallisella energiallaan repii mut takaisin sinne rauhalliseen energiaan.
Yritä käydä nämä keskustelut silloin, kun pystyt hengittämään sisään pari kertaa. Yritä pysyä mahdollisimman kogreettisena ja rauhallisena. Kerrot, että haluat auttaa, mutta haluat myös varjella omaa mielenterveyttäsi.
Mä näen, että sä haluat tehdä kaikkesi sen nuoren eteen, mutta sä tarviit siihen paremmat keinot. Jos sä tahdot auttaa tätä nuorta, niin yritä löytää omaan päähäsi turvallinen, rauhallinen paikka, josta sitten lähestyä tätä nuorta ja vetää hänet sinne. Just nyt nuori vaan vetää sua sinne omaan, pahaan paikkaansa, ja se ei auta teitä kumpaakaan. Ei sinua, eikä nuorta.
Sun on turha tuntea syyllisyyttä siitä, että oot polttanut itsesi loppuun ja joudut ottamaan etäisyyttä. Sä teet sen ihan lailla sen nuoren kuin itsesi vuoksi. Susta ei ole apua tuollaisena. Ota aikaa itsellesi.
Ja pahoittele sille nuorelle, että olet mennyt mukaan tohon draamailuun. Ei siksi, että se oli sun syytäsi (se on ymmärrettävä reaktio!), vaan koska se tuntui nuoresta pahalta, etkä sä tarkoittanut pahentaa sen nuoren oloa. Sillä voi myös löytyä keskusteluyhteys uudestaan, jos se nuori just nyt ei edes vastaa viesteihin.
Nuori on avoimesti puhunut minulle itsemurha-aikeistaan, ja olen aina ottanut kaiken vastaan vain kuunnellen. En ole koskaan, en kertaakaan, kieltänyt häntä puhumasta enkä ole kauhistellut. Sanat on vaan sanoja. Nyt vain mitta tullut täyteen, enkä halua olla enää se kohde, jolle hän toivottomuuttaan puhuu - tai jos se on vedätystä, niin en halua ollasenkään kohde.
Tiedän, että nyt selittelen. En ole yleensä selittelijä. Ja kyllä, kyse on syyllisyydestä. Jos jotain tapahtuu, niin koen itseni syylliseksi, jos en ole kaikkeani tehnyt.
Toivottavasti saan yhteyden uudelleen kuntoon.
Ap
Jos sä tosiaan haluat tehdä kaikkesi, niin just nyt siihen kuuluu se, että hankit oman pääsi kuntoon. Se ei oo hänen hylkäämistään, vaan nimenomaan auttamista. Sä et pysty auttamaan häntä tuossa kunnossa -- et tavalla, josta oli hyötyä. Ja voi olla, että susta ON ollut apua, kun olet kuunnellut ja pysynyt rauhallisena. Nyt vaan kävi niin, että kulutit itseäsi liikaa, etkä pysty enää. Ihan kuin vaikka auton jarrupalat. Monesti jarrutus pelastaa, mutta kun palat kuluu liikaa, se ei enää toimi tai auta.
Valitettavasti ihmisiä ei voi vaihtaa uuteen samalla kuin jarrupalat, joten sun täytyy yrittää asettaa rajoja itsellesi oman jaksamisesi vuoksi. Ei siksi, että sä nyt itsekkäästi hylkään tämän sulle selkeästi rakkaan nuoren, vaan koska susta ei ole apua tuollaisena. Jos sä haluat tehdä kaikkesi, niin hoida oma pääsi kuntoon ja lähesty sit nuoren kuntoutumista. Silloin susta on apua. Ei nyt.
Kiitos sinulle. Saat minut melkein itkemään.
Ap
Ihan oikeasti tarkoitan tuota. Nuori todennäköisesti kokee syyllisyyttä siitä, että sä olet palanut loppuun. Ehkö siksi on etääntynyt isoäidistäkin. Kokee, että tuhoaa kaikki, johon koskee, joten parempi olla puhumatta isoäidille isoäidin turvallisuuden tähden. Näytä hänelle, että hän ei ole tuhonnut sua tai ajanut sua pois. Sitten voit auttaa.
Ystävä kirjoitti:
Olet tehnyt parhaasi, ylikin. ❤️ Masentuneen rinnalla on todella raskasta olla. Itse poltin itseni loppuun ystäväni kanssa. Minusta tuli useammaksi vuodeksi hänen tukihenkilönsä, joka kuvitteli, että minä voin estää itsemurhan ja vetää pitkittynyt vaikea masennus-diagnoosin saaneen ihmisen valoon "jos vain teen tarpeeksi". Olin aina saatavilla, käytettävissä ja toimin likaämpärinä. Muistan miten itkin kuunnellessani biisiä "sun särkyä anna mä en".
Kun vihdoin tajusin, että en ajattele mitään muuta kuin ystävääni, hänen asioitaan ja oloaan, ymmärsin, ettei näin voi jatkua. Ei kukaan ole toisen vastuulla. Jos ei pese vaatteita, kulkee likaisissa. Jos ei siivoa, ei siivoa. Jos ei syö, ei pysy kauaa elossa. Jos tappaa itsensä, tappaa.
Meillä meni välit poikki useammaksi vuodeksi, muutama sana vaihdettiin jos kadulla nähtiin. Nykyään ystävä on parantunut ja välit ovat paremmat. Pidän kuitenkin tietoisesti huolen, etten ole hänen seurassaan liikaa, etten ala noudattamaan itselleni epäterveitä malleja. Hän sotki monta asiaa melko lahjakkaasti näinä sairautensa vuosina, enkä halua alkaa niitä enää selvittelemään.Ei välejä tarvitse kokonaan poikki laittaa. Voi välillä käydä tekemässä ruokaa tai viedä jotain ruokaa mukana. Pyytää ulos lenkille, kysyä haluaisiko, että siivoaisitte kämppää yhdessä jne. Mutta jatkuvasta toisen hengissä pitämisestä on pakko luopua. Se on raskasta, ja raskasta on varsinkin menettää se "auttajan asema". On tavallaan mukava olla se Tärkein Ihminen. Ei voi olla auttaja, ellei toinen ole se ketä saa auttaa. Tästä kuviosta eroon pääseminen on oppimisen paikka myös itselle.
Kovasti tsemppiä sinulle.
Sanoitat hyvin, missä mennään.... feel you. Hienoa, että kaikki kääntyi paremmaksi.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä nyt toistan itseäni, mutta hän siis on avun piirissä, on vertaistukea, yms, mutta on kovin saamaton, niin kuin masentuneet ovat. Osaa näistä ei olisi ilman minun apuani.
Täysikäisen tietoja ei kukaan saa, ja minä olen kyllä keskustellut pariin kertaan tutun ja tuntemattoman ammattilaisen kanssa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ei ammattilaisilta vastauksia saa muulla tasolla kuin ympäripyöreää ”riippuu henkilöistä ja dynamiikasta”. Jne.
Siksi aloitin tämän ketjun. Kaikki neuvot ovat arvokkaita, mutta toivoisin myös henkilökohtaista pohdintaa vakavasti masentuneilta itseltään: miltä teistä tuntuisi tällainen? Lisäisikö se teidän masennusta?
Ap
Itse masentuneena haluisin auttajia, jotka auttaa a. vain oman jaksamisensa mukaan ja b. Vain mun pyynnöstä. Se, että joku tuputtaa ensin puoliväkisin itsensä mun henkilökohtaiseksi kokiksi, ehkä jopa suostuttelee mut "ottamaan vastaan apua" Koska on niin huolissaan ja niin kovasti auttaa, mut sit hetken päästä kääntyy ympäri ja syyttää mua itsensä hyväksikäyttämisestä, on ihan kamalaa. Sä oot vastuussa siitä, että laitat rajat sille, minkä verran voit auttaa. Se masentunut nuori ei voi olla vastuussa sun rajojen asettamisesta.
Lisäksi mieti, kuinka paljon tästä avusta on nuoren pyytämää, ja kuinka paljon sä olet tehnyt pyytämättä. Sä olet saattanut tehdä asioita, joita tää nuori ei olisi koskaan tarvinnut sun tekevän tai toivonut sun tekevän, ja ehkä olisi oppinut tekemään itse jos sä et olisi tehnyt niitä. Sun on turha syyttää nuorta siitä, jos olet pyytämättä ja ehkä nuoren vastusteluista huolimatta tehnyt hänen puolestaan asioita ja näillä valinnoilla polttanut itsesi loppuun. Ymmärrän, että teit sen rakkaudesta, mutta se oli silti sun valintasi.
Mä ehdottaisin niin radikaalia ratkaisua kuin tasavertaista, rehellistä keskustelua sen masentuneen nuoren kanssa. Itse arvostan läheisiä jotka käy mun kanssa niitä. Liian monelta tulee pelkkää kanaemomaista lässytystä, "voi kun mä olen susta huolissani ja voi kun sä olet niin ihana ihminen ja ei ikinä en ole loukkaantunut kun sanoit mulle ikävästi mut mikä en nyt vaan kultapieni jaksa enää". Rehellisesti vaan sanot, että välität tästä nuoresta, ja haluat auttaa, mutta nykymeno kuluttaa sua liikaa ja säkin olet matkalla pohjalle. Korostat sitä, että on SUN asiasi laittaa rajat itsellesi, ja voit vielä sanoa, että haluaisit nuoren apua siihen, että miten ne rajat asetetaan. Sitten käytte nuoren kanssa läpi, mitkä olisi sellaiset asiat, joita voit tehdä nuoren tukemiseksi ilman, että sun jaksaminen loppuu. Ja nämä pitäisi valita sen perusteella, mistä tämä nuori kokee olleen oikeasti apua.
Nuori tulee syyttämään tästä etäisyyden ottamisesta itseään. Että hän on liian vastenmielinen, kurja, epämiellyttävä ja siksi sinä lähdet, kukaan ei voi häntä sietää, kukaan ei halua häntä. Siksi sun on tärkeää tehdä selväksi, että sä laitat rajat oman jaksamisesi vuoksi. Et siksi, että hänessä olisi jotain vikaa. Tässä tilanteessa olennaisempaa mun mielestä onkin se, MITEN sä tilanteen hoidat, kuin se, kuinka paljon etäisyyttä sä otat.
Kiitos, ajatuksia herättävä teksti.
Olen varmaan tuputtanut apua liikaa. Tai en itse tuputtanut, vaan halunut sitä joka puolilta. Nuori ei itse olisi mitäön hakenut. Olen ajatellut, että se on vähintä mitä voin tehdä. Eihän masentunut itse jaksa.
Ja olen tarjonnut siivousapua. Ihan vuokranantajaa ajatellen. Kämppä oli aivan karsea. Siis se hapantuneen maidon haju... ei kuulemma haittaa. Mikään ei haittaa. Millään ei ole mitään väliä. Siivouksen jälkeen kaikki oli viikossa taas samassa kunnossa.
Olen omasta mielestäni keskustellut tasavertaisesti. En ole lässyttäjä edes omalle lapselleni.
Nyt viime viikkoina aloin puhumaan omasta jaksamisestani, mutta nuori kokee, että syyllistän häntä maennuksesta. Ja siksi ei enää aina vastaa viesteihini. En ihan saa kiinni tästä ajatuskuviosta, tai sitten se liittyy johonkin muuhun, mutta ongelma nyt on se, ettei hän keskustele kanssani, vaan blokkaa minut ulos.
Muistan neuvosi, jos saan häneen keskusteluyhteyden.
Ap
Ihanko oikeasti sä olet vaan sanonut, että sulla alkaa jaksaminen loppua ja siksi haluaisit vähentää käyntejä, ja nuoren reaktio on "syyllistät mua masennuksestani"? Vai lipsahtiko vahingossa jotain tällaista:
"Hei, mä en jaksa enää. Sun kämppä on oikeasti tosi huonossa kunnossa ja mun pitää siivota se joka viikko, mä kokkaan sulle koko ajan, mä kuuntelen sua koko ajan, enkä saa edes kiitosta. Mun on pakko ottaa etäisyyttä?"Koska mitä se nuori tuosta viestistä lukee on" mun kämppä on saastainen, en saa laitettua ruokaa, valitan koko ajan, läheiset ei jaksa mua". Ja kokee sitten syyllisyyttä näistä asioista, ja siksi kokee, että sä syyllistät häntä.
Kokeilepa tiputtaa kaikki tuo perustelu pois kommentoinnista. Se nuori kyllä tietää, miten huonossa kunnossa on. Sun ei tarvi kertoa sitä hänelle. Sen sijaan keskity itse asiaan. Sä välität tästä nuoresta ja ymmärrät, että masennus ei ole hänen syynsä -- mutta sä haluat auttaa oman jaksamisesi mukaan, ja viime aikoina olet auttanut enemmän kuin jaksat.
Katotaan jos sillä aukeaisi keskusteluyhteys. Mä en tunne tätä nuorta, mut osaan kyllä sanoa, että mistä läimäyttiheisten sanoista mun pitää itse laskea kymmeneen ennen kuin jaksan vastata kohteliaasti.
Sanoin näin: ”minä olen tehnyt kaiken, mitä olen pystynyt, tämän enempää en pysty tekemään. Paisi että minusta ei ole hyötyä masennuksen hoidossa, niin en myöskään enää jaksa ottaa vastuuta. Olen sitä mieltä, että hoito putää keskittää ammattilaisille. En ole sinua hylkäämässä, mutta en vain jaksa ottaa enää vastuuta”.
Ap
Okei. Mä näen ongelman.
Mä kuulen sun sanoista, että sä oot ihan oikeasti loppu. Sä olet yrittänyt tosi paljon, liikaa, ilman tulosta. Kuulostaa kuitenkin myös, että oot vähän mennyt tohon masentuneen draamailuun mukaan. Vai oletko yleensä noin dramaattinen ihminen? Kun sanot esim. töissä pomolle, että sulla ei oo aikaa tai jaksamista hoitaa jotain projektia, kerrotko kuinka olet antanut kaikkesi sille?Musta tuntuu vähän, että sä koet syyllisyyttä siitä, että aiot ottaa etäisyyttä. Sä joudut oikein perustelemaan itsellesi, minkä takia sun pitäisi ottaa sitä etäisyyttä, että sä olet tehnyt kaiken mitä voit, että mitään muuta ei voi tehdä. Ja se on Okei. Sulla on lupa ottaa etäisyyttä. Sun pitää suojella itseäsi. Se on Okei.
Ja se on helpompaa, jos sä pystyt edelleen pysymään väleissä tämän nuoren kanssa.
Mä olen masentunut ja voin kertoa, että nuori kokee tuon perustelun ja varsinkin perustelujen dramaattisen sävyn syyllistävänä. Masentunut on usein aika dramaattinen, koska hän on ihan tunteidensa vietävissä. Hän kaipaa ihmistä, joka ei draamaile hänen kanssaan. Mulle parhaita auttajia on olleet ne, jotka jotenkin maagisesti on onnistuneet pysymään rauhallisena silloinkin, kun mä haaveilen its emurhasta. He ei anna keskustelun energian siirtyä kiihtyneeksi tai hätääntyneeksi, vaan pikemminkin omalla, rauhallisella energiallaan repii mut takaisin sinne rauhalliseen energiaan.
Yritä käydä nämä keskustelut silloin, kun pystyt hengittämään sisään pari kertaa. Yritä pysyä mahdollisimman kogreettisena ja rauhallisena. Kerrot, että haluat auttaa, mutta haluat myös varjella omaa mielenterveyttäsi.
Mä näen, että sä haluat tehdä kaikkesi sen nuoren eteen, mutta sä tarviit siihen paremmat keinot. Jos sä tahdot auttaa tätä nuorta, niin yritä löytää omaan päähäsi turvallinen, rauhallinen paikka, josta sitten lähestyä tätä nuorta ja vetää hänet sinne. Just nyt nuori vaan vetää sua sinne omaan, pahaan paikkaansa, ja se ei auta teitä kumpaakaan. Ei sinua, eikä nuorta.
Sun on turha tuntea syyllisyyttä siitä, että oot polttanut itsesi loppuun ja joudut ottamaan etäisyyttä. Sä teet sen ihan lailla sen nuoren kuin itsesi vuoksi. Susta ei ole apua tuollaisena. Ota aikaa itsellesi.
Ja pahoittele sille nuorelle, että olet mennyt mukaan tohon draamailuun. Ei siksi, että se oli sun syytäsi (se on ymmärrettävä reaktio!), vaan koska se tuntui nuoresta pahalta, etkä sä tarkoittanut pahentaa sen nuoren oloa. Sillä voi myös löytyä keskusteluyhteys uudestaan, jos se nuori just nyt ei edes vastaa viesteihin.
Nuori on avoimesti puhunut minulle itsemurha-aikeistaan, ja olen aina ottanut kaiken vastaan vain kuunnellen. En ole koskaan, en kertaakaan, kieltänyt häntä puhumasta enkä ole kauhistellut. Sanat on vaan sanoja. Nyt vain mitta tullut täyteen, enkä halua olla enää se kohde, jolle hän toivottomuuttaan puhuu - tai jos se on vedätystä, niin en halua ollasenkään kohde.
Tiedän, että nyt selittelen. En ole yleensä selittelijä. Ja kyllä, kyse on syyllisyydestä. Jos jotain tapahtuu, niin koen itseni syylliseksi, jos en ole kaikkeani tehnyt.
Toivottavasti saan yhteyden uudelleen kuntoon.
Ap
Jos sä tosiaan haluat tehdä kaikkesi, niin just nyt siihen kuuluu se, että hankit oman pääsi kuntoon. Se ei oo hänen hylkäämistään, vaan nimenomaan auttamista. Sä et pysty auttamaan häntä tuossa kunnossa -- et tavalla, josta oli hyötyä. Ja voi olla, että susta ON ollut apua, kun olet kuunnellut ja pysynyt rauhallisena. Nyt vaan kävi niin, että kulutit itseäsi liikaa, etkä pysty enää. Ihan kuin vaikka auton jarrupalat. Monesti jarrutus pelastaa, mutta kun palat kuluu liikaa, se ei enää toimi tai auta.
Valitettavasti ihmisiä ei voi vaihtaa uuteen samalla kuin jarrupalat, joten sun täytyy yrittää asettaa rajoja itsellesi oman jaksamisesi vuoksi. Ei siksi, että sä nyt itsekkäästi hylkään tämän sulle selkeästi rakkaan nuoren, vaan koska susta ei ole apua tuollaisena. Jos sä haluat tehdä kaikkesi, niin hoida oma pääsi kuntoon ja lähesty sit nuoren kuntoutumista. Silloin susta on apua. Ei nyt.
Kiitos sinulle. Saat minut melkein itkemään.
Ap<3
Ihan oikeasti tarkoitan tuota. Nuori todennäköisesti kokee syyllisyyttä siitä, että sä olet palanut loppuun. Ehkö siksi on etääntynyt isoäidistäkin. Kokee, että tuhoaa kaikki, johon koskee, joten parempi olla puhumatta isoäidille isoäidin turvallisuuden tähden. Näytä hänelle, että hän ei ole tuhonnut sua tai ajanut sua pois. Sitten voit auttaa.
Jep, yritetään...
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun läheinen masentunut nuori teki sen itsemurhan, ei se ole aina pelkkää uhkailua ja hyväksikäyttöä.
Uskomatonta mitä jotkut kirjoittavat täällä.
Läheisten suru ja tuska sen jälkeen on käsittämätöntä.
Jaksamista ap:lle, huolehdi itsestäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun läheinen masentunut nuori teki sen itsemurhan, ei se ole aina pelkkää uhkailua ja hyväksikäyttöä.
Uskomatonta mitä jotkut kirjoittavat täällä.
Läheisten suru ja tuska sen jälkeen on käsittämätöntä.
Jaksamista ap:lle, huolehdi itsestäsi.
Ymmärrän pointtisi, eikä aina olekaan. Mutta jossain vaiheessa raja tulee vastaan: läheisillekään ei ole ole oikein kuunnella jatkuvasti itsetuhoisia puheita. Tuollaisia ajatuksia pitää puhua ammattilaiselle, kukaan läheisistä ei osaa samanlaisella ammattitaidolla auttaa.
Pahin virhe on varmasti tehdä puolesta asioita. Enemmän varmasti hyödyttäisi tehdä asioita yhdessä. Nyt pestään pyykit, käydään kaupassa ja maksetaan laskut jne. Masentuneella aloitekyky heikentyy ja varmasti tottuu siihen, että joku passaa. Rajat täytyy vetää oman jaksamisen puitteissa, aikuinen ihminen on kuitenkin loppupeleissä vastuussa itse omasta elämästään.
Jos koet roolisi suhteessanne raskaaksi, tulee sinun luopua siitä. Hyvä on toki kertoa tästä etukäteen, tai antaa vaihtoehtoja tyyliin autan sinua, mutta sinun tulee myös itse osallistua ja jos näin ei tapahdu, niin luovutan. Syyllistäminen tuskin auttaa ketään, mutta ehkä se, että kerrot rehellisesti itse uupuvasi, voi antaa läheisellesi perspektiiviä asioihin.
Mikäli kyseinen henkilö on todella kykenemätätön huolehtimaan omista asioistaan läheisten tukemana, niin silloin apua täytyy hakea ulkopuolelta. Toki apua on vaikea saada, sen nyt tietää kaikki. Mutta sitten vaan yhteyttä sosiaalitoimeen ja terveydenhuoltoon aktiivisesti, apua tulee joskus todella vaatia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ottaa vastaan kehut ja kaiken avun ja tuen. Lähdettyä nauraa räkäisesti, sytyttää hasa sätkän ja jatkaa vassaritrollityötään.
Masennuksen syitä on useampia ja siksi myös ratkaisuja on useampia. En ala niitä tänne erittelemään, oska umpimieliset alanuolittavat ne heti.
Olen selvinnyt vaavasta masennuksesta 2 kertaa. Ne molemmat olivat eri syistä johtuvia, joten tarvitsin eri hoitokeinojakin. Netistä löytyy tietoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella hienoa, että olet auttanut häntä. Jos kuitenkin tilanne on johtanut omaan uupumiseesi (henkiseen), niin mielestäni siitä voi päätellä, ettei tyttö ole saanut riittävää ammattiapua. Sinä olet auttanut häntä niin paljon arjessa, ettei ammattiauttajille ole muodostunut realistista kuvaa hänen todellisesta avun tarpeestaan?
Mutta siis ihana kuulla, että tuollaista pyyteetöntä auttamista on.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Vierailija kirjoitti:
Masennuksen syitä on useampia ja siksi myös ratkaisuja on useampia. En ala niitä tänne erittelemään, oska umpimieliset alanuolittavat ne heti.
Olen selvinnyt vaavasta masennuksesta 2 kertaa. Ne molemmat olivat eri syistä johtuvia, joten tarvitsin eri hoitokeinojakin. Netistä löytyy tietoa.
Mukava nähdä, että ketju elää ilman minun upittamistakin!
Kuulisin mielelläni lisää näistä hoitokeinoista. Älä välitä alapeukutuksista.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Faith kirjoitti:
Todella hienoa, että olet auttanut häntä. Jos kuitenkin tilanne on johtanut omaan uupumiseesi (henkiseen), niin mielestäni siitä voi päätellä, ettei tyttö ole saanut riittävää ammattiapua. Sinä olet auttanut häntä niin paljon arjessa, ettei ammattiauttajille ole muodostunut realistista kuvaa hänen todellisesta avun tarpeestaan?
Mutta siis ihana kuulla, että tuollaista pyyteetöntä auttamista on.
Vastaan samalla myös 113:n viestiin:
Olen myös ajatellut - ehkä tämän ketjun seurauksena - että olen tehnyt liikaa. Ammattilaiset eivät näe sitä, mitä minä näen. Lisäksi ongelma on, että kun nuorelta kysyy, miten voit, niin vastaus pn helposti ihan hyvin. Siksi hän pääsikin masentumaan niin pahasti.
Sain muuten nuoreen puheyhteyden. Kävi ilmi, että hän luulee jäävänsä ihan yksin selviytymään.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Minun läheinen masentunut nuori teki sen itsemurhan, ei se ole aina pelkkää uhkailua ja hyväksikäyttöä.
Uskomatonta mitä jotkut kirjoittavat täällä.
Läheisten suru ja tuska sen jälkeen on käsittämätöntä.
Jaksamista ap:lle, huolehdi itsestäsi.
Kiitos. Olen vähän henkisesti jo valmistautunut. Ainakaan se ei tule puun takaa. Se olisi varmasti vielä pahempaa.
Ap
Autoin ystävääni vastaavalla tavalla. Olimme molemmat parikymppisiä. Tajusin jossakin uupumukseni vaiheessa, että en voi elää hänen puolestaan. (Kuolla olisin voinut, jos se olisi auttanut häntä. ) Tämä oli käännekohta minulle. Muutin toiselle paikkakunnalle pelastaakseni itseni ja aloin hitaasti toipua uupumuksesta. Ystäväni tilanne huononi mutta yllätyksekseni viralliset tahot ottivat hänet hoiviinsa. Hänessä oli jotakin elämänhalua jäljellä, eikä hän onnistunut itsemurhassa. Minulla kesti monta vuotta löytää itseni. Ystäväni toipui useiden huonojen vaiheiden jälkeen. Olemme edelleen vuosikymmenten jälkeen ystäviä, vaikka "jätin" hänet vaikeassa vaiheessa. Toisinkin olisi voinut käydä. Estin hänen itsemurhayrityksensä pari kertaa mutta jos toinen on vakaasti päättänyt kuolla, sitä on loppujen lopuksi mahdotonta estää.
Yksi ihminen ei voi maapalloa pelastaa, eikä aina toista ihmistäkään.
Pelasta oma elämäsi.
Siskoni tehnyt 5-6 itsemurhayritystä, mutta pitänyt joka kerta huolen, että löydetään ajoissa. Joku siis tulossa käymään ja ovi auki tai avain on.
Lääkärit antaa eri diagnooseja.
Mikään terapia eikä lääkkeet auta. En voi ymmärtää, enkä jaksa enää välittää.
Eniten minua ihmetyttää tää teidän koko kuvio: Kyseessä aikuinen nainen ja olet hänen äidin roolin ottanut jostakin syystä? Ymmärrän kyllä auttamisen halun mutta ei sellaista välimatkaa olekaan, etteikö oma äiti voisi tulla tyttärensä tueksi niin halutessaan, ei sinun kautta. Vai tuleeko paine juuri tämän äidin suunnalta?
Et ole vastuussa tästä nuoresta naisesta, sinun vastuulla ei ole hänen kodin kunnossapito eikä kuunteleminen. Eikä etenkään elämä. Etäisyyden ottaminen vaikuttaa juuri siltä että hän itse kyllä tiedostaa tilansa ja haluaisi pystyä parempaan mutta ei voi. Siihen teidänkin tyydyttävä. Hän ilmeisesti saa nyt apua psykiatriselta, joten anna nyt itse hieman tilaa ja rauhoita omakin tilanteesi.
Meni ohi tuo kultamussukka kommentti. Tulee tunne, ettei nuori ole tullut kuulluksi, saati näe enää vaivaa selittääkseen teille enää mitään.