Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En tiedä, mitä rakkaus on enkä luullakseni osaa rakastaa
Olen vuosia miettinyt, mikä minussa on vikana ja miksi ihmissuhteeni eivät onnistu. En keksi muuta kuin sen, että olen kasvanut täysin tunnekylmässä ympäristössä enkä ole koskaan tainnut luottaa kehenkään.
Kaikki muu elämässäni on kunnossa (vaativa työ, omistusasunto arvostetulla alueella, miellyttävä ulkonäkö, hyvä fyysinen terveys, ”normaalit” harrastukset) ja kukaan kanssani töitä tekevä ihminen tuskin ikinä uskoisi sitä, että tosiasiassa olen elänyt vuosikausia käytännössä ilman yhtäkään läheistä ihmissuhdetta. Minulla ei ole ikinä ollut esimerkiksi parasta kaveria ja olen ollut yksinäinen aina.
Konkreettinen esimerkki sosiaalisista suhteissani on se, että kun menen päiväkirurgiseen operaatioon tällä viikolla, minulla ei ole yhtäkään tuttua, joka voisi tulla minua hakemaan saati viettää seurassani illan ja yön. Sairaalan oletusarvo näköjään on se, että kaikilta löytyy tälläinen henkilö.
Onko joku aikuisena oppinut rakastamaan tai luottamaan ihmisiin? Ylipäätään oppinut muodostamaan normaaleja ihmissuhteita? Miten se on tapahtunut? Olen itse käynyt terapiassa useamman vuoden mutta ihan samaksi tunnevammaiseksi friikiksi tunnen edelleen itseni.
Elän elämääni päivä kerrallaan eikä minulla ole koskaan ollut unelmia. Ei ole kivaa mutta kai kuolema minutkin jossain vaiheessa korjaa. Tunnen, että jokainen vuosi elämästäni on kuin kankkulan kaivoon heitettyä aikaa.
Kommentit (119)
101/119
|
04.03.2020 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keittiöpsykologi olet itsekin, ellei sinulla ole pohdintojesi tueksi sopivaa koulutusta. Ja olet selvännäkijä myös, kun tiedät, että tahallaan väärin ymmärretty? Jos kirjoittaa tänne tekstin, täytyy varmaan valmistautua henkisesti, että vastaajat eivät ole laillistettuja psykologeja ja Valviran psykoterapeutteja, vaan taviksia, joissa teksti herättää ajatuksia. Moni oli kiinnostunut kommentoimaan, niin minä itsekin ja tarkoitus oli tuoda uusia näkökulmia ap:lle, mutta eihän siinä aina onnistu.
Anteeksi, jos valitsin sanani väärin. Olen kyllä mielenkiinnosta opiskellut kehitys-ja persoonallisuuspsykologiaa, mutten ole psykologi. Lihavoimallasi kommentilla tarkoitin sitä, että mielestäni monet eivät ole ymmärtäneet ap:n viestiä kokonaisuutena. Monet antavat kuvittelemiinsa ongelmiin ratkaisuja ja jäävät jauhamaan epäolennaisuuksista. Esimerkiksi nyt tuo kommentti edellä, jossa kehotetaan liittymään johonkin joukkueeseen ja kutsumaan sitten ihmisiä kylään.
Itse olen kertonut vain omia kokemuksiani. En yritä tulkita ap:ta tai tarjota ratkaisua, koska en ole sellaista itsekään keksinyt. Minulla kykenemättömyys läheisyyteen on johtanut toistuvaan masennukseen ja ahdistuneisuuteen, ongelmiin parisuhteissa ja jopa alisuoriutumiseen työssä. On vaikea sitoutua täysin mihinkään, kun ei tunne itseään. Näiden asioiden vuoksi olen käynyt terapiassa. Aiemmissa teksteissäni kerroin terapeuttini ajatuksista toivoen, että niistä olisi hyötyä jollekin muullekin.
Ap kirjoittaa sellaisista kokemuksista, jotka voisivat olla minun elämästäni. Olen hämmästynyt, miten jonkun kokemukset voivat vastata näin läheisesti omiani. Hän ja muutama muu kirjoittaa viisaasti ja kauniisti. Koen saavani vertaistukea, jota kukaan ei ole aiemmin pystynyt tarjoamaan. Minua harmittaa, että ketjuun ilmestyy arvostavan keskustelun lisäksi vähätteleviä ja turhanpäiväisiä kommentteja.
Ei se mitään. Vastasin eilen aamulla ketjun alkupäähän ja huomasin itsekin paljon asiattomia viestejä, jotka poistettiin myöhemmin. Kommentoinkin asiattomuuksiin useamman viestin verran. Pointtini kommentissani sulle kuitenkin oli, että muiden näkökulmien hakeminen ja kommentointi on mielestäni turhaa vaivannäköä, jos odotusarvo on se, että toisen viesti pitäisi ymmärtää täsmälleen oikein. Se on mahdotonta myös psykoterapeutille. (Olen huomannut, että psykoterapiaa idealisoidaan paljon. Sen tarkoitus on kuitenkin olla malli normaalille ihmissuhteelle, missä sattuu hyvän kontaktin lisäksi väärinymmärryksiä, loukkaantumisia yms. Kontakti ja läheisyys rakentuu vuorovaikutuksen kautta.)
Jos keskustelupalstalle kirjoittamisessa on jotain järkeä, se liittyy mielestäni enemmän vertaistukeen ja uusiin näkökulmiin. Ap:n tilanteeseen samaistui moni, koska kontaktin puute muihin on todella yleistä, samaten eläminen vailla läheisiksi koettuja ihmissuhteita. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki ajattelisivat tilanteesta samalla tavalla, mikä mielestäni ei ole puute, vaan etu. Jos kaikki kokisivat asiat samoin ja ymmärtäisivät toisiaan täsmälleen oikein, olisi se enemmän painajainen kuin todellinen maailma, koska se estäisi kaiken kehittymisen. Läheisyyttä alkaa mielestäni kehkeytyä vasta siitä, että ristiriidat hyväksytään, käsitellään tai jätetään sivuun eikä odoteta ja vaadita muilta ja itseltä mahdottomia.
Kiintymyssuhdehäiriöstä (= ihmissuhteiden kontaktihäiriö) seuraa, että ihminen ei osaa pyytää sitä mitä tarvitsisi, vaan pyytää käytöksellään sitä, mihin on tottunut, jolloin pettyy yhä uudelleen. Kokemusten jakaminen on useimmiten tosiasiassa itselleen kirjoittamista, koska sitähän kontaktihäiriö on, ettei muihin osaa, uskalla tai halua ottaa yhteyttä siten, että jakamista ja liittymistä tapahtuisi. Pintatason ihmissuhde on harmoninen, ei loukata eikä loukkaannuta, mutta ei myöskään odoteta toiselta alkuperäisen haavan parantamista eli täydellistä ymmärrystä ja hyväksyntää. Sitä ei aikuisena saa toiselta koskaan, täydellisimmästäkään ihmissuhteesta tai psykoterapiasta. Psykoterapian tarkoitushan ei ole olla malli täydellisestä ihmissuhteesta, vaan malli siitä, että läheisyys ja kontakti tapahtuu käsiteltyjen konfliktien kautta, ei täydellisen ymmärtämisen kautta. Tosin kognitiivisessa lyhytterapiassa tuota ei tapahdu. Kiintymyssuhdevaurio ei voi sellaisessa terapiassa oikein parantua, missä ei päästä käsiksi traumakehoon, vaan pysytellään järjen tasolla. Joku tuosta jo mainitsikin, ettei terapia ole auttanut. Silloin terapiamuoto on ollut todennäköisesti väärä.
Minusta oletus on, että edes yritetään tavoittaa muiden keskustelijoiden tarkoitus. Yritetään oikeasti kuunnella ja kuulla, nähdä maailma toisen ihmisen silmien läpi.
En ajattele kirjoittavani itselleni. Kerron muille, millaisia kokemuksia minulla on ollut. En yritä tulkita muita, vaan kuulla, mitä heillä on sanottavana. Sitten kerron, mitä ajattelen heidän esiin nostamistaan asioista. Mielestäni sitä on keskustelu. Ei uusien näkökulmien pakkosyöttämistä.
Ymmärrän, että yhteyden saaminen muihin ihmisiin ja vaikeus löytää syviä ihmissuhteita on yleistä, kuten sanot. Olen kuitenkin yllättynyt, että joku pukee omat ajatukseni sanoiksi niin tarkasti kuin ap. Minusta on kiinnostavaa kuulla hänen ja muiden samoin tuntevien mielipiteitä, ja miten heidän elämänsä on mennyt tästä nimenomaisesta taakasta huolimatta.
En kaipaa neuvoja. Uusia näkökulmia on toki kiinnostavaa kuulla myös, mutta vain siinä tapauksessa, että kirjoittaja puhuu samasta asiasta, josta me täällä puhumme. Esimerksi tuo ajatus, että meidän pitäisi pyrkiä seuraamaan "sisäistä eläintämme", eikä ylianalysoida kaikkea ja kuvitella olevamme ainutlaatuisia, oli ihan asiaan kuuluva kommentti. Sen sijaan jauhaminen päiväkirurgian käytännöistä tai psykoterapian mahdollisuuksista ja rajoitteista tässä ketjussa on järjenköyhää. Mielestäni kirjoituksestasi paistaa ylimielisyys ja kuvitelma siitä, että keskutellessa ei tarvitse yrittää paneutua toisen sanomaan, vaan tärkeintä on päästä tarjoamaan ratkaisuja.
Minusta taas tuntuu nyt viestisi perusteella, että tulin täydellisesti väärinymmärretyksi, mutta siinäpähän on hyvä esimerkki asiasta, josta yritin kirjoittaa. Tarkoitus oli pohdiskella yleisesti vuorovaikutusta kiintymyssuhdetrauman näkökulmasta. Minulle keskustelu on sitä, että jaetaan ajatuksia, mielipiteitä ja kokemuksia suht väljästi hyväksyen, että välillä sattuu molemminpuolisia väärinymmärryksiä niin kuin tässä kohtaa nyt kävi. Se, että kirjoittaa oman näkökulmansa ja mielipiteensä tai käsittää aiheen väärin ei ole asiaton mielipide, vaikka se voikin loukata tahattomasti. Neuvojen antaminen on taas hyvin inhimillistä, mutta aika usein neuvot menevät pieleen, kun toisen tilannetta ei riittävästi tunne. Olen aivan samaa mieltä kaikessa siinä, mitä sanot keskustelusta. Koetin vain selittää, että hyvistä aikeista huolimatta muiden ymmärtäminen ja ymmärtämisen vastaanottaminenkaan ei aina ole helppoa. Lopputulos voi olla juuri se, että en ymmärtänyt sinua etkä sinä minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
toisis maailmois kirjoitti:
Rakkaus on pelkkä kemiallinen reaktio aivoissa. Tosi rakkaus onnistuu vain kirjoissa.
Voi sen noinkin ajatella, mutta toisaalta mikäpä ei olisi (sähkö)kemiallista toimintaa aivoissa, kun ihmisen tietoisuutta ajatellaan?
"Onko joku aikuisena oppinut rakastamaan tai luottamaan ihmisiin? Ylipäätään oppinut muodostamaan normaaleja ihmissuhteita? Miten se on tapahtunut?"
Yksi tutkitusti hyvä keino, josta itselläni myös on kokemusta, on psykodynaaminen ryhmäpsykoterapia. Siinä ryhmään kuuluvien vuorovaikutusta tarkastellaan ryhmäpsykoterapeutin kanssa autenttisessa tilanteessa. Yksilöterapiassa kaikki asiaan liittyvä ei tule välttämättä koskaan esille, ei ainakaan samalla intensiteetillä kuin ryhmässä. Psykodynaamiset terapiasuuntaukset eivät vain nykyisin ole kovin muodissa, joten en osaa sanoa missä tuollaista hoito olisi saatavana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ketju! Minulla ei ole paljoa lisättävää, sillä monet näistä teksteistä voisivat olla aivan minun kirjoittamiani. Äitini oli todella kylmä ja vaativa, vaike lapsuus itselläänkin. Hän pisti välit poikki minuun ja muihin lapsiinsa avioeronsa jälkeen, kun minä olin teini-iässä. Tiedostan tunnelukkoni ja sen, mistä kaikki käytökseni johtuu. En silti koe itseäni onnettomaksi, vaan olen hyväksynyt itseni tällaisena. Kykenen silti empatiaan ja parisuhteisiin. En ole vielä varma, uskallanko hankkia lapsia.
oletko mies vai nainen?
Olen 32-vuotias nainen.
Vierailija kirjoitti:
Miten päädyit vaativaan työhön unelmoimatta siitä? Itse olen vaan istunut kotona syrjäytyneenä vuodesta 2005, kun mikään ei kiinnosta. Olen samanlainen tuossa suhteessa, etten tiedä mitä ihmissuhde tarkoittaa.
Puhtaasti käytännön syistä. Erakoidun mieluummin Mersun kuin Ladaan.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ruikun ruikun. Ei tuossa mitään ihmeellistä ole. Yksin täällä ovat sadat tuhannet suomalaiset.
Mulla loppui saikku (flunssa, ei mt-dg vuoksi) ja poistun keskustelusta ruuhkavuosiarkeen.
Kiitos ap tästä hetkestä. Epäilen, että olet mahtava tyyppi. Sulle toivon kaiken mahdollisen hyvän, mitä elämä voi tarjota.
Loppukaneettina vielä: olen käynyt pitkän psykoterapian, siitä oli jkv apua. En kuitenkaan usko, että terapia tai kommunikaatiotaitojen harjoittelu tms pystyy minua muuksi muuttamaan. Näillä korteilla on nyt mentävä. On mahtavaa tietää, että täällä on tallaamassa muitakin, jotka ajattelevat ja tuntevat niin samoin kuin minä. Pidän tämän ajatuksen ja sen synnyttämän tunteen mielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän "rakkaus" merkitse jokaiselle ihmiselle vähän eri asioita.
Uskon tosin että on olemassa ihmisiä, ehkä paljonkin, jotka eivät kykene rakastamaan niinkuin itse sen koen.
Itselle rakkaus on sitä että tulen onnelliseksi kun rakastamani ihminen on onnellinen, kun voin tehdä hänet onnelliseksi.
Rakkaus on ehkä luottamista että toinen voi tulla luokse kaikkine puutteineen ja vikoineen, silti tietäen että toinen hyväksyy sinut sellaisena kun olet.
Ihminen on osiensa summa, mitään ei voi väkisin poistaa eikä vaatia poistettavaksi.
Voit tulla sielu paljaana lähelle ja luottaa siihen että toinen ei käännä selkäänsä.
Rakkaus on ehkä myös luopumista, joskus joudut luopumaan kalliistakin jos se on tärkeämpi toiselle.
Rakkaus on ehkä sitä että haluat jakaa kaiken kauniin toisen kanssa, kaksin eletty on enemmän kun osiensa tulo. Paljon enemmän.
Olen vaan yksinkertainen mies enkä kaikkea ymmärrä mutta joskus rakastaneena tuollaiset asiat tulivat nyt mieleen.
En ole uskonnollinen ihminen mutta en voi kieltää että joskus muinoin tämä asia kyllä on mietitty aika nasevasti..
Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile,
Ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,
Ja jos maailma heittää kaksi sellaista ihmistä toistensa syliin jotka tahtovat tehdä toinen toiselleen hyvää, toisen onnelliseksi, niin en tiedä onko montaa kauniimpaa, hienompaa asiaa olemassakaan.
Rakkautta ei voi myöskään ostaa, vaihtaa tai ansaita.
Se on lahja jonka toinen voi vaan antaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakkaus on tuuria.
Minulle kävi tuuri, kun eräs rakastui palavasti. Hänelle riitin. Tuntui kauhealta alkaa seurustelemaan, kun en rakkautta tuntenut, hänelle sekin riitti.
Hiljaa kiintymys syntyi ja ymmärsin rakastavani. Katsoin nukkuvaa toista ja sydän hakkasi ja teki mieli silittää poskea, ja suudella vaaleita ripsiä.
Kun hän itki, sydämeni hakkasi ja aloin itsekin itkeä. Kun hän nauroi en voinut estää hymyä.
Olen ihan liikuttavan kiitollinen rakkaudesta jonka sain, koska en uskonut osaavani rakastaa ketään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on täysin samanlaiset kokemukset kuin ap ja 39. Kirjoitatte kuin minun ajatuksiani. Olen äiti, puoliso, korkeasti koulutettu. Vaikutan sosiaaliselta ja empaattiselta. Sisältä olen kuitenkin täysin tyhjä. Elämäni on näköalatonta, päivästä toiseen suorittamista. Joskus harvoin saan kokemuksen merkityksellisyydestä, mutta nuo hetket ovat välähdyksenomaisia.
Lapsuudenkotini oli juuri samanlainen. Pelkäsin, kodin ilmapiiri oli ahdistava. Kaikki hyväksyntä piti ansaita. Olen myös käynyt terapiassa, siitä oli hiukan apua masennuksen ja ahdistuksen syiden löytämisessä. Elämäni ja ajatukseni eivät kuitenkaan siitä muuksi muuttuneet. Olen edelleen kyvytön rakastamaan tai nauttimaan elämästä.
Olen samaa ikäluokkaa kanssasi ja terapiasta lähdin hakemaan jotakin ratkaisua tähän oloon. Laillasi en voi sanoa sitä löytyneen mutta ehkä osaan selittää itselleni paremmin syytä tuntemuksiini. Miten muuten kuvailisit suhdetta mieheesi? Onko teillä mielestäsi ”yhteys” ja pystytkö hänelle puhumaan täysin rehellisesti omista tuntemuksistasi?
Olen syyttänyt vanhempiani siitä, että olin näkyvä vain tehtyäni heille sirkustemppuja (luokittelen tällaisiksi hyvät numerot piinaavan tylsästä koulunkäynnistä, musiikin pakkoharraatamisen ja vanhempien mielipiteille nyökyttelyn). Mikään omasta mielestäni hauska asia ei kelvannut ja luulen kehittäneeni itselleni valheellisen rauhallisen ja ujon tytön ilmiasun, joka runotyttömäisyydessään soti voimakkaasti todellisen persoonallisuuteni kanssa.
Piilotin omaa minääni niin kauan ja niin täydellisesti, että se haalistui varjoksi ja muiden ihmisten toiveisiin nopeasti adaptoituvasta minästä tuli automaatio kaikkien ihmiskontaktien kanssa.
Luulen, että todellinen minäni olisi opiskeluvalinnoista lähtien tehnyt ihan toisenlaisia asioita ja hänen elämänsä olisi nyt aikuisena jotakin ihan täysin muuta kuin se vankila, jossa mukavista puitteista huolimatta koen eläväni.
Toisaalta koen oppineeni jopa pelottavan hyväksi kameleontiksi ihmisten parissa. Tämä on avannut minulle ovia sellaisiin ihmisten sisäisiin maailmoihin, joita en omana itsenäni olisi ehkä koskaan päässyt katselemaan. Tosin jään näitä erilaisia ”maailmoja” katselemaan aina vain kylmän analyyttisesti. Kenenkään ihmisen ajatusmaailma ei vielä ole tuntunut kodilta ja kuvittelisin, että tarvitsisin tämän tunteen voidakseni muodostaa lämpimän ja luottamuksellisen suhteen. Pahinta on se, että tunnen vuosien myötä kadottaneeni täysin yhteyden todelliseen minääni enkä siten tiedä, mitä oikeastaan asioista todella ajattelisin.
Tällaista pohdintaa, toivottavasti ei vaikuttanut ihan höyrähtäneeltä.
Kiitos myös muille kirjoittaneille, ilahduttavaa että hyvin harva ei ole ymmärtänyt pointtiani. Odotin huomattavasti enemmän narsistiksi syytteleviä kommentteja.
-ap
Tämä oli hienosti kirjoitettu.
Itse en usko ikinä löytäväni ihmistä, joka jakaa sisäisen maailmani. Minun sisäinen maailmani on niin ihastuttava, etten edes itse päästä itseäni sinne kovin usein. Se sama maailma on kulkenut minussa lapsesta asti, välillä luonto muistuttaa siitä. Oma maailmani on avara ja lämmin, täynnä hyvyyttä ja valoa. Lohduttavaa on kuitenkin tietää, että se hyvänolon paikka on olemassa.
Tämä oikea maailma on mielestäni täynnä suorittamista ja esittämistä. Mitä vanhemmaksi tulen (nyt 32) sitä vähemmän jaksan turhaa puhetta. Teen paljon etätöitä ja nautin ajatusteni hyvästä seurasta. Miinusta tässä on se, mitä enemmän on yksin, sitä vaikeampi on palata teeskentelemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en osaa rakastaa muita. Itseäni kumminkin osaan, ja mielikuvitukseni on huima. En lainkaan edes kaipaa tosielämän ihmissuhteita. MInulla on kyllä paljonkin hyvänpäiväntuttuja, mutta kenenkään kanssa en halua edetä ystävyysasteelle. Mieskin on mutta en häntä rakasta. Elämme ihan erillisiä elämiä. Lapsiakin on useita... heille yritän tarjota jotain rakkautta muistuttavaa, mutta todellisuudessa vain stressaannun heistäkin ja heidän kanssaan olemisesta. Olen miettinyt, että jos lapset sattuisivat vaikkapa kuolemaan, niin hetken toki surisin, mutta he unohtuisivat pian. Koska en itse emotionaalisesti tarvitse heitä mihinkään. He ovat minulle enemmänkin duuni.
En silti ole onneton enkä tarvitse terapeuttia. En missään tapauksessa edes suostuisi avautumaan tekemisistäni ja ajatuksistani yhtään kenellekään (muuta kuin näin osittain anonyyminä). Terapia olisi siis pelkkä näytelmää, jossa huijaisin terapeuttia pitämään minua "normaalina". En ymmärrä miksi sellaiseen ilveilyyn lähtisin.
Pidät yksinäisyyttäsi ja ettet osaa rakastaa vahvuutena. Se mitä pidetään heikkoutenakin kuten rakkaus on kuitenkin myös vahvuus.
Mä olen 39v mies joka ei koskaan ole ollut paria viikonloppua pidemmässä parisuhteessa. Olen kyllä ihastunut pari kertaa mutten koskaan rakastunut tai yksikään tapailemistani naisista rakastunut minuun. Ystäviä minulla ei ole vaan ainoastaan kavereita joita tapaan vain harrastuksen yhteydessä. Arjessa viihdyn hyvin yksinkin mutta kausittain on hirveä yksinäisyyden tunne. En kaipaa kavereita vaan parisuhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on täysin samanlaiset kokemukset kuin ap ja 39. Kirjoitatte kuin minun ajatuksiani. Olen äiti, puoliso, korkeasti koulutettu. Vaikutan sosiaaliselta ja empaattiselta. Sisältä olen kuitenkin täysin tyhjä. Elämäni on näköalatonta, päivästä toiseen suorittamista. Joskus harvoin saan kokemuksen merkityksellisyydestä, mutta nuo hetket ovat välähdyksenomaisia.
Lapsuudenkotini oli juuri samanlainen. Pelkäsin, kodin ilmapiiri oli ahdistava. Kaikki hyväksyntä piti ansaita. Olen myös käynyt terapiassa, siitä oli hiukan apua masennuksen ja ahdistuksen syiden löytämisessä. Elämäni ja ajatukseni eivät kuitenkaan siitä muuksi muuttuneet. Olen edelleen kyvytön rakastamaan tai nauttimaan elämästä.
Olen samaa ikäluokkaa kanssasi ja terapiasta lähdin hakemaan jotakin ratkaisua tähän oloon. Laillasi en voi sanoa sitä löytyneen mutta ehkä osaan selittää itselleni paremmin syytä tuntemuksiini. Miten muuten kuvailisit suhdetta mieheesi? Onko teillä mielestäsi ”yhteys” ja pystytkö hänelle puhumaan täysin rehellisesti omista tuntemuksistasi?
Olen syyttänyt vanhempiani siitä, että olin näkyvä vain tehtyäni heille sirkustemppuja (luokittelen tällaisiksi hyvät numerot piinaavan tylsästä koulunkäynnistä, musiikin pakkoharraatamisen ja vanhempien mielipiteille nyökyttelyn). Mikään omasta mielestäni hauska asia ei kelvannut ja luulen kehittäneeni itselleni valheellisen rauhallisen ja ujon tytön ilmiasun, joka runotyttömäisyydessään soti voimakkaasti todellisen persoonallisuuteni kanssa.
Piilotin omaa minääni niin kauan ja niin täydellisesti, että se haalistui varjoksi ja muiden ihmisten toiveisiin nopeasti adaptoituvasta minästä tuli automaatio kaikkien ihmiskontaktien kanssa.
Luulen, että todellinen minäni olisi opiskeluvalinnoista lähtien tehnyt ihan toisenlaisia asioita ja hänen elämänsä olisi nyt aikuisena jotakin ihan täysin muuta kuin se vankila, jossa mukavista puitteista huolimatta koen eläväni.
Toisaalta koen oppineeni jopa pelottavan hyväksi kameleontiksi ihmisten parissa. Tämä on avannut minulle ovia sellaisiin ihmisten sisäisiin maailmoihin, joita en omana itsenäni olisi ehkä koskaan päässyt katselemaan. Tosin jään näitä erilaisia ”maailmoja” katselemaan aina vain kylmän analyyttisesti. Kenenkään ihmisen ajatusmaailma ei vielä ole tuntunut kodilta ja kuvittelisin, että tarvitsisin tämän tunteen voidakseni muodostaa lämpimän ja luottamuksellisen suhteen. Pahinta on se, että tunnen vuosien myötä kadottaneeni täysin yhteyden todelliseen minääni enkä siten tiedä, mitä oikeastaan asioista todella ajattelisin.
Tällaista pohdintaa, toivottavasti ei vaikuttanut ihan höyrähtäneeltä.
Kiitos myös muille kirjoittaneille, ilahduttavaa että hyvin harva ei ole ymmärtänyt pointtiani. Odotin huomattavasti enemmän narsistiksi syytteleviä kommentteja.
-ap
Tämä oli hienosti kirjoitettu.
Itse en usko ikinä löytäväni ihmistä, joka jakaa sisäisen maailmani. Minun sisäinen maailmani on niin ihastuttava, etten edes itse päästä itseäni sinne kovin usein. Se sama maailma on kulkenut minussa lapsesta asti, välillä luonto muistuttaa siitä. Oma maailmani on avara ja lämmin, täynnä hyvyyttä ja valoa. Lohduttavaa on kuitenkin tietää, että se hyvänolon paikka on olemassa.Tämä oikea maailma on mielestäni täynnä suorittamista ja esittämistä. Mitä vanhemmaksi tulen (nyt 32) sitä vähemmän jaksan turhaa puhetta. Teen paljon etätöitä ja nautin ajatusteni hyvästä seurasta. Miinusta tässä on se, mitä enemmän on yksin, sitä vaikeampi on palata teeskentelemään.
Minusta tämä on niin kauniisti ilmaistu!
Olen seurannut keskustelua sivusta. Samaistun jossain määrin ketjuun kirjoittaneiden ajatuksiin, vaikka en pidäkään itseäni kyvyttömänä rakastamaan.
Miten voikaan olla, että rakkaudesta osattomien ja ehkä rakastamaan kykenemättömien joukossa on näin kauniita, puhtaita sieluja kuin tässä ketjussa!
Vierailija kirjoitti:
Vieroailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on täysin samanlaiset kokemukset kuin ap ja 39. Kirjoitatte kuin minun ajatuksiani. Olen äiti, puoliso, korkeasti koulutettu. Vaikutan sosiaaliselta ja empaattiselta. Sisältä olen kuitenkin täysin tyhjä. Elämäni on näköalatonta, päivästä toiseen suorittamista. Joskus harvoin saan kokemuksen merkityksellisyydestä, mutta nuo hetket ovat välähdyksenomaisia.
Lapsuudenkotini oli juuri samanlainen. Pelkäsin, kodin ilmapiiri oli ahdistava. Kaikki hyväksyntä piti ansaita. Olen myös käynyt terapiassa, siitä oli hiukan apua masennuksen ja ahdistuksen syiden löytämisessä. Elämäni ja ajatukseni eivät kuitenkaan siitä muuksi muuttuneet. Olen edelleen kyvytön rakastamaan tai nauttimaan elämästä.
Olen samaa ikäluokkaa kanssasi ja terapiasta lähdin hakemaan jotakin ratkaisua tähän oloon. Laillasi en voi sanoa sitä löytyneen mutta ehkä osaan selittää itselleni paremmin syytä tuntemuksiini. Miten muuten kuvailisit suhdetta mieheesi? Onko teillä mielestäsi ”yhteys” ja pystytkö hänelle puhumaan täysin rehellisesti omista tuntemuksistasi?
Olen syyttänyt vanhempiani siitä, että olin näkyvä vain tehtyäni heille sirkustemppuja (luokittelen tällaisiksi hyvät numerot piinaavan tylsästä koulunkäynnistä, musiikin pakkoharraatamisen ja vanhempien mielipiteille nyökyttelyn). Mikään omasta mielestäni hauska asia ei kelvannut ja luulen kehittäneeni itselleni valheellisen rauhallisen ja ujon tytön ilmiasun, joka runotyttömäisyydessään soti voimakkaasti todellisen persoonallisuuteni kanssa.
Piilotin omaa minääni niin kauan ja niin täydellisesti, että se haalistui varjoksi ja muiden ihmisten toiveisiin nopeasti adaptoituvasta minästä tuli automaatio kaikkien ihmiskontaktien kanssa.
Luulen, että todellinen minäni olisi opiskeluvalinnoista lähtien tehnyt ihan toisenlaisia asioita ja hänen elämänsä olisi nyt aikuisena jotakin ihan täysin muuta kuin se vankila, jossa mukavista puitteista huolimatta koen eläväni.
Toisaalta koen oppineeni jopa pelottavan hyväksi kameleontiksi ihmisten parissa. Tämä on avannut minulle ovia sellaisiin ihmisten sisäisiin maailmoihin, joita en omana itsenäni olisi ehkä koskaan päässyt katselemaan. Tosin jään näitä erilaisia ”maailmoja” katselemaan aina vain kylmän analyyttisesti. Kenenkään ihmisen ajatusmaailma ei vielä ole tuntunut kodilta ja kuvittelisin, että tarvitsisin tämän tunteen voidakseni muodostaa lämpimän ja luottamuksellisen suhteen. Pahinta on se, että tunnen vuosien myötä kadottaneeni täysin yhteyden todelliseen minääni enkä siten tiedä, mitä oikeastaan asioista todella ajattelisin.
Tällaista pohdintaa, toivottavasti ei vaikuttanut ihan höyrähtäneeltä.
Kiitos myös muille kirjoittaneille, ilahduttavaa että hyvin harva ei ole ymmärtänyt pointtiani. Odotin huomattavasti enemmän narsistiksi syytteleviä kommentteja.
-ap
Tämä oli hienosti kirjoitettu.
Itse en usko ikinä löytäväni ihmistä, joka jakaa sisäisen maailmani. Minun sisäinen maailmani on niin ihastuttava, etten edes itse päästä itseäni sinne kovin usein. Se sama maailma on kulkenut minussa lapsesta asti, välillä luonto muistuttaa siitä. Oma maailmani on avara ja lämmin, täynnä hyvyyttä ja valoa. Lohduttavaa on kuitenkin tietää, että se hyvänolon paikka on olemassa.Tämä oikea maailma on mielestäni täynnä suorittamista ja esittämistä. Mitä vanhemmaksi tulen (nyt 32) sitä vähemmän jaksan turhaa puhetta. Teen paljon etätöitä ja nautin ajatusteni hyvästä seurasta. Miinusta tässä on se, mitä enemmän on yksin, sitä vaikeampi on palata teeskentelemään.
Myös sinä osasit muotoilla hyvin sen olotilan, joka on parasta maailmassa mutta jossa on pakko olla yksin koska ei löydä ketään sitä hyvää oloa kanssaan jakamaankaan. Enkä tarkoita nyt mitään pieniä mielipide-eroja tai erilaisia ajatuksia vaan keskenään täysin ristiriidassa olevia tapoja ajatella sekä kokea maailma ympärillään.
Kuulemma seurassani on todella hyvä olla ja minua aina ihmetyttää se siksi, että minun itseni on todella harvoin hyvä olla kenenkään seurassa. Vaikka ajatusten vaihtamista kaipaisikin enemmän, kuin oikeastaan mitään muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten päädyit vaativaan työhön unelmoimatta siitä? Itse olen vaan istunut kotona syrjäytyneenä vuodesta 2005, kun mikään ei kiinnosta. Olen samanlainen tuossa suhteessa, etten tiedä mitä ihmissuhde tarkoittaa.
Puhtaasti käytännön syistä. Erakoidun mieluummin Mersun kuin Ladaan.
-ap
Mutta miten voi pakottaa itsensä opiskelemaan alaa, josta ei pidä, ja tekemään vaativaa työtä, josta ei pidä? Miten silloin voi olla onnellinen?
Tuo kaikki kuulostaa minusta hyvin vieraalta. Itse koen olevani ihan päinvastainen tyyppi. Ehkä minun ei pitäisi kirjoittaa tähän ketjuun, ehkä kirjoituksellani ei ole mitään annettavaa.
Koen, etten tule toimeen ihmisten kanssa, en ymmärrä heitä eivätkä he minua. Kuitenkin tunnen, että olen rakastanut jo pikkulapsesta asti. Pikkulapsena rakastin äitiäni ja mummia, joka oli melkein kuin toinen äiti. Kun jouduin olemaan yötä pois kotoa, tunsin murheellista koti-ikävää. Monesti ajattelin, miten helppoa olisi, jos ei tuntisi koti-ikävää ja jos ei kiintyisi niin paljon ihmisiin ja tuttuihin paikkoihin, muistoihin. Olisi vapaampi jotenkin. Toisaalta en tiedä, miten olisin jaksanut elämää ilman ystävää.
Ehkä rakkaus ja kiintymys voivat olla myös taakka?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten päädyit vaativaan työhön unelmoimatta siitä? Itse olen vaan istunut kotona syrjäytyneenä vuodesta 2005, kun mikään ei kiinnosta. Olen samanlainen tuossa suhteessa, etten tiedä mitä ihmissuhde tarkoittaa.
Puhtaasti käytännön syistä. Erakoidun mieluummin Mersun kuin Ladaan.
-ap
Mutta miten voi pakottaa itsensä opiskelemaan alaa, josta ei pidä, ja tekemään vaativaa työtä, josta ei pidä? Miten silloin voi olla onnellinen?
Tuo kaikki kuulostaa minusta hyvin vieraalta. Itse koen olevani ihan päinvastainen tyyppi. Ehkä minun ei pitäisi kirjoittaa tähän ketjuun, ehkä kirjoituksellani ei ole mitään annettavaa.Koen, etten tule toimeen ihmisten kanssa, en ymmärrä heitä eivätkä he minua. Kuitenkin tunnen, että olen rakastanut jo pikkulapsesta asti. Pikkulapsena rakastin äitiäni ja mummia, joka oli melkein kuin toinen äiti. Kun jouduin olemaan yötä pois kotoa, tunsin murheellista koti-ikävää. Monesti ajattelin, miten helppoa olisi, jos ei tuntisi koti-ikävää ja jos ei kiintyisi niin paljon ihmisiin ja tuttuihin paikkoihin, muistoihin. Olisi vapaampi jotenkin. Toisaalta en tiedä, miten olisin jaksanut elämää ilman ystävää.
Ehkä rakkaus ja kiintymys voivat olla myös taakka?
En minä työstäni pidäkään ja tietenkin se tuntuu raskaalta. Kaikki koulunkäynti sekä opiskelu on kautta elämäni ollut vastenmielistä mutta jostakin syystä olen silti selviytynyt hyvin arvosanoin.
Olen onnellinen vain silloin, kun saan vapautettua ajatukseni harmaasta arjestani. En silti usko, että kukaan ulkopuolinen näkee arkeani harmaana koska peitän erittäin taitavasti syvimmät ajatukseni. Tarvitsen paljon tyhjää antaaksesi sille ”oikeana” minuna pitämälleni persoonalleNI tilaa tulla esiin. Kun se rupeaa ajattelemaan ja mielikuvitus saa siivet, ei mikään viikonloppu tai lomaviikko ole liian pitkä ikävystymiseen.
Harmi vain että lomat ja viikonloput keskeyttää aina se arki, jossa vaativin tehtäväni on pakottaa itseäni tekemään suoritteita, jotka eivät lopulta merkitse minulle yhtään mitään. Hyvä palkka toisaalta mahdollistaa minulle edes ne harvat hetket, jolloin voin unohtaa mitäänsanomattomat 95% elämästäni.
Mulla oli sama ongelma kitarisaleikkauksen jälkeen, Ei ketään kenen kanssa yöpyä. Menin hotelliin ja sanoin respaan että jos soitan ja mongerran jotain niin huoneeseen saa tulla kattomaan että kaikki ok.
Alue: Aihe vapaa