Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En tiedä, mitä rakkaus on enkä luullakseni osaa rakastaa
Olen vuosia miettinyt, mikä minussa on vikana ja miksi ihmissuhteeni eivät onnistu. En keksi muuta kuin sen, että olen kasvanut täysin tunnekylmässä ympäristössä enkä ole koskaan tainnut luottaa kehenkään.
Kaikki muu elämässäni on kunnossa (vaativa työ, omistusasunto arvostetulla alueella, miellyttävä ulkonäkö, hyvä fyysinen terveys, ”normaalit” harrastukset) ja kukaan kanssani töitä tekevä ihminen tuskin ikinä uskoisi sitä, että tosiasiassa olen elänyt vuosikausia käytännössä ilman yhtäkään läheistä ihmissuhdetta. Minulla ei ole ikinä ollut esimerkiksi parasta kaveria ja olen ollut yksinäinen aina.
Konkreettinen esimerkki sosiaalisista suhteissani on se, että kun menen päiväkirurgiseen operaatioon tällä viikolla, minulla ei ole yhtäkään tuttua, joka voisi tulla minua hakemaan saati viettää seurassani illan ja yön. Sairaalan oletusarvo näköjään on se, että kaikilta löytyy tälläinen henkilö.
Onko joku aikuisena oppinut rakastamaan tai luottamaan ihmisiin? Ylipäätään oppinut muodostamaan normaaleja ihmissuhteita? Miten se on tapahtunut? Olen itse käynyt terapiassa useamman vuoden mutta ihan samaksi tunnevammaiseksi friikiksi tunnen edelleen itseni.
Elän elämääni päivä kerrallaan eikä minulla ole koskaan ollut unelmia. Ei ole kivaa mutta kai kuolema minutkin jossain vaiheessa korjaa. Tunnen, että jokainen vuosi elämästäni on kuin kankkulan kaivoon heitettyä aikaa.
Kommentit (119)
Vierailija kirjoitti:
mussa resonoi toi että ei ole unelmia ja silti on saavuttanut paljon kaikkea. mietin itsessäni tätä ristiriitaa. oletko kateellinen ihminen? minä en tunne juuri mitään muiden ihmisten asioista, minulla on niin vahvat omat sisäiset kiinnostuksen kohteet. ehkä semmoinen ”vertaileva” ihmistyyppi herkemmin kaipaa sosiaalista kaikupohjaa omalle elämälle? rakkaus.. se ei tullut helpolla.
Kuulostat tutulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
mussa resonoi toi että ei ole unelmia ja silti on saavuttanut paljon kaikkea. mietin itsessäni tätä ristiriitaa. oletko kateellinen ihminen? minä en tunne juuri mitään muiden ihmisten asioista, minulla on niin vahvat omat sisäiset kiinnostuksen kohteet. ehkä semmoinen ”vertaileva” ihmistyyppi herkemmin kaipaa sosiaalista kaikupohjaa omalle elämälle? rakkaus.. se ei tullut helpolla.
Olen aina ollut tasaisen hyvä lähes kaikessa, mitä olen tehnyt ja se on tehnyt opiskelunkin helpoksi. Olen näennäisesti kuin kala vedessä ihmisten keskellä ja minusta saa todella sosiaalisen kuvan. Varmaan näistä syistä johtuen olen ilman intohimoa edennyt työelämässä ja järjellä osannut ostaa oikeita asuntoja oikeista paikoista.
En ole koskaan osannut silti iloita saavutuksistani enkä juurikaan vertaile itseäni muihin. Tuntuu kummalliselta elää elämäänsä näin irrallaan kaikesta.
Vierailija kirjoitti:
mussa resonoi toi että ei ole unelmia ja silti on saavuttanut paljon kaikkea. mietin itsessäni tätä ristiriitaa. oletko kateellinen ihminen? minä en tunne juuri mitään muiden ihmisten asioista, minulla on niin vahvat omat sisäiset kiinnostuksen kohteet. ehkä semmoinen ”vertaileva” ihmistyyppi herkemmin kaipaa sosiaalista kaikupohjaa omalle elämälle? rakkaus.. se ei tullut helpolla.
Lisäyksenä vielä, että minäkin viihdyn hyvin omien ajatusteni kanssa. Silti aina välillä kaipaisin jotain todellista yhteyttä toisen ihmisen kanssa. En silti tiedä, miten se tai rakastuminen olisi mahdollista.
-ap
Mitäs se terapeutti on tähän ongelmaan sanonut? Minusta suurin osa ihmissuhteista on vähemmän onnistuneita. Keski-ikäisenä huomaa, että suurin osa tuttavista ja ystävistä ei loppujen lopuksi olekaan niin läheisiä ja että ihmissuhteet ovat aika monimutkaisia. Ketä tahansa ei kannatakaan päästää ihan lähelle, on siinä hyviäkin puolia. Joku naapuri voi hädän tullen olla parempi turva kuin ystävä.
Teit hyvän aloituksen. Siihe on vaikea vastata viidessä minuutissa, joten palaan siihen ehkä aamulla.
Minä olen ollut vailla parisuhdetta ja ystäviä jo monta vuotta. Mutta minulla on lapsi, ja vasta hänen avullaan opin pikku hiljaa, mitä rakkaus tarkoittaa. Se on jotain sellaista, että voi puhua suorastaan PALVOMISESTA... se on sekoitus luottamusta, ihailua, ja menettämisen pelkoa. Se on mahdollisuus pitää toisesta hyvää huolta, ja saada pyytämättä se monin verroin takaisin. Se on jotain kaipuuta siitä, että toiseen ihmiseen on ikuinen side. Tekisit mitä vain lapsesi tähden.
Olin monta vuotta vähän katkera exälle, jopa pelkäsin häntä. Mutta olen kasvanut ihmisenä ja voin sanoa, että rakastan myös exääni. Hän välittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli vähän tönkkö loppu mutta kun aika loppuu...
Älytöntä on tuo päiväkirurgian ohje, koska pk-seudulla on väestöstä lähes puolet sinkkuja. Monellakaan ei ole ystävää tai tuttavaa, joka voisi päiväsaikaan hakea sairaalasta ja jäädä seuraksi. Tuollaista ei edes oikein voi pyytää keneltäkään. Jos minä olisin asemassasi, niin sanoisin ettei ketään ole. Ei sitä tarvitse hävetä, koska suuri osa kansalaisista on samassa tilanteessa. Vain perheellisillä on puoliso, jolta voi pyytää tuollaista.
Minä mietin, että rakkaus on molemminpuolista läheisyydentunnetta. Sitä on kyllä maailmassa harvoin tarjolla, monesti on vain illuusio. Mutta ihmissuhteet ovat opettavaisia, vaikka eivät olekaan täydellisiä tai "onnistuneita". Siihen on tyytyminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulla on tunnelukkoja.
Osaat kyllä rakastaa, mietit asiaa ja olet aiheesta kiinnostunut.
Vähän samoin kuin masentunut vaikuttaa tunteettomalta - hän on masentunut ja ne kaikki positiiviset tunteet voi saada takaisin.
Hyvä ja koskettava kirjoitus.
Tunnistan itsessäni ihan samaa, mutta minulla on kyllä puoliso. Hän onkin sitten ainoa läheinen ihmissuhteeni, vaikka tuttaviakin on muutama. Olen käynyt pitkän terapian, terapian aikana tapasin puolisoni. Se varmaan auttoi päästämään puolison lähelle. Siltikin on ensimmäinen reaktioni ongelmissa, että on helpompi vetäytyä pois. Se on välttelevän tai ristiriitaisen kiintymyssuhteen peruja.
En tiedä voiko tuollaisesta päästä kokonaan eroon, mutta voi ainakin oppia tunnistamaan itsessä herääviä reaktioita ihmissuhteissa. Minun on helpompi olla hyvin pinnallisissa ihmissuhteissa ja olisin varmasti erakko ilman puolisoani. Olet varmaan lukenutkin näistä kiintymyssuhdevaurioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ja koskettava kirjoitus.
Tunnistan itsessäni ihan samaa, mutta minulla on kyllä puoliso. Hän onkin sitten ainoa läheinen ihmissuhteeni, vaikka tuttaviakin on muutama. Olen käynyt pitkän terapian, terapian aikana tapasin puolisoni. Se varmaan auttoi päästämään puolison lähelle. Siltikin on ensimmäinen reaktioni ongelmissa, että on helpompi vetäytyä pois. Se on välttelevän tai ristiriitaisen kiintymyssuhteen peruja.
En tiedä voiko tuollaisesta päästä kokonaan eroon, mutta voi ainakin oppia tunnistamaan itsessä herääviä reaktioita ihmissuhteissa. Minun on helpompi olla hyvin pinnallisissa ihmissuhteissa ja olisin varmasti erakko ilman puolisoani. Olet varmaan lukenutkin näistä kiintymyssuhdevaurioista.
Minä riuduin tuollaisen kanssa yli 10 vuotta.
Sitten erosin. En saanut mitään vastavuoroisuutta.
Annoin aina mutta en saanut mitään. Lopulta jätin ja otin lapsetkin mukaan. Yleensähän mies ei saa lapsia mutta tilanne oli sellainen että puolisolle oli työ ja talousasiat tärkeämmät kuin perhe ja lapset.
Onko ap terapeutti tarjonnut jotain diagnoosia? Minkä oireiden takia menit terapiaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ja koskettava kirjoitus.
Tunnistan itsessäni ihan samaa, mutta minulla on kyllä puoliso. Hän onkin sitten ainoa läheinen ihmissuhteeni, vaikka tuttaviakin on muutama. Olen käynyt pitkän terapian, terapian aikana tapasin puolisoni. Se varmaan auttoi päästämään puolison lähelle. Siltikin on ensimmäinen reaktioni ongelmissa, että on helpompi vetäytyä pois. Se on välttelevän tai ristiriitaisen kiintymyssuhteen peruja.
En tiedä voiko tuollaisesta päästä kokonaan eroon, mutta voi ainakin oppia tunnistamaan itsessä herääviä reaktioita ihmissuhteissa. Minun on helpompi olla hyvin pinnallisissa ihmissuhteissa ja olisin varmasti erakko ilman puolisoani. Olet varmaan lukenutkin näistä kiintymyssuhdevaurioista.
Minä riuduin tuollaisen kanssa yli 10 vuotta.
Sitten erosin. En saanut mitään vastavuoroisuutta.
Annoin aina mutta en saanut mitään. Lopulta jätin ja otin lapsetkin mukaan. Yleensähän mies ei saa lapsia mutta tilanne oli sellainen että puolisolle oli työ ja talousasiat tärkeämmät kuin perhe ja lapset.
En taida sopeutua vauvapalstan keskustelukulttuuriin...Sinä et tunne minua, etkä tiedä mitään avioliitostani, joten pidän kommenttiasi loukkaavana. Meidän avioliitossamme on kyllä vastavuoroisuutta, mutta vaistomainen tai ensimmäinen reaktioni on vetäytyä ongelmatilanteissa. Pystyn huomaamaan nykyään omat ajatuskuvioni, jotka estävät läheisyyttä ja ongelmien selvittämistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ja koskettava kirjoitus.
Tunnistan itsessäni ihan samaa, mutta minulla on kyllä puoliso. Hän onkin sitten ainoa läheinen ihmissuhteeni, vaikka tuttaviakin on muutama. Olen käynyt pitkän terapian, terapian aikana tapasin puolisoni. Se varmaan auttoi päästämään puolison lähelle. Siltikin on ensimmäinen reaktioni ongelmissa, että on helpompi vetäytyä pois. Se on välttelevän tai ristiriitaisen kiintymyssuhteen peruja.
En tiedä voiko tuollaisesta päästä kokonaan eroon, mutta voi ainakin oppia tunnistamaan itsessä herääviä reaktioita ihmissuhteissa. Minun on helpompi olla hyvin pinnallisissa ihmissuhteissa ja olisin varmasti erakko ilman puolisoani. Olet varmaan lukenutkin näistä kiintymyssuhdevaurioista.
Minä riuduin tuollaisen kanssa yli 10 vuotta.
Sitten erosin. En saanut mitään vastavuoroisuutta.
Annoin aina mutta en saanut mitään. Lopulta jätin ja otin lapsetkin mukaan. Yleensähän mies ei saa lapsia mutta tilanne oli sellainen että puolisolle oli työ ja talousasiat tärkeämmät kuin perhe ja lapset.
En taida sopeutua vauvapalstan keskustelukulttuuriin...Sinä et tunne minua, etkä tiedä mitään avioliitostani, joten pidän kommenttiasi loukkaavana. Meidän avioliitossamme on kyllä vastavuoroisuutta, mutta vaistomainen tai ensimmäinen reaktioni on vetäytyä ongelmatilanteissa. Pystyn huomaamaan nykyään omat ajatuskuvioni, jotka estävät läheisyyttä ja ongelmien selvittämistä.
Sinä nyt vain haluat loukkaantua ja vain ottaa myötätuntoa, mutta et halua jälleenkään antaa mitään.
Vetäydyt kuoreen ja syytät aina muita.
Todellisuudessa sinä kuitenkin olet vain kuplassasi ja kuvittelet että muita voi ohjailla ja määräillä.
Sanon että mätäne sielä kuplassasi. Nähtävästi nautit yksinäisyydestä ja pimeydestä.
Reseptini onkin että tule valoon kun olet kyllästynyt tilanteeseen.
Nyt selvästi ei ollut aika parantaa tapoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En taida sopeutua vauvapalstan keskustelukulttuuriin...Sinä et tunne minua, etkä tiedä mitään avioliitostani, joten pidän kommenttiasi loukkaavana. Meidän avioliitossamme on kyllä vastavuoroisuutta, mutta vaistomainen tai ensimmäinen reaktioni on vetäytyä ongelmatilanteissa. Pystyn huomaamaan nykyään omat ajatuskuvioni, jotka estävät läheisyyttä ja ongelmien selvittämistä.
Ihan normaalia keskustelua tämä on. Turha yrittää vängätä ja muuttaa tätä joksikin muuksi.
Ehkä hirviö sisälläsi nyt haluaa syyttää muita, mutta ota nyt lääke ja tee muutos elämääsi.
Muutos lähtee aina itsestä. Ei ulkomaailmaa voi muuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En taida sopeutua vauvapalstan keskustelukulttuuriin...Sinä et tunne minua, etkä tiedä mitään avioliitostani, joten pidän kommenttiasi loukkaavana. Meidän avioliitossamme on kyllä vastavuoroisuutta, mutta vaistomainen tai ensimmäinen reaktioni on vetäytyä ongelmatilanteissa. Pystyn huomaamaan nykyään omat ajatuskuvioni, jotka estävät läheisyyttä ja ongelmien selvittämistä.
Ihan normaalia keskustelua tämä on. Turha yrittää vängätä ja muuttaa tätä joksikin muuksi.
Ehkä hirviö sisälläsi nyt haluaa syyttää muita, mutta ota nyt lääke ja tee muutos elämääsi.
Muutos lähtee aina itsestä. Ei ulkomaailmaa voi muuttaa.
Se vielä, että minä en ole viestiketjun aloittanut henkilö, joten jakelet nyt tuomioitasi ja ohjeitasi ihan väärälle henkilölle.
Vierailija kirjoitti:
Nyt tiedän mitä tarkoittaa narsistisista ihmisistä puhuttaessa word sallad, joskus sitä termiä ihmettelin.
Juuri niin. Narsisti ei kykene rakastamaan.
Osaan samaistua suhun ap. Mulla on tunnekylmät, henkistä väkivaltaa harjoittaneet vanhemmat, joilta en ole saanut rakkautta ja hyväksyntää. Mulla on ollut parisuhteita ja muita ihmissuhteita ja olen joskus ollut aivan hullaantuneen ihastunut, mutta tämä vain kaukoihastuksessa turvallisesti etäältä ihmiseen jota en ole oikeasti edes tuntenut. Muihin olen osannut jollain tavalla kiintyä ja olen janonnut heidän rakkauttaan mutta rakastaa en ole itse osannut. Ja lopulta ihmissuhteet on ollut tavallaan helppo korvata uusilla jos ne ovat syystä tai toisesta päättyneet. Useimmin ovatkin päättyneet kun en sitten ole osannut kuitenkaan panostaa ja pitää kiinni tarpeeksi. Useita vuosia olin myös ihan yksin ja olin todella onnellinen tuolloin vaikka samalla kaipasin kuitenkin ihmisiä, mutta lähinnä sen kautta että se on "normaalia". Usein ajattelin että valitsisin varmasti elää yksin jos sitä ei katsottaisiin vähän kieroon. Koin tarvetta olla kuin muut että olisin hyväksytty ja olen hyvin miellyttämisen haluinen.
Muistan kun tosi-tv-sarjat yleistyivät ja kaikissa oli aina se jakso jossa kilpailijat kaipasivat perhettä, ystäviä ja saivat heitä tavatakin. Olin aina niin hämmentynyt. En ollut koskaan oikeasti ikävöinyt ja kaivannut ketään. Tuntui niin oudolle että miten joku nyt ei paria viikkoa pärjää että tulee hirveä ikävä.
Nykyään minulla on kaksi lasta ja heitä olen rakastanut ensi hetkestä lähtien. Olin niin onnellinen heidän syntyessään kun tajusin että osaan sittenkin rakastaa ja tunne on ollut aivan ihana. Heitä osaan ikävöidä ja kaivata. Mutta kummankin, erityisesti esikoisen, kohdalla pelkäsin aivan julmetusti, että rakastavatko he minua, kelpaanko riitänkö heille. Opin uskomaan siihen vasta sitten kun he osasivat jo osoittaa että olen heille tärkeä. Silti välillä vieläkin hämmennyn heidän kiintymyksestään minuun, että he haluavat juuri minut, ei ketään muuta.
Minulla on myös puoliso, lasteni isä, hän on tähän mennessä pisin ihmissuhteeni. Olen häneen tietoisesti päättäen sitoutunut. Vaikeissa paikoissa tekee mieli juosta mutta torjun sen ajatuksen. Rakastan häntä omalla tavallani mutta lähinnä se on jonkinlaista kiintymystä, siihen ihan aitoon rakkauteen en vain kykene muuta kuin lasteni kanssa. Hän on kuitenkin ollut se turvallisin ihmissuhteeni.
Mikään kylmä en sinällään kuitenkaan ole. Olen empaattinen, teen liikaakin muiden eteen. Mutta rakkaus on vaikeaa ja uskon sen johtuvan siitä etten osaa kuvitella sitä että minuakaan rakastetaan. Hämmennyin edelleen jatkuvasti siitäkin että puolisoni ei hylkääkään minua jos arjessa on vähänkin jotain haastetta. Omat vanhempani ovat hylänneet minut tunnetasolla lukuisia kertoja ja lopulta kokonaan konkreettisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mussa resonoi toi että ei ole unelmia ja silti on saavuttanut paljon kaikkea. mietin itsessäni tätä ristiriitaa. oletko kateellinen ihminen? minä en tunne juuri mitään muiden ihmisten asioista, minulla on niin vahvat omat sisäiset kiinnostuksen kohteet. ehkä semmoinen ”vertaileva” ihmistyyppi herkemmin kaipaa sosiaalista kaikupohjaa omalle elämälle? rakkaus.. se ei tullut helpolla.
Lisäyksenä vielä, että minäkin viihdyn hyvin omien ajatusteni kanssa. Silti aina välillä kaipaisin jotain todellista yhteyttä toisen ihmisen kanssa. En silti tiedä, miten se tai rakastuminen olisi mahdollista.
-ap
Taidan olla suhteessa kaltaisesi kanssa. Hänellä on paljon samankaltaisia ajatuksia kuin sinulla on ja hänen elämäntilanteensa on samanlainen töiden harrastusten ja muiden puitteiden suhteen, ainut ero on se että minä olen hänen elämässään. Hän on puhunut siitä että hänellä on haasteita luoda suhdetta toiseen ihmiseen eikä oikein tiedä miten pitäisi olla, mutta on sanonut että kuitenkin pitää minusta ja haluaisin minun kanssa yrittää. Aluksi meidän näkemiset ja olemiset olivat vähän on off, mutta nyt se on alkanut tasaantua. Luulen että hän on saanut idean siitä että mitä on kun elämässä on joku keneen voi tukeutua ja luottaa, ketä voi olla lähellä ja koskettaa. Mutta uskon että meillä on tässä vielä pitkä tie ja varmaan voi tulla meidän suhteessa joitain "takapakkeja" tms, mut kyllä tää tästä.
Itse olen taas teidän vastakohta, että minulla on paljon ihmisiä joihin voin luottaa ja joita voisin pyytää käymään läpi tilanteen jossa sinä olet.
Toivon totisesti että saat sen mitä kaipaat.
Vierailija kirjoitti:
Osaan samaistua suhun ap. Mulla on tunnekylmät, henkistä väkivaltaa harjoittaneet vanhemmat, joilta en ole saanut rakkautta ja hyväksyntää. Mulla on ollut parisuhteita ja muita ihmissuhteita ja olen joskus ollut aivan hullaantuneen ihastunut, mutta tämä vain kaukoihastuksessa turvallisesti etäältä ihmiseen jota en ole oikeasti edes tuntenut. Muihin olen osannut jollain tavalla kiintyä ja olen janonnut heidän rakkauttaan mutta rakastaa en ole itse osannut. Ja lopulta ihmissuhteet on ollut tavallaan helppo korvata uusilla jos ne ovat syystä tai toisesta päättyneet. Useimmin ovatkin päättyneet kun en sitten ole osannut kuitenkaan panostaa ja pitää kiinni tarpeeksi. Useita vuosia olin myös ihan yksin ja olin todella onnellinen tuolloin vaikka samalla kaipasin kuitenkin ihmisiä, mutta lähinnä sen kautta että se on "normaalia". Usein ajattelin että valitsisin varmasti elää yksin jos sitä ei katsottaisiin vähän kieroon. Koin tarvetta olla kuin muut että olisin hyväksytty ja olen hyvin miellyttämisen haluinen.
Muistan kun tosi-tv-sarjat yleistyivät ja kaikissa oli aina se jakso jossa kilpailijat kaipasivat perhettä, ystäviä ja saivat heitä tavatakin. Olin aina niin hämmentynyt. En ollut koskaan oikeasti ikävöinyt ja kaivannut ketään. Tuntui niin oudolle että miten joku nyt ei paria viikkoa pärjää että tulee hirveä ikävä.
Nykyään minulla on kaksi lasta ja heitä olen rakastanut ensi hetkestä lähtien. Olin niin onnellinen heidän syntyessään kun tajusin että osaan sittenkin rakastaa ja tunne on ollut aivan ihana. Heitä osaan ikävöidä ja kaivata. Mutta kummankin, erityisesti esikoisen, kohdalla pelkäsin aivan julmetusti, että rakastavatko he minua, kelpaanko riitänkö heille. Opin uskomaan siihen vasta sitten kun he osasivat jo osoittaa että olen heille tärkeä. Silti välillä vieläkin hämmennyn heidän kiintymyksestään minuun, että he haluavat juuri minut, ei ketään muuta.Minulla on myös puoliso, lasteni isä, hän on tähän mennessä pisin ihmissuhteeni. Olen häneen tietoisesti päättäen sitoutunut. Vaikeissa paikoissa tekee mieli juosta mutta torjun sen ajatuksen. Rakastan häntä omalla tavallani mutta lähinnä se on jonkinlaista kiintymystä, siihen ihan aitoon rakkauteen en vain kykene muuta kuin lasteni kanssa. Hän on kuitenkin ollut se turvallisin ihmissuhteeni.
Mikään kylmä en sinällään kuitenkaan ole. Olen empaattinen, teen liikaakin muiden eteen. Mutta rakkaus on vaikeaa ja uskon sen johtuvan siitä etten osaa kuvitella sitä että minuakaan rakastetaan. Hämmennyin edelleen jatkuvasti siitäkin että puolisoni ei hylkääkään minua jos arjessa on vähänkin jotain haastetta. Omat vanhempani ovat hylänneet minut tunnetasolla lukuisia kertoja ja lopulta kokonaan konkreettisesti.
Kyllä tuo on varmasti hirveän tuttua kaikille turvattomasti, ristiriitaisesti tai välttelevästi kiintyneille. Kun varhaisissa ihmissuhteissa ei ole saanut sitä turvaa mitä on tarvinnut, niin siitä syntyy perususkomus siitä, että on aina valmistauduttava pärjäämään omillaan ja tulemaan hylätyksi. Eli on vaikea luottaa muihin, vaikka nämä olisivatkin luotettavia. Varuillaan oleminen taas sitten saa aikaan, että muiden seura tuntuu usein raskaalta eikä helpottavalta. Tai näin nyt sitä kuvailen, noita ajatuskuvioita käytiin paljon läpi terapiassa.
Mutta on mahdollista opetella olemaan lähellä ja nauttimaan ihmissuhteista. Ja hyvä puoli on, jos ei itse hylkää itseään. Itselläni on onneksi vahvat rajat eli tunnistan aika herkästi sen, kuka pyrkii niitä ylittämään tarkoituksenaan vahingoittaa.
Alue: Aihe vapaa
mussa resonoi toi että ei ole unelmia ja silti on saavuttanut paljon kaikkea. mietin itsessäni tätä ristiriitaa. oletko kateellinen ihminen? minä en tunne juuri mitään muiden ihmisten asioista, minulla on niin vahvat omat sisäiset kiinnostuksen kohteet. ehkä semmoinen ”vertaileva” ihmistyyppi herkemmin kaipaa sosiaalista kaikupohjaa omalle elämälle? rakkaus.. se ei tullut helpolla.