En tiedä, mitä rakkaus on enkä luullakseni osaa rakastaa

Vierailija kirjoitti:

Hyvä ketju! Minulla ei ole paljoa lisättävää, sillä monet näistä teksteistä voisivat olla aivan minun kirjoittamiani. Äitini oli todella kylmä ja vaativa, vaike lapsuus itselläänkin. Hän pisti välit poikki minuun ja muihin lapsiinsa avioeronsa jälkeen, kun minä olin teini-iässä. Tiedostan tunnelukkoni ja sen, mistä kaikki käytökseni johtuu. En silti koe itseäni onnettomaksi, vaan olen hyväksynyt itseni tällaisena. Kykenen silti empatiaan ja parisuhteisiin. En ole vielä varma, uskallanko hankkia lapsia.

oletko mies vai nainen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voin samaistua. Tosin olen ollut pitkissä parisuhteissa ja olen nytkin. Suhteita vaan on yhteisenä tekijänä leimannut tietty etäisyyden tunne. Olen kuvitellut että miehet ovat olleet "emotionally unavailable" mutta taidankin itse välillisesti pelätä tunteita ja siksi valita etäisiä kumppaneita.

Nyt tapaan miesystävää kerran viikossa ja kuvittelen kaipaavani enemmän. Jos mies lähentyy, minä alan paeta.

Kerran viikossa kuulostaa kevytsuhteelta/FB/fwb.

Minä en ihan ymmärrä, millä oikeudella joku luokittelee kerran viikossa näkevien suhteen huonommaksi kuin jatkuvasti yhteen kietoituneiden läheisriippuvuussuhteen. Viittaan määrittelyihin ”kevytsuhde” ja ”fwb-suhde”.

Minä väitän, että yhdessä vietetyn ajan määrä ei välttämättä kerro yhtään suhteen syvällisyydestä.

Mutta silloin ei joudu johtaa toisen huonoja puolia eikä arkea.

Minä ainakin paneskelen 20-vuotiaita! T: ikiteini 55-muija

AP, täällä on kyllä paljon keittiöpsykologeja pohtimassa. Kirjoittamaasi tulkitaan tahallaan väärin. Mutta ilmeisesti meitä on muutamia, jotka tietävät juuri mitä tarkoitat. Mistään keski-iän kriisistä tai lapsenkaipuusta ei ole kyse, vaan syvistä ajattelun, tunteiden ja persoonallisuuden piirteistä. 

Itse ajattelen nyt terapian myötä ongelmien syistä kuten sinä.  Lapsuuteni kiintymyssuhteiden ongelmat ovat johtaneet siihen, etten enää edes tiedä, kuka olen. Mietin välillä, millaista elämäni olisi, jos olisin saanut tehdä päätökseni itse enkä kiltin "kulissiminän" kautta. En tiedä, mitä olisin päättänyt ja millainen olisin. Kysyit, koenko yhteyttä puolisooni. En koe, mutta arkemme sujuu hyvin, ja joskus on hyviä hetkiä. En usko, että hänkään rakastaa minua, vaikka niin sanoo. Olemme puhuneet näistä asioista avoimesti, mikä on luonut välillemme luottamusta. Meidän on ihan hyvä olla näin.  Vaikka et tätä halua kuulla, niin lastani taidan rakastaa, ainakin koen sellaisia tunteita, joita en ole ennen tuntenut. 

Terapeuttini sanoi, ettei usko "ydinminään", vaan "minätiloihin". Eri tilanteissa minuutemme on erilaista. Toivon, että joskus iän karttuessa pystyn olemaan rauhallisempi ja nauttimaan elämästä.  Mitään yksinkertaista ratkaisua tähän ei kuitenkaan ole, enkä usko varhaisesta vuorovaikutuksesta johtuvien persoonallisuuden piirteiden koskaan muuttuvan. Syvää yhteyttä ja rakkautta muihin en varmasti tule koskaan tuntemaan, mutta toivon elämän olevan muutoin elämisen arvoista. 

Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Älytöntä on tuo päiväkirurgian ohje, koska pk-seudulla on väestöstä lähes puolet sinkkuja. Monellakaan ei ole ystävää tai tuttavaa, joka voisi päiväsaikaan hakea sairaalasta ja jäädä seuraksi. Tuollaista ei edes oikein voi pyytää keneltäkään. Jos minä olisin asemassasi, niin sanoisin ettei ketään ole. Ei sitä tarvitse hävetä, koska suuri osa kansalaisista on samassa tilanteessa. Vain perheellisillä on puoliso, jolta voi pyytää tuollaista.

Minä mietin, että rakkaus on molemminpuolista läheisyydentunnetta. Sitä on kyllä maailmassa harvoin tarjolla, monesti on vain illuusio. Mutta ihmissuhteet ovat opettavaisia, vaikka eivät olekaan täydellisiä tai "onnistuneita". Siihen on tyytyminen.

Kyllä sinkullakin voi olla elossa olevat vanhemmat, isovanhemmat, siskoja, veljiä tai muita sukulaisia tai ystäviä. Myös Helsingissä. 

Pitäiskö teidän ap ja kaltaisensa aloittaa joku harrastus? Liittyä joukkueurheiluseuraan tai kuoroon? Tulisi ihmissuhteita ja luottamuskokemuksia puolin ja toisin. Sitten vaan kutsutte niitä kavereita kylään, leffaan, uimahalliin jne.

So simple?

"Piilotin omaa minääni niin kauan ja niin täydellisesti, että se haalistui varjoksi ja muiden ihmisten toiveisiin nopeasti adaptoituvasta minästä tuli automaatio kaikkien ihmiskontaktien kanssa."

Samaistun tähän. Nyt n. 50v naisena on kummallista huomata olevansa kameleontti.

Eron jälkeen tietoisesti valitsin pakenemisen ja kartoin kaikkia ihmissuhteita. Rakkaus on aina pitänyt ansaita, vaikka eihän se niin mene.

Lapsi on ja päivittäin pelkään mokaavani, jolloin hänkin hylkää.

Terapiaa en kykene enää ajattelemaan. Vuoden sisällä vaihtui terapeutti kolmesti kun kävin ja kyllä tuli sanomattakin selväksi etten ole minkään arvoinen, ongelmillani ei ole väliä.

Yritän pärjätä. Tsemii sulle!

Rakkaus on pelkkä kemiallinen reaktio aivoissa. Tosi rakkaus onnistuu vain kirjoissa.

Vierailija kirjoitti:

AP, täällä on kyllä paljon keittiöpsykologeja pohtimassa. Kirjoittamaasi tulkitaan tahallaan väärin. Mutta ilmeisesti meitä on muutamia, jotka tietävät juuri mitä tarkoitat. Mistään keski-iän kriisistä tai lapsenkaipuusta ei ole kyse, vaan syvistä ajattelun, tunteiden ja persoonallisuuden piirteistä. 

Itse ajattelen nyt terapian myötä ongelmien syistä kuten sinä.  Lapsuuteni kiintymyssuhteiden ongelmat ovat johtaneet siihen, etten enää edes tiedä, kuka olen. Mietin välillä, millaista elämäni olisi, jos olisin saanut tehdä päätökseni itse enkä kiltin "kulissiminän" kautta. En tiedä, mitä olisin päättänyt ja millainen olisin. Kysyit, koenko yhteyttä puolisooni. En koe, mutta arkemme sujuu hyvin, ja joskus on hyviä hetkiä. En usko, että hänkään rakastaa minua, vaikka niin sanoo. Olemme puhuneet näistä asioista avoimesti, mikä on luonut välillemme luottamusta. Meidän on ihan hyvä olla näin.  Vaikka et tätä halua kuulla, niin lastani taidan rakastaa, ainakin koen sellaisia tunteita, joita en ole ennen tuntenut. 

Terapeuttini sanoi, ettei usko "ydinminään", vaan "minätiloihin". Eri tilanteissa minuutemme on erilaista. Toivon, että joskus iän karttuessa pystyn olemaan rauhallisempi ja nauttimaan elämästä.  Mitään yksinkertaista ratkaisua tähän ei kuitenkaan ole, enkä usko varhaisesta vuorovaikutuksesta johtuvien persoonallisuuden piirteiden koskaan muuttuvan. Syvää yhteyttä ja rakkautta muihin en varmasti tule koskaan tuntemaan, mutta toivon elämän olevan muutoin elämisen arvoista. 

Kiitos taas täysipäisestä kirjoituksesta. Aika monesta kommentista tässä keskustelussa ei voi sanoa samaa.

Mies 29v plus 1v miettii kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älytöntä on tuo päiväkirurgian ohje, koska pk-seudulla on väestöstä lähes puolet sinkkuja. Monellakaan ei ole ystävää tai tuttavaa, joka voisi päiväsaikaan hakea sairaalasta ja jäädä seuraksi. Tuollaista ei edes oikein voi pyytää keneltäkään. Jos minä olisin asemassasi, niin sanoisin ettei ketään ole. Ei sitä tarvitse hävetä, koska suuri osa kansalaisista on samassa tilanteessa. Vain perheellisillä on puoliso, jolta voi pyytää tuollaista.

Minä mietin, että rakkaus on molemminpuolista läheisyydentunnetta. Sitä on kyllä maailmassa harvoin tarjolla, monesti on vain illuusio. Mutta ihmissuhteet ovat opettavaisia, vaikka eivät olekaan täydellisiä tai "onnistuneita". Siihen on tyytyminen.

Kyllä sinkullakin voi olla elossa olevat vanhemmat, isovanhemmat, siskoja, veljiä tai muita sukulaisia tai ystäviä. Myös Helsingissä. 

Kirjoittaja varmaan tarkoitti, että päiväsaikaan ollaan yleensä töissä. No, ehkä vanhempia voi pyytää ottamaan vapaapäivän, mutta en kyllä ystävältä voisi pyytää sellaista eikä sellaiseen varmaan vapaapäivää saisikaan. 

Vierailija kirjoitti:

Mies 29v plus 1v miettii kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älytöntä on tuo päiväkirurgian ohje, koska pk-seudulla on väestöstä lähes puolet sinkkuja. Monellakaan ei ole ystävää tai tuttavaa, joka voisi päiväsaikaan hakea sairaalasta ja jäädä seuraksi. Tuollaista ei edes oikein voi pyytää keneltäkään. Jos minä olisin asemassasi, niin sanoisin ettei ketään ole. Ei sitä tarvitse hävetä, koska suuri osa kansalaisista on samassa tilanteessa. Vain perheellisillä on puoliso, jolta voi pyytää tuollaista.

Minä mietin, että rakkaus on molemminpuolista läheisyydentunnetta. Sitä on kyllä maailmassa harvoin tarjolla, monesti on vain illuusio. Mutta ihmissuhteet ovat opettavaisia, vaikka eivät olekaan täydellisiä tai "onnistuneita". Siihen on tyytyminen.

Kyllä sinkullakin voi olla elossa olevat vanhemmat, isovanhemmat, siskoja, veljiä tai muita sukulaisia tai ystäviä. Myös Helsingissä. 

Kirjoittaja varmaan tarkoitti, että päiväsaikaan ollaan yleensä töissä. No, ehkä vanhempia voi pyytää ottamaan vapaapäivän, mutta en kyllä ystävältä voisi pyytää sellaista eikä sellaiseen varmaan vapaapäivää saisikaan. 

Kiitos, että takerruitte lillukanvarteen. Oma tilanteeni on se, että minulla ei ole pääkaupunkiseudulla eikä koko maailmassa läheisiä ihmisiä, joita voisin pyytää apuun. Voitte lopettaa pohdiskelun asian suhteen, kiitos.

-ap

Vierailija kirjoitti:

AP, täällä on kyllä paljon keittiöpsykologeja pohtimassa. Kirjoittamaasi tulkitaan tahallaan väärin. Mutta ilmeisesti meitä on muutamia, jotka tietävät juuri mitä tarkoitat. Mistään keski-iän kriisistä tai lapsenkaipuusta ei ole kyse, vaan syvistä ajattelun, tunteiden ja persoonallisuuden piirteistä. 

Itse ajattelen nyt terapian myötä ongelmien syistä kuten sinä.  Lapsuuteni kiintymyssuhteiden ongelmat ovat johtaneet siihen, etten enää edes tiedä, kuka olen. Mietin välillä, millaista elämäni olisi, jos olisin saanut tehdä päätökseni itse enkä kiltin "kulissiminän" kautta. En tiedä, mitä olisin päättänyt ja millainen olisin. Kysyit, koenko yhteyttä puolisooni. En koe, mutta arkemme sujuu hyvin, ja joskus on hyviä hetkiä. En usko, että hänkään rakastaa minua, vaikka niin sanoo. Olemme puhuneet näistä asioista avoimesti, mikä on luonut välillemme luottamusta. Meidän on ihan hyvä olla näin.  Vaikka et tätä halua kuulla, niin lastani taidan rakastaa, ainakin koen sellaisia tunteita, joita en ole ennen tuntenut. 

Terapeuttini sanoi, ettei usko "ydinminään", vaan "minätiloihin". Eri tilanteissa minuutemme on erilaista. Toivon, että joskus iän karttuessa pystyn olemaan rauhallisempi ja nauttimaan elämästä.  Mitään yksinkertaista ratkaisua tähän ei kuitenkaan ole, enkä usko varhaisesta vuorovaikutuksesta johtuvien persoonallisuuden piirteiden koskaan muuttuvan. Syvää yhteyttä ja rakkautta muihin en varmasti tule koskaan tuntemaan, mutta toivon elämän olevan muutoin elämisen arvoista. 

Keittiöpsykologi olet itsekin, ellei sinulla ole pohdintojesi tueksi sopivaa koulutusta. Ja olet selvännäkijä myös, kun tiedät, että tahallaan väärin ymmärretty? Jos kirjoittaa tänne tekstin, täytyy varmaan valmistautua henkisesti, että vastaajat eivät ole laillistettuja psykologeja ja Valviran psykoterapeutteja, vaan taviksia, joissa teksti herättää ajatuksia. Moni oli kiinnostunut kommentoimaan, niin minä itsekin ja tarkoitus oli tuoda uusia näkökulmia ap:lle, mutta eihän siinä aina onnistu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP, täällä on kyllä paljon keittiöpsykologeja pohtimassa. Kirjoittamaasi tulkitaan tahallaan väärin. Mutta ilmeisesti meitä on muutamia, jotka tietävät juuri mitä tarkoitat. Mistään keski-iän kriisistä tai lapsenkaipuusta ei ole kyse, vaan syvistä ajattelun, tunteiden ja persoonallisuuden piirteistä. 

Itse ajattelen nyt terapian myötä ongelmien syistä kuten sinä.  Lapsuuteni kiintymyssuhteiden ongelmat ovat johtaneet siihen, etten enää edes tiedä, kuka olen. Mietin välillä, millaista elämäni olisi, jos olisin saanut tehdä päätökseni itse enkä kiltin "kulissiminän" kautta. En tiedä, mitä olisin päättänyt ja millainen olisin. Kysyit, koenko yhteyttä puolisooni. En koe, mutta arkemme sujuu hyvin, ja joskus on hyviä hetkiä. En usko, että hänkään rakastaa minua, vaikka niin sanoo. Olemme puhuneet näistä asioista avoimesti, mikä on luonut välillemme luottamusta. Meidän on ihan hyvä olla näin.  Vaikka et tätä halua kuulla, niin lastani taidan rakastaa, ainakin koen sellaisia tunteita, joita en ole ennen tuntenut. 

Terapeuttini sanoi, ettei usko "ydinminään", vaan "minätiloihin". Eri tilanteissa minuutemme on erilaista. Toivon, että joskus iän karttuessa pystyn olemaan rauhallisempi ja nauttimaan elämästä.  Mitään yksinkertaista ratkaisua tähän ei kuitenkaan ole, enkä usko varhaisesta vuorovaikutuksesta johtuvien persoonallisuuden piirteiden koskaan muuttuvan. Syvää yhteyttä ja rakkautta muihin en varmasti tule koskaan tuntemaan, mutta toivon elämän olevan muutoin elämisen arvoista. 

Keittiöpsykologi olet itsekin, ellei sinulla ole pohdintojesi tueksi sopivaa koulutusta. Ja olet selvännäkijä myös, kun tiedät, että tahallaan väärin ymmärretty? Jos kirjoittaa tänne tekstin, täytyy varmaan valmistautua henkisesti, että vastaajat eivät ole laillistettuja psykologeja ja Valviran psykoterapeutteja, vaan taviksia, joissa teksti herättää ajatuksia. Moni oli kiinnostunut kommentoimaan, niin minä itsekin ja tarkoitus oli tuoda uusia näkökulmia ap:lle, mutta eihän siinä aina onnistu. 

Anteeksi, jos valitsin sanani väärin. Olen kyllä mielenkiinnosta opiskellut kehitys-ja persoonallisuuspsykologiaa, mutten ole psykologi. Lihavoimallasi kommentilla tarkoitin sitä, että mielestäni monet eivät ole ymmärtäneet ap:n viestiä kokonaisuutena. Monet antavat kuvittelemiinsa ongelmiin ratkaisuja ja jäävät jauhamaan epäolennaisuuksista. Esimerkiksi nyt tuo kommentti edellä, jossa kehotetaan liittymään johonkin joukkueeseen ja kutsumaan sitten ihmisiä kylään.

Itse olen kertonut vain omia kokemuksiani. En yritä tulkita ap:ta tai tarjota ratkaisua, koska en ole sellaista itsekään keksinyt. Minulla kykenemättömyys läheisyyteen on johtanut toistuvaan masennukseen ja ahdistuneisuuteen, ongelmiin parisuhteissa ja jopa alisuoriutumiseen työssä. On vaikea sitoutua täysin mihinkään, kun ei tunne itseään. Näiden asioiden vuoksi olen käynyt terapiassa. Aiemmissa teksteissäni kerroin terapeuttini ajatuksista toivoen, että niistä olisi hyötyä jollekin muullekin.

Ap kirjoittaa sellaisista kokemuksista, jotka voisivat olla minun elämästäni. Olen hämmästynyt, miten jonkun kokemukset voivat vastata näin läheisesti omiani. Hän ja muutama muu kirjoittaa viisaasti ja kauniisti. Koen saavani vertaistukea, jota kukaan ei ole aiemmin pystynyt tarjoamaan. Minua harmittaa, että ketjuun ilmestyy arvostavan keskustelun lisäksi vähätteleviä ja turhanpäiväisiä kommentteja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP, täällä on kyllä paljon keittiöpsykologeja pohtimassa. Kirjoittamaasi tulkitaan tahallaan väärin. Mutta ilmeisesti meitä on muutamia, jotka tietävät juuri mitä tarkoitat. Mistään keski-iän kriisistä tai lapsenkaipuusta ei ole kyse, vaan syvistä ajattelun, tunteiden ja persoonallisuuden piirteistä. 

Itse ajattelen nyt terapian myötä ongelmien syistä kuten sinä.  Lapsuuteni kiintymyssuhteiden ongelmat ovat johtaneet siihen, etten enää edes tiedä, kuka olen. Mietin välillä, millaista elämäni olisi, jos olisin saanut tehdä päätökseni itse enkä kiltin "kulissiminän" kautta. En tiedä, mitä olisin päättänyt ja millainen olisin. Kysyit, koenko yhteyttä puolisooni. En koe, mutta arkemme sujuu hyvin, ja joskus on hyviä hetkiä. En usko, että hänkään rakastaa minua, vaikka niin sanoo. Olemme puhuneet näistä asioista avoimesti, mikä on luonut välillemme luottamusta. Meidän on ihan hyvä olla näin.  Vaikka et tätä halua kuulla, niin lastani taidan rakastaa, ainakin koen sellaisia tunteita, joita en ole ennen tuntenut. 

Terapeuttini sanoi, ettei usko "ydinminään", vaan "minätiloihin". Eri tilanteissa minuutemme on erilaista. Toivon, että joskus iän karttuessa pystyn olemaan rauhallisempi ja nauttimaan elämästä.  Mitään yksinkertaista ratkaisua tähän ei kuitenkaan ole, enkä usko varhaisesta vuorovaikutuksesta johtuvien persoonallisuuden piirteiden koskaan muuttuvan. Syvää yhteyttä ja rakkautta muihin en varmasti tule koskaan tuntemaan, mutta toivon elämän olevan muutoin elämisen arvoista. 

Keittiöpsykologi olet itsekin, ellei sinulla ole pohdintojesi tueksi sopivaa koulutusta. Ja olet selvännäkijä myös, kun tiedät, että tahallaan väärin ymmärretty? Jos kirjoittaa tänne tekstin, täytyy varmaan valmistautua henkisesti, että vastaajat eivät ole laillistettuja psykologeja ja Valviran psykoterapeutteja, vaan taviksia, joissa teksti herättää ajatuksia. Moni oli kiinnostunut kommentoimaan, niin minä itsekin ja tarkoitus oli tuoda uusia näkökulmia ap:lle, mutta eihän siinä aina onnistu. 

Moni on tosiaan kiinnostunut kommentoimaan ymmärtämättä koko asian ydintä. Näin minä näen kommentit, joissa ehdotetaan urheiluryhmiä, ehdotetaan lapsen hankkimista ja jopa lukemaan tietyn kirjailijan kirjoja. Asiattomat kommentit tietysti vielä erikseen.

Lähinnä minua huvittavat nämä kommentit. Minulle ne paljastavat vain sen, kuinka jonkun maailmaan ei kerta kaikkiaan mahdu jonkun toisen kokemus maailmasta ihan erilaisena paikkana. Kun mietin asiaa vähän lisää, se tekee minut ensisijaisesti vain surulliseksi. Kuinka vähän ihmisiä lopulta kiinnostaa kuunnella toista ja kuinka paljon tärkeämpää heille on kertoa tavat, joilla elämää eletään oikein.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP, täällä on kyllä paljon keittiöpsykologeja pohtimassa. Kirjoittamaasi tulkitaan tahallaan väärin. Mutta ilmeisesti meitä on muutamia, jotka tietävät juuri mitä tarkoitat. Mistään keski-iän kriisistä tai lapsenkaipuusta ei ole kyse, vaan syvistä ajattelun, tunteiden ja persoonallisuuden piirteistä. 

Itse ajattelen nyt terapian myötä ongelmien syistä kuten sinä.  Lapsuuteni kiintymyssuhteiden ongelmat ovat johtaneet siihen, etten enää edes tiedä, kuka olen. Mietin välillä, millaista elämäni olisi, jos olisin saanut tehdä päätökseni itse enkä kiltin "kulissiminän" kautta. En tiedä, mitä olisin päättänyt ja millainen olisin. Kysyit, koenko yhteyttä puolisooni. En koe, mutta arkemme sujuu hyvin, ja joskus on hyviä hetkiä. En usko, että hänkään rakastaa minua, vaikka niin sanoo. Olemme puhuneet näistä asioista avoimesti, mikä on luonut välillemme luottamusta. Meidän on ihan hyvä olla näin.  Vaikka et tätä halua kuulla, niin lastani taidan rakastaa, ainakin koen sellaisia tunteita, joita en ole ennen tuntenut. 

Terapeuttini sanoi, ettei usko "ydinminään", vaan "minätiloihin". Eri tilanteissa minuutemme on erilaista. Toivon, että joskus iän karttuessa pystyn olemaan rauhallisempi ja nauttimaan elämästä.  Mitään yksinkertaista ratkaisua tähän ei kuitenkaan ole, enkä usko varhaisesta vuorovaikutuksesta johtuvien persoonallisuuden piirteiden koskaan muuttuvan. Syvää yhteyttä ja rakkautta muihin en varmasti tule koskaan tuntemaan, mutta toivon elämän olevan muutoin elämisen arvoista. 

Keittiöpsykologi olet itsekin, ellei sinulla ole pohdintojesi tueksi sopivaa koulutusta. Ja olet selvännäkijä myös, kun tiedät, että tahallaan väärin ymmärretty? Jos kirjoittaa tänne tekstin, täytyy varmaan valmistautua henkisesti, että vastaajat eivät ole laillistettuja psykologeja ja Valviran psykoterapeutteja, vaan taviksia, joissa teksti herättää ajatuksia. Moni oli kiinnostunut kommentoimaan, niin minä itsekin ja tarkoitus oli tuoda uusia näkökulmia ap:lle, mutta eihän siinä aina onnistu. 

Anteeksi, jos valitsin sanani väärin. Olen kyllä mielenkiinnosta opiskellut kehitys-ja persoonallisuuspsykologiaa, mutten ole psykologi. Lihavoimallasi kommentilla tarkoitin sitä, että mielestäni monet eivät ole ymmärtäneet ap:n viestiä kokonaisuutena. Monet antavat kuvittelemiinsa ongelmiin ratkaisuja ja jäävät jauhamaan epäolennaisuuksista. Esimerkiksi nyt tuo kommentti edellä, jossa kehotetaan liittymään johonkin joukkueeseen ja kutsumaan sitten ihmisiä kylään.

Itse olen kertonut vain omia kokemuksiani. En yritä tulkita ap:ta tai tarjota ratkaisua, koska en ole sellaista itsekään keksinyt. Minulla kykenemättömyys läheisyyteen on johtanut toistuvaan masennukseen ja ahdistuneisuuteen, ongelmiin parisuhteissa ja jopa alisuoriutumiseen työssä. On vaikea sitoutua täysin mihinkään, kun ei tunne itseään. Näiden asioiden vuoksi olen käynyt terapiassa. Aiemmissa teksteissäni kerroin terapeuttini ajatuksista toivoen, että niistä olisi hyötyä jollekin muullekin.

Ap kirjoittaa sellaisista kokemuksista, jotka voisivat olla minun elämästäni. Olen hämmästynyt, miten jonkun kokemukset voivat vastata näin läheisesti omiani. Hän ja muutama muu kirjoittaa viisaasti ja kauniisti. Koen saavani vertaistukea, jota kukaan ei ole aiemmin pystynyt tarjoamaan. Minua harmittaa, että ketjuun ilmestyy arvostavan keskustelun lisäksi vähätteleviä ja turhanpäiväisiä kommentteja.

Kiitos sinulle kommenteistasi. Keskustelemme samasta asiasta.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä ja koskettava kirjoitus.

Tunnistan itsessäni ihan samaa, mutta minulla on kyllä puoliso. Hän onkin sitten ainoa läheinen ihmissuhteeni, vaikka tuttaviakin on muutama. Olen käynyt pitkän terapian, terapian aikana tapasin puolisoni. Se varmaan auttoi päästämään puolison lähelle. Siltikin on ensimmäinen reaktioni ongelmissa, että on helpompi vetäytyä pois. Se on välttelevän tai ristiriitaisen kiintymyssuhteen peruja.

En tiedä voiko tuollaisesta päästä kokonaan eroon, mutta voi ainakin oppia tunnistamaan itsessä herääviä reaktioita ihmissuhteissa. Minun on helpompi olla hyvin pinnallisissa ihmissuhteissa ja olisin varmasti erakko ilman puolisoani. Olet varmaan lukenutkin näistä kiintymyssuhdevaurioista.

Minä riuduin tuollaisen kanssa yli 10 vuotta.

Sitten erosin. En saanut mitään vastavuoroisuutta.

Annoin aina mutta en saanut mitään. Lopulta jätin ja otin lapsetkin mukaan. Yleensähän mies ei saa lapsia mutta tilanne oli sellainen että puolisolle oli työ ja talousasiat tärkeämmät kuin perhe ja lapset.

En taida sopeutua vauvapalstan keskustelukulttuuriin...Sinä et tunne minua, etkä tiedä mitään avioliitostani, joten pidän kommenttiasi loukkaavana. Meidän avioliitossamme on kyllä vastavuoroisuutta, mutta vaistomainen tai ensimmäinen reaktioni on vetäytyä ongelmatilanteissa. Pystyn huomaamaan nykyään omat ajatuskuvioni, jotka estävät läheisyyttä ja ongelmien selvittämistä. 

Sinä nyt vain haluat loukkaantua ja vain ottaa myötätuntoa, mutta et halua jälleenkään antaa mitään.

Vetäydyt kuoreen ja syytät aina muita.

Todellisuudessa sinä kuitenkin olet vain kuplassasi ja kuvittelet että muita voi ohjailla ja määräillä.

Sanon että mätäne sielä kuplassasi. Nähtävästi nautit yksinäisyydestä ja pimeydestä.

Reseptini onkin että tule valoon kun olet kyllästynyt tilanteeseen.

Nyt selvästi ei ollut aika parantaa tapoja.

Huh huh, mitä kommentointia. Et taida olla vuorovaikutuksen taitaja. - eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP, täällä on kyllä paljon keittiöpsykologeja pohtimassa. Kirjoittamaasi tulkitaan tahallaan väärin. Mutta ilmeisesti meitä on muutamia, jotka tietävät juuri mitä tarkoitat. Mistään keski-iän kriisistä tai lapsenkaipuusta ei ole kyse, vaan syvistä ajattelun, tunteiden ja persoonallisuuden piirteistä. 

Itse ajattelen nyt terapian myötä ongelmien syistä kuten sinä.  Lapsuuteni kiintymyssuhteiden ongelmat ovat johtaneet siihen, etten enää edes tiedä, kuka olen. Mietin välillä, millaista elämäni olisi, jos olisin saanut tehdä päätökseni itse enkä kiltin "kulissiminän" kautta. En tiedä, mitä olisin päättänyt ja millainen olisin. Kysyit, koenko yhteyttä puolisooni. En koe, mutta arkemme sujuu hyvin, ja joskus on hyviä hetkiä. En usko, että hänkään rakastaa minua, vaikka niin sanoo. Olemme puhuneet näistä asioista avoimesti, mikä on luonut välillemme luottamusta. Meidän on ihan hyvä olla näin.  Vaikka et tätä halua kuulla, niin lastani taidan rakastaa, ainakin koen sellaisia tunteita, joita en ole ennen tuntenut. 

Terapeuttini sanoi, ettei usko "ydinminään", vaan "minätiloihin". Eri tilanteissa minuutemme on erilaista. Toivon, että joskus iän karttuessa pystyn olemaan rauhallisempi ja nauttimaan elämästä.  Mitään yksinkertaista ratkaisua tähän ei kuitenkaan ole, enkä usko varhaisesta vuorovaikutuksesta johtuvien persoonallisuuden piirteiden koskaan muuttuvan. Syvää yhteyttä ja rakkautta muihin en varmasti tule koskaan tuntemaan, mutta toivon elämän olevan muutoin elämisen arvoista. 

Keittiöpsykologi olet itsekin, ellei sinulla ole pohdintojesi tueksi sopivaa koulutusta. Ja olet selvännäkijä myös, kun tiedät, että tahallaan väärin ymmärretty? Jos kirjoittaa tänne tekstin, täytyy varmaan valmistautua henkisesti, että vastaajat eivät ole laillistettuja psykologeja ja Valviran psykoterapeutteja, vaan taviksia, joissa teksti herättää ajatuksia. Moni oli kiinnostunut kommentoimaan, niin minä itsekin ja tarkoitus oli tuoda uusia näkökulmia ap:lle, mutta eihän siinä aina onnistu. 

Anteeksi, jos valitsin sanani väärin. Olen kyllä mielenkiinnosta opiskellut kehitys-ja persoonallisuuspsykologiaa, mutten ole psykologi. Lihavoimallasi kommentilla tarkoitin sitä, että mielestäni monet eivät ole ymmärtäneet ap:n viestiä kokonaisuutena. Monet antavat kuvittelemiinsa ongelmiin ratkaisuja ja jäävät jauhamaan epäolennaisuuksista. Esimerkiksi nyt tuo kommentti edellä, jossa kehotetaan liittymään johonkin joukkueeseen ja kutsumaan sitten ihmisiä kylään.

Itse olen kertonut vain omia kokemuksiani. En yritä tulkita ap:ta tai tarjota ratkaisua, koska en ole sellaista itsekään keksinyt. Minulla kykenemättömyys läheisyyteen on johtanut toistuvaan masennukseen ja ahdistuneisuuteen, ongelmiin parisuhteissa ja jopa alisuoriutumiseen työssä. On vaikea sitoutua täysin mihinkään, kun ei tunne itseään. Näiden asioiden vuoksi olen käynyt terapiassa. Aiemmissa teksteissäni kerroin terapeuttini ajatuksista toivoen, että niistä olisi hyötyä jollekin muullekin.

Ap kirjoittaa sellaisista kokemuksista, jotka voisivat olla minun elämästäni. Olen hämmästynyt, miten jonkun kokemukset voivat vastata näin läheisesti omiani. Hän ja muutama muu kirjoittaa viisaasti ja kauniisti. Koen saavani vertaistukea, jota kukaan ei ole aiemmin pystynyt tarjoamaan. Minua harmittaa, että ketjuun ilmestyy arvostavan keskustelun lisäksi vähätteleviä ja turhanpäiväisiä kommentteja.

Ei se mitään. Vastasin eilen aamulla ketjun alkupäähän ja huomasin itsekin paljon asiattomia viestejä, jotka poistettiin myöhemmin. Kommentoinkin asiattomuuksiin useamman viestin verran. Pointtini kommentissani sulle kuitenkin oli, että muiden näkökulmien hakeminen ja kommentointi on mielestäni turhaa vaivannäköä, jos odotusarvo on se, että toisen viesti pitäisi ymmärtää täsmälleen oikein. Se on mahdotonta myös psykoterapeutille. (Olen huomannut, että psykoterapiaa idealisoidaan paljon. Sen tarkoitus on kuitenkin olla malli normaalille ihmissuhteelle, missä sattuu hyvän kontaktin lisäksi väärinymmärryksiä, loukkaantumisia yms. Kontakti ja läheisyys rakentuu vuorovaikutuksen kautta.)

Jos keskustelupalstalle kirjoittamisessa on jotain järkeä, se liittyy mielestäni enemmän vertaistukeen ja uusiin näkökulmiin. Ap:n tilanteeseen samaistui moni, koska kontaktin puute muihin on todella yleistä, samaten eläminen vailla läheisiksi koettuja ihmissuhteita. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki ajattelisivat tilanteesta samalla tavalla, mikä mielestäni ei ole puute, vaan etu. Jos kaikki kokisivat asiat samoin ja ymmärtäisivät toisiaan täsmälleen oikein, olisi se enemmän painajainen kuin todellinen maailma, koska se estäisi kaiken kehittymisen. Läheisyyttä alkaa mielestäni kehkeytyä vasta siitä, että ristiriidat hyväksytään, käsitellään tai jätetään sivuun eikä odoteta ja vaadita muilta ja itseltä mahdottomia. 

Kiintymyssuhdehäiriöstä (= ihmissuhteiden kontaktihäiriö) seuraa, että ihminen ei osaa pyytää sitä mitä tarvitsisi, vaan pyytää käytöksellään sitä, mihin on tottunut, jolloin pettyy yhä uudelleen. Kokemusten jakaminen on useimmiten tosiasiassa itselleen kirjoittamista, koska sitähän kontaktihäiriö on, ettei muihin osaa, uskalla tai halua ottaa yhteyttä siten, että jakamista ja liittymistä tapahtuisi. Pintatason ihmissuhde on harmoninen, ei loukata eikä loukkaannuta, mutta ei myöskään odoteta toiselta alkuperäisen haavan parantamista eli täydellistä ymmärrystä ja hyväksyntää. Sitä ei aikuisena saa toiselta koskaan, täydellisimmästäkään ihmissuhteesta tai psykoterapiasta. Psykoterapian tarkoitushan ei ole olla malli täydellisestä ihmissuhteesta, vaan malli siitä, että läheisyys ja kontakti tapahtuu käsiteltyjen konfliktien kautta, ei täydellisen ymmärtämisen kautta. Tosin kognitiivisessa lyhytterapiassa tuota ei tapahdu. Kiintymyssuhdevaurio ei voi sellaisessa terapiassa oikein parantua, missä ei päästä käsiksi traumakehoon, vaan pysytellään järjen tasolla. Joku tuosta jo mainitsikin, ettei terapia ole auttanut. Silloin terapiamuoto on ollut todennäköisesti väärä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP, täällä on kyllä paljon keittiöpsykologeja pohtimassa. Kirjoittamaasi tulkitaan tahallaan väärin. Mutta ilmeisesti meitä on muutamia, jotka tietävät juuri mitä tarkoitat. Mistään keski-iän kriisistä tai lapsenkaipuusta ei ole kyse, vaan syvistä ajattelun, tunteiden ja persoonallisuuden piirteistä. 

Itse ajattelen nyt terapian myötä ongelmien syistä kuten sinä.  Lapsuuteni kiintymyssuhteiden ongelmat ovat johtaneet siihen, etten enää edes tiedä, kuka olen. Mietin välillä, millaista elämäni olisi, jos olisin saanut tehdä päätökseni itse enkä kiltin "kulissiminän" kautta. En tiedä, mitä olisin päättänyt ja millainen olisin. Kysyit, koenko yhteyttä puolisooni. En koe, mutta arkemme sujuu hyvin, ja joskus on hyviä hetkiä. En usko, että hänkään rakastaa minua, vaikka niin sanoo. Olemme puhuneet näistä asioista avoimesti, mikä on luonut välillemme luottamusta. Meidän on ihan hyvä olla näin.  Vaikka et tätä halua kuulla, niin lastani taidan rakastaa, ainakin koen sellaisia tunteita, joita en ole ennen tuntenut. 

Terapeuttini sanoi, ettei usko "ydinminään", vaan "minätiloihin". Eri tilanteissa minuutemme on erilaista. Toivon, että joskus iän karttuessa pystyn olemaan rauhallisempi ja nauttimaan elämästä.  Mitään yksinkertaista ratkaisua tähän ei kuitenkaan ole, enkä usko varhaisesta vuorovaikutuksesta johtuvien persoonallisuuden piirteiden koskaan muuttuvan. Syvää yhteyttä ja rakkautta muihin en varmasti tule koskaan tuntemaan, mutta toivon elämän olevan muutoin elämisen arvoista. 

Keittiöpsykologi olet itsekin, ellei sinulla ole pohdintojesi tueksi sopivaa koulutusta. Ja olet selvännäkijä myös, kun tiedät, että tahallaan väärin ymmärretty? Jos kirjoittaa tänne tekstin, täytyy varmaan valmistautua henkisesti, että vastaajat eivät ole laillistettuja psykologeja ja Valviran psykoterapeutteja, vaan taviksia, joissa teksti herättää ajatuksia. Moni oli kiinnostunut kommentoimaan, niin minä itsekin ja tarkoitus oli tuoda uusia näkökulmia ap:lle, mutta eihän siinä aina onnistu. 

Moni on tosiaan kiinnostunut kommentoimaan ymmärtämättä koko asian ydintä. Näin minä näen kommentit, joissa ehdotetaan urheiluryhmiä, ehdotetaan lapsen hankkimista ja jopa lukemaan tietyn kirjailijan kirjoja. Asiattomat kommentit tietysti vielä erikseen.

Lähinnä minua huvittavat nämä kommentit. Minulle ne paljastavat vain sen, kuinka jonkun maailmaan ei kerta kaikkiaan mahdu jonkun toisen kokemus maailmasta ihan erilaisena paikkana. Kun mietin asiaa vähän lisää, se tekee minut ensisijaisesti vain surulliseksi. Kuinka vähän ihmisiä lopulta kiinnostaa kuunnella toista ja kuinka paljon tärkeämpää heille on kertoa tavat, joilla elämää eletään oikein.

-ap

Minusta tuo jälkimmäinen kappale kuvastaa sitä, että tänne kirjoitetaan lähinnä itselle ja selvittääkseen itselle asioita. Muiden opastaminen liittyy puolestaan vallankäyttöön, mikä on sikäli hyvä, että huomaa omat rajansa ja kohdan, missä alkaa puolustaa itseään. Kaikenmaailman typerät kommentit voivat olla kiltille eka paikka, jossa harjoitella vastaan panemista. (Luulisin, itse en ole kovin kiltti tuossa mielessä koskaan ollut.)

Miten päädyit vaativaan työhön unelmoimatta siitä? Itse olen vaan istunut kotona syrjäytyneenä vuodesta 2005, kun mikään ei kiinnosta. Olen samanlainen tuossa suhteessa, etten tiedä mitä ihmissuhde tarkoittaa.