Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En tiedä, mitä rakkaus on enkä luullakseni osaa rakastaa
Olen vuosia miettinyt, mikä minussa on vikana ja miksi ihmissuhteeni eivät onnistu. En keksi muuta kuin sen, että olen kasvanut täysin tunnekylmässä ympäristössä enkä ole koskaan tainnut luottaa kehenkään.
Kaikki muu elämässäni on kunnossa (vaativa työ, omistusasunto arvostetulla alueella, miellyttävä ulkonäkö, hyvä fyysinen terveys, ”normaalit” harrastukset) ja kukaan kanssani töitä tekevä ihminen tuskin ikinä uskoisi sitä, että tosiasiassa olen elänyt vuosikausia käytännössä ilman yhtäkään läheistä ihmissuhdetta. Minulla ei ole ikinä ollut esimerkiksi parasta kaveria ja olen ollut yksinäinen aina.
Konkreettinen esimerkki sosiaalisista suhteissani on se, että kun menen päiväkirurgiseen operaatioon tällä viikolla, minulla ei ole yhtäkään tuttua, joka voisi tulla minua hakemaan saati viettää seurassani illan ja yön. Sairaalan oletusarvo näköjään on se, että kaikilta löytyy tälläinen henkilö.
Onko joku aikuisena oppinut rakastamaan tai luottamaan ihmisiin? Ylipäätään oppinut muodostamaan normaaleja ihmissuhteita? Miten se on tapahtunut? Olen itse käynyt terapiassa useamman vuoden mutta ihan samaksi tunnevammaiseksi friikiksi tunnen edelleen itseni.
Elän elämääni päivä kerrallaan eikä minulla ole koskaan ollut unelmia. Ei ole kivaa mutta kai kuolema minutkin jossain vaiheessa korjaa. Tunnen, että jokainen vuosi elämästäni on kuin kankkulan kaivoon heitettyä aikaa.
Kommentit (119)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten kun saa oman lapsen, niin kaikki naksahtaa kohdilleen.
Silloin tajuaa että tästä rakkaudessa oli kyse ja tätä se rakkaus on.
Se on menoa ja mikään ei palaa ennalleen, myös oma persoona alkaa muuttua voimakkaasti.,
Vähän kuin joku avaisi hunajahanat ja pää alkaisi täyttyä lämpöisellä hunajalla.
Äiyiys on elämän kestoinen känni.
Pakko huomauttaa, että tämä kuvailemasi ei ole mitenkään itsestäänselvää. On myös naisia, jotka eivät nauti äitiydestä eivätkä pystyvät rakastamaan lastaan.
Minä olen esimerkiksi ihminen, joka ei halua ottaa riskiä siitä, että tekisin lapsen ja lapsi tuntuisi pelkältä loppuelämän pituisesta kahleelta vankilassani.
Anteeksi, oli vain pakko tuoda esille tämäkin näkökulma.
-ap
Näitä on varmasti saman verran populaatiossa kuin miehiä jotka ei nauti seksistä :D
Että sinällään heikko veto.
Äitiys on sukupuolelle hyvin ominaista ja sen puuttuminen aiheuttaa paljon erilaisia oireita.
Sama kuin miehillä jos ei kumppaneita löydy.
Hyvin vedetty.
Tulee mieleen että elääkö moni nuori nainen tasa-arvoa eräänlaisena mieskloonina.
Eli tasa-arvo on sitä ettei toteuteta omaa lajinomaista ominaisuutta lisääntyä.
Lisääntyminen nähdään heikkoutena ja rasitteena.
Nykyajan naiset tuntuisi olevan monessa mielessä täysin hukassa itsensä kanssa ja puhutaan että ei löydetä todellista minää.
Eipä sitä löydäkään jos elää kuin jätkä homosuhteessa toisen jätkän kanssa.
Vähän kärjistetysti näin.
Varmasti jää kolkko olo kun ei eläimenä toteuta luonnollista elämänkaarta.
Erilaisilla lääkkeillä ja päihteillä taatusti saa ne tuntemukset rakkaudettomuudesta pois.
Että ihan miten syvälle ap on halukas menemään pohdinnoissaan.
Minusta tuntuu että hän vain blokkailee monia aiheuta kuten äitiyttä.
Nykyihmiset on monessa mielessä länsimaissa isoja lapsia tai jätkiä. Itketään omaa tyhjyyttä ja pelätään omaa itseä (ihmisyyttä eläimenä).
Sitten kerrotaan muille kuka on ja ollaan niin erityisiä lumihiutaleita.
Loppupelissä me olemme vain ihmisiä. Naisia ja miehiä ja eräät jotain siltä väliltä myös.
Ei tämä sen monimutkaisempaa ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä ketju! Minulla ei ole paljoa lisättävää, sillä monet näistä teksteistä voisivat olla aivan minun kirjoittamiani. Äitini oli todella kylmä ja vaativa, vaike lapsuus itselläänkin. Hän pisti välit poikki minuun ja muihin lapsiinsa avioeronsa jälkeen, kun minä olin teini-iässä. Tiedostan tunnelukkoni ja sen, mistä kaikki käytökseni johtuu. En silti koe itseäni onnettomaksi, vaan olen hyväksynyt itseni tällaisena. Kykenen silti empatiaan ja parisuhteisiin. En ole vielä varma, uskallanko hankkia lapsia.
Minua lähinnä loukkaa, että lapsen saamista tarjotaan ratkaisuksi. Näin siksi, että omalle äidilleni ehdotettiin samaa ja lopputulos olen minä, jolle kukaan ei ole näyttänyt esimerkkiä läheisyydestä tai aidosta välittämisestä.
Syyt siihen, etten lasta halua ovat hyvin moninaisia. En halua lasta ellei lapsella ole isää, jota voin rakastaa. Tänä päivänä miehisyys on myös monella hukassa. En naisena halua leipovaa ja laulavaa koti-isää (=naista) vaan miehen, joka vaikka paljain käsin tappaa karhun perhettään suojellakseen. Tai tekee pitkää päivää töissä taatakseen perheelleen hyvän taloudellisen tilanteen.
En halua huolehtia koska koko elämäni ajan ole viettänyt emotionaalisti yksin enkä halua todellakaan halua kuin korkeintaan hoivata omaa itseäni. Jos en itse tunne oloani hyväksi ja turvalliseksi tässä maailmassa, olisi minusta ihan käsittämätöntä tehdä tähän maailmaan lapsi. Ja sitä miestäkin ei tietysti ole.
-ap
Aleksitymiaa minäkin ehdottaisin. AP:n kannattaisi ainakin vilkaista aleksitymian oireita. Tyypillisesti aleksitymiaa tavataan miehillä, mutta koska me kaikki olemme loppupelissä vain ihmisiä, alekstymia naisella ei ole mikään kummallisuus.
ihmisapina Jeesus kirjoitti:
Jos vedetään viivoja suoraksi ja mutkia oikealle, niin ensinnäkin ap on ihminen ja nainen. Tässä on ne tärkeimmät kohdat. Millään muulla ei ole väliä.
Hän voi olla hankala ja hän voi olla sitä ja tätä, mutta sitä on tieteellisesti vaikea todistaa.
Eli lähdetään siitä mitä hän oikeasti on. Ihminen ja nainen.
Millaista elämää hän naisena elää? Täyttyykö lajinomaiset tarpeet, jos hän eläisi luonnonpuistossa tai eläintarhassa? Olisiko hän ahdistunut ja kolkko jos luonnonpuistossa olisi tälläiset nykyiset puitteet missä hän elää? Ja olisiko kenties niin ettei lajinomainen käytös pääse toteutumaan nykyisessä ympäristössä?
Kyllä. Minä väitän näin. Häntä rajoitetaan lisääntymästä tai ympäristö tekee sen. Ylpeänä toki varmasti väittää että ei näin ole ja hän itse muka päättää.
Toki voimme miettiä päättikö hän itse opiskelusta tai muustakaan itse, vai menikö lauman mukana?
Tietenkin meni. Ei ihminen ole niin induvidualistinen olento kuin antaa ymmärtää.
Ap on kuin Christine tappaja-auto kirjasta. Hän ei kykene synnyttämään mitään. Tämä keskustelukin on sellaista blokkailua ja kieltelyä, kun tulee aiheita joista hän ei selvästi pidä ja joita hän pelkää helvetisti kuin pimeää pyörävarastoa.
Siksi määräänkin ap:lle Charles Dickenssiä koko kaupalla.
Sieltä löydät rakkauden ja sieltä voit löytää kauneuden.
Suosittelen myös lisääntymistä ja lajinomaista käyttäytymistä.
Aluksi on hedelmöittynyt munasolu, alkio ja sikiö (jotkut kutsuvat jo ihmiseksi), vauva, lapsi, nuori, aikuinen, äiti tai isä, lauman vanhimpia, kuollut.
Tässä on se elämänkaari. Jos siltä tieltä poikkeaa, niin voi tulla tuntemuksia jotka eivät ole välttämättä mukavia. Voi tuntua sille että on vajaa jostain.
Ei kaikille tule sellaista, mutta suurin osa alkaa potemaan tyhjää oloa että joku puuttuu elämästä. Rakkaus tai lapsi tai ystävät tai joku merkittävä saavutus.
Hienoa, että palstalla joku lukee kirjoja!
Ja ennen kaikkea vielä suosittelee muille! Hienoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua lähinnä loukkaa, että lapsen saamista tarjotaan ratkaisuksi. Näin siksi, että omalle äidilleni ehdotettiin samaa ja lopputulos olen minä, jolle kukaan ei ole näyttänyt esimerkkiä läheisyydestä tai aidosta välittämisestä.
Syyt siihen, etten lasta halua ovat hyvin moninaisia. En halua lasta ellei lapsella ole isää, jota voin rakastaa. Tänä päivänä miehisyys on myös monella hukassa. En naisena halua leipovaa ja laulavaa koti-isää (=naista) vaan miehen, joka vaikka paljain käsin tappaa karhun perhettään suojellakseen. Tai tekee pitkää päivää töissä taatakseen perheelleen hyvän taloudellisen tilanteen.
En halua huolehtia koska koko elämäni ajan ole viettänyt emotionaalisti yksin enkä halua todellakaan halua kuin korkeintaan hoivata omaa itseäni. Jos en itse tunne oloani hyväksi ja turvalliseksi tässä maailmassa, olisi minusta ihan käsittämätöntä tehdä tähän maailmaan lapsi. Ja sitä miestäkin ei tietysti ole.
-ap
Kirjoitin aiemmin defensseistä. Niistä saattaisi löytyä pohdittavaa niin emotionaaliseen yksinäisyyteen, itsensä hoivaamiseen kuin epärealistisiin odotuksiin muita kohtaan. Ratkaisujen löytymisestä taas olet vastuussa itse.
Olen samantapainen kuin ap. Minulla vakivirka vastvassa työssä. Lapsena ja nuorena oli ystäviä, nyt suhteet hiipuneet. Lapseni isäksi "valitsin" tunnrvammaisen alkohilistin. Mukavan miehen kanssa en osaisi olla. Rakastan lastani ja vanhempiani. Elämässä ei muuten rakkautta tai iloa. Pelkkää suorittamista. Lisäksi itsetuntonivsurkea, olen ollut aina alemmudentuntoinen ja ulkopuolinen, nyös töissä. Surullista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ihan tajua aloitusta. Koskeeko se nyt rakastamista vai muihin luottamista? Nehän ovat eri asioita.
Minä kyllä luotan ihmisiin, ainakin noin lähtökohtaisesti, eli jollei ole ihan erityistä perustetta epäillä epäluotettavaksi, ja yleensä ei ole. Mutta ei se sitä tarkoita, että rakastaisin.
Toisaalta moni taitaa rakastaa sellaistakin, johon ei luota. Eli ollaan hullusta rakkaudesta parisuhteessa jonkun sarjapettäjän, taparikollisen, yhteiset rahat hassaavan peliriippuvaisen tms. epäluotettavan henkilön kanssa, eikä pystytä lähtemään pois.
Varsinaisia rakkauden tunteita minulla on tainnut olla vain kissoja kohtaan. Ihmisiä kohtaan en vain tunne samaa, enkä ole varmaan koskaan sanonut kenellekään ihmiselle "rakastan sinua". Onneksi kaikki eivät tuollaista kaipaakaan, eivät edes parisuhteessa ollakseen. Voin silti viihtyä mainiosti sellaisen ihmisen seurassa, jota en varsinaisesti rakasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän rakkautta ole olemassakaan. Vain jonkinlaista välittämistä ja toisaalta omien himojen toteuttamista.
Ainoa oikea rakkaus on vanhemman ja lapsen välillä.
Näin on. Ap kuvasi hyvin tuntemuksensa miten minä tunsin oloni hedelmällisenä naisena nuorena.
Koko tunteiden kolkkous oikein kiihtyi lähetessä neljääkymmentä. Ajattelin monesti että pitääkö tässä tehdä itsemurha ja kaikki tuntui tyhjältä ja merkityksettömältä.
Tietenkin koska olin nainen ja olin jättänyt luonnollisen elämänjanaan kuuluvan vaiheen pois.
Nautin juurikin seksistä hyvien kumppanien kanssa ja petin jatkuvasti miestäni.
Sitten itsestään eräällä kerralla hedelmöityin, koska ehkäisy oli jäänyt pois.
Koko raskausaika oli ihanaa ja elimistö sekä hermosto tuntui muuttuvan. Kaikki ne hormoonit, edes alun pahoinvoinnit eivät musertaneet minua.
Olin kuin lapsi jälleen ja odottelin joulua ja lahjoja. Minulla oli paljon toiveita.
Miessuhteet saivat jäädä sivuun. Tunsin olevani itsenäinen voimakas naaras.
Eihän pelkureista ollut isäksi :)
Se tunne kun saa oman lapsen synnytyksen jälkeen syliin. Kaikki kliksahtaa.
Silloin tulee tunne että on yhteydessä koko maailmankaikkeuteen.
Silloin tuntee olonsa yhdeksi kaiken kanssa. On sääli ettei miehet voi koskaan kokea samaa. Miehet ovatkin jollain tasolla eksyksissä. Nykyään naisetkin elävät kuin miehet ja ihailevat miesten maailmaa ja tapaa elää tuhossa ja hävityksessä.
Kannattaa muistaa kuka on ja mikä on ja mitä muut eläimet ympärillä tekee tässä biosfäärissä.
Kyllä minunkin miehinen eksyksissä oleminen päättyi siihen, kun lapseni syntyi. Silloin syttyi lamppu pään päällä että miksi täällä ylipäänsä ollaan. Isyys pelastaa.
Sama tunne!
Ylenpalttinen hedonistinen hulluus loppui ja elämälle tuli suunta ja rakkaus. Samalla myös aloin kokea rakkautta ihan kosmisesti kaikkia ihmisiä (jokainen on ollut lapsi) kohtaan.
Se nyt on vain totta että ihminenkin on vain eläin muiden eläinten joukossa ja meillä on perimässä toimintatapoja jotka tulee miljoonien vuosien takaa.
Jos ei noudata luonnollista elämän kiertoa, niin tulee kaikenlaisia mt-ongelmia ja ihminen oirehtii mentaalisesti.
Vanhemmuus on yksi vaihe aikuisen ihmiseläimen kohdalla.
Rakkaus on todellakin vanhemmuutta ja vanhemmista välittämistä. Ihminen on laumaeläin.
Ei ihme että moni oireilee negatiivisesti, kun yhteiskunta on vieraantunut luonnollisesta tavasta elää ihmisen elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä, että olet jollakin tapaa kiintymyssuhteissasi traumatisoitunut.
Sinähän elät AP ihanteellista elämää vailla sitoumuksia. Olet lähes täydellisen vapaa ja pystyt toteuttamaan itseäsi täysimääräisesti ilman, että pitäisi ottaa toisia huomioon kuten parisuhteessa tai perhe-elämässä yleensä kuuluisi tehdä. Lisäksi olet hyvätuloinen niin raha ei rajoita itseilmaisuasi vaan voit ostaa niitä tuotteita ja palveluita, joita kulloinkin mieli tekee. Ei tarvitse miettiä, että se raha pitäisi säästää jotain muuta varten. Ihanteelliseksi elämäsi tekee se, että olet tyytyväinen ja onnellinen yksinäisyyteesi. Lämmitti mieltä lukea tämmöinen positiivinen sinkkutarina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Gosh. Niin moni kirjoitus tuntui omalle ja varsinkin ap:n eka. Meita on monia!! Olen kyllakin rakastanut ja ollut rakastettu. Loysin elamani rakkauden ja se oli aivan upeata, mutta se ei kestanyt elaman ajan, vaan 15v. Mutta olenko sittenkin jotenkin tunnekylma? Olen onnellinen yksin, en jaksa yli-sosiaalisia, huutavia ihmisia jotka tarvitsevat olla pidettyja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua lähinnä loukkaa, että lapsen saamista tarjotaan ratkaisuksi. Näin siksi, että omalle äidilleni ehdotettiin samaa ja lopputulos olen minä, jolle kukaan ei ole näyttänyt esimerkkiä läheisyydestä tai aidosta välittämisestä.
Syyt siihen, etten lasta halua ovat hyvin moninaisia. En halua lasta ellei lapsella ole isää, jota voin rakastaa. Tänä päivänä miehisyys on myös monella hukassa. En naisena halua leipovaa ja laulavaa koti-isää (=naista) vaan miehen, joka vaikka paljain käsin tappaa karhun perhettään suojellakseen. Tai tekee pitkää päivää töissä taatakseen perheelleen hyvän taloudellisen tilanteen.
En halua huolehtia koska koko elämäni ajan ole viettänyt emotionaalisti yksin enkä halua todellakaan halua kuin korkeintaan hoivata omaa itseäni. Jos en itse tunne oloani hyväksi ja turvalliseksi tässä maailmassa, olisi minusta ihan käsittämätöntä tehdä tähän maailmaan lapsi. Ja sitä miestäkin ei tietysti ole.
-ap
Olen tuollainen aapeen kaipaama oikea mies duunari, tehnyt pitkää päivää, montaa työtä yhtä aikaa ym.
Ruokaa en osaa laittaa.
Loppujen lopuksi siitä ei ole jäänyt mitään käteen, tai no voisi sanoa että paskaa käteen, nyt en vaan jaksa eikä huvita.
Rahaa ei ole yhtään, asuntolainaakaan en ole saanut maksettua, tämän päivän vaatimustaso kaikessa on niin korkealla.
Kotona kaikki vaan kiukkuaa joka asiasta.
Minkä ikäinen ap on?
viela se, etta ei se ole huono juttu jos ei ole unelmia. Realismissa on ihan hyva olla..
Minulle kävi juuri näin. Olen emotionaalisesti laiminlyöty, jatkuvaa tyhjyydentunnetta ja eksisentiaalista yksinäisyyttä kokeva, erittäin ahdistunut (olen traumatisoitunut) 37-vuotias nainen. Lapsen saatuani tunsin rakkautta häntä kohtaan ensi kerran, kun hän oli 3-vuotias. Äitiys on ollut raskas polku, koska siirrän traumojani lapselleni vastoin tahtoani. Toisaalta äitiys on ensi kerran näyttänyt minulle, mitä rakkaus on, ja on ollut parhaimmillaan erittäin palkitsevaa, mutta lapsi on kärsinyt vuokseni. Kokonaisuutena: en voi sanoa, että plussan puolella ollaan. Kannan aina oman tuskani lisäksi mukanani sitä tuskaa, että lapseni elämän alku oli vaikea minun vuokseni.
Voin samaistua. Tosin olen ollut pitkissä parisuhteissa ja olen nytkin. Suhteita vaan on yhteisenä tekijänä leimannut tietty etäisyyden tunne. Olen kuvitellut että miehet ovat olleet "emotionally unavailable" mutta taidankin itse välillisesti pelätä tunteita ja siksi valita etäisiä kumppaneita.
Nyt tapaan miesystävää kerran viikossa ja kuvittelen kaipaavani enemmän. Jos mies lähentyy, minä alan paeta.
Vierailija kirjoitti:
Voin samaistua. Tosin olen ollut pitkissä parisuhteissa ja olen nytkin. Suhteita vaan on yhteisenä tekijänä leimannut tietty etäisyyden tunne. Olen kuvitellut että miehet ovat olleet "emotionally unavailable" mutta taidankin itse välillisesti pelätä tunteita ja siksi valita etäisiä kumppaneita.
Nyt tapaan miesystävää kerran viikossa ja kuvittelen kaipaavani enemmän. Jos mies lähentyy, minä alan paeta.
Kerran viikossa kuulostaa kevytsuhteelta/FB/fwb.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin samaistua. Tosin olen ollut pitkissä parisuhteissa ja olen nytkin. Suhteita vaan on yhteisenä tekijänä leimannut tietty etäisyyden tunne. Olen kuvitellut että miehet ovat olleet "emotionally unavailable" mutta taidankin itse välillisesti pelätä tunteita ja siksi valita etäisiä kumppaneita.
Nyt tapaan miesystävää kerran viikossa ja kuvittelen kaipaavani enemmän. Jos mies lähentyy, minä alan paeta.Kerran viikossa kuulostaa kevytsuhteelta/FB/fwb.
Minä en ihan ymmärrä, millä oikeudella joku luokittelee kerran viikossa näkevien suhteen huonommaksi kuin jatkuvasti yhteen kietoituneiden läheisriippuvuussuhteen. Viittaan määrittelyihin ”kevytsuhde” ja ”fwb-suhde”.
Minä väitän, että yhdessä vietetyn ajan määrä ei välttämättä kerro yhtään suhteen syvällisyydestä.
Alue: Aihe vapaa
Myös aleksitymia on mahdollinen vaihtoehto.