En tiedä, mitä rakkaus on enkä luullakseni osaa rakastaa

Uskon, että osa meistä ihmisistä on yksinkertaisesti rehellisimpiä ja avoimempia myöntämään itselleen yksinäisyytensä. Tunnistamaan syyt, seuraukset ja miten se näkyy omassa elämässä. Mitään helppoa kun sen tosiasian myöntäminen ei ole. Hyvin moni koettaa täyttää yksinäisyyden tunnettaan tekemällä kaikkea mahdollista ja jakaa elämänsä/yksinäisyytensä ns rakkauden nimisssä melkein sopivan ihmisen kanssa. Tai sitten hoetaan mantran tavoin, miten joutuu olemaan yksin ja kukaan ei ikinä muista. Siis sellaista passiivista elämää, jossa asiat tapahtuvat yksilöstä riippumattomista syistä kuin ymmärrettäisiin kohdata hankalalta tuntuvat asiat niin kuin yksinäisyyden tunne. Ja voiko sille tunteelle tehdä edes mitään?

Minä koen, että yksinäisyys/yksin eläminen on meidän tapakulttuurissa pahe ja puute. Ihminen koetaan hieman säälittäväksi, jos hän "joutuu" tekemään kaiken yksin. On ansioituneempaa pyöriä ystävien kanssa siellä täällä ja elää kiireisiä ruuhkavuosia. Niistä saa valitella ja hakea vertaistukea, mutta yksinäisyys katsotaan kuin vammaksi ja johon täytyy löytyy apua.  Oletamme heti, että vanhuskin voi huonosti yksin eläessään. Luomme rooleja, joihin kaikki eivät halua mahtua. Emme osaa arvostaa yksin eläviä, vaan mietimme että mitähän sekin hullu erakko siellä korpimailla yksin mukamas elelee. Tai hänestä tehdään dokumentti ja jota sitten katselemme pää ajatuksia täynnä,että oiskohan musta tohon. Kuitenkin kyse on yksilön vahvuudesta ja kyvyistä elää joko itselleen tai muille. Eikä siitä asiasta paljoakaan puhuta ja mietitä, että oiskohan meidän Nico kuitenkin sinkkutyyppejä kuin elämään jonkun kanssa. Sellaisia vaihtoehtoja ei oteta mielellään keskusteluun mukaan.

Niinpä meillä ei ole tilaa yksin eläville ja yksinäisyydelle. Se ei ole asia, jonka mukaan voisimme rakentaa yhteiskuntaamme. Aina pitäisi olla joku sairaalareissua myöten, vaikka monella vakuutukset tai työterveyshuolto maksavat hoidot ja kuitenkaan sitä maksullista saattajaa ei saman hoidon piiriin lueta. Hyvin helppo toteuttava sekin.

Rakkaus on asia, jollaisia ei kukaan meistä useampaan kertaan elämässään edes koe. Joo, tottakai ihastuksia ja rakkauden tyyppisiä tuntemuksia, mutta kokeakseen sen täydellisen harmonian ja molemmin puolisen hyväksynnän sellaisena kuin on näkyy harvoin. Miten pariskunnista huokuu hyvä voima ja tasapaino. Suurin osa ns hyvästä parisuhteesta, median mukaan, on sitä miten toinen ymmärtää tehdä sitä tai tätä ja muistaa merkkipäiväni- näin kärjistetysti,mutta sellaista suorittamista alusta loppuun. Joten eihän se mikään ihme ole, jos et usko kokevasi rakkautta jos kerran olet rehellinen itsellesi ja osaat nähdä sen rehellisyyden muistakin.

MInun piti elää aika pitkälle ymmärtääkseni rakkauden. Sitä ennen aviossa 25 vuotta, jossa luulin rakastavani maailman parasta miestä. Elämä yllättää, mutta parhaiten niin kun on rehellinen itselleen. Silloin sen rakkauden tunnistaa ja tajuaa. Minä en sinun sijassasi muuta tietä elämään valitsisi, vaan katselisin asioita yhtä avoimin ja selkein silmin kuin nyt teet.

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että osa meistä ihmisistä on yksinkertaisesti rehellisimpiä ja avoimempia myöntämään itselleen yksinäisyytensä. Tunnistamaan syyt, seuraukset ja miten se näkyy omassa elämässä. Mitään helppoa kun sen tosiasian myöntäminen ei ole. Hyvin moni koettaa täyttää yksinäisyyden tunnettaan tekemällä kaikkea mahdollista ja jakaa elämänsä/yksinäisyytensä ns rakkauden nimisssä melkein sopivan ihmisen kanssa. Tai sitten hoetaan mantran tavoin, miten joutuu olemaan yksin ja kukaan ei ikinä muista. Siis sellaista passiivista elämää, jossa asiat tapahtuvat yksilöstä riippumattomista syistä kuin ymmärrettäisiin kohdata hankalalta tuntuvat asiat niin kuin yksinäisyyden tunne. Ja voiko sille tunteelle tehdä edes mitään?

Minä koen, että yksinäisyys/yksin eläminen on meidän tapakulttuurissa pahe ja puute. Ihminen koetaan hieman säälittäväksi, jos hän "joutuu" tekemään kaiken yksin. On ansioituneempaa pyöriä ystävien kanssa siellä täällä ja elää kiireisiä ruuhkavuosia. Niistä saa valitella ja hakea vertaistukea, mutta yksinäisyys katsotaan kuin vammaksi ja johon täytyy löytyy apua.  Oletamme heti, että vanhuskin voi huonosti yksin eläessään. Luomme rooleja, joihin kaikki eivät halua mahtua. Emme osaa arvostaa yksin eläviä, vaan mietimme että mitähän sekin hullu erakko siellä korpimailla yksin mukamas elelee. Tai hänestä tehdään dokumentti ja jota sitten katselemme pää ajatuksia täynnä,että oiskohan musta tohon. Kuitenkin kyse on yksilön vahvuudesta ja kyvyistä elää joko itselleen tai muille. Eikä siitä asiasta paljoakaan puhuta ja mietitä, että oiskohan meidän Nico kuitenkin sinkkutyyppejä kuin elämään jonkun kanssa. Sellaisia vaihtoehtoja ei oteta mielellään keskusteluun mukaan.

Niinpä meillä ei ole tilaa yksin eläville ja yksinäisyydelle. Se ei ole asia, jonka mukaan voisimme rakentaa yhteiskuntaamme. Aina pitäisi olla joku sairaalareissua myöten, vaikka monella vakuutukset tai työterveyshuolto maksavat hoidot ja kuitenkaan sitä maksullista saattajaa ei saman hoidon piiriin lueta. Hyvin helppo toteuttava sekin.

Rakkaus on asia, jollaisia ei kukaan meistä useampaan kertaan elämässään edes koe. Joo, tottakai ihastuksia ja rakkauden tyyppisiä tuntemuksia, mutta kokeakseen sen täydellisen harmonian ja molemmin puolisen hyväksynnän sellaisena kuin on näkyy harvoin. Miten pariskunnista huokuu hyvä voima ja tasapaino. Suurin osa ns hyvästä parisuhteesta, median mukaan, on sitä miten toinen ymmärtää tehdä sitä tai tätä ja muistaa merkkipäiväni- näin kärjistetysti,mutta sellaista suorittamista alusta loppuun. Joten eihän se mikään ihme ole, jos et usko kokevasi rakkautta jos kerran olet rehellinen itsellesi ja osaat nähdä sen rehellisyyden muistakin.

MInun piti elää aika pitkälle ymmärtääkseni rakkauden. Sitä ennen aviossa 25 vuotta, jossa luulin rakastavani maailman parasta miestä. Elämä yllättää, mutta parhaiten niin kun on rehellinen itselleen. Silloin sen rakkauden tunnistaa ja tajuaa. Minä en sinun sijassasi muuta tietä elämään valitsisi, vaan katselisin asioita yhtä avoimin ja selkein silmin kuin nyt teet.

Aika hölmöähän on noin yhteiskunnan palvelujen olettaa automaattisesti, että kaikilla olisi joku, kun melkein puolet varhaiskeski-ikäisistä on sinkkuja ja vanhemmissa ikäluokissa vielä useampi. Luulisi, että siinä olisi tasaveroisesti mainittu se vaihtoehto, että tarkkailuun voi jäädä osastollekin. 

Minua häiritsee vauvakeskusteluissa se, ettei oikein voida puhua muista ilman että heitä pitää jotenkin arvottaa, vaikkei tarkoitus olisikaan ilkeillä. Kuten tässäkin viestissä. On nimittäin vaikea tai oikeasti mahdontonta tietää muiden liitoista, niiden harmoniasta tai ystävyyksistä ja yksinäisyydestä tai sitä, kuka rakkauden tunnistaa ja tajuaa, kuka ei. Mitä jos puhuttaisiin vain omista asioista määrittelemättä ja arvottamatta niin paljon muita.

Kiitos ap aiheen nostamisesta esille. Erityisesti tunnistin itseäni kirjoituksista 33 ja 36.

Lapsuuteni perhe oli riitaisa. Vanhempieni välit olivat kylmät ja aitoa rakkautta ei meille lapsillekaan riittänyt, hyväksyntä ja hellyys piti ansaita olemalla kiltti. Vietin suurimman osan lapsuudestani ystävieni luona, koska kotona oli niin huono tunnelma.

Olen nyt 40+ ja käyn terapiassa jaksaakseni tätä elämää. Elämäni on paperilla oikein hyvää: olen naimisissa mukavan miehen kanssa, minulla on paljon ystäviä ja hyvä työ. Mutta sisältä olen tyhjä. Erityisesti minua vaivaa tunne siitä, että en pysty rakastamaan ketään, en itseäni enkä muita. Kiinnyn kyllä ihmisiin voimakkaasti, mutta ajatus rakkaudesta on täysin vieras. Lähimmäs rakkautta pääsen lemmikkieni kanssa. Vaikka en osaakaan rakastaa, olen hyvin empaattinen ja koen voimakasta surua ihmisten kohtaloista. Ja odotan koko ajan, milloin tämä korttitalo hajoaa ja menetän kaiken. Tämä pelko aiheuttaa varmaan sen, että yritän olla hyvä vaimo ja ystävä, ja ihmissuhteeni ovat yhtä suorittamista. Ystävieni näkeminen vie minulta voimia sen sijaan, että saisin siitä energiaa.

Myös minulla lähteminen on ensimmäinen ajatus, kun tulee vaikeita hetkiä.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos ap aiheen nostamisesta esille. Erityisesti tunnistin itseäni kirjoituksista 33 ja 36.

Lapsuuteni perhe oli riitaisa. Vanhempieni välit olivat kylmät ja aitoa rakkautta ei meille lapsillekaan riittänyt, hyväksyntä ja hellyys piti ansaita olemalla kiltti. Vietin suurimman osan lapsuudestani ystävieni luona, koska kotona oli niin huono tunnelma.

Olen nyt 40+ ja käyn terapiassa jaksaakseni tätä elämää. Elämäni on paperilla oikein hyvää: olen naimisissa mukavan miehen kanssa, minulla on paljon ystäviä ja hyvä työ. Mutta sisältä olen tyhjä. Erityisesti minua vaivaa tunne siitä, että en pysty rakastamaan ketään, en itseäni enkä muita. Kiinnyn kyllä ihmisiin voimakkaasti, mutta ajatus rakkaudesta on täysin vieras. Lähimmäs rakkautta pääsen lemmikkieni kanssa. Vaikka en osaakaan rakastaa, olen hyvin empaattinen ja koen voimakasta surua ihmisten kohtaloista. Ja odotan koko ajan, milloin tämä korttitalo hajoaa ja menetän kaiken. Tämä pelko aiheuttaa varmaan sen, että yritän olla hyvä vaimo ja ystävä, ja ihmissuhteeni ovat yhtä suorittamista. Ystävieni näkeminen vie minulta voimia sen sijaan, että saisin siitä energiaa.

Myös minulla lähteminen on ensimmäinen ajatus, kun tulee vaikeita hetkiä.

Mitä tarkoitat sillä että et osaa rakastaa mutta kiinnyt ja tunnet empatiaa?

Eihän rakkautta ole olemassakaan.

Ei tiede ole sitä todistanut mitenkään.

Käytännössä rakkaus on toistaiseksi uskon asia.

Jos uskoa ei löydy ja ei kykene uskomaan hölynpölyyn, niin ei rakkaus toimi.

 

Jos ei kykene rakastamaan niin ei kykene vihaamaankaan.

Minä rakastuin ensimmäisen kerran vasta 35v iässä. Sitä ennen olin ollut pitkässäkin parisuhteessa ja ihmetellyt mitä se rakkaus on ja miltä tuntuu. Sitten kun kolahti, niin ei tarvinnut yhtään epäillä oliko rakastunut. Toisaalta ero on ollut piinaavan tuskallista ja vienyt vuosia siitä toipua.

Rakkaus vanhin uskonto kirjoitti:

Eihän rakkautta ole olemassakaan.

Ei tiede ole sitä todistanut mitenkään.

Käytännössä rakkaus on toistaiseksi uskon asia.

Jos uskoa ei löydy ja ei kykene uskomaan hölynpölyyn, niin ei rakkaus toimi.

 

Eikä kipuakaan ole olemassa?

Mitä se tarkoittaa kun saanotaan että ei osata rakastaa mut ait kuitenkin kiinnttään, tunnetaan empatiaa ja tehdään toiselle hyvää?

Tarkoittaako he sitä etteivät usjaalla tulla rakastetuksi? Tuntee syyllisyyttä pelkoa ja epävarmuutta jos toinennosoittaa läheisyyttä ja rakkautta?

Vierailija kirjoitti:

Rakkaus vanhin uskonto kirjoitti:

Eihän rakkautta ole olemassakaan.

Ei tiede ole sitä todistanut mitenkään.

Käytännössä rakkaus on toistaiseksi uskon asia.

Jos uskoa ei löydy ja ei kykene uskomaan hölynpölyyn, niin ei rakkaus toimi.

 

Eikä kipuakaan ole olemassa?

Hermosto on olemassa.

Rakkautta ei tiede ole todistanut. Se on täysin fiktiivinen keksintö. Rakkautta on elokuvissa ja kirjoissa, mutta ei todellisuudessa.

Myös kristinuskossa puhutaan paljon rakkaudesta.

Lähinnä asia joka liittyy moniin uskontoihin. Tiede ei rakkautta tunnusta.

Rakkaus vanhin uskonto kirjoitti:

Eihän rakkautta ole olemassakaan.

Ei tiede ole sitä todistanut mitenkään.

Käytännössä rakkaus on toistaiseksi uskon asia.

Jos uskoa ei löydy ja ei kykene uskomaan hölynpölyyn, niin ei rakkaus toimi.

 

Ap on rationaalinen fiksu ihminen. Hän kuitenkin elää uskovaisten ihmisten maailmassa.

Näille uskoville on turha kertoa että heidän uskomansa asiaa ei ole käytännössä olemassakaan.

Rakkaus on käytännössä rationaalisille ihmisille pelkkä sana.

Samalainen kuin haamu.

Minulla on täysin samanlaiset kokemukset kuin ap ja 39. Kirjoitatte kuin minun ajatuksiani. Olen äiti, puoliso, korkeasti koulutettu. Vaikutan sosiaaliselta ja empaattiselta. Sisältä olen kuitenkin täysin tyhjä. Elämäni on näköalatonta, päivästä toiseen suorittamista. Joskus harvoin saan kokemuksen merkityksellisyydestä, mutta nuo hetket ovat välähdyksenomaisia.

Lapsuudenkotini oli juuri samanlainen. Pelkäsin, kodin ilmapiiri oli ahdistava. Kaikki hyväksyntä piti ansaita. Olen myös käynyt terapiassa, siitä oli hiukan apua masennuksen ja ahdistuksen syiden löytämisessä. Elämäni ja ajatukseni eivät kuitenkaan siitä muuksi muuttuneet. Olen edelleen kyvytön rakastamaan tai nauttimaan elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on täysin samanlaiset kokemukset kuin ap ja 39. Kirjoitatte kuin minun ajatuksiani. Olen äiti, puoliso, korkeasti koulutettu. Vaikutan sosiaaliselta ja empaattiselta. Sisältä olen kuitenkin täysin tyhjä. Elämäni on näköalatonta, päivästä toiseen suorittamista. Joskus harvoin saan kokemuksen merkityksellisyydestä, mutta nuo hetket ovat välähdyksenomaisia.

Lapsuudenkotini oli juuri samanlainen. Pelkäsin, kodin ilmapiiri oli ahdistava. Kaikki hyväksyntä piti ansaita. Olen myös käynyt terapiassa, siitä oli hiukan apua masennuksen ja ahdistuksen syiden löytämisessä. Elämäni ja ajatukseni eivät kuitenkaan siitä muuksi muuttuneet. Olen edelleen kyvytön rakastamaan tai nauttimaan elämästä.

Olen samaa ikäluokkaa kanssasi ja terapiasta lähdin hakemaan jotakin ratkaisua tähän oloon. Laillasi en voi sanoa sitä löytyneen mutta ehkä osaan selittää itselleni paremmin syytä tuntemuksiini. Miten muuten kuvailisit suhdetta mieheesi? Onko teillä mielestäsi ”yhteys” ja pystytkö hänelle puhumaan täysin rehellisesti omista tuntemuksistasi?

Olen syyttänyt vanhempiani siitä, että olin näkyvä vain tehtyäni heille sirkustemppuja (luokittelen tällaisiksi hyvät numerot piinaavan tylsästä koulunkäynnistä, musiikin pakkoharraatamisen ja vanhempien mielipiteille nyökyttelyn). Mikään omasta mielestäni hauska asia ei kelvannut ja luulen kehittäneeni itselleni valheellisen rauhallisen ja ujon tytön ilmiasun, joka runotyttömäisyydessään soti voimakkaasti todellisen persoonallisuuteni kanssa.

Piilotin omaa minääni niin kauan ja niin täydellisesti, että se haalistui varjoksi ja muiden ihmisten toiveisiin nopeasti adaptoituvasta minästä tuli automaatio kaikkien ihmiskontaktien kanssa.

Luulen, että todellinen minäni olisi opiskeluvalinnoista lähtien tehnyt ihan toisenlaisia asioita ja hänen elämänsä olisi nyt aikuisena jotakin ihan täysin muuta kuin se vankila, jossa mukavista puitteista huolimatta koen eläväni.

Toisaalta koen oppineeni jopa pelottavan hyväksi kameleontiksi ihmisten parissa. Tämä on avannut minulle ovia sellaisiin ihmisten sisäisiin maailmoihin, joita en omana itsenäni olisi ehkä koskaan päässyt katselemaan. Tosin jään näitä erilaisia ”maailmoja” katselemaan aina vain kylmän analyyttisesti. Kenenkään ihmisen ajatusmaailma ei vielä ole tuntunut kodilta ja kuvittelisin, että tarvitsisin tämän tunteen voidakseni muodostaa lämpimän ja luottamuksellisen suhteen. Pahinta on se, että tunnen vuosien myötä kadottaneeni täysin yhteyden todelliseen minääni enkä siten tiedä, mitä oikeastaan asioista todella ajattelisin.

Tällaista pohdintaa, toivottavasti ei vaikuttanut ihan höyrähtäneeltä.

Kiitos myös muille kirjoittaneille, ilahduttavaa että hyvin harva ei ole ymmärtänyt pointtiani. Odotin huomattavasti enemmän narsistiksi syytteleviä kommentteja.

-ap

Rakkaus vanhin uskonto kirjoitti:

Eihän rakkautta ole olemassakaan.

Ei tiede ole sitä todistanut mitenkään.

Käytännössä rakkaus on toistaiseksi uskon asia.

Jos uskoa ei löydy ja ei kykene uskomaan hölynpölyyn, niin ei rakkaus toimi.

 

En minä usko mihinkään kiiltokuvamaisuutta elokuvarakkauteen. Uskon kuitenkin henkiseen sekä fyysiseeen kohtaamiseen, joka tuottaa aivoissa endorfiiniryöpyn ja mahdollistaa vahvan tunnesiteen muodostumisen.

Minulla ongelmana on se, etten koe löytäväni henkistä yhteyttä oikeastaan kenenkään kanssa. Pelkkä seksi on paljon helpompaa ja voi toki sellaisenaan olla erittäinkin nautinnollista. Hassu juttu, seksi taitavan kumppanin kanssa on elämässäni itse asiassa se eniten nautintoa tuottava asia.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on täysin samanlaiset kokemukset kuin ap ja 39. Kirjoitatte kuin minun ajatuksiani. Olen äiti, puoliso, korkeasti koulutettu. Vaikutan sosiaaliselta ja empaattiselta. Sisältä olen kuitenkin täysin tyhjä. Elämäni on näköalatonta, päivästä toiseen suorittamista. Joskus harvoin saan kokemuksen merkityksellisyydestä, mutta nuo hetket ovat välähdyksenomaisia.

Lapsuudenkotini oli juuri samanlainen. Pelkäsin, kodin ilmapiiri oli ahdistava. Kaikki hyväksyntä piti ansaita. Olen myös käynyt terapiassa, siitä oli hiukan apua masennuksen ja ahdistuksen syiden löytämisessä. Elämäni ja ajatukseni eivät kuitenkaan siitä muuksi muuttuneet. Olen edelleen kyvytön rakastamaan tai nauttimaan elämästä.

Olen samaa ikäluokkaa kanssasi ja terapiasta lähdin hakemaan jotakin ratkaisua tähän oloon. Laillasi en voi sanoa sitä löytyneen mutta ehkä osaan selittää itselleni paremmin syytä tuntemuksiini. Miten muuten kuvailisit suhdetta mieheesi? Onko teillä mielestäsi ”yhteys” ja pystytkö hänelle puhumaan täysin rehellisesti omista tuntemuksistasi?

Olen syyttänyt vanhempiani siitä, että olin näkyvä vain tehtyäni heille sirkustemppuja (luokittelen tällaisiksi hyvät numerot piinaavan tylsästä koulunkäynnistä, musiikin pakkoharraatamisen ja vanhempien mielipiteille nyökyttelyn). Mikään omasta mielestäni hauska asia ei kelvannut ja luulen kehittäneeni itselleni valheellisen rauhallisen ja ujon tytön ilmiasun, joka runotyttömäisyydessään soti voimakkaasti todellisen persoonallisuuteni kanssa.

Piilotin omaa minääni niin kauan ja niin täydellisesti, että se haalistui varjoksi ja muiden ihmisten toiveisiin nopeasti adaptoituvasta minästä tuli automaatio kaikkien ihmiskontaktien kanssa.

Luulen, että todellinen minäni olisi opiskeluvalinnoista lähtien tehnyt ihan toisenlaisia asioita ja hänen elämänsä olisi nyt aikuisena jotakin ihan täysin muuta kuin se vankila, jossa mukavista puitteista huolimatta koen eläväni.

Toisaalta koen oppineeni jopa pelottavan hyväksi kameleontiksi ihmisten parissa. Tämä on avannut minulle ovia sellaisiin ihmisten sisäisiin maailmoihin, joita en omana itsenäni olisi ehkä koskaan päässyt katselemaan. Tosin jään näitä erilaisia ”maailmoja” katselemaan aina vain kylmän analyyttisesti. Kenenkään ihmisen ajatusmaailma ei vielä ole tuntunut kodilta ja kuvittelisin, että tarvitsisin tämän tunteen voidakseni muodostaa lämpimän ja luottamuksellisen suhteen. Pahinta on se, että tunnen vuosien myötä kadottaneeni täysin yhteyden todelliseen minääni enkä siten tiedä, mitä oikeastaan asioista todella ajattelisin.

Tällaista pohdintaa, toivottavasti ei vaikuttanut ihan höyrähtäneeltä.

Kiitos myös muille kirjoittaneille, ilahduttavaa että hyvin harva ei ole ymmärtänyt pointtiani. Odotin huomattavasti enemmän narsistiksi syytteleviä kommentteja.

-ap

Mielenkiintoista ja rehellistä pohdintaa ketjussa. Herätti ajatuksia minussa, joka olen nuorempana (ja osin edelleen) kärsinyt samoista teemoista ja oppinut sittemmin yhtä ja toista itsestäni, muiden avulla.

Rakastaminen ja luottaminen on kauhean vaikeaa, yleensä itsestä ei muista johtuen. Ap sanoit, että olet irrallaan etkä löydä muista kotia tai kaikupohjaa. Toisaalta kuvauksestasi epäilen, että paljastaisit aidon itsesi muille, jos edes olet itse kosketuksissa häneen. Tässä on siis ristiriita, näytät muille tavallaan jonkun toisen ihmisen ja he reagoivat tähän, jolloin sisälläsi suojassa (defenssi) oleva aito minä jää jatkuvasti sivuutetuksi ja yksin. Niin romanttinen kuin ajatus siitä, että joku näkisi aidon minäsi peittely-yrityksistäsi huolimatta onkin, voivat toiset parhaimmillaankin vain arvailla. Tämä vaikeuttaa joka tapauksessa hetkessä syntyviä yhteyden tunteita, etkä niitä enää oikeastaan odotakaan.

Toisten ja itsen analyyttinen tarkastelu on varsin tyydyttävä defenssi. Samalla kun se etäännyttää vaarallisista tunteista ja potentiaalisista haavoittuvuuden kokemuksista, antaa se harhan, että muka olisi tilanteen päällä. Se ei tunnista omaa subjektiivisuuttaan sekä pitää mielen kiireisenä, jotta ihan kaikkea ei tarvitse kohdata. Se on hämmästelevän, kiinnostuneen ja sallivan läsnäolon vastakohta. Sen sijaan, että katsoisi itseään ja muita neuraalisti ja uteliaasti "aha, tollanen", ja kohtaisi näiden herättämät tunteet, raksuttaa analyysikone varmana siitä, että vastaus ja järki nurkan takana. Se valitettavasti palvelee vain suojausta yhteyden ja ymmärryksen sijaan, joten kuva on usein vääristynyt tai vähintään jättää jotain pois.

Tulee liian pitkä teksti, mutta varsinaiset suhteet ovat vielä sitten omalla tavallaan haastavia. Joka tapauksessa, rakkaus ei mielestäni ole jotain mikä annetaan muualta, se annetaan itselle. Mutta ihmisen kasvu vaatii muita, koska vaikka itsensä kanssa on kaikkein turvallisinta, silloin sinua ja uskomuksiasi ei kyseenalaisteta, on se myös se ongelma. Kaikki muu sisältää epämukavia tunteita, joista voi kyllä ihan hyvinkin selvitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos ap aiheen nostamisesta esille. Erityisesti tunnistin itseäni kirjoituksista 33 ja 36.

Lapsuuteni perhe oli riitaisa. Vanhempieni välit olivat kylmät ja aitoa rakkautta ei meille lapsillekaan riittänyt, hyväksyntä ja hellyys piti ansaita olemalla kiltti. Vietin suurimman osan lapsuudestani ystävieni luona, koska kotona oli niin huono tunnelma.

Olen nyt 40+ ja käyn terapiassa jaksaakseni tätä elämää. Elämäni on paperilla oikein hyvää: olen naimisissa mukavan miehen kanssa, minulla on paljon ystäviä ja hyvä työ. Mutta sisältä olen tyhjä. Erityisesti minua vaivaa tunne siitä, että en pysty rakastamaan ketään, en itseäni enkä muita. Kiinnyn kyllä ihmisiin voimakkaasti, mutta ajatus rakkaudesta on täysin vieras. Lähimmäs rakkautta pääsen lemmikkieni kanssa. Vaikka en osaakaan rakastaa, olen hyvin empaattinen ja koen voimakasta surua ihmisten kohtaloista. Ja odotan koko ajan, milloin tämä korttitalo hajoaa ja menetän kaiken. Tämä pelko aiheuttaa varmaan sen, että yritän olla hyvä vaimo ja ystävä, ja ihmissuhteeni ovat yhtä suorittamista. Ystävieni näkeminen vie minulta voimia sen sijaan, että saisin siitä energiaa.

Myös minulla lähteminen on ensimmäinen ajatus, kun tulee vaikeita hetkiä.

Mitä tarkoitat sillä että et osaa rakastaa mutta kiinnyt ja tunnet empatiaa?

En ole koskaan rakastanut ketään. Olen kyllä pitänyt monista kovin paljon, mutta se tunne ei syvene sille tasolle kuin käsittääkseni oikeasti rakastuneet tuntevat. Kun joku minulle tärkeä ihminen sitten on esim. menehtynyt, olen surrut, mutta en ole tuntenut niin voimakasta surua kuin ehkä asiaan olisi kuulunut. Tunteeni ovat kuin laimennettuja versioita muiden tunteista. Hautajaisissa suruni on ehkä ollut enemmänkin sääliä muita surijoita kohtaan kuin varsinaista surua omaa menetystäni kohtaan, vaikka olenkin ollut hyvin kiintynyt edesmenneeseen ihmiseen.

Olen miettinyt, että jos minulle tulisi ero, olisin siitä tietenkin surullinen, mutta en epäile hetkeäkään, ettenkö pärjäisi myös yksin.

Eihän rakkautta ole olemassakaan. Vain jonkinlaista välittämistä ja toisaalta omien himojen toteuttamista.

Ainoa oikea rakkaus on vanhemman ja lapsen välillä.

Jatkan vielä pohdintaa: kliseisesti monet näennäisesti vahvat ihmiset ovat heikkoja, koska niin moni asia rakentuu kulissien ja suojausten päälle, aina on vaarana että nämä romahtavat. Kompensointi ei lopu koskaan. Ja jos eivät romahda, saattaa kuitenkin olla aika yksin.

Ihmisten virheet, heikkous ja vajavaisuus tekevät vasta tilaa hyväksynnälle, armolle ja rakkaudelle sen aidossa olemuksessa, ei välinearvona tai tavoiteltavana "tilana". Se, että emme ole täydellisiä, jättää tilaa kasvulle, mikä on lopulta aika pirun lohdullista elämässä. Se on myös mielenkiintoista.

Näinhän lapsiakin terveessä kiintymyssuhteessa katsotaan. He eivät ole valmiita, oppivat ja kasvavat vielä (kuten me kaikki), mutta silti ehdottoman, sydäntä pakahduttavan rakkauden arvoisia. Itselleen voi antaa palan samaa rakkautta, vaikka omat vanhemmat eivät olisi uskaltaneet itseään kohdata virheineen tai pelkoineen ja näin oppineet rakastamaan.

Kuulostaa valitettavan paljon joltain mukasyvälliseltä "lujasti lempeä" höpinältä, sori siitä :)

Sitten kun saa oman lapsen, niin kaikki naksahtaa kohdilleen.

Silloin tajuaa että tästä rakkaudessa oli kyse ja tätä se rakkaus on.

Se on menoa ja mikään ei palaa ennalleen, myös oma persoona alkaa muuttua voimakkaasti.,

Vähän kuin joku avaisi hunajahanat ja pää alkaisi täyttyä lämpöisellä hunajalla.

Äiyiys on elämän kestoinen känni.

Vierailija kirjoitti:

Sitten kun saa oman lapsen, niin kaikki naksahtaa kohdilleen.

Silloin tajuaa että tästä rakkaudessa oli kyse ja tätä se rakkaus on.

Se on menoa ja mikään ei palaa ennalleen, myös oma persoona alkaa muuttua voimakkaasti.,

Vähän kuin joku avaisi hunajahanat ja pää alkaisi täyttyä lämpöisellä hunajalla.

Äiyiys on elämän kestoinen känni.

Pakko huomauttaa, että tämä kuvailemasi ei ole mitenkään itsestäänselvää. On myös naisia, jotka eivät nauti äitiydestä eivätkä pystyvät rakastamaan lastaan.

Minä olen esimerkiksi ihminen, joka ei halua ottaa riskiä siitä, että tekisin lapsen ja lapsi tuntuisi pelkältä loppuelämän pituisesta kahleelta vankilassani.

Anteeksi, oli vain pakko tuoda esille tämäkin näkökulma.

-ap