Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En tiedä, mitä rakkaus on enkä luullakseni osaa rakastaa
Olen vuosia miettinyt, mikä minussa on vikana ja miksi ihmissuhteeni eivät onnistu. En keksi muuta kuin sen, että olen kasvanut täysin tunnekylmässä ympäristössä enkä ole koskaan tainnut luottaa kehenkään.
Kaikki muu elämässäni on kunnossa (vaativa työ, omistusasunto arvostetulla alueella, miellyttävä ulkonäkö, hyvä fyysinen terveys, ”normaalit” harrastukset) ja kukaan kanssani töitä tekevä ihminen tuskin ikinä uskoisi sitä, että tosiasiassa olen elänyt vuosikausia käytännössä ilman yhtäkään läheistä ihmissuhdetta. Minulla ei ole ikinä ollut esimerkiksi parasta kaveria ja olen ollut yksinäinen aina.
Konkreettinen esimerkki sosiaalisista suhteissani on se, että kun menen päiväkirurgiseen operaatioon tällä viikolla, minulla ei ole yhtäkään tuttua, joka voisi tulla minua hakemaan saati viettää seurassani illan ja yön. Sairaalan oletusarvo näköjään on se, että kaikilta löytyy tälläinen henkilö.
Onko joku aikuisena oppinut rakastamaan tai luottamaan ihmisiin? Ylipäätään oppinut muodostamaan normaaleja ihmissuhteita? Miten se on tapahtunut? Olen itse käynyt terapiassa useamman vuoden mutta ihan samaksi tunnevammaiseksi friikiksi tunnen edelleen itseni.
Elän elämääni päivä kerrallaan eikä minulla ole koskaan ollut unelmia. Ei ole kivaa mutta kai kuolema minutkin jossain vaiheessa korjaa. Tunnen, että jokainen vuosi elämästäni on kuin kankkulan kaivoon heitettyä aikaa.
Kommentit (119)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten kun saa oman lapsen, niin kaikki naksahtaa kohdilleen.
Silloin tajuaa että tästä rakkaudessa oli kyse ja tätä se rakkaus on.
Se on menoa ja mikään ei palaa ennalleen, myös oma persoona alkaa muuttua voimakkaasti.,
Vähän kuin joku avaisi hunajahanat ja pää alkaisi täyttyä lämpöisellä hunajalla.
Äiyiys on elämän kestoinen känni.
Pakko huomauttaa, että tämä kuvailemasi ei ole mitenkään itsestäänselvää. On myös naisia, jotka eivät nauti äitiydestä eivätkä pystyvät rakastamaan lastaan.
Minä olen esimerkiksi ihminen, joka ei halua ottaa riskiä siitä, että tekisin lapsen ja lapsi tuntuisi pelkältä loppuelämän pituisesta kahleelta vankilassani.
Anteeksi, oli vain pakko tuoda esille tämäkin näkökulma.
-ap
Enemmistö.
Joten turhaan olet huolissasi. Et ole mitkään ainutlaatuinen.
Luultavasti biologinen kellosi vain tikittää siksi tunteesi on tuollaisia. Tuntemuksesi on todella yleisiä naisille joilla ei ole lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten kun saa oman lapsen, niin kaikki naksahtaa kohdilleen.
Silloin tajuaa että tästä rakkaudessa oli kyse ja tätä se rakkaus on.
Se on menoa ja mikään ei palaa ennalleen, myös oma persoona alkaa muuttua voimakkaasti.,
Vähän kuin joku avaisi hunajahanat ja pää alkaisi täyttyä lämpöisellä hunajalla.
Äiyiys on elämän kestoinen känni.
Pakko huomauttaa, että tämä kuvailemasi ei ole mitenkään itsestäänselvää. On myös naisia, jotka eivät nauti äitiydestä eivätkä pystyvät rakastamaan lastaan.
Minä olen esimerkiksi ihminen, joka ei halua ottaa riskiä siitä, että tekisin lapsen ja lapsi tuntuisi pelkältä loppuelämän pituisesta kahleelta vankilassani.
Anteeksi, oli vain pakko tuoda esille tämäkin näkökulma.
-ap
Ei sinun tarvitse pelätä.
Vaikutat tyypilliseltä lapsettomalta naiselta.
Suurin osa kiintyy lapseensa ja tuntee tätä kohtaan rakkautta.
Lapsi juuri on se puuttuva osa elämässäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on täysin samanlaiset kokemukset kuin ap ja 39. Kirjoitatte kuin minun ajatuksiani. Olen äiti, puoliso, korkeasti koulutettu. Vaikutan sosiaaliselta ja empaattiselta. Sisältä olen kuitenkin täysin tyhjä. Elämäni on näköalatonta, päivästä toiseen suorittamista. Joskus harvoin saan kokemuksen merkityksellisyydestä, mutta nuo hetket ovat välähdyksenomaisia.
Lapsuudenkotini oli juuri samanlainen. Pelkäsin, kodin ilmapiiri oli ahdistava. Kaikki hyväksyntä piti ansaita. Olen myös käynyt terapiassa, siitä oli hiukan apua masennuksen ja ahdistuksen syiden löytämisessä. Elämäni ja ajatukseni eivät kuitenkaan siitä muuksi muuttuneet. Olen edelleen kyvytön rakastamaan tai nauttimaan elämästä.
Olen samaa ikäluokkaa kanssasi ja terapiasta lähdin hakemaan jotakin ratkaisua tähän oloon. Laillasi en voi sanoa sitä löytyneen mutta ehkä osaan selittää itselleni paremmin syytä tuntemuksiini. Miten muuten kuvailisit suhdetta mieheesi? Onko teillä mielestäsi ”yhteys” ja pystytkö hänelle puhumaan täysin rehellisesti omista tuntemuksistasi?
Olen syyttänyt vanhempiani siitä, että olin näkyvä vain tehtyäni heille sirkustemppuja (luokittelen tällaisiksi hyvät numerot piinaavan tylsästä koulunkäynnistä, musiikin pakkoharraatamisen ja vanhempien mielipiteille nyökyttelyn). Mikään omasta mielestäni hauska asia ei kelvannut ja luulen kehittäneeni itselleni valheellisen rauhallisen ja ujon tytön ilmiasun, joka runotyttömäisyydessään soti voimakkaasti todellisen persoonallisuuteni kanssa.
Piilotin omaa minääni niin kauan ja niin täydellisesti, että se haalistui varjoksi ja muiden ihmisten toiveisiin nopeasti adaptoituvasta minästä tuli automaatio kaikkien ihmiskontaktien kanssa.
Luulen, että todellinen minäni olisi opiskeluvalinnoista lähtien tehnyt ihan toisenlaisia asioita ja hänen elämänsä olisi nyt aikuisena jotakin ihan täysin muuta kuin se vankila, jossa mukavista puitteista huolimatta koen eläväni.
Toisaalta koen oppineeni jopa pelottavan hyväksi kameleontiksi ihmisten parissa. Tämä on avannut minulle ovia sellaisiin ihmisten sisäisiin maailmoihin, joita en omana itsenäni olisi ehkä koskaan päässyt katselemaan. Tosin jään näitä erilaisia ”maailmoja” katselemaan aina vain kylmän analyyttisesti. Kenenkään ihmisen ajatusmaailma ei vielä ole tuntunut kodilta ja kuvittelisin, että tarvitsisin tämän tunteen voidakseni muodostaa lämpimän ja luottamuksellisen suhteen. Pahinta on se, että tunnen vuosien myötä kadottaneeni täysin yhteyden todelliseen minääni enkä siten tiedä, mitä oikeastaan asioista todella ajattelisin.
Tällaista pohdintaa, toivottavasti ei vaikuttanut ihan höyrähtäneeltä.
Kiitos myös muille kirjoittaneille, ilahduttavaa että hyvin harva ei ole ymmärtänyt pointtiani. Odotin huomattavasti enemmän narsistiksi syytteleviä kommentteja.
-ap
Oli täällä kyllä aamulla ikäviä kommentteja ainakin sivun verran, mutta ne onneksi poistettiin.
Minusta viesteihisi on siinä mielessä hankala kommentoida, että kuvaus jää vähän abstraktiksi. Mitä tarkoitat aidolla minällä, mistä tietäisit, että sulla on sellainen? Tai millaista kuvittelet muiden rakkauden olevan?
Itselleni tulee tuosta mieleen keski-ikäisen pohdinnat siitä, mitä elämästä ja itsestä on oikeastaan tullut. Siihen samaistun tekstissäsi, vaikka voit tarkoittaa paljon pitempiaikaista prosessia. Sanon vain sen, koska tulee mieleen ja olen niin monen ikäiseni kuullut samantyyppisiä pohtivan. Varsinkin eronneena on pakko miettiä, oliko rakkaudessa mitään aitoa tai että kuka nyt oikeastaan olenkaan. Väistämättä kun on jo elämää takana, niin muita ja itseäänkin tarkastelee jo välillä vähän kyynisestikin. En edes tiedä minkä ikäinen olet, mutta omalla kohdalla 50 ei ole uusi 30. Kyllä ne kilometrit huomaa jo monestakin asiasta, mutta ei se mikään huono asia ole.
Vierailija kirjoitti:
Eihän rakkautta ole olemassakaan. Vain jonkinlaista välittämistä ja toisaalta omien himojen toteuttamista.
Ainoa oikea rakkaus on vanhemman ja lapsen välillä.
Näin on. Ap kuvasi hyvin tuntemuksensa miten minä tunsin oloni hedelmällisenä naisena nuorena.
Koko tunteiden kolkkous oikein kiihtyi lähetessä neljääkymmentä. Ajattelin monesti että pitääkö tässä tehdä itsemurha ja kaikki tuntui tyhjältä ja merkityksettömältä.
Tietenkin koska olin nainen ja olin jättänyt luonnollisen elämänjanaan kuuluvan vaiheen pois.
Nautin juurikin seksistä hyvien kumppanien kanssa ja petin jatkuvasti miestäni.
Sitten itsestään eräällä kerralla hedelmöityin, koska ehkäisy oli jäänyt pois.
Koko raskausaika oli ihanaa ja elimistö sekä hermosto tuntui muuttuvan. Kaikki ne hormoonit, edes alun pahoinvoinnit eivät musertaneet minua.
Olin kuin lapsi jälleen ja odottelin joulua ja lahjoja. Minulla oli paljon toiveita.
Miessuhteet saivat jäädä sivuun. Tunsin olevani itsenäinen voimakas naaras.
Eihän pelkureista ollut isäksi :)
Se tunne kun saa oman lapsen synnytyksen jälkeen syliin. Kaikki kliksahtaa.
Silloin tulee tunne että on yhteydessä koko maailmankaikkeuteen.
Silloin tuntee olonsa yhdeksi kaiken kanssa. On sääli ettei miehet voi koskaan kokea samaa. Miehet ovatkin jollain tasolla eksyksissä. Nykyään naisetkin elävät kuin miehet ja ihailevat miesten maailmaa ja tapaa elää tuhossa ja hävityksessä.
Kannattaa muistaa kuka on ja mikä on ja mitä muut eläimet ympärillä tekee tässä biosfäärissä.
Minäkään en ole ikinä kokenut rakkautta tai tuntenut sitä, mutta mulla on ollut kavereita, olen huonossa parisuhteessa, lapsi on lähinnä rasite, mutta moraalinen velvollisuus on kuitenkin pitää siitä huolta.
En tiedä vaikuttaako se ettei mulla ole ollut äitiä ikinä, ikinä en ole päässyt minkäänlaiseen lähempään kontaktiin ihastuksien kanssa, olisiko silloin voinut olla rakkautta?? Mistä sitä voi tietää.
Naiset ovat olleet lähinnä kavereita minkä kanssa saanut tyydytettyä pahimmat seksuaaliset halut?
Naiset ovat muutenkin aina olleet ongelma, mielitekisi ja panettaa, mutta kontaktin luominen on niin vaikeaa.
Missä ap asuu, voisin tulla sun luokse siksi aikaa että pärjäät itseksesi taas?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä pohdintaa: kliseisesti monet näennäisesti vahvat ihmiset ovat heikkoja, koska niin moni asia rakentuu kulissien ja suojausten päälle, aina on vaarana että nämä romahtavat. Kompensointi ei lopu koskaan. Ja jos eivät romahda, saattaa kuitenkin olla aika yksin.
Ihmisten virheet, heikkous ja vajavaisuus tekevät vasta tilaa hyväksynnälle, armolle ja rakkaudelle sen aidossa olemuksessa, ei välinearvona tai tavoiteltavana "tilana". Se, että emme ole täydellisiä, jättää tilaa kasvulle, mikä on lopulta aika pirun lohdullista elämässä. Se on myös mielenkiintoista.
Näinhän lapsiakin terveessä kiintymyssuhteessa katsotaan. He eivät ole valmiita, oppivat ja kasvavat vielä (kuten me kaikki), mutta silti ehdottoman, sydäntä pakahduttavan rakkauden arvoisia. Itselleen voi antaa palan samaa rakkautta, vaikka omat vanhemmat eivät olisi uskaltaneet itseään kohdata virheineen tai pelkoineen ja näin oppineet rakastamaan.
Kuulostaa valitettavan paljon joltain mukasyvälliseltä "lujasti lempeä" höpinältä, sori siitä :)
Oletko uskovainen vai puhutko kokemuksesta? Puhut paljon sellaista mitä Jumalasta olen ymmärtänyt.
En usko jumalaan, mielestäni kyse on ikiaikaisista teemoista, jotka kaikki ihmiset jakavat uskomuksista riippumatta. Puhun siitä mitä olen kokenut ja havainnut. Lapsia minulla ei ole, joten näkemys vanhemman rakkaudesta lastaan kohtaan perustuu oletukselle, miltä se voisi tuntua sekä muiden kokemuksiin joita on tässäkin ketjussa tullut esille.
Tämän valossa vierastan ajatusta, että olisi vain yksi, muita korkeampi rakkauden muoto, puetaan se sitten vanhemmuuden, jumalan tai epäitsekkyyden muotoon. Se on siellä täällä, hetkissä ja meissä kaikissa, lukemattomissa muodoissaan.
Rakkaus ei ole aina tiedostettu tunne. Voi olla niinkin, että osaat rakastaa ja rakastatkin jotakuta, mutta et vain tiedä sitä itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos vedetään viivoja suoraksi ja mutkia oikealle, niin ensinnäkin ap on ihminen ja nainen. Tässä on ne tärkeimmät kohdat. Millään muulla ei ole väliä.
Hän voi olla hankala ja hän voi olla sitä ja tätä, mutta sitä on tieteellisesti vaikea todistaa.
Eli lähdetään siitä mitä hän oikeasti on. Ihminen ja nainen.
Millaista elämää hän naisena elää? Täyttyykö lajinomaiset tarpeet, jos hän eläisi luonnonpuistossa tai eläintarhassa? Olisiko hän ahdistunut ja kolkko jos luonnonpuistossa olisi tälläiset nykyiset puitteet missä hän elää? Ja olisiko kenties niin ettei lajinomainen käytös pääse toteutumaan nykyisessä ympäristössä?
Kyllä. Minä väitän näin. Häntä rajoitetaan lisääntymästä tai ympäristö tekee sen. Ylpeänä toki varmasti väittää että ei näin ole ja hän itse muka päättää.
Toki voimme miettiä päättikö hän itse opiskelusta tai muustakaan itse, vai menikö lauman mukana?
Tietenkin meni. Ei ihminen ole niin induvidualistinen olento kuin antaa ymmärtää.
Ap on kuin Christine tappaja-auto kirjasta. Hän ei kykene synnyttämään mitään. Tämä keskustelukin on sellaista blokkailua ja kieltelyä, kun tulee aiheita joista hän ei selvästi pidä ja joita hän pelkää helvetisti kuin pimeää pyörävarastoa.
Siksi määräänkin ap:lle Charles Dickenssiä koko kaupalla.
Sieltä löydät rakkauden ja sieltä voit löytää kauneuden.
Suosittelen myös lisääntymistä ja lajinomaista käyttäytymistä.
Aluksi on hedelmöittynyt munasolu, alkio ja sikiö (jotkut kutsuvat jo ihmiseksi), vauva, lapsi, nuori, aikuinen, äiti tai isä, lauman vanhimpia, kuollut.
Tässä on se elämänkaari. Jos siltä tieltä poikkeaa, niin voi tulla tuntemuksia jotka eivät ole välttämättä mukavia. Voi tuntua sille että on vajaa jostain.
Ei kaikille tule sellaista, mutta suurin osa alkaa potemaan tyhjää oloa että joku puuttuu elämästä. Rakkaus tai lapsi tai ystävät tai joku merkittävä saavutus.
Hmm minulla tulee mieleen ap:n tuntemuksista useiden vankien raportoimat tunnetilat.
Ehkä ulkoilu auttaisi häntä?
Tunnetko ap olevasi vankina?
Rajoitetaanko sinua jotenkin läheisten tai miehesi taholta?
Haluaisitko oikeasti äidiksi?
Sillä nuo tuntemukset ovat todella yleisiä tutkimuksen mukaan naisvangeilla jotka ovat sukukypsiä.
Etsin sinulle vielä tutkimuksen se on amerikkalainen tutkimus. Katselen sitä illaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en osaa rakastaa muita. Itseäni kumminkin osaan, ja mielikuvitukseni on huima. En lainkaan edes kaipaa tosielämän ihmissuhteita. MInulla on kyllä paljonkin hyvänpäiväntuttuja, mutta kenenkään kanssa en halua edetä ystävyysasteelle. Mieskin on mutta en häntä rakasta. Elämme ihan erillisiä elämiä. Lapsiakin on useita... heille yritän tarjota jotain rakkautta muistuttavaa, mutta todellisuudessa vain stressaannun heistäkin ja heidän kanssaan olemisesta. Olen miettinyt, että jos lapset sattuisivat vaikkapa kuolemaan, niin hetken toki surisin, mutta he unohtuisivat pian. Koska en itse emotionaalisesti tarvitse heitä mihinkään. He ovat minulle enemmänkin duuni.
En silti ole onneton enkä tarvitse terapeuttia. En missään tapauksessa edes suostuisi avautumaan tekemisistäni ja ajatuksistani yhtään kenellekään (muuta kuin näin osittain anonyyminä). Terapia olisi siis pelkkä näytelmää, jossa huijaisin terapeuttia pitämään minua "normaalina". En ymmärrä miksi sellaiseen ilveilyyn lähtisin.
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en osaa rakastaa muita. Itseäni kumminkin osaan, ja mielikuvitukseni on huima. En lainkaan edes kaipaa tosielämän ihmissuhteita. MInulla on kyllä paljonkin hyvänpäiväntuttuja, mutta kenenkään kanssa en halua edetä ystävyysasteelle. Mieskin on mutta en häntä rakasta. Elämme ihan erillisiä elämiä. Lapsiakin on useita... heille yritän tarjota jotain rakkautta muistuttavaa, mutta todellisuudessa vain stressaannun heistäkin ja heidän kanssaan olemisesta. Olen miettinyt, että jos lapset sattuisivat vaikkapa kuolemaan, niin hetken toki surisin, mutta he unohtuisivat pian. Koska en itse emotionaalisesti tarvitse heitä mihinkään. He ovat minulle enemmänkin duuni.
En silti ole onneton enkä tarvitse terapeuttia. En missään tapauksessa edes suostuisi avautumaan tekemisistäni ja ajatuksistani yhtään kenellekään (muuta kuin näin osittain anonyyminä). Terapia olisi siis pelkkä näytelmää, jossa huijaisin terapeuttia pitämään minua "normaalina". En ymmärrä miksi sellaiseen ilveilyyn lähtisin.
Miksi sinulle on tärkeää esiintyä normaalina, vaikka olet emotionaalisesti muista riippumaton? Mitä muiden hyväksyntä palvelee, jos rakastat itse itseäsi sellaisena kuin olet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutulta kuulostaa.
Tein 2 aborttia koska ajattelin olevani paska äiti joka ei osaisi rakastaa. En katunut, mutta jokin suuri haikeus tuli, ja suhteeseen tuli naarmu kun mies olisi halunnut lapsen.
Kolmannen kerran tulin jälleen, ehkäisystä huolimatta, raskaaksi. Ennen testiä jo päätin, että tämän pidän. Tuntui ettei kenellekään josta ei olisi äidiksi voi käydä näin, miksi luonto tekisi minusta lähes väkisin hedelmöittyvän, jos ei minusta olisi siihen.
Kun sain lapsen syliini, en kokenut mitään maagista. Vasta lapsen ollessa 5kk ja ollessani yön muualla, rakkaus iski toden teolla. Ikävä oli valtava.
Nyt minulla on kaksi ihanaa lasta, ja elämä tuntu todella hyvältä. Kaikki se metsäretkeily ja prismailu kaikessa ällöttävyydessään on parata maailmassa.
Teen työmatkoja ja lomamatkoja edelleen, tarvin yksinäisyyttä ja parisuhdeaikaa edelleen paljon, välillä koen niistä huonoa omatuntoa, saako äiti kaivata näin paljon tilaa. Olen päättänyt, että saa.
Myös rakkaus miestä kohtaan on kasvanut. Hän ei jätä minua vaikka teen virheitä, vaikka olen vaikea ja usein toivoton tapaus. Olen myös ihmeissäni etten minäkään halua luopua hänestä. Ajatus esimerkiksi miehen kuolemasta on järkyttävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten kun saa oman lapsen, niin kaikki naksahtaa kohdilleen.
Silloin tajuaa että tästä rakkaudessa oli kyse ja tätä se rakkaus on.
Se on menoa ja mikään ei palaa ennalleen, myös oma persoona alkaa muuttua voimakkaasti.,
Vähän kuin joku avaisi hunajahanat ja pää alkaisi täyttyä lämpöisellä hunajalla.
Äiyiys on elämän kestoinen känni.
Pakko huomauttaa, että tämä kuvailemasi ei ole mitenkään itsestäänselvää. On myös naisia, jotka eivät nauti äitiydestä eivätkä pystyvät rakastamaan lastaan.
Minä olen esimerkiksi ihminen, joka ei halua ottaa riskiä siitä, että tekisin lapsen ja lapsi tuntuisi pelkältä loppuelämän pituisesta kahleelta vankilassani.
Anteeksi, oli vain pakko tuoda esille tämäkin näkökulma.
-ap
Näitä on varmasti saman verran populaatiossa kuin miehiä jotka ei nauti seksistä :D
Että sinällään heikko veto.
Äitiys on sukupuolelle hyvin ominaista ja sen puuttuminen aiheuttaa paljon erilaisia oireita.
Sama kuin miehillä jos ei kumppaneita löydy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakkaus vanhin uskonto kirjoitti:
Eihän rakkautta ole olemassakaan.
Ei tiede ole sitä todistanut mitenkään.
Käytännössä rakkaus on toistaiseksi uskon asia.
Jos uskoa ei löydy ja ei kykene uskomaan hölynpölyyn, niin ei rakkaus toimi.
Eikä kipuakaan ole olemassa?
Hermosto on olemassa.
Rakkautta ei tiede ole todistanut. Se on täysin fiktiivinen keksintö. Rakkautta on elokuvissa ja kirjoissa, mutta ei todellisuudessa.
Myös kristinuskossa puhutaan paljon rakkaudesta.
Lähinnä asia joka liittyy moniin uskontoihin. Tiede ei rakkautta tunnusta.
Höpsis, paljonhan sitä ollaan tutkittu ja sen vaikutukset aivotoiminnassa ja hormonitoiminnassa tunnistettu. Näkeehän sen tavallinen kaduntallaajakin ihan empiirisesti että se on oikea ilmiö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on täysin samanlaiset kokemukset kuin ap ja 39. Kirjoitatte kuin minun ajatuksiani. Olen äiti, puoliso, korkeasti koulutettu. Vaikutan sosiaaliselta ja empaattiselta. Sisältä olen kuitenkin täysin tyhjä. Elämäni on näköalatonta, päivästä toiseen suorittamista. Joskus harvoin saan kokemuksen merkityksellisyydestä, mutta nuo hetket ovat välähdyksenomaisia.
Lapsuudenkotini oli juuri samanlainen. Pelkäsin, kodin ilmapiiri oli ahdistava. Kaikki hyväksyntä piti ansaita. Olen myös käynyt terapiassa, siitä oli hiukan apua masennuksen ja ahdistuksen syiden löytämisessä. Elämäni ja ajatukseni eivät kuitenkaan siitä muuksi muuttuneet. Olen edelleen kyvytön rakastamaan tai nauttimaan elämästä.
Olen samaa ikäluokkaa kanssasi ja terapiasta lähdin hakemaan jotakin ratkaisua tähän oloon. Laillasi en voi sanoa sitä löytyneen mutta ehkä osaan selittää itselleni paremmin syytä tuntemuksiini. Miten muuten kuvailisit suhdetta mieheesi? Onko teillä mielestäsi ”yhteys” ja pystytkö hänelle puhumaan täysin rehellisesti omista tuntemuksistasi?
Olen syyttänyt vanhempiani siitä, että olin näkyvä vain tehtyäni heille sirkustemppuja (luokittelen tällaisiksi hyvät numerot piinaavan tylsästä koulunkäynnistä, musiikin pakkoharraatamisen ja vanhempien mielipiteille nyökyttelyn). Mikään omasta mielestäni hauska asia ei kelvannut ja luulen kehittäneeni itselleni valheellisen rauhallisen ja ujon tytön ilmiasun, joka runotyttömäisyydessään soti voimakkaasti todellisen persoonallisuuteni kanssa.
Piilotin omaa minääni niin kauan ja niin täydellisesti, että se haalistui varjoksi ja muiden ihmisten toiveisiin nopeasti adaptoituvasta minästä tuli automaatio kaikkien ihmiskontaktien kanssa.
Luulen, että todellinen minäni olisi opiskeluvalinnoista lähtien tehnyt ihan toisenlaisia asioita ja hänen elämänsä olisi nyt aikuisena jotakin ihan täysin muuta kuin se vankila, jossa mukavista puitteista huolimatta koen eläväni.
Toisaalta koen oppineeni jopa pelottavan hyväksi kameleontiksi ihmisten parissa. Tämä on avannut minulle ovia sellaisiin ihmisten sisäisiin maailmoihin, joita en omana itsenäni olisi ehkä koskaan päässyt katselemaan. Tosin jään näitä erilaisia ”maailmoja” katselemaan aina vain kylmän analyyttisesti. Kenenkään ihmisen ajatusmaailma ei vielä ole tuntunut kodilta ja kuvittelisin, että tarvitsisin tämän tunteen voidakseni muodostaa lämpimän ja luottamuksellisen suhteen. Pahinta on se, että tunnen vuosien myötä kadottaneeni täysin yhteyden todelliseen minääni enkä siten tiedä, mitä oikeastaan asioista todella ajattelisin.
Tällaista pohdintaa, toivottavasti ei vaikuttanut ihan höyrähtäneeltä.
Kiitos myös muille kirjoittaneille, ilahduttavaa että hyvin harva ei ole ymmärtänyt pointtiani. Odotin huomattavasti enemmän narsistiksi syytteleviä kommentteja.
-ap
Oli täällä kyllä aamulla ikäviä kommentteja ainakin sivun verran, mutta ne onneksi poistettiin.
Minusta viesteihisi on siinä mielessä hankala kommentoida, että kuvaus jää vähän abstraktiksi. Mitä tarkoitat aidolla minällä, mistä tietäisit, että sulla on sellainen? Tai millaista kuvittelet muiden rakkauden olevan?
Itselleni tulee tuosta mieleen keski-ikäisen pohdinnat siitä, mitä elämästä ja itsestä on oikeastaan tullut. Siihen samaistun tekstissäsi, vaikka voit tarkoittaa paljon pitempiaikaista prosessia. Sanon vain sen, koska tulee mieleen ja olen niin monen ikäiseni kuullut samantyyppisiä pohtivan. Varsinkin eronneena on pakko miettiä, oliko rakkaudessa mitään aitoa tai että kuka nyt oikeastaan olenkaan. Väistämättä kun on jo elämää takana, niin muita ja itseäänkin tarkastelee jo välillä vähän kyynisestikin. En edes tiedä minkä ikäinen olet, mutta omalla kohdalla 50 ei ole uusi 30. Kyllä ne kilometrit huomaa jo monestakin asiasta, mutta ei se mikään huono asia ole.
Minullakin on taas eron jäljiltä ollut todella skeptisiä ajatuksia koko rakkauden suhteen. Mutta toisaalta tiedän, että itse ainakin rakastin ihan aidosti ja oikeasti, vaikka toisesta en voikaan tietää. Siitä voisi päätellä, että sitä aitoa tavaraa on olemassa, mutta ehkä se on vain pirun harvinaista.
ihmisapina Jeesus kirjoitti:
Jos vedetään viivoja suoraksi ja mutkia oikealle, niin ensinnäkin ap on ihminen ja nainen. Tässä on ne tärkeimmät kohdat. Millään muulla ei ole väliä.
Hän voi olla hankala ja hän voi olla sitä ja tätä, mutta sitä on tieteellisesti vaikea todistaa.
Eli lähdetään siitä mitä hän oikeasti on. Ihminen ja nainen.
Millaista elämää hän naisena elää? Täyttyykö lajinomaiset tarpeet, jos hän eläisi luonnonpuistossa tai eläintarhassa? Olisiko hän ahdistunut ja kolkko jos luonnonpuistossa olisi tälläiset nykyiset puitteet missä hän elää? Ja olisiko kenties niin ettei lajinomainen käytös pääse toteutumaan nykyisessä ympäristössä?
Kyllä. Minä väitän näin. Häntä rajoitetaan lisääntymästä tai ympäristö tekee sen. Ylpeänä toki varmasti väittää että ei näin ole ja hän itse muka päättää.
Toki voimme miettiä päättikö hän itse opiskelusta tai muustakaan itse, vai menikö lauman mukana?
Tietenkin meni. Ei ihminen ole niin induvidualistinen olento kuin antaa ymmärtää.
Ap on kuin Christine tappaja-auto kirjasta. Hän ei kykene synnyttämään mitään. Tämä keskustelukin on sellaista blokkailua ja kieltelyä, kun tulee aiheita joista hän ei selvästi pidä ja joita hän pelkää helvetisti kuin pimeää pyörävarastoa.
Siksi määräänkin ap:lle Charles Dickenssiä koko kaupalla.
Sieltä löydät rakkauden ja sieltä voit löytää kauneuden.
Suosittelen myös lisääntymistä ja lajinomaista käyttäytymistä.
Aluksi on hedelmöittynyt munasolu, alkio ja sikiö (jotkut kutsuvat jo ihmiseksi), vauva, lapsi, nuori, aikuinen, äiti tai isä, lauman vanhimpia, kuollut.
Tässä on se elämänkaari. Jos siltä tieltä poikkeaa, niin voi tulla tuntemuksia jotka eivät ole välttämättä mukavia. Voi tuntua sille että on vajaa jostain.
Ei kaikille tule sellaista, mutta suurin osa alkaa potemaan tyhjää oloa että joku puuttuu elämästä. Rakkaus tai lapsi tai ystävät tai joku merkittävä saavutus.
Hyviä huomioita. Kiitos niistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän rakkautta ole olemassakaan. Vain jonkinlaista välittämistä ja toisaalta omien himojen toteuttamista.
Ainoa oikea rakkaus on vanhemman ja lapsen välillä.
Näin on. Ap kuvasi hyvin tuntemuksensa miten minä tunsin oloni hedelmällisenä naisena nuorena.
Koko tunteiden kolkkous oikein kiihtyi lähetessä neljääkymmentä. Ajattelin monesti että pitääkö tässä tehdä itsemurha ja kaikki tuntui tyhjältä ja merkityksettömältä.
Tietenkin koska olin nainen ja olin jättänyt luonnollisen elämänjanaan kuuluvan vaiheen pois.
Nautin juurikin seksistä hyvien kumppanien kanssa ja petin jatkuvasti miestäni.
Sitten itsestään eräällä kerralla hedelmöityin, koska ehkäisy oli jäänyt pois.
Koko raskausaika oli ihanaa ja elimistö sekä hermosto tuntui muuttuvan. Kaikki ne hormoonit, edes alun pahoinvoinnit eivät musertaneet minua.
Olin kuin lapsi jälleen ja odottelin joulua ja lahjoja. Minulla oli paljon toiveita.
Miessuhteet saivat jäädä sivuun. Tunsin olevani itsenäinen voimakas naaras.
Eihän pelkureista ollut isäksi :)
Se tunne kun saa oman lapsen synnytyksen jälkeen syliin. Kaikki kliksahtaa.
Silloin tulee tunne että on yhteydessä koko maailmankaikkeuteen.
Silloin tuntee olonsa yhdeksi kaiken kanssa. On sääli ettei miehet voi koskaan kokea samaa. Miehet ovatkin jollain tasolla eksyksissä. Nykyään naisetkin elävät kuin miehet ja ihailevat miesten maailmaa ja tapaa elää tuhossa ja hävityksessä.
Kannattaa muistaa kuka on ja mikä on ja mitä muut eläimet ympärillä tekee tässä biosfäärissä.
Kyllä minunkin miehinen eksyksissä oleminen päättyi siihen, kun lapseni syntyi. Silloin syttyi lamppu pään päällä että miksi täällä ylipäänsä ollaan. Isyys pelastaa.
Erikoista ehdottaa ap:lle lasta, kun ongelma on rakkauden tunteiden puuttuminen. Minulla on äiti, joka ei ole minua tai ketään muutakaan koskaan rakastanut tai ollut edes kiintynyt. Aika kovan hinnan olen siitä saanut omassa elämässäni maksaa. Se on varmasti isoin syy, miksi olen jäänyt lapsettomaksi.
Ap:n ongelmaan on kovin vaikea sanoa mitään. Vaikutat rationaaliselta pohdiskelijalta, et taida olla muutenkaan tunneihminen? Rakkaus alkaa oman itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä. Tai ainakin näin oma terapiaprosessini eteni. Minulla oli kuitenkin alun perin tunteita itseinhoa, häpeää yms. joka sitten vaikeutti ihmissuhteiden rakentamista. Mutta jos tunteita ei ole, niin tilanne on hankalampi. Et ilmeisesti tunne iloakaan ja nautinnon tunteita, koska sinulla ei ole haaveita? Entä surua ja pettymystä?
Vierailija kirjoitti:
Rakkaus ei ole aina tiedostettu tunne. Voi olla niinkin, että osaat rakastaa ja rakastatkin jotakuta, mutta et vain tiedä sitä itse.
Usein kun puhutaan tunteista niin tunteen tiedostaminen katkaisee prosessin tylysti ja tekee tunteesta epäaidon.
Kun lapsi tanssii ja leikkii syvässä flow-tilassa ja kun nainen pitelee vauvaa sylissään ja tekee äitimäisiä asioita, niin ei tämä erikseen keskity huomioimaan ja erittelemään akateemisesti tunnetiloja. Hän elää ja tanssii hetkessä.
Kun lapselle saatetaan sanoa että "tanssitpa sinä kauniisti" tai "oletpa sinä mahtava äiti", niin henkilö saattaa herätä syvästä flow-tilasta tarkkailemaan itseään. Tanssi katkeaa. Se on kuin kivi jonka vieriminen on saatettu sammumaan.
Silloin toiminnoista tulee erilaisia ja katkonaisia pätkiä. Ne saattavat olla samalaisia kuin kuuntelisi omaa ääntään tai katsella tilannetta videolta. Epäaitoja. Jonkun toisen näkökulmia. Sen lisäksi virta on jo katkennut alkulähteiltä.
Siksi ei koskaan pidä rakastaa niin, että haluaa huomata rakastavansa. Se on pöyhkeintä rakkautta mitä voi ollakaan. Todellista rakkautta ei huomaa ja se virtaa kuin tanssi.
Todellinen rakkaus on kuin hyvät kengät, niitä ei huomaa jalassa.
Älkää koskaan keskeyttäkö tanssivaa lasta tai äitiä joka toimittaa vain luonnollista pyhää sakramenttia. Vaan ihailkaa sitä. Älkää tarjotko omaa videoleikettä hänelle. Hänellä on parempaa kuin sinulla koskaan on.
Alue: Aihe vapaa
Oletko uskovainen vai puhutko kokemuksesta? Puhut paljon sellaista mitä Jumalasta olen ymmärtänyt.