Tiesitkö heti että hän on oikea, kun tapasit puolisosi.

Masentavaa lukea näitä, kun ei ole löytänyt sitä oikeaa. Tuskin löydänkään. Ihana kuitenkin, että muut ovat löytäneet.

Joo. Tavallaan tiesin...Ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mutta tunsin oloni tyyneksi ja turvalliseksi hänen seurassaan. Naimisissa ollaan oltu onnellisesti kohta 30 vuotta. Olen miettinyt näitä viime aikoina paljon, koska ihastuin salaa ensimmäisen kerran (vakavasti) työkaveriini. Mitään ei onneksi "tapahtunut", enkä myöntänyt/näyttänyt tunteitani hänelle, mutta niiden voimakkuus yllätti.

En enkä tiedä vieläkään. Suhde on yhtä vuoristorataa. Yhdessä ollaan oltu 7 vuotta.

Ekan miehen kohdalla tiesin, mutta erottiin 7 vuoden jälkeen, koska hän ei todellakaan ollut oikea.

Nykyisen miehen kohdalla en heti tiennyt, nyt 11 vuotta yhteiseloa takana ja onnellista on. 

Tunne oli todella voimakas. Heti ensitapaamisesta alkaen. Vaikea kuvailla. Kuin rakkauden tai kiintymyksen tunne, mutta raa'empi. Syvä varmuus ja rauha. Tunne siitä, että jokin on oikein tai kohdallaan. Tunne, että tästä se alkaa. Että tämä suhde kestää. Tämän kanssa olen vanhukseksi asti. Tämän vieressä on hyvä ja asiat mallillaan. Tämä on se ihminen, jota olen etsinyt ennen kuin edes tapasimme. Hän koki samoin minusta. Yhä yhdessä ❤

En tiennyt heti että siinä on just se mun oikea (ja uskon muutenkin että ihmisillä on monta oikeaa, kun pitkäaikaiset suhteet on enemmän tahdon asia), mutta tiesin kyllä että hän on vakaata, kunnolla rakastuvaa ja pysyvää sorttia, ja mieli oli jotenkin levollinen tavalla jota ei ollut ikinä ennen ollut kun parisuhteita on aloittanut. Tunnettiin siis parin vuoden ajan jo ennen kuin alettiin seurustella ja oltiin hyviä ystäviä. Miehen aloitteesta pidettiin ekat treffit ja ihan aluksi piti ehkä vähän tuuletella aivoja että niin, tässä hän on nenäni alla ollut koko ajan. Ekan kerran tavatessamme yhteisen harrastuksen parissa en rekisteröinyt (kurssin vetäjänä :D) muuta kuin että taitava tyyppi, ja söpö, muttei siinä tilanteessa tullut mietittyä parisuhdepotentiaaleja.

En tiennyt. Erosimme ekan 6 kk:n aikana kolmesti. Nyt syksyllä tulee 20 vuotta yhteiseloa täyteen. Yksi syy siihen, että ollaan edelleen yhdessä saattaa olla juuri alkuaikoijen vaikeudet. Ei ollut mitään yliromanttista hattarapilveä, josta olisimme alkuhuuman jälkeen pudonneet ja sen jälkeen pettyneet.

Vierailija kirjoitti:

En tiennyt.

Oltiin vanhoja yläkoulukavereita, sittemmin ajauduttu erilleen kun mentiin eri lukiohin. Sattumalta törmättiin vuosi-pari lukion jälkeen ja käytiin pari kertaa treffeillä. Ei tullut sellaista räjähtävää rakkautta ensisilmäyksellä jalat alta -efektiä.

Se ei todellakaan haittaa, koska nyt vanhempana tiedän, että se "jalat-alta" -tunne mistä leffoissa puhutaan on vain erittäin vahvaa seksuaalista halua, eikä viesti mistään sielunkumppanuudesta. Sähköisen tunnelman ja hermostuneisuuden sijaan tunsin mieheni kanssa syvää rauhaa ja tyyntä iloa. Ekat treffit olivat myönnettävästi ehkä hieman kiusalliset, mutta jokin hänessä sai minut voimaan hyvin.

Kun aloimme seurustella, tajusin että tämä rauha ja hyvinvointi johtui siitä, että mies on hyvä, rakastava ihminen, jolla on terve empatiakyky, ja meillä on terve suhde. Aiemmat suhteeni olivat olleet epäterveitä vaikka niissä olikin tätä usein glorofioitua "räjähtävää kemiaa". Se on ihan kuraa. Meidän välillemme mieheni kanssa on vuosien myötä kasvanut niin ihana, välittävä suhde, jossa on rauhallista, rakastavaa läheisyyttä ja vetovoimaa. Ei ole yhtään ikävä menneisyyteen. Viestinä vain muille, että tämä räjähtävän kemian puuttuminen saattaa joskus olla hyväkin merkki; aina eläimellisten ja traumaperäisten viettien seuraaminen ei ole se paras vaihtoehto.

Eivät nuo ole toisensa poissulkevia asioita. Meillä on molemmat. Räjähtävää kemiaa ja juuri tuo syvä rauha ja tyyneys. Eikä "jalat-alta"-tunne ollut minulle pelkkää seksuaalista halua tai kemiaa, vaan juurikin tuo varmuus toisesta aiheutti sen.

Tiesin. Hänen kanssaan oli alusta asti helppo olla.

En todellakaan. Suhtauduin silloin puolisooni lähinnä naisena, jonka kanssa on kivaa seksiä. Siitä kuitenkin muotoutui suhde, sillä naisen luonne osoittautui hyväksi ja sellaiseksi, jonka kanssa on kivaa. En ole ollut sitten teini-iän ihminen, joka vain rakastuu. Suorastaan karmeat kaksi edeltävää suhdetta tekivät sen, että en uskonut löytäväni enää naista, jonka kanssa synkkaa muutenkin kuin panohommissa (ne 2 aikaisempaa juttua olivat kestäneet lähinnä seksin takia). Epäilinkin kaikkien yli 28-vuotiaiden, ei-eronneiden sinkkujen olevan lähinnä sekaisin - itseni mukaan lukien :D

Sitten totesinkin istuvani iltoja naisen kanssa, jonka kanssa on hyvää aikaa, yhteistä tekemistä, eivätkä riidatkaan menee absurdeihin sfääreihin, missä nainen tekee mitä tahansa loukatakseen minua tai saadakseen olemaan samaa mieltä. Nyt on hyvä ja tulevaisuus ja nykyisyys on yhteistä.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista lukea kuinka moni on ollut varma asiasta heti. Tai jopa muuttanut yhteen päivien sisällä, naimisiin kuukausien päästä jne. Itse en ole kokenut mitään vastaavaa ikinä ja huomaan muuttuvani kyynisemmäksi kun vuodet vierivät.

Etenkin kun seuraan miespuolisen kaverini naiskuvioita; hän pyörittää useaa naista yhtä aikaa ja kaikki naiset kertovat hänelle juuri tuota, meillä on niin erityinen yhteys, tiesin heti kun näin sinut, en ole koskaan tuntenut mitään tällaista, on kuin olisin tullut kotiin. Ja mies myhäilee tyytyväisenä samalla kun puhelimessa odottaa viestit viideltä muulta.

Mistä siis voisin tietää, jos tuollaisen tunteen kokisin, etten olisi vain yksi hyväuskoinen hölmö lisää tässä maailmassa?

Tuollaisia tarinoita lienee vielä enemmän kuin niitä, joissa se oikealta tuntunut ihminen on myös oikeasti ollut oikea. Mutta niitä tarinoitahan ei tässä ketjussa kerrota. Onpa kokemusta minullakin ja jos siitä jotain oppi niin sen, että minkään maailman varmuus toisesta ei lopulta kerro yhtään mitään. Joissain ihmisissä on vaan se jokin, mikä saa lähes kaikissa aikaan tunteen, että nyt on jotain elämää suurempaa käsillä.

Molemmista tuntui kuin oltaisiin tunnettu aina vaikka oli just tavattu. Tuttu ja turvallinen. Rakkautta on edelleen 18v jälkeenkin.

Ekalla kerralla luulin tietäväni. Pieleen meni. Tokalla kerralla tiesin heti kun näin hänet. Tosin oltiin jo nettituttuja ennestään.

Vaikka olisinkin "tiennyt", en olisi uskonut omia tunteitani tai ajatuksiani.

Ollaan oltu nyt 20 vuotta naimisissa ja silloin joskus kyllä arvelin, että suhteella on hyvät mahdollisuudet onnistua. Olin tietysti päättömästi rakastunut ja olen kyllä vieläkin.

En tiennyt enkä tiedä vieläkään. Yhdessä 35 vuotta.

Ensirakkauteni oli minulle se oikea. Olimme joitakin vuosia yhdessä, jätti sittemmin toisen tytön vuoksi. Vahva tunne (TIETO) oli että olemme tavanneet ja olleet jossakin joskus aikaisemmin. Luulen että jatkuu jotenkin vielä tavalla tai toisella. Ei voi olla niin voimakasta "tunne- tietoa" muuten. Muutoin en osaa sitä kuvailla. Tästä on aikaa jo 35 vuotta.

Ensirakkauteni oli minulle se oikea. Olimme joitakin vuosia yhdessä, jätti sittemmin toisen tytön vuoksi. Vahva tunne (TIETO) oli että olemme tavanneet ja olleet jossakin joskus aikaisemmin. Luulen että jatkuu jotenkin vielä tavalla tai toisella. Ei voi olla niin voimakasta "tunne- tietoa" muuten. Muutoin en osaa sitä kuvailla. Tästä on aikaa jo 35 vuotta.

En tiennyt. Oli kevät just mennyt poikki pidempi parisuhde ja olin tuolloin Shellillä aloittamassa kesätyöt (opiskelin muutoin). Kesätöissä aloitti mun kanssa tyttö nimeltä Noora. Ensin katsoin että ihan kiva vähän nuorempi tyttö, mutta suoraan sanottuna oli hieman pullukka ja tuohon aikaan sitä oli mukamas niin hirveän kovat kriteerit kaikessa. Aluksi en huomannut hänen hymyään ja kauniita silmiään. Meni sinne heinäkuun puolen välin tienoille, kunnes vasta ne näin. Meillä oli muutamia yhteisiä työvuoroja ja vasta oikeastaan sitten silmäni pikku hiljaa avautuivat. Niin lämminhenkinen, pehmeä, suloinen ja oikein sellainen rutistettavan ihana ihminen. Ja se kaunis hymy ja ne tähtisilmät! Siinä sitten hymyiltiin toisillemme koko se kesä, en uskaltanut tehdä aloitetta. Ne sanat ei vain tulleet suusta. Kun alkoi elokuu ja kesätyöt lähestyi loppuaan, kertoi Noora että on alkanut tapailemaan jotain miestä. Juteltiin siis hyvin avoimesti muutenkin kaikesta mahdollisesta. Viimeisenä kesätyöpäivänä sanoin sitten vain rohkeasti, että "anteeksi että kysyn, mutta mua jäisi ikuisesti häiritsemään jos en tätä nyt kysy: lähtisikö mun kanssa treffeille ja tiedän kyllä, että tapailet sitä toista... ja ja..." Eli sellaista perus-änkytystä. Noora vastasi hymyillen, mutta jotenkin tosi ympäripyöreästi, että "ainahan sitä voi kahvilla käydä ja jutella". No ne kahvit johti toisiin ja kolmansiin. Se toinen mies jäi ja nyt olemme hänen kanssaan olleet naimisissa 14v ja lapsiakin on pari.

Tiesin vain, että siinä on ehkä komein ja haluttavin mies mitä olen ikinä tavannut. On se sitä vieläkin, mutta ei mulla mitään se oikea ajatuksia ole ikinä ollut. En usko sellaiseen ainakaan omalla kohdallani, toivon ihan, ettei moista voi minulle tapahtua, koska olen tosi onnellinen nyt. Olisi hirveää kohdata joku joka kolahtaa niin, että pitäisi tätä rikkoa edes ajatuksen tasolla. Yhdessä ollaan oltu 16 vuotta.

Kyllä tiesin hyvin varhaisessa vaiheessa, että hän on se ihminen kenen kanssa haluan jakaa elämäni. Olin itse eronnut puolisen vuotta aikaisemmin ja hullaannuin nykyiseen mieheeni päätäpahkaa. Se oli maailman ihaninta, eikä ole tarvinnut katua. Nyt olemme olleet 12 vuotta naimisissa ja olen edelleen hulluna mieheeni ja uskon että hänkin on minuun.