Tiesitkö heti että hän on oikea, kun tapasit puolisosi.

Kyllä. En nyt ihan ensisilmäyksellä, mutta toisen tapaamis kerran jälkeen, alle 48h ensikohtaamisesta. Muistan olleeni (yksin) suihkussa ja tajusin että tuon miehen kanssa menen vielä naimisiin.

Olin tapaillut useita miehiä ennen häntä, mutta kenestäkään ei ole tullut mitään vastaavaa aavistusta. Ja en mitenkään hullaantumalla ihastutunut häneen, joka oli minulle poikkeuksellista. Päinvastoin, hiukan kauhistutti, kun tajusin että tässähän se nyt on. Näin hänestä heti, että kyseessä on rehti ja kunnollinen ihminen. Lisäksi samanlainen arvomaailma ja elämäntavat. + Varsin vetävä ulkonäkö. Ja huomasin, että hän halusi kanssani vakavaan suhteeseen.

Nyt melkein 10 vuotta yhdessä ja edelleen täysin rakastuneita ollaan.

En tiennyt. Ei tullut ollenkaan sellaista ”tuttuuden” tunnetta tai tunnetta, että oltaisiin tunnettu aina. Mutta mies oli fiksu ja pirun komea, ajattelin että tuon kanssa voisin mennä naimisiin ja perustaa perheen.

Meillä on ollut hyvä liitto, yhdessä 18 vuotta.

Ajattelin ensisilmäyksellä, että tuolla miehellä haluan ensin ratsastaa ja sen jälkeen käpertyä hänen kainaloonsa. Tapasimme töissä ja tiesin ensimmäisestä päivästä asti, että kuulumme yhteen. Mies syttyi hitaammin, mutta päädyimme asumaa yhdessä ja suunnitellaan häitä ensi kesälle.

Jollain tapaa joo. Tuntui vain että kemiat osuivat kohdilleen ja toisen kanssa oli helppo olla oma itsensä alusta asti. Että näin tämän pitääkin olla, nyt ja aina.

En todellakaan, piti olla ihan yhden yön homma se

Kun kohtasin hänet, tiesin että tämä on minun tasoni ja häneen joudun tyytyä.

Niin sitten tyydyin häneen, vaikka koskaan en edes ihastunut. Olemme nyt olleet yhdessä 5 vuotta, ja haaveilen siitä että olisin saanut jonkun ihastuksistani.

Kaikille ei ole suotu sitä etuoikeutta että saisi sellaisen ihmisen josta viehättyy, ja johon ihastuu

Jotenkin tiesin.. vaikka suhteen alussa oli vaikeaa emme luovuttaneet. Nyt naimisissa oltu 5 vuotta ja meillä 2 lasta :)

Puhun nyt exästä, koska tällä hetkellä ei ole puolisoa. Olimme kuitenkin vuosikymmeniä yhdessä, teimme lapset ja kaikki, joten ehkä tämä sallitaan.

En tiennyt sellaista. Ihastuin ja niin hänkin, monella tapaa sovimme yhteen. Tarjosimme toisillemme sitä mitä silloin olimme vailla. Hänellä oli vaikeaa ja tarjosin hänelle turvallisuutta ja huolenpitoa. En uskonut tosissani ”siihen oikeaan” enkä sellaista kuvitellut hänestä. Meillä oli ihan Ok mukavaa eikä ihmeempiä ongelmia. Kumpikin oli jalat maassa ja ns. ”tyytyi” toisiinsa, ei siis ollut kyse mistään suuresta romanssista. Ihastus muuttui sellaiseksi elämän jakamiseksi, välittämiseksi, toisen tuntemiseksi, turvalliseksi jatkumoksi. Luulin sitä rakkaudeksi ja olihan se tavallaan, toiselle halusi hyvää ja kaikkea sellaista. Mutta ehkä ei suurta romanttista rakkautta alkuhuuman jälkeen kuitenkaan.

Ajan ja iän myötä sitten kasvoimme erilleen ja aloimme nähdä elämän, asiat ja arvot toisin. Rakkaudeton kaverikämmpisperheily olisi varmaan muuten jatkunut, mutta eräät ongelmat paisuivat ratkaisemattomiksi. En voi jälkiviisaana suositella pariutumista vakavasti ihmisen kanssa joka ei tunnu oikealta edes jonkin aikaa yhdessä elettyä. Eihän se välttämättä heti valkene, mutta pitäisi tulla varmuus ajan myötä.

Olin ollut hetkellisesti kiinnostunut tasan yhdestä miehestä elämässäni, kunnes tapasin puolisoni. En siis ikinä tykännyt kenestäkään enkä siten edes vaivautunut mitään treffailemaan tms. Miehet olivat mielestäni lähes poikkeuksetta vain yksinkertaisia ja ikävystyttäviä keskustelukumppaneita – kavereina ok, mutta mitään muuta tunnetta eivät minussa liikauttaneet. Suunnilleen lapsesta asti olinkin asennoitunut vanhanpiian elämään. Pidin itseäni myös aseksuaalina, koska ennen puolisoni kohtaamista en ollut koskaan oikeasti halunnut seksiä kenenkään kanssa (vaikka sitä olinkin jokusen kerran kokeillut).

Toki kohtasin miehiä jatkuvasti ja joskus opintojen, töiden, harrastusten tai kavereitten kautta oli tullut tutustuttua uusiin tyyppeihin, jotka sitten olivat saattaneet pyytää ulos jossain vaiheessa. Torjuin nämä kaikki. Samoin baarissa torjuin jokaisen lähestyjän edes katsomatta kohti, ja niin olisin torjunut puolisonikin, mikäli hän ei olisi ehtinyt alkaa puhua ja esittää asiaansa minulle jostakin takavasemmalta. Kohtelias kysymyksenasettelunsa sai huomioni, käännyin katsomaan häntä silmiin ja valtavan hermostuksensa nähtyäni mietin, että tämä täytynee torjua jotenkin tosi silkkihansikkain ja varovaisesti. Kuulin kuitenkin omaksi yllätyksekseni sanovani, että seuraan saa liittyä.

Kuten muutkin ovat kirjoittaneet, se tuntuu siltä kuin toisen olisi tuntenut aina. Sitä kohtaa sen ihmisen, ketä ei edes tiennyt etsivänsä. Ei ole hermostusta tai perhosia tai muuta pelkoa, on vain tuttuuden tunne ja välitön viihtyminen. Itse en päässyt silmistä irti koko iltana, enkä osaa irrottaa niistä näin vuosia myöhemminkään. Lisäksi hän, kaikessa erikoisuudessaan ja outoudessaan, oli heti ehtymättömän kiinnostava ihminen. Kukaan koko maailmassa ei ole kuten hän.

Meillä oli kyllä hyvin vaikea alku, koska mies oli tosi arka naisten kanssa ja siipeensä saaneena itsetunto maissa näissä asioissa. Sain olla tosi aktiivinen ja tosissaan työstää meidän juttua, että hän suostui lähtemään kanssani ulos uudestaan ja uudestaan. Kun olimme yhdessä, kaikki toimi täydellisesti, mutta kun olimme erikseen, mies oli täynnä omia epävarmuuksiaan. Kyllä se siitä sitten noin puolen vuoden jälkeen alkoi rullata omillaan, mutta sinne asti juttu oli melkoista vakuuttelua ja luottamuspulaa.

En ole pätkääkään romanttinen ihminen, enkä uskonut rakkauteen ensisilmäyksellä. Kuitenkin kun tapasin mieheni tiesin välittömästi että tuon ihmisen kanssa tulen viettämään loppuelämäni. Pian tuosta hetkestä tulee 20-vuotta ja yhdessä ollaan, onnellisina.

Hymykuoppainen poika parkkipaikalla sykähdytti. Niin hävisi marraskuun kura ja räntäsade jonnekin taustalle.

19 vuotta myöhemmin ollaan edelleen äärettömän rakastuneita.

Todellakin uskon sielunkumppanuuteen ja

rakkauteen ensi silmäyksellä.

Näin entisen mieheni tanssilattian reunalla ensimmäistä kertaa ja tunne iski kuin miljoona volttia. Mies kertoi samoin huomanneensa minut. Sen jälkeen ei ollut ketään muuta, joka olisi kiinnostanut tippaakaan. Koska yhteystietoja ei siinä vaihdettu, kesti pitkään, ennen kuin sattumalta kohdattiin uudestaan (ei ollut nettiä silloin vielä keksitty), mutta sen jälkeen ei enää ollutkaan mitään epäselvää. Mutta kuten aloituksesta voidaan todeta, niin ei hän sitten kuitenkaan ollut se oikea. Oikean kohtasin myöhemmin. Tunne ei ollut niin voimakas, mutta tuli samanlainen olo, että tuon miehen minä haluan. En ketään muuta.

En.

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan, piti olla ihan yhden yön homma se

Sama juttu, nyt 8 v yhdessä ja kolme lasta.

Vierailija kirjoitti:

Ei todellakaan. En halunnut jatkaa hänen kanssaan. Silti jokin vain johti meidät yhteen ja olemme olleetkin yhdessä jo 13-vuotta.

Taloudellinen turvallisuus? :) Ei kannata hävetä sitä, se minutkin ajoi tuon sian kanssa yhteen.

Tavallaan tiesin, ehkä alitajuntaisesti. Olimme 3 vuotta hyvänpäiväntuttuja ennen kuin välillämme tapahtui jotain. Nyt kuin muistelen niitä tapaamisiamme, minun oli todella hyvä ja luonteva olla hänen seurassaan sekä aina salaa toivoin, että hän jollain tapaa huomioisi minut.

"Onpa hänellä siniset silmät... (ne ovat kyllä harmaat), ja näyttävät poikkeuksellisen älykkäiltä. Hän on juuri sellainen luotettavan oloinen, keski-ikäinen suomalainen mies. Voisiko hän olla tuleva kumppanini?" Nämä ajatukset tulivat mieleeni ensimmäisen minuutin aikana ensitapaamisella. Olin jo 28-vuotias, enkä olisi tyytynyt "katsotaan" -mentaliteettiin... toinen joko sykähdyttää, tai ei sykähdytä. Sydän tietää nopeasti eikä se muutu vetkuttelulla ja tapailulla maailman tappiin.

Minä tiesin kyllä, mutta emme ole puolisoita, koska hän ei vieläkään tiedä että minä olisin hänelle se oikea :(

En nyt ihan ensisilmäyksellä, mutta ensitreffit päättänyt ensimmänen suudelma tuntui niin syvällä mahanpohjassa, että tiesin löytäneeni sen oikean. Hyvältä tuntuu edelleen vuosien jälkeen :)

Tiesin. Asia oli täysin selvä ennenkuin edes oli kunnolla juteltu, vaikka hän ei ollut ollenkaan päällisin puolin tyyppiäni. Itse olen hyvin maanläheinen, rento ja vähät välitän ulkoisesta ja hän näytti täydelliseltä pintakiilto-jupilta. Kävi myöskin ilmi että seurusteli erään missityypin kanssa. Tämä oli kuitenkin pelkkä hidaste. Olemme olleet naimisissa yli 30 vuotta ja suhde onvaan parantunut.