Tiesitkö heti että hän on oikea, kun tapasit puolisosi.

Joo, tiesin. Tai ehkä en ihan heti. Lauantaina tavattiin, tiistaina tiesin että tämän kanssa menen naimisiin. Se vaan oli niin itsetään selvä tunne että ei siinä ollut miettimistä. Viikossa muutettiin yhteen, nyt 23 v. avioliittoa takana.

Ex- miehen kanssa epäilin alusta asti, että ei- sitä tunnetta olisi pitänyt kuunnella, koska hän ei ollut sielunkumppani.

En. Me oltiin kavereita ja seurusteltiin muiden kanssa. Sitten hän erosi ja olisiko mennyt vuosi tai kaksi, kun erosin itse. Sitten vaan vietettiin enemmän ja enemmän aikaa yhdessä ja todettiin, että meidänhän tässä pitäisi keskenään seurustella. Nyt oltu yhdessä jo kymmenen vuotta. :)

Vaikea kuvata sitä tunnetta. Olin naimisissa kun tapasin tämän "sen oikean". Olin hämmentynyt ja samalla perhosia pyöri vatsassa. En etsinyt häntä, eikä hän minua. Me vain kuuluimme toisillemme. Tutustuimme kavereina ja kun tunne vain vahvistui, erosin miehestäni. Ihan heti alusta asti hän tuntui kovin tutulta. Joskus unohdan ettemme ole olleet naimisissa 30v vaan vasta 10v. 

En tietenkään. Parisuhde on tosi hyvä ja aika kultaa muistot, olisi ihana ajatella noin, mutta se olisi tosi naiivia. Ensitapaamisella en tiennyt miehestä vielä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. En nyt ihan ensisilmäyksellä, mutta toisen tapaamis kerran jälkeen, alle 48h ensikohtaamisesta. Muistan olleeni (yksin) suihkussa ja tajusin että tuon miehen kanssa menen vielä naimisiin.

Olin tapaillut useita miehiä ennen häntä, mutta kenestäkään ei ole tullut mitään vastaavaa aavistusta. Ja en mitenkään hullaantumalla ihastutunut häneen, joka oli minulle poikkeuksellista. Päinvastoin, hiukan kauhistutti, kun tajusin että tässähän se nyt on. Näin hänestä heti, että kyseessä on rehti ja kunnollinen ihminen. Lisäksi samanlainen arvomaailma ja elämäntavat. + Varsin vetävä ulkonäkö. Ja huomasin, että hän halusi kanssani vakavaan suhteeseen.

Nyt melkein 10 vuotta yhdessä ja edelleen täysin rakastuneita ollaan.

Minäkin ensin kauhistuin, kun tajusin että tässä se nyt on, koska ei ollut tarkoitus löytää kumppania, treffailla vain kevyesti sinne ja tänne. Mutta oli heti selvää, että sellainen on paras unohtaa, jos yhtään tiedän mikä on itselleni hyväksi. En ollut rakastunut vielä, mutta hänessä oli kaikki hyvää ja oikeaa. Rakastuminen tuli sitten hiipimällä kuukausien myötä, kun näin käytännössä, miten hyvää hän aidosti olikin.

Ennen nykyistä päädyin naimisiinkin, koska ajattelin ettei mitään oikeaa ole. On, mutta odotus voi olla pitkä.

Tiesin. Meillä on telepaattinen yhteys ja pystyn tuntemaan hänen energiansa silloinkin kun ollaan erillään. 

En. Olin viimeisiään vetelevässä suhteessa eksäni kanssa. Tapasin ohimennen nykyisen mieheni ja pidin häntä kyllä hyvännäköisenä ja mukavana, mutta minulle saavuttamattomana, enkä kyllä siinä tilanteessa ketään etsinytkään.

Tapasimme suhteeni kariuduttua sattumalta uudelleen ja siitä se sitten lähti, aika nopeastikin.

En tiennyt. Ihan yhtä hyvin suhde olisi voinut päättyä nopeasti. Ihmiset ovat arvaamattomia, enkä luota suhteen pysyvyyttä ennustavana tekijänä siihen, millaisia tunteita minulla herää ihmisen ensimmäistä kertaa tavatessani. Esimerkiksi pidin erästä nykyistä ystävääni ensitapaamisella liian kovaäänisenä ja ehkä vähän ylimielisenäkin. Olinpa todella väärässä.

En tiennyt enkä kuvitellut niin. Tajusin sen vasta vuosia myöhemmin kun mies oli pysynyt rinnalla ja olimme pelastaneet toisemme pulasta monet kerrat. Mies on aina mun puolella ja tukena ja auttaa silloinkin kun olen aivan perseestä ja väärässä ja hukassa. Ajattelen ihmisistä yleensä lopulta aika kyynisesti, joten on aika hienoa, että mulla on mieheni elämässä. Mies, jota pidän erinomaisena ihmisenä ja aitona ystävänä ja bonuksena kuumana. Yhdessä ollaan kasvettu monta arvokasta vuotta aivan tolloista kakaroita hulluiksi aikuisiksi, joilla on paketti ihan kivasti kasassa. Hyvin kävi, että tuli melkein silmät ummessa otettua riski ja vakiinnuttua ja vähän myöhemmin... Tai aika paljon myöhemmin... henkisesti sitouduttua maailman parhaaseen mieheeni. Sopi ainakin mulle.

Ei vaan luulin.

Nyt aikuisena >20v myöhemmin tiedän ettei ollut.

no, minäkin voin näköjään erehtyä

Tiesin heti, että tämän kohdalla laitan kaikki likoon. Tosin toinen osapuoli vaati pitkän lämmittelyn, kun oli jonkinlaisessa ei-niin-läheisessä parisuhteessa. Ekaan suudelmaan meni ehkä kaksi vuotta. Nyt lapsia ja pitkä avioliitto. Asuntovelkakin hoidettu yhdessä.

Millaista se alku oli.... Huumaavaa.

Tiesin nopeasti, että juuri tällaista olen hakenut. Tunne oli varma ja kaikki oli helppoa, toisin kuin sitä edeltävässä suhteessa. Kaikki toimi kaikilla tasoilla. Rakkaus oli kestävää laatua ja hullaantumista sekä kiimaa kesti ensimmäiset 10 vuotta. Sittemmin on toki laantunut.

Ei, en tiennyt. Eikä mitään "suuria" tunteitakaan ilmennyt - missään vaiheessa. Nyt jo 30 vuotta yhdessä. 😀

Vierailija kirjoitti:

Ei, en tiennyt. Eikä mitään "suuria" tunteitakaan ilmennyt - missään vaiheessa. Nyt jo 30 vuotta yhdessä. 😀

Eli olet tyytynyt tuollaiseen kaverilliseen rakkauteen?

Olisi niin romanttista sanoa, että tiesin heti. Mutta ei todellakaan mennyt niin. Oikeastaan me inhosimme toisiamme heti. Mutta me oltiin silloin vielä lapsia kun tavattiin ja silloin muutenkin oli sellaista "pojat inhoaa tyttöjä ja tytöt poikia" mikä kuului siihen ikään. Sitten kun ikää alkoi tulla niin kummasti alkoi tuntua, että se inhoaminen onkin enää vain esittämistä. Vähän niin kuin Anna ja Gilbert.

Se muuttui sellaiseksi, että me kiusattiin yhä toisiamme ja oltiin ilkeitä vanhasta tottumuksesta. Mutta oikeasti kumpikin oltiin ihastuttu toisiimme.

En nyt voi sanoa että olisin mitään sitä oikeaa ajatellut, mutta nyt kun ajattelen asiaa tajuan, että itse asiassa mieheni taitaa olla ainoa mies ikinä, johon olen ihastunut ensi tapaamisella. Olimme tavanneet nettideitissä ja hän haki minut autolla asemalta. Autossa katsoin vain, että hänellä on aika iso nenä. Ravintolassa jo tunsin kemian välillämme. Sieltä menimme hänen luokseen, ja hän silleen laittoi karanneen hiussuortuvan takaisin korvani taakse. Se tuntui ihan mielettömältä, oikeasti kuin olisin saanut sähköiskun.  Puhuimme siitä vuosia myöhemmin ja hän oli kokenut saman. 

En tietenkään. Minähän olin herranjestas sentään eronnut nainen ja olin kaksi kertaa suhteissa pahasti pettynyt.

Nuoruuden suhteessa seurustelin 17-21-vuotiaana, joista 3 viimeistä vuotta asuttiin yhdessä. Se oli elämäni suurin rakkaus, mutta jouduin vain petetyksi yhä uudestaan ja taloudellisesti hyväksikäytetyksi.

Kun se päättyi, aloin heti seurustella maailman turvallisimman nallekarhun kanssa ja menimme naimisiin vuoden päästä. Avioliitto epäonnistui täysin. Meillä ei ollut mitään yhteistä, vaikka olin luullut meidän olevan yhdessä elämämme loppuun saakka. Olin vasta 28-vuotias hakiessani avioeroa. Ihan romuna unelman murskaantumisesta.

Kun tapasin nykyisen puolisoni, en todellakaan ajatellut, että tuo on se oikea. Ajattelin, että tapaillaan nyt ja pidetään hauskaa. Sitä onkin nyt jatkunut 11 vuotta. Voi tämä ehkä olla se oikea.