Tiesitkö heti että hän on oikea, kun tapasit puolisosi.

Tiesin heti, että tämä tässä on Se Oikea. Olin 15 ja hän oli 16. Olimme siis miltei lapsia, mutta se oli menoa silti.

Katsoin tarkasti hänen kasvojaan ja ne näyttivät siltä, kuin olisin tuntenut hänet vuosikausia. Hän riisui reteät bootsinsa (joo, ysäri) ja alta paljastuivat pesussa vaaleanpunaiseksi värjääntyneet tennissukat. En yllättynyt siitäkään 😅

Nyt olemme yli nelikymppisiä, emmekä aina varsinaisesti pidä toisistamme, mutta rakastamme toisiamme ja viihdymme hyvin yhdessä. Vuodet ovat repineet, mutta kimpassa ollaan pysytty.

En tiennyt. Ja 15 vuotta kimpassa on osoittaneet, ettei hän olekaan. Avioeroa tässä suunnittelen.

En. Seurustelin vielä toisen kanssa. Juteltiin niitä näitä kerran ja tavattiin myöhemmin uudelleen sattumalta kun olin sinkku. Oli hän jättänyt toki positiivisen mielikuvan itsestään ja oli hyvännäköinen, mutta en voi sanoa edes ihastuneeni ensi silmäyksellä.

Sain aikanaan kirjeenvaihtoilmoitukseen yli 40 kirjettä.  Luin kaikki läpi ja tiesin heti kun luin mieheni kirjoittaman kirjeen, että tässä se on.

Vakka ja kansi.  Nyt mies on jo kuollut enkä uutta ota!

En tiennyt. En edes muista ensi tapaamista, vaikka mies muistaa. Kun myöhemmin kaveruuden kautta aloin ihastua mieheen, stalkkasin jonkin aikaa, onko hän tarpeeksi itsenäinen etten joudu passaajaksi. Tekeekö ruokaa, peseekö vaatteensa itse jne. Sitten päätin (eli uskalsin) että tuo se on ja aloin piirittää. Onnistui! Nyt yhdessä 20 vuotta, aviossa 17 enkä vaihtaisi. Ihana mies!

En tuntenut mutta jotenkin jokin sai katsomaan toisenkin kerran ja yllättäen löytyi jutun juurta.nsittenoli yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Sitten selvisi että arvomaailma oli yhteinen. Pian huomasimme että myös asunto ja lapset olivat yhteisiä.

Olisin jopa valmis sanomaan että ekan 20nvuoden perusteella tämä saattaisi hyvinkin olla se oikea.

Aikaisemmissa suhteissa tiesin suhteiden päättyvän jossain vaiheessa, koska niistä puuttui kovasta tykkäämisesrä huolimatta joku tietty tunne tai suhteessa oli piirteitä, joista tiesin suhteen loppuvan joskus. Sitten kun nykyisen tapasin netin kautta, jostain syystä annoin numeron jota en ollut aikaisemmin tehnyt ja heti kun mies soitti, oli kuin olisi vanhalle kaverille jutellut. Kun sitten päästiin tapaamaan, niin tuntui tosissaan vanhalle tuttavalle. Tai oikeastaan kuin olisi peiliin katsonut. Mies ei usko "siihen oikeaan", vaikka itse naiviisti tunnen kuin olisin löytänyt puuttuvan palasen. Kuin osan itseäni. Edelleen 11v myöhemmin tuntuu perhosia vatsassa ja on kuin teini-iän kikattelua ja kiusoittelua, vaikka toki välillä arki on samanlaista puurtamista ja joskus riidellään. Mutta mitä pidemmälle mennään, sitä varmemmalta juttu tuntuu enkä osaa kuvitella edes miltä tuntuisi elää ilman toista. Edellisissä suhteissa jopa kaipasin varsinkin loppua kohti elämää ilman toista. Vaikkei toinen nyt usko siihen oikeaan, edelleen säännöllisesti kehuu miten on paras suhde ikinä. Ollaan samanlaisia mutta sen verran erilaisia, että täydennetään toistemme hyviä ja huonoja puolia.

Pille kirjoitti:

Tämä on joku ihme myytti / harha, että olisi olemassa "se oikea", mikä varmaan on taivaassa tarkoitettu. On olemassa enemmän, tai vähemmän sopivia ihmisiä. 

Ei se ole mikään harha. On ihmisiä, jotka etsivät vuosikausia oikeaa ja kenenkään kanssa ei tule tuttuuden tai tunnetta, että olisi samalla aallonpituudella. Sitten löytyy joku, jonka kanssa mm. arvot, kemia ja tavoitteet sopivat yhteen. Tämä asia on erityisen tärkeä näille ihmisille, koska heille pariutuminen jäisi kokonaan tapahtumatta ilman sopivaa henkilöä. Eri asia on sarjarakastujat, joille kelpaa lähes kuka tahansa.

En tiennyt.

Oltiin vanhoja yläkoulukavereita, sittemmin ajauduttu erilleen kun mentiin eri lukiohin. Sattumalta törmättiin vuosi-pari lukion jälkeen ja käytiin pari kertaa treffeillä. Ei tullut sellaista räjähtävää rakkautta ensisilmäyksellä jalat alta -efektiä.

Se ei todellakaan haittaa, koska nyt vanhempana tiedän, että se "jalat-alta" -tunne mistä leffoissa puhutaan on vain erittäin vahvaa seksuaalista halua, eikä viesti mistään sielunkumppanuudesta. Sähköisen tunnelman ja hermostuneisuuden sijaan tunsin mieheni kanssa syvää rauhaa ja tyyntä iloa. Ekat treffit olivat myönnettävästi ehkä hieman kiusalliset, mutta jokin hänessä sai minut voimaan hyvin.

Kun aloimme seurustella, tajusin että tämä rauha ja hyvinvointi johtui siitä, että mies on hyvä, rakastava ihminen, jolla on terve empatiakyky, ja meillä on terve suhde. Aiemmat suhteeni olivat olleet epäterveitä vaikka niissä olikin tätä usein glorofioitua "räjähtävää kemiaa". Se on ihan kuraa. Meidän välillemme mieheni kanssa on vuosien myötä kasvanut niin ihana, välittävä suhde, jossa on rauhallista, rakastavaa läheisyyttä ja vetovoimaa. Ei ole yhtään ikävä menneisyyteen. Viestinä vain muille, että tämä räjähtävän kemian puuttuminen saattaa joskus olla hyväkin merkki; aina eläimellisten ja traumaperäisten viettien seuraaminen ei ole se paras vaihtoehto.

En todella tiennyt.

Olin nuorena ollut useammasta miehestä kiinnostunut, mutta suhteiden muuttuessa vakavimmiksi vedin aina käsijarrua. Mieheni jaksoi tämän vaiheen yli ja halusi sinnikkäästi olla kanssani. Riitelimmekin alussa aika pahoin ja molemmat olivat epävarmoja.

Nyt ollaan oltu naimisissa 5v ja meillä on pieni lapsi. Rakastan miestäni, elämämme on helppoa ja mukavaa. :)

Vierailija kirjoitti:

Tiesin. Harmi vaan, että n.1,5 vuotta ja miehen todellinen minä alkoi paljastua. Tuon ajan hän jaksoi puhua ja tehdä hiukan mieliksi, mutta osoittautui sitten joksikin aivan muuksi.

Mitä? Eihän se sitten mikään oikea ollut.

Tiesin heti kun näin, että tuon kanssa menen naimisiin. Ei menty. Ehdin nähdä tarpeeksi todetakseni että kyseinen ihminen ajatteli vain itseään eikä ketään ympärillään.

Tavallaan tiesin, tavallaan en. Tiesin jo ennen tapaamista että olin ihastunut (tinder). Mutta järkevänä tyttönä pidättelin tunteitani tapaamisen jälkeenkin ja yritin varmistua ensin yhteensopivuudesta, ennen kuin hyppäsin suhteeseen. Siinä pari viikkoa kyseltyäni kaikenlaista totesin että hyvä tyyppi on kun pientäkään vikaa ei löydy.

Vierailija kirjoitti:

Tiesin kirjaimellisesti ensisilmäyksellä. Tunnetta kuvaa parhaiten sana varmuus. Jalat eivät menneet alta tai tunne ollut mitenkään pakahduttava. Olin vain varma, että tuossa se nyt on.

Sama kokemus. Oltiin yhden kaverin tupareissa. Mieheni (jota en siis ollut ennen nähnyt) tuli lattian poikki tervehtimään ja kättelemään ja päässäni sanoi pieni ääni: "Tämä." Tosiaan ei mitään perhosia vatsassa ja pehmeitä polvia, vaan aivan ehdoton, viileän tyyni varmuus. Tämä.

15 vuotta onnellista avioliittoa takana.

En usko mihinkään yhteen oikeaan. Maailmassa on jonkin verran ihmisiä, joiden kanssa synkkaa, ja jos näiden kanssa kohtaa, voi siitä syntyä elämän kestävä parisuhde.

Eli ei, en tiennyt, että tämä on se oikea. Tiesin, että tämä on kivan oloinen tyyppi ja tulemme toimeen hyvin, tykkään hänestä. Sille tielle jäin.

Reverse Rationalization.

Onko tämä tuttu termi?

Monella se tuntuu menevän näin. "Tiesin ensimmäisestä katseesta että hän oli Se Oikea". Tätä tuntuvat harrastavan eniten naiset ja luontaiset naistenmiehet, joiden ajattelutapa on lähellä naisia.

Oikeasti niitä ihastumisen tunteita on ollut ties kuinka monen kanssa. Osa ei ole johtanut mihinkään, osa on johtanut mutta sitten on erottu. Aina kun löytyy uusi kumppani, ollaan vakuuttuneita että tämä on nyt sitä ainutlaatuista, varmaa ja aitoa Rakkautta.

Vastaavasti monikin potentiaalinen on mennyt ohi koska juuri sinä päivänä oli menkat, aamulla suosikkiastia meni rikki, tms eikä ko. mies herättänyt siinä mielentilassa minkäänlaisia ihastumisen tunteita. Tai sitten sillä potentiaalisella oli huono päivä, eikä herännyt tunnetta itsevarmasta ja energisestä miehestä.

Mutta kivempi uskoa siihen harlekiiniversioon.

Tiesin ensi näkemältä, että tuossa on mun tyyppinen ihminen. Ei ollut muita ajatuksia naimisiinmenosta, seurustelusta tai edes seksistä. Mutta heti tuli semmoinen välähdys, että tuossa on jotain erityistä.

Vierailija kirjoitti:

En ensisilmäyksellä mutta siitä parin tunnin päästä kyllä. Oikeastaan heti kun oli juteltu ja suudeltu.

onkohan yleistäkin että ihmiset suutelee tuntemattomia parin tunnin kohtaamisen jälkeen? :O

Epäilin, että saattaisi olla, en ollut varma. 

Mulla oli ns. haku päällä ja mies tuntui turvalliselta ja vaaralliselta samaan aikaa, se oli kiehtova yhdistelmä. Vahva mies. Huomasin hänen ihastuksensa heti ja hän totesikin jo rakastuneensa. Ajattelin että tätä tilaisuutta en voi menettää (kuten edellisen menetin jahkailuillani, silloin en ollut valmis suhteeseen). En kuitenkaan silloin olisi mennyt takuuseen siitä että siinä on tuleva aviomieheni ja lasteni isä, mutta jotain oli ilmassa kyllä, mahdollisuus. 

Vierailija kirjoitti:

Tiesin heti ensimmäisen viiden minuutin jälkeen että siinä on elämäni mies.

[strong]Tunne oli jollain lailla outo. En ollut päätäpahkaa rakastunut, hullaantunut tms, toisin kuin aiempien poikaystävien kanssa. Aluksi en edes välttämättä tainnut olla kauhean ihastunut, en ainakaan big time. Oli vain sellainen olo, että tapasin ihmisen, jonka jo tunsin ja joka tunsi minut, vaikka olimme juuri tavanneet. Sellainen olo, että mikään hänessä ei ollut vierasta ja että kaikki epäsopivuuteni, pelkoni ja outouteni olivat hänelle ok, koska hän oli täysin samanlainen.

Toki myöhemmin kävi ilmi, että temperamenttimme ja kiinnostuksenkohteemme ovat aika erilaiset, mutta arvomme, ajatuksemme, tapamme ja elämänasenteemme ovat täysin samoja.[/strong]

Alkuun jopa harmitti, olin vasta 19v enkä etsinyt loppuelämäni miestä vaan olisin halunnut elää villiä sinkkuelämää. Parin tyhmän sähellyksen jälkeen tajusin kuitenkin että vastaavia kultakimpaleita ei joka päivä tarjoilla ja päätin katsoa millaista elämä elämäni miehen kanssa olisi.

Siitä on nyt reilut 15 vuotta, meillä on kaksi lasta ja mieheni on paras ystäväni. Olemme kasvaneet yhdessä aikuisiksi, ja samalla kiinni toisiimme. Koskaan ei toki tiedä, mitä elämä tuo tullessaan, mutta jotenkin on sellainen olo, että me tuskin tulemme eroamaan.

Tämä kuvaa täysin sitä, mitä olin tulossa kirjoittamaan. Kuin olisi tuntenut sen toisen henkilön aina, vaikka oli täysin ventovieras henkilö kyseessä. Ei tarvinut miettiä yhtään, että uskaltaako toiselle sanoa jotain, sen vaan tiesi. Olin myös itse juuri kuukausi ennen tätä kohtaamista eronnut pitkästä suhteesta, ja olin valmistaunut olemaan sinkkuna vähintään vuoden tai kaksi ennen seuraavaa miestä, mutta toisin kävi. Kymmenen vuotta myöhemmin olemme edelleen yhdessä, käytännössä asuttu myös yhdessä koko tämän ajan.