Tiesitkö heti että hän on oikea, kun tapasit puolisosi.

Kyllä siinä jotain maagista oli, koko tilassa näin vain hänet ja korvissa humisi. Valitettavasti minä en ollut hänen se oikea vaikka melkoisen pitkä runi vedettiinkin yhdessä. Edelleen rakastan ja mahtava ihminen kaikkinensa.

Sillä hetkellä, kun näin hänet eka kertaa emmekä olleet sanaakaan sanoneet, automaattinen ensimäinen ajatukseni oli että ”tuosta ihmisestä minun täytyy pysyä kaukana”. Tämä ajatus jäi hämmentämään mieltäni ja päätin ottaa asiasta selvää. Nyt 10 vuotta yhteistä taivalta takana sielunkumppaneina ja parisuhteessa.

Onpa kauniita tarinoita <3 nautinnollista kesäpäivää kaikille rakastuneille!

Teininä v.1990 katseet kohtasi ja tiesin että tässä se nyt on. Tunnen yhä niin. Ei ole tarvinnut muita katsella sen jälkeen.

Varmuus. Sellanen "Jep, tuossa se nyt on se tuleva elämänkumppani". Ei ollut ilotulitusta ja jalat alta vievää tunnetta, vaan ainoastaan turvallinen sellainen lämmin tunne, että on löytänyt kotiin.

En etsinyt vakavaa suhdetta, kunhan halusin pitää hauskaa. Tapasin tän tyypin, ja totesin, että lyhyeen jäi sinkkuaika, tää on se oikea. Yhdessä tähän mennessä 20 onnellista vuotta.

Tiesin heti, kun hänet tapasin ja tuli jotenkin sellainen varmuus asiasta. Muistan vielä miettineeni, että tämähän helppoa, kun heti tietää tavanneensa sen oikean. No myöhemmin selvisi ettei se todellakaan ollut se oikea vaan kauhein parisuhde, joka minulla on ollut.... 

Kun tapasin miehen ensimmäisen kerran, tuntui kuin magneetti olisi vetänyt minun häntä kohti. Oli arki-ilta, harrastusympäristö. Olimme molemmat rönttävaatteissa. Jos minulta olisi kysytty tapaamisen jälkeen hänen silmiensä väriä tai jotakin hänen kasvonpiirteitään, en olisi osannut vastata. Tunsin vain voimakasta halua olla hänen lähellään.

Ensimmäisillä treffeillä havahduin ajatukseen: tätä miestä suutelen loppuelämäni.

Ensimmäinen vuosi yhdessä on ollut ihmeellinen. En tiennyt, että näin paljon ja helposti voi toista ihmistä rakastaa. Toivon, että rakkautemme kestää kaiken.

Kyllä, tiesin samalla sekunnilla kun hän astui huoneeseen. Tuntui kuin muu maailma olisi häipynyt näkökentästä ja näin vain hänet. Hymyilin yksikseni ja tiesin sydämessäni, että hänen kanssaan olisin ikionnellinen. Vaikea selittää, mutta aivan kuin tuo ajatus olisi tullut jostain toisesta tajunnasta! Ihan kuin silloin kaikki palaset olisivat loksahtaneet paikalleen. Hänen kanssaan tunsin että voin olla täysin oma hölmö itseni ilman minkäänlaista häpeän tunnetta.

Ja oikeassa olin - meillä on häät tänä kesänä ja olemme aivan yhtä höpsön rakastuneita kuin alkuaikoina ja kumppanuus on vain syventynyt. Vieläkin mietin miten voi olla että sain hänet jakamaan tämän ainutlaatuisen elämän kanssani, muistan sanoa sitä hänelle myös ääneen. Nyt ymmärrän rakkauslauluja :)

Klassikko: kun tapasin puolisoni +20 vuotta sitten tuli tunne että olen tullut kotiin.

En todellakaan tiennyt.

Olin aloittanut uudessa työpaikassa, ja kiinnitin vain vähän ja pakosta huomiota sellaiseen kömpelöön ja laihaan honkkeliin, jonka taju työajoista oli hieman joustava, mikä tosin oli sallittuakin.

Sitten huomasin aikain päästä odottavani milloin tyyppi tulee taas kolisten ja vaatteet suhisten vauhdikkaasti paikalle.

Tutustuttiin, ihastuttiin ja rakastuttiin. Nyt on oltu naimisissa parikymmentä vuotta, ja kivaa on.

Tiesin melkein heti tavatessa, että tässä on mun tuleva ex-mies.

Ja tosiaan, kymmenen vuotta myöhemmin sitten erottiinkin.

Mielenkiintoista lukea kuinka moni on ollut varma asiasta heti. Tai jopa muuttanut yhteen päivien sisällä, naimisiin kuukausien päästä jne. Itse en ole kokenut mitään vastaavaa ikinä ja huomaan muuttuvani kyynisemmäksi kun vuodet vierivät.

Etenkin kun seuraan miespuolisen kaverini naiskuvioita; hän pyörittää useaa naista yhtä aikaa ja kaikki naiset kertovat hänelle juuri tuota, meillä on niin erityinen yhteys, tiesin heti kun näin sinut, en ole koskaan tuntenut mitään tällaista, on kuin olisin tullut kotiin. Ja mies myhäilee tyytyväisenä samalla kun puhelimessa odottaa viestit viideltä muulta.

Mistä siis voisin tietää, jos tuollaisen tunteen kokisin, etten olisi vain yksi hyväuskoinen hölmö lisää tässä maailmassa?

En tiennyt. En kyllä osaa sanoa, missä vaiheessa tiesin, vai tiedänkö nytkään. Toivon ja uskon, että voidaan kuitenkin elää ihan onnellisina yhdessä loppuun asti.

En pitkään aikaan. Nyt 20 vuoden jälkeen tiedän ettei paremmin olisi voinut mennä. Nuorena sitä vain etsi "jotain muuta".

Tiesin heti.Tuli vain tunne,että tämän ihmisen kanssa haluan viettää elämäni.

Joulukuussa 23 vuotta naimisissa.Kertaakaan en ole katunut:)

Heti hänestä jäi se kuva, että mistä saan samanlaisen miehen itselleni. Hän oli varattu ja minä tuolloin sinkku. Emme olleet kahden, mutta olimme tilanteessa jossa muodostui luonteva keskustelu - ja se kesti sen aikaa kuin vain mahdollista oli.

Jopa äitini oli läsnä ja molemmat ihailimme miestä. Minä olin täysin myyty.

Tuolloin en vielä tiennyt, että mies oli hiljaa mielessään ajatellut minusta samoin. Että kaltaiseni nainen olisi hänen vaimonsa.

Nyt reilusti yli kymmenen vuotta myöhemmin, olemme yhdessä. Tiesin heti kun tähän ihmiseen pääsin ystävyyden kautta tutustumaan, että hän on minun toinen puoliskoni.

Tätä yhteyttä ja saumattomuutta, kiitollisuutta mahdollisuudesta olla toistemme omat ja jakaa elämää toistemme kanssa, en ole kokenut aikaisemmin.

Hänestä tiesin, että jos me yhteen päädymme, on se oleva koko loppuelämäni tärkein ihmissuhde.

Ilman häntä en voi kuvitella eläväni. Jos joskus niin kävisi, surisin ja kaipaisin lopun ikääni häntä. Tästäkin kokemusta jo on.

Olemme yrittäneet elää elämää ilman yhteyttä toisiimme pakon sanelemana. Se teki molemmista tyhjiä kuoria.

Nyt elämä on niin kaunista. Vaikka haasteet ja vaikeudet, arkikin, on sitä tavallista elämää. Mitään rakkaampaa en tiedä kuin syli jonne käpertyä iltaisin. Sen oman mieheni.

Hän heitti baaritiskillä kommentin erääseen asiaan, käännyin ja hymyilin. Muutama kerta tavattiin ja siinäpä se oli. Tuosta diskoillasta on nyt 36 vuotta :)

mielestäni mitään sellaista kuin "se oikea" ei ole olemassa: minulla itselläni on aina ollut tunne, että elämänkumppaneita voi olla eri vaihtoehtoja, joista voin vapaasti valita, kuten myös he.

Olen tavannut myös sielunkumppanini, tiesin ja tunsin heti, että hän on sielunkumppanini. Se oli jännä tunne enkä osaa sitä kuvata muuten kuin olin hetkessä varma, että tässä on kyse sielujen välisestä rakkaudesta. Rkkaus välillämme ei katoa eikä sitä voi rikkoa. Sen olen oppinut ettei tästä voi puhua esim. elämänkumppaniehdokkaille, koska harva on tällaista kokenut eikä kykene ymmärtämään, että miten voi väittää, että voi rakastaa toista, jos jossain on sielunkumppani. Koen vain ettei ole mitään ongelmaa. Sielunkumppanuudessa toimitaan sielujen maialmassa eikä siellä rakkaus ole millään lailla uhanalainen luonnonvara. Se ei omistavaa eikä kontrolloivaa.

En. Ajattelin, että tämä nyt on tämmöinen kepeä hyvänmielen suhde hetkeksi, ja ihan yhteisymmärryksessä sovittiin, ettei tämä ole mitään vakavaa eikä olla tilivelvollisia toisillemme.

Siitä vain jotenkin ajan saatossa tuli sitten kuitenkin ihan huomaamatta vakavaa, kunnes joskus reippaan vuoden päästä havahduin siihen, että tämä taitaakin olla loppu elämän juttu.