Lue keskustelun säännöt.
Aivan loppu erityislapsen ja muutenkin elämän kanssa
14.02.2020 |
Minulla on luultavasti 4v erityislapsi, hänellä epäillään kehitysviivästymää, autismia, aspergeria, ADHD:ta, ADD:ta ym. Hän ei myöskään puhu ja olemme käyneet pysokogeilla, foniatreilla, neurologeilla, puheterapeuteilla, toimintaterapeuteilla ja vaikka missä jo reilun vuoden.
Lapsen kanssa oli suht helppoa silti viime vuoden loppuun asti, koska hänellä on aina ollut rajat ja käyttäytyy kyllä yleensä hyvin. Kuitenkin viime vuoden lopulla hän aloitti päiväkodissa eri tahojen suosituksista, vaikka olenkin kotona ja silloin "ongelmat" alkoivat hiljalleen. Aloin huomata, että saatoin olla hyvinkin katkera, kun huomasin miten muilla vanhemmilla asiat tapahtuvat "normaalien" lapsien kanssa.
Juuri eilen kun hain lasta hoidosta, huomasin tien toisella puolella isän suurin piirtein saman ikäisen lapsensa kanssa ja hän antoi lapsensa kulkea n.10m edellään, vaikka vieressä kulki autotie, minä en voi tehdä niin todellakaan, lapseni juoksisi samantien autotielle, koska hän ei käsitä ettei sinne voi juosta. Huomasin olevani katkera näinkin pienestä asiasta. Huomasin koko ajan lisää ja lisää asioita, joita minun on pakko tehdä, joita muiden lasten vanhempien ei tarvitse tehdä ja ne asiat sujuvat heillä paljon paremmin ja ihan itsestään. Todella pienistä asioista välillä huomaan olevani katkera, kuten juuri tuo, ettei tarvitse jatkuvasti pitää todella tarkasti silmällä lasta.
Lapsella on mennyt ihan hyvin hoidossa tähän viikkoon asti. Tällä viikolla on alkanut olemaan kovin levoton 3h jälkeen, on siis tällä hetkellä hoidossa kolmena päivänä viikossa (nostettiin juuri kahdesta päivästä) 5h. Minulla menee kuitenkin matkoihin tuosta ajasta 1h, joten saan aikaa itselleni vain hiukan vajaa 4h, jonka senkin usein käytän joihinkin hommiin, jotka on paljon helpompi tehdä kun lapsi ei ole kotona tai hereillä.
Juuri tällä viikolla yksi hoitaja sanoi päiväkodissa minulle, että ihan hyvä kun on tässä hoidossa niin saan hetken hengähtää, että jaksan hänen kanssaan taas illan ja tajusin, että hän oli oikeassa. Inhottaa oma heikkous myöntää tämä, mutta lapsen kanssa on oikeasti todella raskasta, vaikka todella rakas onkin.
Iltaisin nukahtaa hyvin ja nukkuu yöt, joten saan omaa aikaa iltaisin, mutta olen niin loppu, että minun on pakko mennä nukkumaan jo 1h lapsen jälkeen.
Kuitenkin, tänään kun hain lapsen hoidosta, sanottiin että on alkanut olla todella levoton 2-3h jälkeen, että voisinko jatkossa hakea aikaisemmin, niin että on vain 2-3h hoidossa. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että nyt tämä pieni hengähdystaukoni pienenee ja minulla on aikaa itselleni vain 1-2h. Tottakai silti näin teen, koska se on varmaan parempi omalle lapselleni ja muille lapsille. Silti tuntuu pahalta, kun nytkin on todella lyhyt aika, jonka saan itselleni näinä muutamana päivänä. Kaikkina muina päivinä tuntuu olevan aina jotakin, yleensä saa juosta lapsen tutkimuksissa tai hoitaa jotakin asioita. Ja aina minulla on jotakin mietittävää, koska minä pitkälti pyöritän arkeamme kun olen kotona.
Jatkuu...
Kommentit (119)
Vierailija kirjoitti:
Vastahan ap aloituksessaan tilittää, että uupunut ja väsynyt, eikä ole omaa aikaa ollenkaan.
Kyllä tuo masennukselta vaikuttaa ja kohta loppuunpalamiseltakin.
Kellä perheenäidillä sitä omaa aikaa on tuntitolkulla päivisin, kun ei aina yölläkään.
Lisäksi useimmat pienten lasten äidit käyvät vielä ansiotyössä.Jokuhan sulla ap mättää ja pahasti, kun täällä itkeskelet noita juttuja.
Tee jotain sen eteen, että muuttuisi, paranisi.
Olen johtavassa asemassa vaativassa työssä, mieheni hoitaa lasta koti-isänä, koska tuloeromme on valtava. Lapsi on kaikin puolin terve ja kehittynyt normaalisti. Silti koen, että minulla on ehdottomasti helpompi osuus, onhan se psyykkisesti tuhat kertaa raskaampaa hoitaa lasta kuin käydä töissä, puhua normaalien aikuisten ihmisten kanssa eikä tarvita huolehtia, että työkaveri tukehtu kynään. Eikä todellakaan ole mitenkään epätavallista, että on ”omaa aikaa” eli siis tehdään kotitöitä.
Ihme idioot-ti olet. Ja mulk-ku. Kaikki sympatiat ap:lle, jonka pitää pitää puolensa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:lle vapaa-aikaa enemmän, sillä ei noin jaksa pidemmän päälle. <3
Lyhennetty hoitopäivä ei takaa helpotusta, jos ap on sitten kotona vielä v-mäisempi.
Jos hoitoa jatketaan, ei niinkään lapsen takia vaan äidin jaksamisen vuoksi, on hyvä tietää että apuakin on mitä todennäköisemmin tiedossa. Suomessa on käytössä VaSu, jolla sosiaaliviranomaiset ovat kytkytyneet päiväkoteihin.
Huolestuin lapsen oloista, kun aloituksesta sai vaikutelman, että ap on erittäin egoistinen ja agressiivinen. Esim. "hänellä on aina ollut rajat ja käyttäytyy kyllä yleensä" on vihamielinen ilmaisu. Parasta lapselle olisi, jos ap voisikin rakastaa lasta ehdottomasti, ja myös näyttää se hänelle. Muuten hän tehtailee mt-potilaan, ja se tulee yhteiskunnalle kalliiksi, sen lisäksi on turha kärsimys on surullista itsessään.
Ap, unohda haistattelu-viestin lähetys, tori-käyttäjän kiusaaminen, muiden vanhempien kadehtiminen ja ryyppääminen, koska niillä teet kaiken vain hankalammaksi. Unohda myös toiveet siitä, että saisit luvalla laittaa lapsen tokkuralle. Aikuisena sinun täytyy ensin olla hyvä ja kestää se, että luottamus rakentuu pikku hiljaa.
Vierailija kirjoitti:
Lyhennetty hoitopäivä ei takaa helpotusta, jos ap on sitten kotona vielä v-mäisempi.
Jos hoitoa jatketaan, ei niinkään lapsen takia vaan äidin jaksamisen vuoksi, on hyvä tietää että apuakin on mitä todennäköisemmin tiedossa. Suomessa on käytössä VaSu, jolla sosiaaliviranomaiset ovat kytkytyneet päiväkoteihin.
Huolestuin lapsen oloista, kun aloituksesta sai vaikutelman, että ap on erittäin egoistinen ja agressiivinen. Esim. "hänellä on aina ollut rajat ja käyttäytyy kyllä yleensä" on vihamielinen ilmaisu. Parasta lapselle olisi, jos ap voisikin rakastaa lasta ehdottomasti, ja myös näyttää se hänelle. Muuten hän tehtailee mt-potilaan, ja se tulee yhteiskunnalle kalliiksi, sen lisäksi on turha kärsimys on surullista itsessään.
Ap, unohda haistattelu-viestin lähetys, tori-käyttäjän kiusaaminen, muiden vanhempien kadehtiminen ja ryyppääminen, koska niillä teet kaiken vain hankalammaksi. Unohda myös toiveet siitä, että saisit luvalla laittaa lapsen tokkuralle. Aikuisena sinun täytyy ensin olla hyvä ja kestää se, että luottamus rakentuu pikku hiljaa.
Siis mitä mä just luin. Onko sulla oma lääkitys nyt ihan kohdillaan?
Älä ap välitä näistä.
Miksi vuorovaikutuksen ongelmat päästetään Suomessa näin pitkälle? Miksi lääkärit eivät ohjaa apuun, kun eivät itse voi auttaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se mitä ap tarvitsee, on lasten varhaiskehitykseen pätevöitynyt psykiatri, jotta ap oppisi vuorovaikutustaitoja. Lasta tähän ei tarvitse sotkea, koska lapsi käyttäytyy luonnostaan eikä aitoutta kuulu manipuloida.
Ongelma ei ole se, onko hoitopäivä 2 tuntia lyhyempi vai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ota muuhun kantaa, mutta ei miehesi päätä koska juot muutaman kaljan..
Vierailija kirjoitti:
Plääh. Valivalivali. Uhriutuminen auttaa mihin? Ei elämän ole tarkoituskaan olla helppoa, asenne on se mikä ratkaisee. Siis asenne miten suhtautua vastoinkäymisiin. Uhrin osa ei taida olla kenellekkään hyväksi.
Ap tulee alkoholistiperheestä, ja siirtää nyt suvun ongelmaa perinteen mukaan - se ei ole luultavasti tiedostettu asia, ja vaikka olisikin, se ei ole ihan tuosta vain tahdon kysymys. Ei psykopaattikaan tai seksuaalisesti poikkeava voi yhtäkkiä päättää olevansa normaali.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitoksia vastauksista, ehdin vastailemaan kun lapsi on tällä hetkellä ihan rauhallisena vieressä leikkimässä.
Lapsi varmasti hyötyy päiväkodista, itsekin olen sitä mieltä, oppii siellä hiljalleen toimimaan ryhmässä ja miten otetaan kontaktia muihin lapsiin jne. En todellakaan tiedä, miksi lapsi on alkanut olla levoton, en keksi sille mitään syytä vaikka miten yritän. Tällä hetkellä lapseni on oikeastaan pelkästään avustajan kanssa, eikä osallistu mihinkään ryhmätoimintaan kauheasti, koska häntä ei saada osallistumaan siihen.
En halua antaa lasta vieraiden käsiin, joita en ole koskaan tavannut, päiväkoti sentään on valvonnan alla. Miellän sen mielessäni tavallaan turvallisemmaksi siltä osin, kuin esim. yksityisen lastenhoitajan palkkaamisen.
Lapsen pitäisi saada henkilökohtainen avustaja, joka on nimenomaan erikoistunut autisminkirjon lapsiin, näin on ainakin puhuttu neurologilla.
Lapsella ei kauheammin ole kavereita, kun ei leiki muiden kanssa, vaan selailee kirjoja ja leikkii itsekseen. Kuitenkin kuulemma kaksi lasta hakeutuvat aina hänen seuraansa, vaikkei hän kauheasti heitä noteeraa, nyt on alkanut hieman leikkimään heidän kanssaan tällä viikolla.
Ennen kuin lapsella oli mitään hoitopaikkaa, kysyin pienemmästä tai erityisryhmästä tai -päiväkodista, mutta tällaisia ei kuulemma ole enää lainkaan olemassa. Kuulemma lapsi saa avustajan päiväkotiin, jos on haasteita, mutta mitään erikoisryhmiä ei enää ole.
Uskon kyllä, että tästä on suunta vain ylöspäin ja tilanne kehittyy kyllä, vaikka hitaasti. Jotkut päivät vain ovat silti todella rankkoja ja eilen halusin vain purkaa ahdistustani jonnekin.
En edes tiedä, miksi vastaan nro 90:lle, mutta en ole kotona "v-mäinen" koskaan lapselle, koska minä olen aikuinen. Sinusta siis on huolestuttavaa, jos lapsella on rajat ja tottelee niitä? Jos taas antaisin lapsen lyödä, jahdata kissoja, lyödä ikkunoita, seisoa pöydällä jne. olisi hyvä? Enkä todellakaan ymmärrä, mitä tarkoitat lapsen tokkuralle laittamisella?
Mieheni ei päätäkään, hän soitti minulle eilen ja pyysi anteeksi ennenkuin ehdin laittaa itse viestiä hänelle.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Miksi Suomessa ei perustetta näille sairaille ongelmalapsille lastenkotia? Vanhemmat maksat hoitokulut.
Kyllä noita voisi verovaroista rahoittaa, turhempaakin tuntuu löytyvän rahaa. Tämä olisi perusteltua jo ihan siitä syystä, ettei ns. normaalien lasten tarvitse olla jatkuvan tönimisen, lyömisen, sylkemisen ja/tai pureminen kohteena. Lapsen kaverilla on varmaan ikuisesti yhden erityisen hampaanjäljet käsivarressa. Mun lapsi (ja moni muu) pelkäsi omassa ryhmässä olevaa kirkuva ja aggressiivista lasta. Oli avustaja, mutta kovin ehtiväinen oli tuo erityinen.
Silloin, kun erityislapsi on uhka muiden lasten turvallisuudelle, niin hänen paikkansa ei ole normaalissa pk-ryhmässä tai koulussa.
Sääli tuota erityistä ja hänen vanhempiaan, mutta kyllä mun mielestä niillä terveillä lapsilla tulee olla turvallinen olo päiväkodissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvän alun jälkeen ketju muuttui erittäin suomalaiseksi. Lyödään lyötyä, potkitaan maassa makaavaa ja mitä näitä muita sananlaskuja nyt on, jotka kuvaavat niin hyvin suomalaisten käsityksen "auttamisesta".
Oma autistinen lapseni kyllä opetti kantapään kautta olemaan tuomitsematta niitä, joiden saappaissa en ole kulkenut. Aina on kuitenkin hyvä lukea av-palstaa ja muistaa millaisia ihmisiä keskuudessamme kulkee. Kaikki ihmiset eivät ole oppineet empatiaa, eikä kaikilla ole myöskään normaaleja älynlahjoja, joilla pystyisivät esimerkiksi ymmärtämään lukemansa. Niin se vain on. Ihan yhtä lailla kun omalla lapsellani on haasteita ja rajoitteita ymmärtää muita, niin on myös joukolla ihmisiä joilla ei mitään diagnoosia ole olemassakaan.
Tässä taas otettiin esille kuinka ne normaalit lapset jäävät vaille huomiota ja tukea. Kaikki lapset saisivat tarvitsemansa tuen, jos olisitte valmiita maksamaan siitä. Mutta ettehän te ole. Päiväkoti on vain kurahousujen pukemista ja kuka tahansa voisi tehdä sitä työtä. En nyt jaksa tästä enempää kirjoittaa, mutta aidosti hyvä varhaiskasvatus olisi 6 lasta/aikuinen, ryhmäavustaja joka ryhmään ja koulutettu henkilökunta. Siitä ei vain kukaan halua maksaa, vaikka on runsaasti tutkimuksia että nimenomaan varhaiskasvatukseen laitetut rahat maksavat itsensä takaisin. En ymmärrä myös tässä yhteydessä asiasta jankkausta, sillä ap:n lapsi on käytännössä vain pari tuntia hoidossa, ei koko päivää.
Ap paljon olen nähnyt päiväkotiryhmiä, ja kyse voi olla myös muusta kuin mitä sinulle kerrotaan. Ryhmässä saattaa olla sellaista häiriökäyttäytymistä, josta sinulle ei kerrota, mutta se laukaisee autistisessa lapsessa tuollaisen käytöksen. Ottaisin puheeksi tuon lällättelyn jo heti maanantaina ja kysyisin suoraan että kiusataanko lasta. En millään jaksa uskoa, että lapsesi on ilman syytä muuttanut käytöstään yhtäkkiä. Kysy myös suoraan, että onko lastasi esimerkiksi tönitty tai lyöty mikä olisi johtanut tuohon lapsen tuuppimiseen päiväkodissa, sillä hän ei sitä itse pysty kertomaan jos näin on. En haluaisi sanoa näin, mutta tosiasia on ettei kaikista asioista kerrota vanhemmille ja joskus on niinkin, ettei henkilökunta näe että joku lapsi yllytetään huonoon käytökseen.
Sinuna ihmettelisin henkilökunnalle ääneen, että mitä päiväkodissa on nyt tapahtunut kun lapsi ei enää viihdy siellä. Lapsi on aiemmin kokenut ryhmän turvalliseksi ja nyt ei koe, joten jotain on varmasti tapahtunut ihan siellä päiväkotiympäristössä. Älä niele purematta sitä että syy on nimenomaan sinun lapsessasi. Ryhmässä muillakin saattaa olla häiriökäyttäytymistä ja sinä olet vain noista vanhemmista se kiltein, jolta on helppo pyytää pitämään vähemmän. Surullista mutta totta, tätä se joidenkin ammattitaso on päiväkodissa. Voi olla ettei ryhmässä ole edes yhtään korkeakoulun käynyttä opettajaa, joten ongelmien ratkaisu on tätä tasoa.
T. Veo+autistin äiti
Jaha, väärällä jalalla ylös nousseet löysivät palstan. Harmi. Hyvä keskustelu pilalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi Suomessa ei perustetta näille sairaille ongelmalapsille lastenkotia? Vanhemmat maksat hoitokulut.
Kyllä noita voisi verovaroista rahoittaa, turhempaakin tuntuu löytyvän rahaa. Tämä olisi perusteltua jo ihan siitä syystä, ettei ns. normaalien lasten tarvitse olla jatkuvan tönimisen, lyömisen, sylkemisen ja/tai pureminen kohteena. Lapsen kaverilla on varmaan ikuisesti yhden erityisen hampaanjäljet käsivarressa. Mun lapsi (ja moni muu) pelkäsi omassa ryhmässä olevaa kirkuva ja aggressiivista lasta. Oli avustaja, mutta kovin ehtiväinen oli tuo erityinen.
Silloin, kun erityislapsi on uhka muiden lasten turvallisuudelle, niin hänen paikkansa ei ole normaalissa pk-ryhmässä tai koulussa.
Sääli tuota erityistä ja hänen vanhempiaan, mutta kyllä mun mielestä niillä terveillä lapsilla tulee olla turvallinen olo päiväkodissa.
Mistäs tiedät ettei ne terveet lapset ole niitä jotka kiusaavat AP:n lasta? AP:n lapsi ei edes puhu, joten ainoa miten hän voisi edes reagoida kiusaamiseen on töniä toisia kauemmaksi.
AP:n erityislapsi ei muutenkaan ole mikään erityisen väkivaltainen ollut, vaan hänen käytös on nyt yhtäkkiä muuttunut päiväkodissa.
Joten kiitos, muistathan opettaa sinäkin sille terveelle Nico-Petterille kotona, ettei toisia saa kiusata. Koska myös sillä erityislapsella on oikeus itkeä ilman että sun Nico-Petteri tulee nauramaan viereen, vai mitä?
Rakas ap, yritä vaikla viimeisillä voimillaai aina rakastaa ja helliä lastasi ja olla lapselle lempeä. Asetupa lapsesi asemaan ja mieti miltä hoitopäivä tuntuu hänestä? Pientä pelottaa, hän on epävarma miten pitää toimia, pieni sydän jyskyttää pelosta ja joutui jatkuvasti ponnistelemaan äärirajoilla ymmärtääkseen mitä tapahtuu. Jatkuvasti pitää ponnistella ja tarkkailla ympäristöä, ympärillä hälyä, ääniä, näköärsykleitä, mihinkään ei pääse rauhaan eikä lepäämään.
Ap, sinuna kokeilisin oikeasti tarhapäivön lyhentämistä, sillä se voisi rauhoittaa lasta ja tehdä helpommaksi loppupäivän.
Se mitä ketjussa ei ole sanottu on se että ULKOILE PALJON luonnossa lapsen kanssa. Takaan että huomaat vaikutuksen jo viikossa. Käykää päivittäin edes 30min metsässä jossain polulla tai metsäaukealla. Lapsi ensinnäkin väsyy fyysisesti ulkoilleessaan (ja nukkuu paremmin) mutta ennen kaikkea annat lapselle tärkeistä tärkeimmän lahjan: aistiärsykkeettömän rauhoittavan ympäristön. Kaikki tutkimuksetkin todistavat että metsässä käyslentely alentaa stressiä, verenpainetta jne - myös aikuisella. Vaikka ajatus tuntuisi vaivalloiselta, ole hyvä ja kokeile edes! Se voi hyödyttää teitä molempia. Jos metsää ei ole niin joku riittävän aistiärsykketön leikkipuistokin kelpaa.
Erityislapsi minullakin ja ”metsäterapia” auttoi todella paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on vähän niin että aina ekana ja hyvin pitkään lapsen ongelmat nähdään kasvatuksellisina, vaikka todellisuudessa olisi neurologisia. Toki vanhempien kasvatustyön tukeminen on silti tärkeää, mutta usein se menee siihen että etsitään vain perheestä/vanhemmista vikaa.
Meillä näin oli tosi pitkään, vasta kun lapsi meni ekalle ja koulutyö ei sujunut niin lähti rattaat pyörimään. Usein sen diagnoosin ja avun saa vasta kouluiässä, sitten vaan on jo hukattu monta varhaislapsuuden vuotta kun ei olla osattu tukea lasta oikein päivähoidossa eikä perheessä.
Neurologisissa ongelmissa kasvatukselliset keinot ovat avainasemassa kuntoutuksessa. En ota kantaa ap:n tapaukseen, mutta valitettavan usein nepsylapsilla ei ole rajoja ja rutiineita kotona. Pahimmassa tapauksessa suhteet vanhempiin ja sisaruksiin ovat aivan kieroutuneita.
Työskentelen alle kouluikäisten erityslasten kanssa, joten kaikenlaista olen nähnyt.Eipä sillä että niitä rajoja olisi normilapsillakaan...
Totta, mutta esimerkiksi autistilapselle ei todellakaan ne normaalit kasvatuskeinoit enää riitä, ja on vanhemmalle äärimmäisen raskasta ja kuluttavaa kuunnella päivästä toiseen tekevänsä kaiken väärin, kun toimiikin niin kuin kuka tahansa muu ns. normaalin vanhempi.
Kyllä nämä neurologiset puolet pitäisi aina tutkia kun lapsella on isompia kehitysviiveitä ja/tai häiriökäyttäytymistä. Lapsi kehittyy nimittäin vähän kehnommissakin kasvuolosuhteissa normaalisti, joten jos käyttäytyminen ja viivästymät ovat selvästi poikkeavia niin kyllä siellä taustalla on aina lähes jotain.
Ja neurologisesta poikkeava lapsi tarvitsee siihen neurologisen poikkeamaan räätälöityä kuntoutusta ja kasvatusta. Puhumattakaan siitä päiväkodin henkilökunnasta. Autistin levottomuutta ja kiljuntaa kun nyt vaan ei ratkaista millään jäähyllä ja "järjen puhumisella".
Sä sanoit se itsekin ”räätälöityä _kasvatusta_”. Toivon todella että kukaan ammattilainen ei ole niin idiootti että laittaa kiljuvan autistin jäähylle ja luulee ongelman ratkeavan. Eikä kasvatuksen merkitys myöskään poista tarvetta tutkia neurologisia ongelmia, en ole niin edes väittänyt. Mutta paljon suurempi vaikutus on kasvatuksella ja terapioilla kuin kasvattamattomuudella ja terapioilla.
Mitä tulee ”normaaleihin kasvatuskeinoihin”, mitä ne edes ovat? Vaihtelee perheittäin hyvin paljon. Kasvatuskeinojen tulisi olla aina lapselle sopivia ja toimivia. Muta yhä edelleen ne ovat kasvatuskeinoja.
Annan nyt yksinkertaistetun esimerkin:
Lapsella on todettu adhd ja psyykkisiä ongelmia. Tunteiden hallinta ja ymmärrys on heikkoa.
Perheessa A lapsi saa pelata pelejä rajattomasti, katsoa yöt läpeensä yotubea kun ei se nuku kuitenkaan. Lapselle annetaan periksi kaikissa asioissa, kun se hermostuu muuten ja saattaa lyödä. Lapsella ei ole kotona rutiineja ja perhe ei tee yhdessä mitään, koska lapsi on niin hankala.
Perheessä B lapselle on selkeät rajat pelien, yotuben ja kaiken muunkin suhteen. Rajoista pidetään kiinni, vaikka lapsi saisikin raivarit. Raivaritilanteessa lapselle annetaan konkreettisia keinoja hallita tunteitaan. Näitä harjoitellaan myös muulloin. Asiat toistetaan useita kertoja. Lasta viedään erilaisiin paikkoihin (kauppa, leikkipuisto), jotta lapsella on edes teoriassa mahdollisuus oppia toimimaan ympäristössään.
Kummallakohan tavalla lapsi saa paremmat eväät elämäänsä? Ja kyllä, keinona on kasvatus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on vähän niin että aina ekana ja hyvin pitkään lapsen ongelmat nähdään kasvatuksellisina, vaikka todellisuudessa olisi neurologisia. Toki vanhempien kasvatustyön tukeminen on silti tärkeää, mutta usein se menee siihen että etsitään vain perheestä/vanhemmista vikaa.
Meillä näin oli tosi pitkään, vasta kun lapsi meni ekalle ja koulutyö ei sujunut niin lähti rattaat pyörimään. Usein sen diagnoosin ja avun saa vasta kouluiässä, sitten vaan on jo hukattu monta varhaislapsuuden vuotta kun ei olla osattu tukea lasta oikein päivähoidossa eikä perheessä.
Neurologisissa ongelmissa kasvatukselliset keinot ovat avainasemassa kuntoutuksessa. En ota kantaa ap:n tapaukseen, mutta valitettavan usein nepsylapsilla ei ole rajoja ja rutiineita kotona. Pahimmassa tapauksessa suhteet vanhempiin ja sisaruksiin ovat aivan kieroutuneita.
Työskentelen alle kouluikäisten erityslasten kanssa, joten kaikenlaista olen nähnyt.Eipä sillä että niitä rajoja olisi normilapsillakaan...
Totta, mutta esimerkiksi autistilapselle ei todellakaan ne normaalit kasvatuskeinoit enää riitä, ja on vanhemmalle äärimmäisen raskasta ja kuluttavaa kuunnella päivästä toiseen tekevänsä kaiken väärin, kun toimiikin niin kuin kuka tahansa muu ns. normaalin vanhempi.
Kyllä nämä neurologiset puolet pitäisi aina tutkia kun lapsella on isompia kehitysviiveitä ja/tai häiriökäyttäytymistä. Lapsi kehittyy nimittäin vähän kehnommissakin kasvuolosuhteissa normaalisti, joten jos käyttäytyminen ja viivästymät ovat selvästi poikkeavia niin kyllä siellä taustalla on aina lähes jotain.
Ja neurologisesta poikkeava lapsi tarvitsee siihen neurologisen poikkeamaan räätälöityä kuntoutusta ja kasvatusta. Puhumattakaan siitä päiväkodin henkilökunnasta. Autistin levottomuutta ja kiljuntaa kun nyt vaan ei ratkaista millään jäähyllä ja "järjen puhumisella".
Sä sanoit se itsekin ”räätälöityä _kasvatusta_”. Toivon todella että kukaan ammattilainen ei ole niin idiootti että laittaa kiljuvan autistin jäähylle ja luulee ongelman ratkeavan. Eikä kasvatuksen merkitys myöskään poista tarvetta tutkia neurologisia ongelmia, en ole niin edes väittänyt. Mutta paljon suurempi vaikutus on kasvatuksella ja terapioilla kuin kasvattamattomuudella ja terapioilla.
Mitä tulee ”normaaleihin kasvatuskeinoihin”, mitä ne edes ovat? Vaihtelee perheittäin hyvin paljon. Kasvatuskeinojen tulisi olla aina lapselle sopivia ja toimivia. Muta yhä edelleen ne ovat kasvatuskeinoja.
Annan nyt yksinkertaistetun esimerkin:
Lapsella on todettu adhd ja psyykkisiä ongelmia. Tunteiden hallinta ja ymmärrys on heikkoa.
Perheessa A lapsi saa pelata pelejä rajattomasti, katsoa yöt läpeensä yotubea kun ei se nuku kuitenkaan. Lapselle annetaan periksi kaikissa asioissa, kun se hermostuu muuten ja saattaa lyödä. Lapsella ei ole kotona rutiineja ja perhe ei tee yhdessä mitään, koska lapsi on niin hankala.
Perheessä B lapselle on selkeät rajat pelien, yotuben ja kaiken muunkin suhteen. Rajoista pidetään kiinni, vaikka lapsi saisikin raivarit. Raivaritilanteessa lapselle annetaan konkreettisia keinoja hallita tunteitaan. Näitä harjoitellaan myös muulloin. Asiat toistetaan useita kertoja. Lasta viedään erilaisiin paikkoihin (kauppa, leikkipuisto), jotta lapsella on edes teoriassa mahdollisuus oppia toimimaan ympäristössään.
Kummallakohan tavalla lapsi saa paremmat eväät elämäänsä? Ja kyllä, keinona on kasvatus.
Kerrothan vielä sen kohdan, josta oli hyötyä ap:lle ja senkin kohdan, josta päättelet ettei ap kasvattaisi sillä parhaalla mahdollisella tiedolla lasta mitä hänellä on.
Pointti on se, että tutkimukset ovat tärkeitä. ADHD: tarkkaavaisuus saadaan toimimaan eri tavoin kuin ADD:n mitä tulee esimerkiksi päiväkotiympäristöön. Autistille on aivan omat keinonsa kuinka hänet saadaan sillä tavalla toimintakuntoiseksi, että pystyy kommunikoimaan muiden kanssa ja säätelemään itseään. Erot tulevaisuudessa ovat huomattavia, kun autisti saa kuntoutusta jo alle kouluiässä verrattuna siihen kun diagnoosi tulee kouluiässä. Alle kouluiässä mieli on joustavimmillaan ja silloin juuri tulee saada diagnoosi ja yksilöllinen kuntoutussuunnitelma. Sitten kun yhdistyy aistisäätelyn ongelmat, tarkkaavaisuushäiriöt ja autismin kirjon häiriö, niin tilanne on se että täytyy olla suorastaan yli-ihminen, jotta voi pärjätä yksin vanhempana ilman yhteiskunnan tukea, apua ja asiantuntijoiden tietoa. Ja erityisesti siellä päiväkodissa tarvitaan sitä tietoa, sillä siellä ei pystytä kasvattamaan jokaista lasta yksilöllisesti eikä ole aikaa ja resursseja havainnoida sensitiivisesti mikä juuri tälle lapselle toimii. Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen, on tärkeää että päiväkodin henkilökunta saa asianmukaista tietoa kuinka juuri tämä lapsi oppii parhaiten.
Jos yrität väittää, että diagnoosilla ei ole väliä kun kasvatusta ne erityislapset vain tarvitsee, niin käsityksesi kasvatuksesta ja erityispedagogiikasta on todennäköisesti liian kapea, että voit ymmärtää pointin tässä. Et välttämättä myös ymmärrä päiväkodin arkea riittävän hyvin, koska kuvittelet ettei sellaista tilannetta tule ettei kiljuvaa autistia laiteta jäähylle. Kyllä laitetaan ja nämä ovat autisteja, joilla ei ole vielä diagnoosia vaan saavat sen ehkä kouluiässä - hyvällä tuurilla
T. Veo+autistin äiti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on vähän niin että aina ekana ja hyvin pitkään lapsen ongelmat nähdään kasvatuksellisina, vaikka todellisuudessa olisi neurologisia. Toki vanhempien kasvatustyön tukeminen on silti tärkeää, mutta usein se menee siihen että etsitään vain perheestä/vanhemmista vikaa.
Meillä näin oli tosi pitkään, vasta kun lapsi meni ekalle ja koulutyö ei sujunut niin lähti rattaat pyörimään. Usein sen diagnoosin ja avun saa vasta kouluiässä, sitten vaan on jo hukattu monta varhaislapsuuden vuotta kun ei olla osattu tukea lasta oikein päivähoidossa eikä perheessä.
Neurologisissa ongelmissa kasvatukselliset keinot ovat avainasemassa kuntoutuksessa. En ota kantaa ap:n tapaukseen, mutta valitettavan usein nepsylapsilla ei ole rajoja ja rutiineita kotona. Pahimmassa tapauksessa suhteet vanhempiin ja sisaruksiin ovat aivan kieroutuneita.
Työskentelen alle kouluikäisten erityslasten kanssa, joten kaikenlaista olen nähnyt.Eipä sillä että niitä rajoja olisi normilapsillakaan...
Totta, mutta esimerkiksi autistilapselle ei todellakaan ne normaalit kasvatuskeinoit enää riitä, ja on vanhemmalle äärimmäisen raskasta ja kuluttavaa kuunnella päivästä toiseen tekevänsä kaiken väärin, kun toimiikin niin kuin kuka tahansa muu ns. normaalin vanhempi.
Kyllä nämä neurologiset puolet pitäisi aina tutkia kun lapsella on isompia kehitysviiveitä ja/tai häiriökäyttäytymistä. Lapsi kehittyy nimittäin vähän kehnommissakin kasvuolosuhteissa normaalisti, joten jos käyttäytyminen ja viivästymät ovat selvästi poikkeavia niin kyllä siellä taustalla on aina lähes jotain.
Ja neurologisesta poikkeava lapsi tarvitsee siihen neurologisen poikkeamaan räätälöityä kuntoutusta ja kasvatusta. Puhumattakaan siitä päiväkodin henkilökunnasta. Autistin levottomuutta ja kiljuntaa kun nyt vaan ei ratkaista millään jäähyllä ja "järjen puhumisella".
Sä sanoit se itsekin ”räätälöityä _kasvatusta_”. Toivon todella että kukaan ammattilainen ei ole niin idiootti että laittaa kiljuvan autistin jäähylle ja luulee ongelman ratkeavan. Eikä kasvatuksen merkitys myöskään poista tarvetta tutkia neurologisia ongelmia, en ole niin edes väittänyt. Mutta paljon suurempi vaikutus on kasvatuksella ja terapioilla kuin kasvattamattomuudella ja terapioilla.
Mitä tulee ”normaaleihin kasvatuskeinoihin”, mitä ne edes ovat? Vaihtelee perheittäin hyvin paljon. Kasvatuskeinojen tulisi olla aina lapselle sopivia ja toimivia. Muta yhä edelleen ne ovat kasvatuskeinoja.
Annan nyt yksinkertaistetun esimerkin:
Lapsella on todettu adhd ja psyykkisiä ongelmia. Tunteiden hallinta ja ymmärrys on heikkoa.
Perheessa A lapsi saa pelata pelejä rajattomasti, katsoa yöt läpeensä yotubea kun ei se nuku kuitenkaan. Lapselle annetaan periksi kaikissa asioissa, kun se hermostuu muuten ja saattaa lyödä. Lapsella ei ole kotona rutiineja ja perhe ei tee yhdessä mitään, koska lapsi on niin hankala.
Perheessä B lapselle on selkeät rajat pelien, yotuben ja kaiken muunkin suhteen. Rajoista pidetään kiinni, vaikka lapsi saisikin raivarit. Raivaritilanteessa lapselle annetaan konkreettisia keinoja hallita tunteitaan. Näitä harjoitellaan myös muulloin. Asiat toistetaan useita kertoja. Lasta viedään erilaisiin paikkoihin (kauppa, leikkipuisto), jotta lapsella on edes teoriassa mahdollisuus oppia toimimaan ympäristössään.
Kummallakohan tavalla lapsi saa paremmat eväät elämäänsä? Ja kyllä, keinona on kasvatus.
Mä en nyt ymmärrä miten tämä liittyy siihen alkuperäiseen asiaan, jossa puhutaan siitä että neurologisia ongelmia tutkitaan liian myöhään.
Oliko pointtisi se ettei niitä neurologisia ongelmia tarvitse tutkia, kun riittää että vanhempia opastetaan kasvatuksen suhteen? Sillä siltä se kuulostaa, että luulet että suurin ongelma erityislapsella on kasvatuksen puute eikä se itse neurologinen ongelma, johon tarvisi kohdennettua kasvatusta.
En lukenut koko ketjua läpi, joten kenties tätä on jo ehdotettu.. Kerroit, ettei lapsesi puhu. Voisiko hänen turhautumisensa johtua siitä, ettei hän tule kuulluksi, koska ei osaa ilmaista omia tarpeitaan ja tunteitaan? Voisitteko löytää yhteisen kommunikointitavan esim. taiteen kautta? Pienet lapset usein piirtävät paljon näkemästään ja kokemastaan, ja uskon, että tällä tavalla voisit löytää paremman yhteyden lapseesi. Taide auttaisi lastasi myös ilmaisemaan tunteitansa, tällä hetkellähän kaikki purkautuvat levottomuutena ym. Tai onko lapsesi musikaalinen? Tärkeää olisi, että lapsi oppisi kertomaan, onko hän iloinen, surullinen, vihainen.. Tällöin myös sinulla on mahdollisuus olla oikealla tavalla läsnä lapsellesi.
Vaan erittäin tärkeää, että otat aikaa myös itsellesi Ap. Kaikki tuntemasi tunteet on sallittuja ja hyvin ymmärrettäviä. Siksikin tärkeää, että löytäisitte lapsesi kanssa yhteisen kielen. Uskon, että sitä kautta yhteytenne syventyisi ja arki helpottuisi. Voimia kovasti!<3
Plääh. Valivalivali. Uhriutuminen auttaa mihin? Ei elämän ole tarkoituskaan olla helppoa, asenne on se mikä ratkaisee. Siis asenne miten suhtautua vastoinkäymisiin. Uhrin osa ei taida olla kenellekkään hyväksi.