Jos sinun epäillään tehneen jotain minkä perusteella lapsesi huostataan, toimiasi ei edes tutkita oikeudessa! Eli et saa puolueetonta oikeudenkäyntiä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se on niin vastoin lapsen etua, että hänen tietoihinsa voidaan kirjoittaa mitä sattuu. Ei saa lapsi niitä koskaan pois, vaikka voisi jo itse vakuuttaa, ettei väitteet ole pitänyt paikkaansa.

Lapsen etua vastaan on monet lastensuojelun toimet myös siinä, että ne ulottuvat lapsenkin yksityiselämän piiriin. Ovat siis myös lapsen ihmisoikeuksia vastaan. Tämä voisi olla hyväksyttyä, jos olisi pätevät perusteet. Useimmiten ei ole, vaan oikeusloukkaukset tapahtuvat ”yhteisymmärryksessä” eli vanhemman suostumuksella.

Viranomainen pääsee Suomessa tunkeutumaan lapsen elämään paljon helpommin kuin aikuisen. Lapsen oikeusturva on heikompi. Tämä johtuu tietysti siitä, että vanhemmat edunvalvojina ovat kovin auktoriteettipelkoisia ja leväperäisiä.

Jos lapsi joituu näiden asioiden kanssa tekemisiin, niin täytyy olla jo vakavasta asiasta kyse. Ymmärrän kyllä vanhempien siilipuolustautumisen ja viranomaisten näkemisen vihollisena. Näillä vanhemmillahan onmonesti mielenterveysongelmia ja masennusta taustalka niinne lastenkin asiat jää retuperälle. Lapsella on kuitenkin oikeus normaaliin turvalliseen elämään vaikka vanhemmat olisi kuinka hulluja.

Lastensuojelun kanssa tekemisiin joutumisen ainoa edellytys on, että on vanhempi.

Höpöhöpö. Ei joudu edes silloin kun ei hoida vanhemmuuttaan kunnolla. Puuttumiskynnys on resurssipulan vuoksi liian alhainen ja sitä laskua maksetaan jo nyt. Suomessa on nuoria mteläkeläisiä elätettävänä jo nyt lähes puolet ikäluokasta. Kymmenet nuoret tappaa itsensä vuosittain. Osa porukasta ei edes kouluttaudu ja yritä päästä elämään kiinni. Olisiko kannattanut nämä avustaa rampauttavista ongelmaperheistään kunnon elämän alkuun?

Ei se ole mitään höpöhöpö. Me ollaan lastensuojelun asiakkaita, ihan pelkän vanhemmuuden perusteella virallisesti.

Jos et usko minua, niin otapa kuitenkin huomioon, että se on teknisesti aivan mahdollista. Kuinka voisit mitenkään väittää siis, ettei näin voi käydä. Ole hyvä ja lue asiaan liittyvä laki ja sosiaalitoimen ohjeistus ja ymmärrä, että käytännössä riittää sosiaalityöntekijän päätös. Perusteita ei kukaan taho arvioi (ehkä jälkeenpäin), ne voi vetää hatusta.

Kirjoitustesi perusteella ette ole turhaan lastensuojelun asiakkaita. Sinun kannattaisi tosiaan noihin mielenterveysongelmiisi hakea apua. Ehkäpä sitten lastesikin hyvinvointi jaksaisi paremmin kiinnostaa.

Miksi kaltaisesi ihminen ei voisi olla töissä lastensuojelussa? Siinäpä nyt se pointti onkin.

Siellä voi olla ja onkin ihan samanlaisia ihmisiä kuin sinä. Sen takia pitää olla taho, joka oikeasti kontrolloi tätä viranomaista. Nyt mennään kehitysmaameiningillä ja homma perustuu työntekijän omaan fiilikseen.

Työntekijällä saattaa olla sellainen fiilis, että isä hakkaa koko perhettä. "On tullut sellainen vaikutelma." Kun koko perhe ehdottomasti kieltää väkivaltaa tapahtuneen, ollaankin yhteistyökyvyttömiä. Ruvetaan uhkailemaan. Yhdellä lapsella, jota sossu ei ole koskaan nähnyt, on sosiaalityöntekijän mukaan skitsofrenia! "Pätevyys" riittää arvioimaan lapsen mielenterveyttä, tai ehkä sittenkin oli vaan se fiilis.

Perheillä on oikeasti erittäin heikko oikeusturva näitten vallanhaluisten naisten kynsissä.

Kannattaa kaikkien epäilijöiden muistaa, että sinunkin lapsestasi voi herätä huoli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meille kövi niin että sossut väitti etteivät lapset ulkoile, saati koskaan leikkineet hiekkalaatikolla. Eivät saa kotona ruokaa jne.

Ei auttanut hallintooikeudessa edes se että heidän oma todistajansa todisti sossua vastaan. Sossu myös väitti että olen päihdeongelmainen, vaikkei tästä mitään viitteitä.

Lähettivöt neuvolan kirjaukset todisteeksi, vaikka niissä ei ollut mitään moitittavaa. Sosiaalityöntekijät olivat myös vääristelleet lääkäreiden lausuntoja, eikä riittänyt esittää samojen lääkereiden todellisia lausuntoja.

Lapset otettiin huostaan

Joku varmaan kuitenkin huolestunut lapsista, jos oli tehty lasu... Ei ketään ihan pienestä syystä huostaanoteta ja lääkärinlausunnot menevät sellaisenaan liitteenä myös hallinto-oikeuteen. Ei niitä sossut vääristele.

Huonojakin sossuja varmasti on, mutta harvoin vanhemmilla kaikki on ok, jos perhe on lastensuojelun asiakkaana. Joskus on syytä katsoa peiliin.

t. sossu

Henkilö varmaankin tässä tarkoittaa sossujen tapaa vääristellä lääkäreiden ja terapeuttien lausumisia kun on pidetty verkostopalavereja, niin meilläkin tehtiin. 

Miten niitä voi vääristellä, kun verkostopalaverissa on mukana ne lääkärit ja terapeutit, tai viralliset lausuntopaperit, mikäli ei henkilökohtaisesti pääse paikalle? Ne arvioinnit myös toimitetaan sellaisenaan liitteenä päätöksentekijälle, pelkkä sos.tt:n referaatti lääkärin lausunnosta ei kelpaa.

Kyllä niitäkin voi vääristellä. Esim. jokin lääkärin kirjoittama tulkinnanvarainen kohta voidaan vääristää näyttämään toiselta. Sitä sitten toistetaan joka paperissa, ja simsalabim, asia on muuttunut. Paperia on yleensä valtava mapillinen. Siten nopeasti paperipinon selaava ulkopuolenen lukija saa asiasta ihan toisen kuvan, kuin mitä se todellisuudessa on.

Sossut myös pimittävät kirjauksia, ja voivat siten muutella kirjauksia pitkänkin ajan kuluessa. Vanhoja kirjauksia voidaan kirjata uusiksi, joko dramatisoiden tai vähätellen jotain, koska niitä ei ole missään vaiheessa näytetty vanhemmalle, edes tämän pyynnöistä huolimatta. Eli esim. jos lääkäri kirjaa jonkin tekemänsä viitteellisen havainnon, sossut voivat vääristää aiempiin kirjauksiin jo jotain samansuuntaista, jonka ikään kuin tulevaisuudessa lääkäri vahvistaa, vaikka oikeasti saadaan vain näyttämään se siltä, koska se on kirjattu sinne jälkikäteen.

Ja olen nähnyt tällaisia kirjauksia omin silmin. Olen nähnyt myös sossujen lääkärille etukäteen lähettämän sähköpostin, että tällainen ja tällainen äiti on tulossa vastaanotolle meidän lähettämänä, ja että äiti on mielenterveysongelmainen, kirjoita sille lähete psykiatriseen hoitoon, vaikkei mistään mielenterveysongelmasta ollut yhtään mitään muuta näyttöä, kuin tämän äidin exän puheet (huoltokiista).

Nyt kyllä on viimeinen kappale niin ufoilua että. Sosiaalityöntekijä ei pysty vaatimaan ketään psykiatriseen hoitoon. Kirjoittaja ei tiedä mistä kirjoittaa.

Pyysi kirjoittamaan psyk. lähetteen tarkkaan ottaen. Ja lääkäri vielä vastasi sähköpostilla, että hän voi sen kyllä tehdä, siis lupasi noin jo valmiiksi edes näkemättä äitiä. Minulla sattuu olemaan kopiot noista sähköposteista, joten enköhän tiedä mistä puhun.

Niinpä. Hyvä että korjasit. 

On aivan eri juttu pyytää lähete tutkimuksiin kuin vaatia hoitoon.

Sosiaalityöntekijällä ei ole tarvittavia tietoja äidin psyykkisestä kunnosta, ja hän hankkii niitä asiantuntijalta. Noin voi olettaa ammatillisesti toimivien virkamiesten toimivankin. Ei tehdä mielivaltaisia päätöksiä musta tuntuu- perusteilla vaan selvitetään asiat.

Jos ja toivottavasti kun kyseinen äiti on ollut täysissä sielunvoimissa, lausunto psykiatrilta on hänellekin vain hyvä juttu. Ja jos hän on psykiatrisen hoidon tarpeessa, sekin on hyvä selvittää, ja lasten turvallisuuden kannalta voi olla elintärkeää.

Mikä tuossa sinulle on ongelma?

Ai sinusta ihan ok, että sossu "valmistelee" lääkärin sähköpostilla, että äiti on mielenterveysongelmainen, vaikka tästä ei ole muuta näyttöä kuin sossun oma mielipide perustuen huoltokiistan toisen osapuolen eli äidin exän puheisiin, ja jonka puolelle sossu on päättänyt asettua. Äidillä ei siis ole diagnooseja tai mt-taustaa lainkaan, ei lääkityksiä tai mitään muutakaan. Ja sinusta ihan ok, että lääkäri jo etukäteen lupaa sen lähetteen kirjoittaa ilman muuta syytä kuin sossun pyyntö kirjoittaa se, ja vieläpä näkemättä potilasta lainkaan?

Et tosiaan näe mitään ongelmaa? Oletko itse sossu?

En ole. Tiedän, että lääkärit tekevät diagnoosinsa riippumatta jonkun ammattialan ulkopuolisen, kuten sosiaalityöntekijän näkemyksistä.

Jokainen ihminen tekee virheitä, ammatti-ihminenkin työssään. Mutta Suomessa voi hyvin olettaa lääkäreiden toimivan tällaisessa tapauksessa ammatillisesti oikein.

Mutta sinusta kuitenkin "noin voi olettaa ammatillisesti toimivien virkamiesten toimivankin", kuten kirjoitit, etkä näe siinä siis mitään eettisesti arveluttavaa? Ja lääkäri toimii mielestäsi "ammatillisesti" lupaamalla jo etukäteen sähköpostilla sossulle, että hän sen lähetteen kyllä kirjoittaa? Ja luotat siis vain pelkkiin oletuksiin lääkäreiden "ammatillisesta" toiminnasta, vaikka minulla on noista sähköposteista kopiot, jotka todistavat muuta?

Toki, jos ja kun se "ammatillisuus" näyttää merkitsevän sinulle epäeettisen toiminnan hyväksymistä, kuten kirjoituksestasi voi päätellä, niin siinä mielessä mielipiteesi on johdonmukainen.

Lääkäri, joka kirjoittaa lähetteen tutkimuksiin silloin kun toinen virkamies sitä työnsä tekemiseksi tarvitsee, toimii oikein. Hän siis ei kirjoita lähetettä hoitoon, niin kuin väität, vaan tutkimukseen. Mikä on aivan eri asia.

Jotenkin vaikuttaa siltä, että olet niin voimakkaan viranomaisvastainen, että et pysty käsittämään edes perusasioita yhteiskunnan toiminnasta, vaan tulkitset kaiken julkisen toiminnan hyökkäykseksi. Voin sinulle kertoa, että eivät ne sosiaalityöntekijät ja lääkärit sinua vainoa. Olisivat korkeintaan onnellisia jos saisit asiasi niin kuntoon, ettei sinun tarvitsisi roikkua heidän riesanaan.

Ei, vaan lääkäri, joka kirjoittaa lähetteen pelkästään toisen virkamiehen pyynnöstä, (oli se sitten hoitoon tai tutkimukseen, turhaan saivartelet tästä), toimii epäeettisesti. Sossun pyyntö lääkärille ei voi olla, ei ainakaan ihmisoikeuksia kunnioittavassa oikeusvaltiossa, pitäisi olla, peruste tutkimukseen tai hoitoon lähettämiselle.

Ikävä, että käsityksesi oikeasta ja väärästä on noin hämärtynyt. Aivan vastaavasti se valitettavasti on monella sossulla ja lääkärilläkin, he ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuten sinä tai minäkin. Osa toimii oikein, osa väärin.

Todella paljon muuten pohjaat pelkkiin oletuksiin, jopa minun elämästäni, et tosiasioihin. Sinusta tulisi erinomainen umpikiero lasusossu kyllä, tulisi taatusti ennakko-oletuksiin pohjaavia kirjauksia, joiden mukaan äiti on "viranomaisvastainen, tulkitsee kaiken vainoksi" "lääkäri vain toimi oikein sosiaalityöntekijän pyynnöstä" jne.

Just. Vaikutat aivan tyyppiesimerkiltä henkilöstä joka on aina oikeassa, eikä koskaan tee mitään väärin. Jotenkin en ihmettele, jos perheesi jäsenet joutuvat tekemisiin lastensuojelun kanssa.

Kyllä tämänkin ketjun lukuja katsoessa näkee, että jopa sinisilmäisempi sukupuoli on skeptisempi kuin vielä kymmenen vuotta sitten.

Kauan kerjättiin resursseja. Kun alettiin saada alkoi samalla mystisesti tarve kasvaa. Nyt huseerataan oikein olan takaa. Ja k.kka osuu yhä useamman tuulettimeen.

Romahdusta odotellessa annan neuvon, että kannattaa harjoitella jo valmiiksi kantaa itse sitä vastuuta. Niin se oikeasti menee. Rikolliset erikseen.

Näissä ketjuissa kirjoittelee sossujen puolusteluviestejä joku ilmiselvä asperger joka ei kykene riittävällä tasolla ymmärtämään tunteita ja inhimillistä kärsimystä. Toivottavasti tuollaisella vialla varustettu henkilö ei ole töissä sossuna. "Paperilla kaikki huostaanottokriteerit täyttyy, eineslihapulla vaarantaa lapsen terveyden ja lapsella on oikeus ravitsevaan ruokaan" jne.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tämänkin ketjun lukuja katsoessa näkee, että jopa sinisilmäisempi sukupuoli on skeptisempi kuin vielä kymmenen vuotta sitten.

Kauan kerjättiin resursseja. Kun alettiin saada alkoi samalla mystisesti tarve kasvaa. Nyt huseerataan oikein olan takaa. Ja k.kka osuu yhä useamman tuulettimeen.

Romahdusta odotellessa annan neuvon, että kannattaa harjoitella jo valmiiksi kantaa itse sitä vastuuta. Niin se oikeasti menee. Rikolliset erikseen.

Yhteiskunnan rumat rakenteet alkavat paljastua kun epäinhimillinen toiminta alkaa kohdistua keskiluokkaan ja/tai koulutettuihin. Niinhän tuolla huolikulttuurin lietsomisella alkaa käydä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meille kövi niin että sossut väitti etteivät lapset ulkoile, saati koskaan leikkineet hiekkalaatikolla. Eivät saa kotona ruokaa jne.

Ei auttanut hallintooikeudessa edes se että heidän oma todistajansa todisti sossua vastaan. Sossu myös väitti että olen päihdeongelmainen, vaikkei tästä mitään viitteitä.

Lähettivöt neuvolan kirjaukset todisteeksi, vaikka niissä ei ollut mitään moitittavaa. Sosiaalityöntekijät olivat myös vääristelleet lääkäreiden lausuntoja, eikä riittänyt esittää samojen lääkereiden todellisia lausuntoja.

Lapset otettiin huostaan

Joku varmaan kuitenkin huolestunut lapsista, jos oli tehty lasu... Ei ketään ihan pienestä syystä huostaanoteta ja lääkärinlausunnot menevät sellaisenaan liitteenä myös hallinto-oikeuteen. Ei niitä sossut vääristele.

Huonojakin sossuja varmasti on, mutta harvoin vanhemmilla kaikki on ok, jos perhe on lastensuojelun asiakkaana. Joskus on syytä katsoa peiliin.

t. sossu

Henkilö varmaankin tässä tarkoittaa sossujen tapaa vääristellä lääkäreiden ja terapeuttien lausumisia kun on pidetty verkostopalavereja, niin meilläkin tehtiin. 

Miten niitä voi vääristellä, kun verkostopalaverissa on mukana ne lääkärit ja terapeutit, tai viralliset lausuntopaperit, mikäli ei henkilökohtaisesti pääse paikalle? Ne arvioinnit myös toimitetaan sellaisenaan liitteenä päätöksentekijälle, pelkkä sos.tt:n referaatti lääkärin lausunnosta ei kelpaa.

Kyllä niitäkin voi vääristellä. Esim. jokin lääkärin kirjoittama tulkinnanvarainen kohta voidaan vääristää näyttämään toiselta. Sitä sitten toistetaan joka paperissa, ja simsalabim, asia on muuttunut. Paperia on yleensä valtava mapillinen. Siten nopeasti paperipinon selaava ulkopuolenen lukija saa asiasta ihan toisen kuvan, kuin mitä se todellisuudessa on.

Sossut myös pimittävät kirjauksia, ja voivat siten muutella kirjauksia pitkänkin ajan kuluessa. Vanhoja kirjauksia voidaan kirjata uusiksi, joko dramatisoiden tai vähätellen jotain, koska niitä ei ole missään vaiheessa näytetty vanhemmalle, edes tämän pyynnöistä huolimatta. Eli esim. jos lääkäri kirjaa jonkin tekemänsä viitteellisen havainnon, sossut voivat vääristää aiempiin kirjauksiin jo jotain samansuuntaista, jonka ikään kuin tulevaisuudessa lääkäri vahvistaa, vaikka oikeasti saadaan vain näyttämään se siltä, koska se on kirjattu sinne jälkikäteen.

Ja olen nähnyt tällaisia kirjauksia omin silmin. Olen nähnyt myös sossujen lääkärille etukäteen lähettämän sähköpostin, että tällainen ja tällainen äiti on tulossa vastaanotolle meidän lähettämänä, ja että äiti on mielenterveysongelmainen, kirjoita sille lähete psykiatriseen hoitoon, vaikkei mistään mielenterveysongelmasta ollut yhtään mitään muuta näyttöä, kuin tämän äidin exän puheet (huoltokiista).

Nyt kyllä on viimeinen kappale niin ufoilua että. Sosiaalityöntekijä ei pysty vaatimaan ketään psykiatriseen hoitoon. Kirjoittaja ei tiedä mistä kirjoittaa.

Jep. Hevosmiesten tietotoimiston uutisia. 

Kirjauksia voi tietojärjestelmässä muokata ja korjata, mutta jokaisesta korjauksesta jää lokijälki ja ne vanhassa muodossa olevat on myös sieltä kaivettavissa, jos on tarve sille.

Aloitus oli jo sellainen, että facepalm-reaktio iski. Ketjun jatkuessa vieläkin enemmän.

Ensinnäkään ei ole sellaista verbiä olemassakaan kuin "huostata". Se on huostaanotto, sen valmisteleminen, toteutus. Kiireellisessä tapauksessa lapset voidaan sijoittaa pois kotoa turvalliseen paikkaan, huostaanotto on taas pidempi prosessi. Sossu ei toisaankaan kulje kodeissa ja "huostaile" ihan huvikseen vaan lapsia. 

Toisekseen, aloittaja katsoo asioita vanhemman näkökulmasta. "Vanhempi menettää lapsen", "rangaistus" (vanhemmalle). Me täällä lastensuojelussa katsotaan aina asioita lapsen näkökulmasta ja lapsen parhaasta. Lapsi on keskiössä, ei vanhempi. 

Jep jep, sano nyt vielä, että KUKAAN ei IKINÄ hyödy lapsen huostaanotosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se on niin vastoin lapsen etua, että hänen tietoihinsa voidaan kirjoittaa mitä sattuu. Ei saa lapsi niitä koskaan pois, vaikka voisi jo itse vakuuttaa, ettei väitteet ole pitänyt paikkaansa.

Lapsen etua vastaan on monet lastensuojelun toimet myös siinä, että ne ulottuvat lapsenkin yksityiselämän piiriin. Ovat siis myös lapsen ihmisoikeuksia vastaan. Tämä voisi olla hyväksyttyä, jos olisi pätevät perusteet. Useimmiten ei ole, vaan oikeusloukkaukset tapahtuvat ”yhteisymmärryksessä” eli vanhemman suostumuksella.

Viranomainen pääsee Suomessa tunkeutumaan lapsen elämään paljon helpommin kuin aikuisen. Lapsen oikeusturva on heikompi. Tämä johtuu tietysti siitä, että vanhemmat edunvalvojina ovat kovin auktoriteettipelkoisia ja leväperäisiä.

Jos lapsi joituu näiden asioiden kanssa tekemisiin, niin täytyy olla jo vakavasta asiasta kyse. Ymmärrän kyllä vanhempien siilipuolustautumisen ja viranomaisten näkemisen vihollisena. Näillä vanhemmillahan onmonesti mielenterveysongelmia ja masennusta taustalka niinne lastenkin asiat jää retuperälle. Lapsella on kuitenkin oikeus normaaliin turvalliseen elämään vaikka vanhemmat olisi kuinka hulluja.

Lastensuojelun kanssa tekemisiin joutumisen ainoa edellytys on, että on vanhempi.

Höpöhöpö. Ei joudu edes silloin kun ei hoida vanhemmuuttaan kunnolla. Puuttumiskynnys on resurssipulan vuoksi liian alhainen ja sitä laskua maksetaan jo nyt. Suomessa on nuoria mteläkeläisiä elätettävänä jo nyt lähes puolet ikäluokasta. Kymmenet nuoret tappaa itsensä vuosittain. Osa porukasta ei edes kouluttaudu ja yritä päästä elämään kiinni. Olisiko kannattanut nämä avustaa rampauttavista ongelmaperheistään kunnon elämän alkuun?

Ei se ole mitään höpöhöpö. Me ollaan lastensuojelun asiakkaita, ihan pelkän vanhemmuuden perusteella virallisesti.

Jos et usko minua, niin otapa kuitenkin huomioon, että se on teknisesti aivan mahdollista. Kuinka voisit mitenkään väittää siis, ettei näin voi käydä. Ole hyvä ja lue asiaan liittyvä laki ja sosiaalitoimen ohjeistus ja ymmärrä, että käytännössä riittää sosiaalityöntekijän päätös. Perusteita ei kukaan taho arvioi (ehkä jälkeenpäin), ne voi vetää hatusta.

Kirjoitustesi perusteella ette ole turhaan lastensuojelun asiakkaita. Sinun kannattaisi tosiaan noihin mielenterveysongelmiisi hakea apua. Ehkäpä sitten lastesikin hyvinvointi jaksaisi paremmin kiinnostaa.

Yrittäisit nyt edes. Etkö tuon parempaan pysty? Tämähän nimenomaan on huolestuttavaa, että loogiseen ajatteluun ja aivojen toimintaan kykenemättömät ihmiset ovat lastensuojelun palkkalistoilla tai muuten vain sokeasti kannattavat lastensuojelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin ennen, että tällaiset jutut ovat vaan jotain syrjäytyneiden ja juoppojen itse aiheutettuja ongelmia.

Eihän kukaan voi joutua ongelmiin eikä epäilyjen kohteeksi jos oikeasti hoitaa asiansa kunnolla.

Sitten oma lapsi sairastui. Alkoi vaan yhtäkkiä oireilemaan, eikä oireilu helpottunut vaikka kuinka yritettiin hoitaa. Lääkärissäkin käytiin monta kertaa, mutta apua ei löytynyt ja pikkuhiljaa alkoi tulla uusia oireita.

Tuli mahakipua, tuli huimausta, tuli oksentelua, tuli selittämättömiä kipuja käsiin ja jalkoihin, tuli päänsärkyjä. Liikkuminen pahensi kipuja ja aiheutti ripulia ja oksentelua ja tämän takia kunto meni huonoksi.

Vanhempia alettiin syyttämään ja kotonakin käytiin tarkistuskäynnillä. Saimme hirveästi ohjeita siitä kuinka tärkeää on säännöllinen elämä ja liikkuminen. Meiltä tentattiin lapsen pelaamisesta ja nukkumisesta ja meille pidettiin pitkiä saarnoja näihin liittyen vaikka lapsi nukkui riittävästi, söi säännöllisesti eikä pelannut liikaa.

Lapsi ohjattiin terapiaan ja häneltä tutkittiin yleisimmät psykiatriset sairaudet. Psykiatrisia sairauksia ei löytynyt ja terapiassa todettiin että lapsi on alkanut masentumaan häntä vaivaavien kipujen ja muiden fyysisten oireiden takia.

Lääkärit alkoivat epäilemään, että lapsi on vaan niin herkkä, että kokee liikaa kipua. Olivat sitä mieltä että kaikki korjaantuu kun aloitetaan kuntokuuri eikä anneta kipujen ja tuntemusten haitata elämää.

Lopulta löysin itse useita erilaisia harvinaisia sairauksia jotka voivat aiheuttaa samoja oireita mitä lapselleni on. Puhuin näistä lääkärille, ja sain kuulla että en voi ymmärtää näitä asioita sillä en ole lääkäri.

En ymmärtänytkään, ja siksi toivoin saavani lääkäriltä apua sairaiden selvittämisessä.

Päädyin sitten etsimään näiden eri sairauksien spesialisteja ja aloin kiikuttamaan lasta ympäri Suomen näiden spesialistien vastaanotolla. Arvatkaas tuliko munchausen-epäilyä ja kuinka nopeasti.

Tämä johti siihen, että hirveässä hädässä piti alkaa nopeasti varailemaan lisää lääkäriaikoja että ehtisi saada diagnoosin ennenkuin lapsi otetaan huostaan. En usko että lapsen psyyke olisi kestänyt sijoittamista. Hänelle oli niin raskasta jo pelkkä kipujen kanssa selviäminen päivästä toiseen. Olin todella peloissani lapseni puolesta.

Lopulta löysin oikean diagnoosin ja lääkärin joka osaa tunnistaa sairauden. Se oli suuri helpotus. Sairaus on erittäin harvinainen (Suomessa alle 200 potilasta) ja hoitamattomana tuhoaa elimistöä ja johtaa kuolemaan nuorella iällä. Liikunta ja kuntokuurit nopeuttavat elimistön tuhoutumista, siksi liikkuminen pahensi lapsen oireilua. Useimmat ilman hoitoa jäävät kuolevat alle nelikymppisenä. Oikealla lääkityksellä sairauden eteneminen voidaan kuitenkin pysäyttää ja kipujakin voidaan lievittää. Tilanne onkin meillä nyt kääntynyt parempaan suuntaan.

Oireiden alkamisesta diagnoosin saamiseen meni 6 vuotta. Se aika oli todellista helvettiä ja rikkoi täysin uskoni tämän maan viranomaisiin sekä luottamuksen lääkäreihin ja terveydenhoitojärjestelmään. Olen vieläkin täysin rikki niiden vuosien jäljiltä, mutta en uskalla hakea itselleni apua sillä pelkään että se voitaisiin tulkita niin että en kykene hoitamaan lapsiani. En enää todellakaan jaksa mitään lisäselvityksiä lastensuojelun kanssa.

Hienoa että jaksoit taistella lapsellesi oikean diagnoosin! Hiukan jäin vain miettimään tuota, kun sanot olevasi "täysin rikki", mutta et uskalla hakea apua. Kyllä sitä apua tosiaan kannattaa hakea. Voi myös hyvällä syyllä kysyä, onko lapsellesikaan parhaaksi kasvaa täysin rikkinäisen vanhemman kanssa. 

Katsokaa ja hämmästykää. Tuossa hyvä esimerkki siitä millaista lasun kanssa asioiminen ja huolien keksiminen voi olla. Jos ko. kirjoittaja sanoisi niille kaiken tuon niin ne tarttuisivat siihen juuri tuolla tavalla. Sairasta.

En ole ollut lastensuojelun kanssa tekemisissä, eikä minulla ole omia lapsia. Rohkenen kuitenkin sanoa, että minusta tuo mitä pidät sairaana on ihan hyvä pointti. Jos lapsen hoito on tavallista haastavampaa fyysisen sairauden vuoksi ja huoltajasta tullut täysin paranoidi hermokimppu, joka ei suostu mitään apua hakemaan, niin pitäisi voida miettiä myös lapsen parasta tässä uudessa tilanteessa. Se, että on joskus ollut lapselleen paras huoltaja, ei tarkoita että olisi sitä aina hamaan ikuisuuteen. Tilanteet ja ihmiset muuttuvat. 

Jos yhteiskunta tekee avun saamisen mahdottomaksi. Mitäs sitten?

Niinhän se menee. Apua ei ole saatavilla. Ei ainakaan sellaista apua josta olisi enemmän hyötyä kuin haittaa.

Silloin kun lapsi sai diagnoosin, minulle kerrottiin että perheemme voi saada apua jos vaan halutaan.

Kysyivät sitten mahdollisesta avun tarpeesta.

Kysyin että voimmeko saada siivousapua. Kerroin että se helpottaisi perheen jaksamista antaisi enemmän yhteistä aikaa perheelle. Sen lapsen kanssa kun ei hirveästi voi fyysisiä juttuja (esim siivoamista) yhdessä tehdä kun lapsi ei niihin voi osallistua.

Vastaus oli, että he voivat tarjota vain keskusteluapua.

Kysyin sitten että voisinko saada terapiaa tai vertaistukea.

Sekään ei onnistunut.

Minulla kerrottiin että voin saada perhetyöntekijän käymään meillä kotona esim kerran viikossa. Hän ei voisi auttaa kotitöissä, mutta voisi jutella kanssani.

Käytännössä siis olisin joutunut siivoamaan tämän perhetyöntekijän käyntejä varten ja tarjoamaan hänelle kahvit ja viihdyttämään häntä. Se olisi ollut aivan liian kuormittavaa muutenkin raskaassa elämänvaiheessa.

Se ei olisi ollut ihan sellaista apua jota olisin tarvinnut.

Mieluummin pyydän kaverin tai vaikka naapurin kylään ja keskustelen hänen kanssaan.

Neuvoivat kyllä ystävällisesti, että minulla voi olla mahdollisuus mennä terapiaan työterveyden kautta. Yrittäjänä minulla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta sellaiseen. Yritystoimintani on hyvin pienimuotoista, sillä perhetilanteen takia ei jää paljon voimia työhön. Minulla ei siksi ole varaa ostaa itselleni työterveyshuoltoa. Halvemmaksi tulee ostaa terveyspalvelut yksityiseltä ihan tavallisena asiakkaana.

Yksityiseen terapiaan minulla ei tällä hetkellä ole varaa. Enkä tosiaan uskalla mennä terveyskeskukseen puhumaan terapian tarpeesta. Tälläkin palstalla on tullut esiin juuri niitä asenteita joihin pelkään törmääväni jos yritän hakea apua.

Paranoidi hermokimpu en sentään ole, vaikka täällä joku jo sellaista epäili. Olen vain tavallinen perheenäiti, jolla on vakavasti sairas lapsi.

Toivoisin vain saavani apua omaan jaksamiseen ja mahdollisuuden käsitellä turvallisessa ympäristössä niitä asioita joita joutui kokemaan silloin kun lapsella oli vain kasvava kasa outoja oireita eikä mitään diagnoosia.

Miksi haluat keskusteluapua, mutta et kuitenkaan halua ottaa vastaan tarjottua perhetyöntekijää kerran viikossa? Helpompaahan se sinullekin on, jos on vakavasti sairas lapsi, että tullaan kotikäynnille. Jos koet sen hankalaksi, niin voi sen tapaamisen pyytää muuallekin. Ei perhetyöntekijälle tarvitse pullakahveja tarjota, eikä erikseen siivota. Kyllähän jokaisessa kodissa perussiisteyttä kai pidetään yllä joka tapauksessa? Vai onko teillä kotona niin siivotonta, ettei sinne voi tulla ketään? Jos lapsi on vakavasti sairas, vastustuskyvynkin kannalta on tärkeää, ettei joudu asumaan saastan keskellä.

Siivousta olet pyytänyt kotiisi. Mikset pysty siivoamaan itse, jos teet vähän töitä? Siivoaminen on samalla liikuntaa. Ja vaikka olisit saanut siivousapua, tiedät varmaankin, ettei se ole maksutonta? Kunnissa ei ole olemassakaan maksutonta siivousta kotiin. Joissain kunnissa on tarjottu palveluseteliä, mutta joka tapauksessa veloitetaan asiakkaalta tuntimaksua, tulojen mukaan. Pääset halvemmalla, kun tilaat yksityiseltä ja haet kotitalousvähennyksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin ennen, että tällaiset jutut ovat vaan jotain syrjäytyneiden ja juoppojen itse aiheutettuja ongelmia.

Eihän kukaan voi joutua ongelmiin eikä epäilyjen kohteeksi jos oikeasti hoitaa asiansa kunnolla.

Sitten oma lapsi sairastui. Alkoi vaan yhtäkkiä oireilemaan, eikä oireilu helpottunut vaikka kuinka yritettiin hoitaa. Lääkärissäkin käytiin monta kertaa, mutta apua ei löytynyt ja pikkuhiljaa alkoi tulla uusia oireita.

Tuli mahakipua, tuli huimausta, tuli oksentelua, tuli selittämättömiä kipuja käsiin ja jalkoihin, tuli päänsärkyjä. Liikkuminen pahensi kipuja ja aiheutti ripulia ja oksentelua ja tämän takia kunto meni huonoksi.

Vanhempia alettiin syyttämään ja kotonakin käytiin tarkistuskäynnillä. Saimme hirveästi ohjeita siitä kuinka tärkeää on säännöllinen elämä ja liikkuminen. Meiltä tentattiin lapsen pelaamisesta ja nukkumisesta ja meille pidettiin pitkiä saarnoja näihin liittyen vaikka lapsi nukkui riittävästi, söi säännöllisesti eikä pelannut liikaa.

Lapsi ohjattiin terapiaan ja häneltä tutkittiin yleisimmät psykiatriset sairaudet. Psykiatrisia sairauksia ei löytynyt ja terapiassa todettiin että lapsi on alkanut masentumaan häntä vaivaavien kipujen ja muiden fyysisten oireiden takia.

Lääkärit alkoivat epäilemään, että lapsi on vaan niin herkkä, että kokee liikaa kipua. Olivat sitä mieltä että kaikki korjaantuu kun aloitetaan kuntokuuri eikä anneta kipujen ja tuntemusten haitata elämää.

Lopulta löysin itse useita erilaisia harvinaisia sairauksia jotka voivat aiheuttaa samoja oireita mitä lapselleni on. Puhuin näistä lääkärille, ja sain kuulla että en voi ymmärtää näitä asioita sillä en ole lääkäri.

En ymmärtänytkään, ja siksi toivoin saavani lääkäriltä apua sairaiden selvittämisessä.

Päädyin sitten etsimään näiden eri sairauksien spesialisteja ja aloin kiikuttamaan lasta ympäri Suomen näiden spesialistien vastaanotolla. Arvatkaas tuliko munchausen-epäilyä ja kuinka nopeasti.

Tämä johti siihen, että hirveässä hädässä piti alkaa nopeasti varailemaan lisää lääkäriaikoja että ehtisi saada diagnoosin ennenkuin lapsi otetaan huostaan. En usko että lapsen psyyke olisi kestänyt sijoittamista. Hänelle oli niin raskasta jo pelkkä kipujen kanssa selviäminen päivästä toiseen. Olin todella peloissani lapseni puolesta.

Lopulta löysin oikean diagnoosin ja lääkärin joka osaa tunnistaa sairauden. Se oli suuri helpotus. Sairaus on erittäin harvinainen (Suomessa alle 200 potilasta) ja hoitamattomana tuhoaa elimistöä ja johtaa kuolemaan nuorella iällä. Liikunta ja kuntokuurit nopeuttavat elimistön tuhoutumista, siksi liikkuminen pahensi lapsen oireilua. Useimmat ilman hoitoa jäävät kuolevat alle nelikymppisenä. Oikealla lääkityksellä sairauden eteneminen voidaan kuitenkin pysäyttää ja kipujakin voidaan lievittää. Tilanne onkin meillä nyt kääntynyt parempaan suuntaan.

Oireiden alkamisesta diagnoosin saamiseen meni 6 vuotta. Se aika oli todellista helvettiä ja rikkoi täysin uskoni tämän maan viranomaisiin sekä luottamuksen lääkäreihin ja terveydenhoitojärjestelmään. Olen vieläkin täysin rikki niiden vuosien jäljiltä, mutta en uskalla hakea itselleni apua sillä pelkään että se voitaisiin tulkita niin että en kykene hoitamaan lapsiani. En enää todellakaan jaksa mitään lisäselvityksiä lastensuojelun kanssa.

Hienoa että jaksoit taistella lapsellesi oikean diagnoosin! Hiukan jäin vain miettimään tuota, kun sanot olevasi "täysin rikki", mutta et uskalla hakea apua. Kyllä sitä apua tosiaan kannattaa hakea. Voi myös hyvällä syyllä kysyä, onko lapsellesikaan parhaaksi kasvaa täysin rikkinäisen vanhemman kanssa. 

Katsokaa ja hämmästykää. Tuossa hyvä esimerkki siitä millaista lasun kanssa asioiminen ja huolien keksiminen voi olla. Jos ko. kirjoittaja sanoisi niille kaiken tuon niin ne tarttuisivat siihen juuri tuolla tavalla. Sairasta.

En ole ollut lastensuojelun kanssa tekemisissä, eikä minulla ole omia lapsia. Rohkenen kuitenkin sanoa, että minusta tuo mitä pidät sairaana on ihan hyvä pointti. Jos lapsen hoito on tavallista haastavampaa fyysisen sairauden vuoksi ja huoltajasta tullut täysin paranoidi hermokimppu, joka ei suostu mitään apua hakemaan, niin pitäisi voida miettiä myös lapsen parasta tässä uudessa tilanteessa. Se, että on joskus ollut lapselleen paras huoltaja, ei tarkoita että olisi sitä aina hamaan ikuisuuteen. Tilanteet ja ihmiset muuttuvat. 

Jos yhteiskunta tekee avun saamisen mahdottomaksi. Mitäs sitten?

Niinhän se menee. Apua ei ole saatavilla. Ei ainakaan sellaista apua josta olisi enemmän hyötyä kuin haittaa.

Silloin kun lapsi sai diagnoosin, minulle kerrottiin että perheemme voi saada apua jos vaan halutaan.

Kysyivät sitten mahdollisesta avun tarpeesta.

Kysyin että voimmeko saada siivousapua. Kerroin että se helpottaisi perheen jaksamista antaisi enemmän yhteistä aikaa perheelle. Sen lapsen kanssa kun ei hirveästi voi fyysisiä juttuja (esim siivoamista) yhdessä tehdä kun lapsi ei niihin voi osallistua.

Vastaus oli, että he voivat tarjota vain keskusteluapua.

Kysyin sitten että voisinko saada terapiaa tai vertaistukea.

Sekään ei onnistunut.

Minulla kerrottiin että voin saada perhetyöntekijän käymään meillä kotona esim kerran viikossa. Hän ei voisi auttaa kotitöissä, mutta voisi jutella kanssani.

Käytännössä siis olisin joutunut siivoamaan tämän perhetyöntekijän käyntejä varten ja tarjoamaan hänelle kahvit ja viihdyttämään häntä. Se olisi ollut aivan liian kuormittavaa muutenkin raskaassa elämänvaiheessa.

Se ei olisi ollut ihan sellaista apua jota olisin tarvinnut.

Mieluummin pyydän kaverin tai vaikka naapurin kylään ja keskustelen hänen kanssaan.

Neuvoivat kyllä ystävällisesti, että minulla voi olla mahdollisuus mennä terapiaan työterveyden kautta. Yrittäjänä minulla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta sellaiseen. Yritystoimintani on hyvin pienimuotoista, sillä perhetilanteen takia ei jää paljon voimia työhön. Minulla ei siksi ole varaa ostaa itselleni työterveyshuoltoa. Halvemmaksi tulee ostaa terveyspalvelut yksityiseltä ihan tavallisena asiakkaana.

Yksityiseen terapiaan minulla ei tällä hetkellä ole varaa. Enkä tosiaan uskalla mennä terveyskeskukseen puhumaan terapian tarpeesta. Tälläkin palstalla on tullut esiin juuri niitä asenteita joihin pelkään törmääväni jos yritän hakea apua.

Paranoidi hermokimpu en sentään ole, vaikka täällä joku jo sellaista epäili. Olen vain tavallinen perheenäiti, jolla on vakavasti sairas lapsi.

Toivoisin vain saavani apua omaan jaksamiseen ja mahdollisuuden käsitellä turvallisessa ympäristössä niitä asioita joita joutui kokemaan silloin kun lapsella oli vain kasvava kasa outoja oireita eikä mitään diagnoosia.

Miksi haluat keskusteluapua, mutta et kuitenkaan halua ottaa vastaan tarjottua perhetyöntekijää kerran viikossa? Helpompaahan se sinullekin on, jos on vakavasti sairas lapsi, että tullaan kotikäynnille. Jos koet sen hankalaksi, niin voi sen tapaamisen pyytää muuallekin. Ei perhetyöntekijälle tarvitse pullakahveja tarjota, eikä erikseen siivota. Kyllähän jokaisessa kodissa perussiisteyttä kai pidetään yllä joka tapauksessa? Vai onko teillä kotona niin siivotonta, ettei sinne voi tulla ketään? Jos lapsi on vakavasti sairas, vastustuskyvynkin kannalta on tärkeää, ettei joudu asumaan saastan keskellä.

Siivousta olet pyytänyt kotiisi. Mikset pysty siivoamaan itse, jos teet vähän töitä? Siivoaminen on samalla liikuntaa. Ja vaikka olisit saanut siivousapua, tiedät varmaankin, ettei se ole maksutonta? Kunnissa ei ole olemassakaan maksutonta siivousta kotiin. Joissain kunnissa on tarjottu palveluseteliä, mutta joka tapauksessa veloitetaan asiakkaalta tuntimaksua, tulojen mukaan. Pääset halvemmalla, kun tilaat yksityiseltä ja haet kotitalousvähennyksen.

Miksi on olemassa vain perhetyöntekijä tarjolla kotiin? Mikä sen tarkoitus on jos ne ei siivoa eivätkä ole virallisesti terapeutteja? Tarkkailla ja valvoa perhettä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin ennen, että tällaiset jutut ovat vaan jotain syrjäytyneiden ja juoppojen itse aiheutettuja ongelmia.

Eihän kukaan voi joutua ongelmiin eikä epäilyjen kohteeksi jos oikeasti hoitaa asiansa kunnolla.

Sitten oma lapsi sairastui. Alkoi vaan yhtäkkiä oireilemaan, eikä oireilu helpottunut vaikka kuinka yritettiin hoitaa. Lääkärissäkin käytiin monta kertaa, mutta apua ei löytynyt ja pikkuhiljaa alkoi tulla uusia oireita.

Tuli mahakipua, tuli huimausta, tuli oksentelua, tuli selittämättömiä kipuja käsiin ja jalkoihin, tuli päänsärkyjä. Liikkuminen pahensi kipuja ja aiheutti ripulia ja oksentelua ja tämän takia kunto meni huonoksi.

Vanhempia alettiin syyttämään ja kotonakin käytiin tarkistuskäynnillä. Saimme hirveästi ohjeita siitä kuinka tärkeää on säännöllinen elämä ja liikkuminen. Meiltä tentattiin lapsen pelaamisesta ja nukkumisesta ja meille pidettiin pitkiä saarnoja näihin liittyen vaikka lapsi nukkui riittävästi, söi säännöllisesti eikä pelannut liikaa.

Lapsi ohjattiin terapiaan ja häneltä tutkittiin yleisimmät psykiatriset sairaudet. Psykiatrisia sairauksia ei löytynyt ja terapiassa todettiin että lapsi on alkanut masentumaan häntä vaivaavien kipujen ja muiden fyysisten oireiden takia.

Lääkärit alkoivat epäilemään, että lapsi on vaan niin herkkä, että kokee liikaa kipua. Olivat sitä mieltä että kaikki korjaantuu kun aloitetaan kuntokuuri eikä anneta kipujen ja tuntemusten haitata elämää.

Lopulta löysin itse useita erilaisia harvinaisia sairauksia jotka voivat aiheuttaa samoja oireita mitä lapselleni on. Puhuin näistä lääkärille, ja sain kuulla että en voi ymmärtää näitä asioita sillä en ole lääkäri.

En ymmärtänytkään, ja siksi toivoin saavani lääkäriltä apua sairaiden selvittämisessä.

Päädyin sitten etsimään näiden eri sairauksien spesialisteja ja aloin kiikuttamaan lasta ympäri Suomen näiden spesialistien vastaanotolla. Arvatkaas tuliko munchausen-epäilyä ja kuinka nopeasti.

Tämä johti siihen, että hirveässä hädässä piti alkaa nopeasti varailemaan lisää lääkäriaikoja että ehtisi saada diagnoosin ennenkuin lapsi otetaan huostaan. En usko että lapsen psyyke olisi kestänyt sijoittamista. Hänelle oli niin raskasta jo pelkkä kipujen kanssa selviäminen päivästä toiseen. Olin todella peloissani lapseni puolesta.

Lopulta löysin oikean diagnoosin ja lääkärin joka osaa tunnistaa sairauden. Se oli suuri helpotus. Sairaus on erittäin harvinainen (Suomessa alle 200 potilasta) ja hoitamattomana tuhoaa elimistöä ja johtaa kuolemaan nuorella iällä. Liikunta ja kuntokuurit nopeuttavat elimistön tuhoutumista, siksi liikkuminen pahensi lapsen oireilua. Useimmat ilman hoitoa jäävät kuolevat alle nelikymppisenä. Oikealla lääkityksellä sairauden eteneminen voidaan kuitenkin pysäyttää ja kipujakin voidaan lievittää. Tilanne onkin meillä nyt kääntynyt parempaan suuntaan.

Oireiden alkamisesta diagnoosin saamiseen meni 6 vuotta. Se aika oli todellista helvettiä ja rikkoi täysin uskoni tämän maan viranomaisiin sekä luottamuksen lääkäreihin ja terveydenhoitojärjestelmään. Olen vieläkin täysin rikki niiden vuosien jäljiltä, mutta en uskalla hakea itselleni apua sillä pelkään että se voitaisiin tulkita niin että en kykene hoitamaan lapsiani. En enää todellakaan jaksa mitään lisäselvityksiä lastensuojelun kanssa.

Hienoa että jaksoit taistella lapsellesi oikean diagnoosin! Hiukan jäin vain miettimään tuota, kun sanot olevasi "täysin rikki", mutta et uskalla hakea apua. Kyllä sitä apua tosiaan kannattaa hakea. Voi myös hyvällä syyllä kysyä, onko lapsellesikaan parhaaksi kasvaa täysin rikkinäisen vanhemman kanssa. 

Hyi olkoon kaltaisiasi ihmisiä. Ihan oikeasti - HYI! 

Tuon tarinansa kirjoittanut ei varmasti enää ikinä ota kehenkään viranomaiseen tai lääkäriin yhteyttä ellei ole aivan pakko, koska tuollaisen vääryyden kokeminen todellakin jättää jälkensä. Sitä ei enää edes harkitse lisää perheenlisäystä, ja yrittää pitää mahdollisimman matalaa profiilia, kunnes jo syntyneet lapset täyttävät 18 vuotta. Itse varmaan tuossa tilanteessa muuttaisin ulkomaille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin ennen, että tällaiset jutut ovat vaan jotain syrjäytyneiden ja juoppojen itse aiheutettuja ongelmia.

Eihän kukaan voi joutua ongelmiin eikä epäilyjen kohteeksi jos oikeasti hoitaa asiansa kunnolla.

Sitten oma lapsi sairastui. Alkoi vaan yhtäkkiä oireilemaan, eikä oireilu helpottunut vaikka kuinka yritettiin hoitaa. Lääkärissäkin käytiin monta kertaa, mutta apua ei löytynyt ja pikkuhiljaa alkoi tulla uusia oireita.

Tuli mahakipua, tuli huimausta, tuli oksentelua, tuli selittämättömiä kipuja käsiin ja jalkoihin, tuli päänsärkyjä. Liikkuminen pahensi kipuja ja aiheutti ripulia ja oksentelua ja tämän takia kunto meni huonoksi.

Vanhempia alettiin syyttämään ja kotonakin käytiin tarkistuskäynnillä. Saimme hirveästi ohjeita siitä kuinka tärkeää on säännöllinen elämä ja liikkuminen. Meiltä tentattiin lapsen pelaamisesta ja nukkumisesta ja meille pidettiin pitkiä saarnoja näihin liittyen vaikka lapsi nukkui riittävästi, söi säännöllisesti eikä pelannut liikaa.

Lapsi ohjattiin terapiaan ja häneltä tutkittiin yleisimmät psykiatriset sairaudet. Psykiatrisia sairauksia ei löytynyt ja terapiassa todettiin että lapsi on alkanut masentumaan häntä vaivaavien kipujen ja muiden fyysisten oireiden takia.

Lääkärit alkoivat epäilemään, että lapsi on vaan niin herkkä, että kokee liikaa kipua. Olivat sitä mieltä että kaikki korjaantuu kun aloitetaan kuntokuuri eikä anneta kipujen ja tuntemusten haitata elämää.

Lopulta löysin itse useita erilaisia harvinaisia sairauksia jotka voivat aiheuttaa samoja oireita mitä lapselleni on. Puhuin näistä lääkärille, ja sain kuulla että en voi ymmärtää näitä asioita sillä en ole lääkäri.

En ymmärtänytkään, ja siksi toivoin saavani lääkäriltä apua sairaiden selvittämisessä.

Päädyin sitten etsimään näiden eri sairauksien spesialisteja ja aloin kiikuttamaan lasta ympäri Suomen näiden spesialistien vastaanotolla. Arvatkaas tuliko munchausen-epäilyä ja kuinka nopeasti.

Tämä johti siihen, että hirveässä hädässä piti alkaa nopeasti varailemaan lisää lääkäriaikoja että ehtisi saada diagnoosin ennenkuin lapsi otetaan huostaan. En usko että lapsen psyyke olisi kestänyt sijoittamista. Hänelle oli niin raskasta jo pelkkä kipujen kanssa selviäminen päivästä toiseen. Olin todella peloissani lapseni puolesta.

Lopulta löysin oikean diagnoosin ja lääkärin joka osaa tunnistaa sairauden. Se oli suuri helpotus. Sairaus on erittäin harvinainen (Suomessa alle 200 potilasta) ja hoitamattomana tuhoaa elimistöä ja johtaa kuolemaan nuorella iällä. Liikunta ja kuntokuurit nopeuttavat elimistön tuhoutumista, siksi liikkuminen pahensi lapsen oireilua. Useimmat ilman hoitoa jäävät kuolevat alle nelikymppisenä. Oikealla lääkityksellä sairauden eteneminen voidaan kuitenkin pysäyttää ja kipujakin voidaan lievittää. Tilanne onkin meillä nyt kääntynyt parempaan suuntaan.

Oireiden alkamisesta diagnoosin saamiseen meni 6 vuotta. Se aika oli todellista helvettiä ja rikkoi täysin uskoni tämän maan viranomaisiin sekä luottamuksen lääkäreihin ja terveydenhoitojärjestelmään. Olen vieläkin täysin rikki niiden vuosien jäljiltä, mutta en uskalla hakea itselleni apua sillä pelkään että se voitaisiin tulkita niin että en kykene hoitamaan lapsiani. En enää todellakaan jaksa mitään lisäselvityksiä lastensuojelun kanssa.

Hienoa että jaksoit taistella lapsellesi oikean diagnoosin! Hiukan jäin vain miettimään tuota, kun sanot olevasi "täysin rikki", mutta et uskalla hakea apua. Kyllä sitä apua tosiaan kannattaa hakea. Voi myös hyvällä syyllä kysyä, onko lapsellesikaan parhaaksi kasvaa täysin rikkinäisen vanhemman kanssa. 

Katsokaa ja hämmästykää. Tuossa hyvä esimerkki siitä millaista lasun kanssa asioiminen ja huolien keksiminen voi olla. Jos ko. kirjoittaja sanoisi niille kaiken tuon niin ne tarttuisivat siihen juuri tuolla tavalla. Sairasta.

En ole ollut lastensuojelun kanssa tekemisissä, eikä minulla ole omia lapsia. Rohkenen kuitenkin sanoa, että minusta tuo mitä pidät sairaana on ihan hyvä pointti. Jos lapsen hoito on tavallista haastavampaa fyysisen sairauden vuoksi ja huoltajasta tullut täysin paranoidi hermokimppu, joka ei suostu mitään apua hakemaan, niin pitäisi voida miettiä myös lapsen parasta tässä uudessa tilanteessa. Se, että on joskus ollut lapselleen paras huoltaja, ei tarkoita että olisi sitä aina hamaan ikuisuuteen. Tilanteet ja ihmiset muuttuvat. 

Jos yhteiskunta tekee avun saamisen mahdottomaksi. Mitäs sitten?

Niinhän se menee. Apua ei ole saatavilla. Ei ainakaan sellaista apua josta olisi enemmän hyötyä kuin haittaa.

Silloin kun lapsi sai diagnoosin, minulle kerrottiin että perheemme voi saada apua jos vaan halutaan.

Kysyivät sitten mahdollisesta avun tarpeesta.

Kysyin että voimmeko saada siivousapua. Kerroin että se helpottaisi perheen jaksamista antaisi enemmän yhteistä aikaa perheelle. Sen lapsen kanssa kun ei hirveästi voi fyysisiä juttuja (esim siivoamista) yhdessä tehdä kun lapsi ei niihin voi osallistua.

Vastaus oli, että he voivat tarjota vain keskusteluapua.

Kysyin sitten että voisinko saada terapiaa tai vertaistukea.

Sekään ei onnistunut.

Minulla kerrottiin että voin saada perhetyöntekijän käymään meillä kotona esim kerran viikossa. Hän ei voisi auttaa kotitöissä, mutta voisi jutella kanssani.

Käytännössä siis olisin joutunut siivoamaan tämän perhetyöntekijän käyntejä varten ja tarjoamaan hänelle kahvit ja viihdyttämään häntä. Se olisi ollut aivan liian kuormittavaa muutenkin raskaassa elämänvaiheessa.

Se ei olisi ollut ihan sellaista apua jota olisin tarvinnut.

Mieluummin pyydän kaverin tai vaikka naapurin kylään ja keskustelen hänen kanssaan.

Neuvoivat kyllä ystävällisesti, että minulla voi olla mahdollisuus mennä terapiaan työterveyden kautta. Yrittäjänä minulla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta sellaiseen. Yritystoimintani on hyvin pienimuotoista, sillä perhetilanteen takia ei jää paljon voimia työhön. Minulla ei siksi ole varaa ostaa itselleni työterveyshuoltoa. Halvemmaksi tulee ostaa terveyspalvelut yksityiseltä ihan tavallisena asiakkaana.

Yksityiseen terapiaan minulla ei tällä hetkellä ole varaa. Enkä tosiaan uskalla mennä terveyskeskukseen puhumaan terapian tarpeesta. Tälläkin palstalla on tullut esiin juuri niitä asenteita joihin pelkään törmääväni jos yritän hakea apua.

Paranoidi hermokimpu en sentään ole, vaikka täällä joku jo sellaista epäili. Olen vain tavallinen perheenäiti, jolla on vakavasti sairas lapsi.

Toivoisin vain saavani apua omaan jaksamiseen ja mahdollisuuden käsitellä turvallisessa ympäristössä niitä asioita joita joutui kokemaan silloin kun lapsella oli vain kasvava kasa outoja oireita eikä mitään diagnoosia.

Miksi haluat keskusteluapua, mutta et kuitenkaan halua ottaa vastaan tarjottua perhetyöntekijää kerran viikossa? Helpompaahan se sinullekin on, jos on vakavasti sairas lapsi, että tullaan kotikäynnille. Jos koet sen hankalaksi, niin voi sen tapaamisen pyytää muuallekin. Ei perhetyöntekijälle tarvitse pullakahveja tarjota, eikä erikseen siivota. Kyllähän jokaisessa kodissa perussiisteyttä kai pidetään yllä joka tapauksessa? Vai onko teillä kotona niin siivotonta, ettei sinne voi tulla ketään? Jos lapsi on vakavasti sairas, vastustuskyvynkin kannalta on tärkeää, ettei joudu asumaan saastan keskellä.

Siivousta olet pyytänyt kotiisi. Mikset pysty siivoamaan itse, jos teet vähän töitä? Siivoaminen on samalla liikuntaa. Ja vaikka olisit saanut siivousapua, tiedät varmaankin, ettei se ole maksutonta? Kunnissa ei ole olemassakaan maksutonta siivousta kotiin. Joissain kunnissa on tarjottu palveluseteliä, mutta joka tapauksessa veloitetaan asiakkaalta tuntimaksua, tulojen mukaan. Pääset halvemmalla, kun tilaat yksityiseltä ja haet kotitalousvähennyksen.

Saako siitä avusta siis olla hyötyä?

Ystävien ja läheisten apu on usein juuri niin yksinkertaista: rahaa, ruokaa, tavaroita, siivousapua, lastenhoitoa. Miksi viranomainen, jos apua kerran mainostaa, ei tällaiseen taivu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin ennen, että tällaiset jutut ovat vaan jotain syrjäytyneiden ja juoppojen itse aiheutettuja ongelmia.

Eihän kukaan voi joutua ongelmiin eikä epäilyjen kohteeksi jos oikeasti hoitaa asiansa kunnolla.

Sitten oma lapsi sairastui. Alkoi vaan yhtäkkiä oireilemaan, eikä oireilu helpottunut vaikka kuinka yritettiin hoitaa. Lääkärissäkin käytiin monta kertaa, mutta apua ei löytynyt ja pikkuhiljaa alkoi tulla uusia oireita.

Tuli mahakipua, tuli huimausta, tuli oksentelua, tuli selittämättömiä kipuja käsiin ja jalkoihin, tuli päänsärkyjä. Liikkuminen pahensi kipuja ja aiheutti ripulia ja oksentelua ja tämän takia kunto meni huonoksi.

Vanhempia alettiin syyttämään ja kotonakin käytiin tarkistuskäynnillä. Saimme hirveästi ohjeita siitä kuinka tärkeää on säännöllinen elämä ja liikkuminen. Meiltä tentattiin lapsen pelaamisesta ja nukkumisesta ja meille pidettiin pitkiä saarnoja näihin liittyen vaikka lapsi nukkui riittävästi, söi säännöllisesti eikä pelannut liikaa.

Lapsi ohjattiin terapiaan ja häneltä tutkittiin yleisimmät psykiatriset sairaudet. Psykiatrisia sairauksia ei löytynyt ja terapiassa todettiin että lapsi on alkanut masentumaan häntä vaivaavien kipujen ja muiden fyysisten oireiden takia.

Lääkärit alkoivat epäilemään, että lapsi on vaan niin herkkä, että kokee liikaa kipua. Olivat sitä mieltä että kaikki korjaantuu kun aloitetaan kuntokuuri eikä anneta kipujen ja tuntemusten haitata elämää.

Lopulta löysin itse useita erilaisia harvinaisia sairauksia jotka voivat aiheuttaa samoja oireita mitä lapselleni on. Puhuin näistä lääkärille, ja sain kuulla että en voi ymmärtää näitä asioita sillä en ole lääkäri.

En ymmärtänytkään, ja siksi toivoin saavani lääkäriltä apua sairaiden selvittämisessä.

Päädyin sitten etsimään näiden eri sairauksien spesialisteja ja aloin kiikuttamaan lasta ympäri Suomen näiden spesialistien vastaanotolla. Arvatkaas tuliko munchausen-epäilyä ja kuinka nopeasti.

Tämä johti siihen, että hirveässä hädässä piti alkaa nopeasti varailemaan lisää lääkäriaikoja että ehtisi saada diagnoosin ennenkuin lapsi otetaan huostaan. En usko että lapsen psyyke olisi kestänyt sijoittamista. Hänelle oli niin raskasta jo pelkkä kipujen kanssa selviäminen päivästä toiseen. Olin todella peloissani lapseni puolesta.

Lopulta löysin oikean diagnoosin ja lääkärin joka osaa tunnistaa sairauden. Se oli suuri helpotus. Sairaus on erittäin harvinainen (Suomessa alle 200 potilasta) ja hoitamattomana tuhoaa elimistöä ja johtaa kuolemaan nuorella iällä. Liikunta ja kuntokuurit nopeuttavat elimistön tuhoutumista, siksi liikkuminen pahensi lapsen oireilua. Useimmat ilman hoitoa jäävät kuolevat alle nelikymppisenä. Oikealla lääkityksellä sairauden eteneminen voidaan kuitenkin pysäyttää ja kipujakin voidaan lievittää. Tilanne onkin meillä nyt kääntynyt parempaan suuntaan.

Oireiden alkamisesta diagnoosin saamiseen meni 6 vuotta. Se aika oli todellista helvettiä ja rikkoi täysin uskoni tämän maan viranomaisiin sekä luottamuksen lääkäreihin ja terveydenhoitojärjestelmään. Olen vieläkin täysin rikki niiden vuosien jäljiltä, mutta en uskalla hakea itselleni apua sillä pelkään että se voitaisiin tulkita niin että en kykene hoitamaan lapsiani. En enää todellakaan jaksa mitään lisäselvityksiä lastensuojelun kanssa.

Hienoa että jaksoit taistella lapsellesi oikean diagnoosin! Hiukan jäin vain miettimään tuota, kun sanot olevasi "täysin rikki", mutta et uskalla hakea apua. Kyllä sitä apua tosiaan kannattaa hakea. Voi myös hyvällä syyllä kysyä, onko lapsellesikaan parhaaksi kasvaa täysin rikkinäisen vanhemman kanssa. 

Katsokaa ja hämmästykää. Tuossa hyvä esimerkki siitä millaista lasun kanssa asioiminen ja huolien keksiminen voi olla. Jos ko. kirjoittaja sanoisi niille kaiken tuon niin ne tarttuisivat siihen juuri tuolla tavalla. Sairasta.

En ole ollut lastensuojelun kanssa tekemisissä, eikä minulla ole omia lapsia. Rohkenen kuitenkin sanoa, että minusta tuo mitä pidät sairaana on ihan hyvä pointti. Jos lapsen hoito on tavallista haastavampaa fyysisen sairauden vuoksi ja huoltajasta tullut täysin paranoidi hermokimppu, joka ei suostu mitään apua hakemaan, niin pitäisi voida miettiä myös lapsen parasta tässä uudessa tilanteessa. Se, että on joskus ollut lapselleen paras huoltaja, ei tarkoita että olisi sitä aina hamaan ikuisuuteen. Tilanteet ja ihmiset muuttuvat. 

Jos yhteiskunta tekee avun saamisen mahdottomaksi. Mitäs sitten?

Niinhän se menee. Apua ei ole saatavilla. Ei ainakaan sellaista apua josta olisi enemmän hyötyä kuin haittaa.

Silloin kun lapsi sai diagnoosin, minulle kerrottiin että perheemme voi saada apua jos vaan halutaan.

Kysyivät sitten mahdollisesta avun tarpeesta.

Kysyin että voimmeko saada siivousapua. Kerroin että se helpottaisi perheen jaksamista antaisi enemmän yhteistä aikaa perheelle. Sen lapsen kanssa kun ei hirveästi voi fyysisiä juttuja (esim siivoamista) yhdessä tehdä kun lapsi ei niihin voi osallistua.

Vastaus oli, että he voivat tarjota vain keskusteluapua.

Kysyin sitten että voisinko saada terapiaa tai vertaistukea.

Sekään ei onnistunut.

Minulla kerrottiin että voin saada perhetyöntekijän käymään meillä kotona esim kerran viikossa. Hän ei voisi auttaa kotitöissä, mutta voisi jutella kanssani.

Käytännössä siis olisin joutunut siivoamaan tämän perhetyöntekijän käyntejä varten ja tarjoamaan hänelle kahvit ja viihdyttämään häntä. Se olisi ollut aivan liian kuormittavaa muutenkin raskaassa elämänvaiheessa.

Se ei olisi ollut ihan sellaista apua jota olisin tarvinnut.

Mieluummin pyydän kaverin tai vaikka naapurin kylään ja keskustelen hänen kanssaan.

Neuvoivat kyllä ystävällisesti, että minulla voi olla mahdollisuus mennä terapiaan työterveyden kautta. Yrittäjänä minulla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta sellaiseen. Yritystoimintani on hyvin pienimuotoista, sillä perhetilanteen takia ei jää paljon voimia työhön. Minulla ei siksi ole varaa ostaa itselleni työterveyshuoltoa. Halvemmaksi tulee ostaa terveyspalvelut yksityiseltä ihan tavallisena asiakkaana.

Yksityiseen terapiaan minulla ei tällä hetkellä ole varaa. Enkä tosiaan uskalla mennä terveyskeskukseen puhumaan terapian tarpeesta. Tälläkin palstalla on tullut esiin juuri niitä asenteita joihin pelkään törmääväni jos yritän hakea apua.

Paranoidi hermokimpu en sentään ole, vaikka täällä joku jo sellaista epäili. Olen vain tavallinen perheenäiti, jolla on vakavasti sairas lapsi.

Toivoisin vain saavani apua omaan jaksamiseen ja mahdollisuuden käsitellä turvallisessa ympäristössä niitä asioita joita joutui kokemaan silloin kun lapsella oli vain kasvava kasa outoja oireita eikä mitään diagnoosia.

Miksi haluat keskusteluapua, mutta et kuitenkaan halua ottaa vastaan tarjottua perhetyöntekijää kerran viikossa? Helpompaahan se sinullekin on, jos on vakavasti sairas lapsi, että tullaan kotikäynnille. Jos koet sen hankalaksi, niin voi sen tapaamisen pyytää muuallekin. Ei perhetyöntekijälle tarvitse pullakahveja tarjota, eikä erikseen siivota. Kyllähän jokaisessa kodissa perussiisteyttä kai pidetään yllä joka tapauksessa? Vai onko teillä kotona niin siivotonta, ettei sinne voi tulla ketään? Jos lapsi on vakavasti sairas, vastustuskyvynkin kannalta on tärkeää, ettei joudu asumaan saastan keskellä.

Siivousta olet pyytänyt kotiisi. Mikset pysty siivoamaan itse, jos teet vähän töitä? Siivoaminen on samalla liikuntaa. Ja vaikka olisit saanut siivousapua, tiedät varmaankin, ettei se ole maksutonta? Kunnissa ei ole olemassakaan maksutonta siivousta kotiin. Joissain kunnissa on tarjottu palveluseteliä, mutta joka tapauksessa veloitetaan asiakkaalta tuntimaksua, tulojen mukaan. Pääset halvemmalla, kun tilaat yksityiseltä ja haet kotitalousvähennyksen.

Linkki siihen ohjeistukseen minkä avulla sossu arvioi kodin siisteyden? Lista siitä, mikä menee läpi normaalina.

Ai niin sitä ei ole...

Tervetuloa kylään mielivalta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin ennen, että tällaiset jutut ovat vaan jotain syrjäytyneiden ja juoppojen itse aiheutettuja ongelmia.

Eihän kukaan voi joutua ongelmiin eikä epäilyjen kohteeksi jos oikeasti hoitaa asiansa kunnolla.

Sitten oma lapsi sairastui. Alkoi vaan yhtäkkiä oireilemaan, eikä oireilu helpottunut vaikka kuinka yritettiin hoitaa. Lääkärissäkin käytiin monta kertaa, mutta apua ei löytynyt ja pikkuhiljaa alkoi tulla uusia oireita.

Tuli mahakipua, tuli huimausta, tuli oksentelua, tuli selittämättömiä kipuja käsiin ja jalkoihin, tuli päänsärkyjä. Liikkuminen pahensi kipuja ja aiheutti ripulia ja oksentelua ja tämän takia kunto meni huonoksi.

Vanhempia alettiin syyttämään ja kotonakin käytiin tarkistuskäynnillä. Saimme hirveästi ohjeita siitä kuinka tärkeää on säännöllinen elämä ja liikkuminen. Meiltä tentattiin lapsen pelaamisesta ja nukkumisesta ja meille pidettiin pitkiä saarnoja näihin liittyen vaikka lapsi nukkui riittävästi, söi säännöllisesti eikä pelannut liikaa.

Lapsi ohjattiin terapiaan ja häneltä tutkittiin yleisimmät psykiatriset sairaudet. Psykiatrisia sairauksia ei löytynyt ja terapiassa todettiin että lapsi on alkanut masentumaan häntä vaivaavien kipujen ja muiden fyysisten oireiden takia.

Lääkärit alkoivat epäilemään, että lapsi on vaan niin herkkä, että kokee liikaa kipua. Olivat sitä mieltä että kaikki korjaantuu kun aloitetaan kuntokuuri eikä anneta kipujen ja tuntemusten haitata elämää.

Lopulta löysin itse useita erilaisia harvinaisia sairauksia jotka voivat aiheuttaa samoja oireita mitä lapselleni on. Puhuin näistä lääkärille, ja sain kuulla että en voi ymmärtää näitä asioita sillä en ole lääkäri.

En ymmärtänytkään, ja siksi toivoin saavani lääkäriltä apua sairaiden selvittämisessä.

Päädyin sitten etsimään näiden eri sairauksien spesialisteja ja aloin kiikuttamaan lasta ympäri Suomen näiden spesialistien vastaanotolla. Arvatkaas tuliko munchausen-epäilyä ja kuinka nopeasti.

Tämä johti siihen, että hirveässä hädässä piti alkaa nopeasti varailemaan lisää lääkäriaikoja että ehtisi saada diagnoosin ennenkuin lapsi otetaan huostaan. En usko että lapsen psyyke olisi kestänyt sijoittamista. Hänelle oli niin raskasta jo pelkkä kipujen kanssa selviäminen päivästä toiseen. Olin todella peloissani lapseni puolesta.

Lopulta löysin oikean diagnoosin ja lääkärin joka osaa tunnistaa sairauden. Se oli suuri helpotus. Sairaus on erittäin harvinainen (Suomessa alle 200 potilasta) ja hoitamattomana tuhoaa elimistöä ja johtaa kuolemaan nuorella iällä. Liikunta ja kuntokuurit nopeuttavat elimistön tuhoutumista, siksi liikkuminen pahensi lapsen oireilua. Useimmat ilman hoitoa jäävät kuolevat alle nelikymppisenä. Oikealla lääkityksellä sairauden eteneminen voidaan kuitenkin pysäyttää ja kipujakin voidaan lievittää. Tilanne onkin meillä nyt kääntynyt parempaan suuntaan.

Oireiden alkamisesta diagnoosin saamiseen meni 6 vuotta. Se aika oli todellista helvettiä ja rikkoi täysin uskoni tämän maan viranomaisiin sekä luottamuksen lääkäreihin ja terveydenhoitojärjestelmään. Olen vieläkin täysin rikki niiden vuosien jäljiltä, mutta en uskalla hakea itselleni apua sillä pelkään että se voitaisiin tulkita niin että en kykene hoitamaan lapsiani. En enää todellakaan jaksa mitään lisäselvityksiä lastensuojelun kanssa.

Hienoa että jaksoit taistella lapsellesi oikean diagnoosin! Hiukan jäin vain miettimään tuota, kun sanot olevasi "täysin rikki", mutta et uskalla hakea apua. Kyllä sitä apua tosiaan kannattaa hakea. Voi myös hyvällä syyllä kysyä, onko lapsellesikaan parhaaksi kasvaa täysin rikkinäisen vanhemman kanssa. 

Katsokaa ja hämmästykää. Tuossa hyvä esimerkki siitä millaista lasun kanssa asioiminen ja huolien keksiminen voi olla. Jos ko. kirjoittaja sanoisi niille kaiken tuon niin ne tarttuisivat siihen juuri tuolla tavalla. Sairasta.

En ole ollut lastensuojelun kanssa tekemisissä, eikä minulla ole omia lapsia. Rohkenen kuitenkin sanoa, että minusta tuo mitä pidät sairaana on ihan hyvä pointti. Jos lapsen hoito on tavallista haastavampaa fyysisen sairauden vuoksi ja huoltajasta tullut täysin paranoidi hermokimppu, joka ei suostu mitään apua hakemaan, niin pitäisi voida miettiä myös lapsen parasta tässä uudessa tilanteessa. Se, että on joskus ollut lapselleen paras huoltaja, ei tarkoita että olisi sitä aina hamaan ikuisuuteen. Tilanteet ja ihmiset muuttuvat. 

Jos yhteiskunta tekee avun saamisen mahdottomaksi. Mitäs sitten?

Niinhän se menee. Apua ei ole saatavilla. Ei ainakaan sellaista apua josta olisi enemmän hyötyä kuin haittaa.

Silloin kun lapsi sai diagnoosin, minulle kerrottiin että perheemme voi saada apua jos vaan halutaan.

Kysyivät sitten mahdollisesta avun tarpeesta.

Kysyin että voimmeko saada siivousapua. Kerroin että se helpottaisi perheen jaksamista antaisi enemmän yhteistä aikaa perheelle. Sen lapsen kanssa kun ei hirveästi voi fyysisiä juttuja (esim siivoamista) yhdessä tehdä kun lapsi ei niihin voi osallistua.

Vastaus oli, että he voivat tarjota vain keskusteluapua.

Kysyin sitten että voisinko saada terapiaa tai vertaistukea.

Sekään ei onnistunut.

Minulla kerrottiin että voin saada perhetyöntekijän käymään meillä kotona esim kerran viikossa. Hän ei voisi auttaa kotitöissä, mutta voisi jutella kanssani.

Käytännössä siis olisin joutunut siivoamaan tämän perhetyöntekijän käyntejä varten ja tarjoamaan hänelle kahvit ja viihdyttämään häntä. Se olisi ollut aivan liian kuormittavaa muutenkin raskaassa elämänvaiheessa.

Se ei olisi ollut ihan sellaista apua jota olisin tarvinnut.

Mieluummin pyydän kaverin tai vaikka naapurin kylään ja keskustelen hänen kanssaan.

Neuvoivat kyllä ystävällisesti, että minulla voi olla mahdollisuus mennä terapiaan työterveyden kautta. Yrittäjänä minulla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta sellaiseen. Yritystoimintani on hyvin pienimuotoista, sillä perhetilanteen takia ei jää paljon voimia työhön. Minulla ei siksi ole varaa ostaa itselleni työterveyshuoltoa. Halvemmaksi tulee ostaa terveyspalvelut yksityiseltä ihan tavallisena asiakkaana.

Yksityiseen terapiaan minulla ei tällä hetkellä ole varaa. Enkä tosiaan uskalla mennä terveyskeskukseen puhumaan terapian tarpeesta. Tälläkin palstalla on tullut esiin juuri niitä asenteita joihin pelkään törmääväni jos yritän hakea apua.

Paranoidi hermokimpu en sentään ole, vaikka täällä joku jo sellaista epäili. Olen vain tavallinen perheenäiti, jolla on vakavasti sairas lapsi.

Toivoisin vain saavani apua omaan jaksamiseen ja mahdollisuuden käsitellä turvallisessa ympäristössä niitä asioita joita joutui kokemaan silloin kun lapsella oli vain kasvava kasa outoja oireita eikä mitään diagnoosia.

Miksi haluat keskusteluapua, mutta et kuitenkaan halua ottaa vastaan tarjottua perhetyöntekijää kerran viikossa? Helpompaahan se sinullekin on, jos on vakavasti sairas lapsi, että tullaan kotikäynnille. Jos koet sen hankalaksi, niin voi sen tapaamisen pyytää muuallekin. Ei perhetyöntekijälle tarvitse pullakahveja tarjota, eikä erikseen siivota. Kyllähän jokaisessa kodissa perussiisteyttä kai pidetään yllä joka tapauksessa? Vai onko teillä kotona niin siivotonta, ettei sinne voi tulla ketään? Jos lapsi on vakavasti sairas, vastustuskyvynkin kannalta on tärkeää, ettei joudu asumaan saastan keskellä.

Siivousta olet pyytänyt kotiisi. Mikset pysty siivoamaan itse, jos teet vähän töitä? Siivoaminen on samalla liikuntaa. Ja vaikka olisit saanut siivousapua, tiedät varmaankin, ettei se ole maksutonta? Kunnissa ei ole olemassakaan maksutonta siivousta kotiin. Joissain kunnissa on tarjottu palveluseteliä, mutta joka tapauksessa veloitetaan asiakkaalta tuntimaksua, tulojen mukaan. Pääset halvemmalla, kun tilaat yksityiseltä ja haet kotitalousvähennyksen.

Linkki siihen ohjeistukseen minkä avulla sossu arvioi kodin siisteyden? Lista siitä, mikä menee läpi normaalina.

Ai niin sitä ei ole...

Tervetuloa kylään mielivalta!

Juuri näin.

Jos on vähän leluja lattialla, pyykkejä ei vielä viikattu kaappeihin, tiskejä altaassa, niin äidillä on ongelmia elämänhallinnassa, ja sotkuisuus suurin piirtein vaarantaa lasten terveyden.

Sanotte, että täytyy aina pitää paikat siistinä? Eeeeeei välttämättä, sillä jos on tavarat paikoillansa, minimalistinen tyyli, ja lattiat pesty, niin siitä voikin jo nousta huoli, että äidillä ei varmaankaan ole aikaa ollenkaan viettää lastensa kanssa, ja pahimmassa tapauksessa sossu tekee omat diagnoosinsa jostain äidin mielenterveyden ongelmasta.

Lyhyesti sanottuna - oikeasti melkeinpä keneltä tahansa voidaan viedä lapset, jos käy huono tuuri.

No meillä esimerkiksi viranomaisdokumentissa lukee, ettei meillä ole leluja.

Sikäli kun se kellekään kuuluu, niin väite ei todellakaan pidä paikkaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin ennen, että tällaiset jutut ovat vaan jotain syrjäytyneiden ja juoppojen itse aiheutettuja ongelmia.

Eihän kukaan voi joutua ongelmiin eikä epäilyjen kohteeksi jos oikeasti hoitaa asiansa kunnolla.

Sitten oma lapsi sairastui. Alkoi vaan yhtäkkiä oireilemaan, eikä oireilu helpottunut vaikka kuinka yritettiin hoitaa. Lääkärissäkin käytiin monta kertaa, mutta apua ei löytynyt ja pikkuhiljaa alkoi tulla uusia oireita.

Tuli mahakipua, tuli huimausta, tuli oksentelua, tuli selittämättömiä kipuja käsiin ja jalkoihin, tuli päänsärkyjä. Liikkuminen pahensi kipuja ja aiheutti ripulia ja oksentelua ja tämän takia kunto meni huonoksi.

Vanhempia alettiin syyttämään ja kotonakin käytiin tarkistuskäynnillä. Saimme hirveästi ohjeita siitä kuinka tärkeää on säännöllinen elämä ja liikkuminen. Meiltä tentattiin lapsen pelaamisesta ja nukkumisesta ja meille pidettiin pitkiä saarnoja näihin liittyen vaikka lapsi nukkui riittävästi, söi säännöllisesti eikä pelannut liikaa.

Lapsi ohjattiin terapiaan ja häneltä tutkittiin yleisimmät psykiatriset sairaudet. Psykiatrisia sairauksia ei löytynyt ja terapiassa todettiin että lapsi on alkanut masentumaan häntä vaivaavien kipujen ja muiden fyysisten oireiden takia.

Lääkärit alkoivat epäilemään, että lapsi on vaan niin herkkä, että kokee liikaa kipua. Olivat sitä mieltä että kaikki korjaantuu kun aloitetaan kuntokuuri eikä anneta kipujen ja tuntemusten haitata elämää.

Lopulta löysin itse useita erilaisia harvinaisia sairauksia jotka voivat aiheuttaa samoja oireita mitä lapselleni on. Puhuin näistä lääkärille, ja sain kuulla että en voi ymmärtää näitä asioita sillä en ole lääkäri.

En ymmärtänytkään, ja siksi toivoin saavani lääkäriltä apua sairaiden selvittämisessä.

Päädyin sitten etsimään näiden eri sairauksien spesialisteja ja aloin kiikuttamaan lasta ympäri Suomen näiden spesialistien vastaanotolla. Arvatkaas tuliko munchausen-epäilyä ja kuinka nopeasti.

Tämä johti siihen, että hirveässä hädässä piti alkaa nopeasti varailemaan lisää lääkäriaikoja että ehtisi saada diagnoosin ennenkuin lapsi otetaan huostaan. En usko että lapsen psyyke olisi kestänyt sijoittamista. Hänelle oli niin raskasta jo pelkkä kipujen kanssa selviäminen päivästä toiseen. Olin todella peloissani lapseni puolesta.

Lopulta löysin oikean diagnoosin ja lääkärin joka osaa tunnistaa sairauden. Se oli suuri helpotus. Sairaus on erittäin harvinainen (Suomessa alle 200 potilasta) ja hoitamattomana tuhoaa elimistöä ja johtaa kuolemaan nuorella iällä. Liikunta ja kuntokuurit nopeuttavat elimistön tuhoutumista, siksi liikkuminen pahensi lapsen oireilua. Useimmat ilman hoitoa jäävät kuolevat alle nelikymppisenä. Oikealla lääkityksellä sairauden eteneminen voidaan kuitenkin pysäyttää ja kipujakin voidaan lievittää. Tilanne onkin meillä nyt kääntynyt parempaan suuntaan.

Oireiden alkamisesta diagnoosin saamiseen meni 6 vuotta. Se aika oli todellista helvettiä ja rikkoi täysin uskoni tämän maan viranomaisiin sekä luottamuksen lääkäreihin ja terveydenhoitojärjestelmään. Olen vieläkin täysin rikki niiden vuosien jäljiltä, mutta en uskalla hakea itselleni apua sillä pelkään että se voitaisiin tulkita niin että en kykene hoitamaan lapsiani. En enää todellakaan jaksa mitään lisäselvityksiä lastensuojelun kanssa.

Hienoa että jaksoit taistella lapsellesi oikean diagnoosin! Hiukan jäin vain miettimään tuota, kun sanot olevasi "täysin rikki", mutta et uskalla hakea apua. Kyllä sitä apua tosiaan kannattaa hakea. Voi myös hyvällä syyllä kysyä, onko lapsellesikaan parhaaksi kasvaa täysin rikkinäisen vanhemman kanssa. 

Katsokaa ja hämmästykää. Tuossa hyvä esimerkki siitä millaista lasun kanssa asioiminen ja huolien keksiminen voi olla. Jos ko. kirjoittaja sanoisi niille kaiken tuon niin ne tarttuisivat siihen juuri tuolla tavalla. Sairasta.

En ole ollut lastensuojelun kanssa tekemisissä, eikä minulla ole omia lapsia. Rohkenen kuitenkin sanoa, että minusta tuo mitä pidät sairaana on ihan hyvä pointti. Jos lapsen hoito on tavallista haastavampaa fyysisen sairauden vuoksi ja huoltajasta tullut täysin paranoidi hermokimppu, joka ei suostu mitään apua hakemaan, niin pitäisi voida miettiä myös lapsen parasta tässä uudessa tilanteessa. Se, että on joskus ollut lapselleen paras huoltaja, ei tarkoita että olisi sitä aina hamaan ikuisuuteen. Tilanteet ja ihmiset muuttuvat. 

Jos yhteiskunta tekee avun saamisen mahdottomaksi. Mitäs sitten?

Niinhän se menee. Apua ei ole saatavilla. Ei ainakaan sellaista apua josta olisi enemmän hyötyä kuin haittaa.

Silloin kun lapsi sai diagnoosin, minulle kerrottiin että perheemme voi saada apua jos vaan halutaan.

Kysyivät sitten mahdollisesta avun tarpeesta.

Kysyin että voimmeko saada siivousapua. Kerroin että se helpottaisi perheen jaksamista antaisi enemmän yhteistä aikaa perheelle. Sen lapsen kanssa kun ei hirveästi voi fyysisiä juttuja (esim siivoamista) yhdessä tehdä kun lapsi ei niihin voi osallistua.

Vastaus oli, että he voivat tarjota vain keskusteluapua.

Kysyin sitten että voisinko saada terapiaa tai vertaistukea.

Sekään ei onnistunut.

Minulla kerrottiin että voin saada perhetyöntekijän käymään meillä kotona esim kerran viikossa. Hän ei voisi auttaa kotitöissä, mutta voisi jutella kanssani.

Käytännössä siis olisin joutunut siivoamaan tämän perhetyöntekijän käyntejä varten ja tarjoamaan hänelle kahvit ja viihdyttämään häntä. Se olisi ollut aivan liian kuormittavaa muutenkin raskaassa elämänvaiheessa.

Se ei olisi ollut ihan sellaista apua jota olisin tarvinnut.

Mieluummin pyydän kaverin tai vaikka naapurin kylään ja keskustelen hänen kanssaan.

Neuvoivat kyllä ystävällisesti, että minulla voi olla mahdollisuus mennä terapiaan työterveyden kautta. Yrittäjänä minulla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta sellaiseen. Yritystoimintani on hyvin pienimuotoista, sillä perhetilanteen takia ei jää paljon voimia työhön. Minulla ei siksi ole varaa ostaa itselleni työterveyshuoltoa. Halvemmaksi tulee ostaa terveyspalvelut yksityiseltä ihan tavallisena asiakkaana.

Yksityiseen terapiaan minulla ei tällä hetkellä ole varaa. Enkä tosiaan uskalla mennä terveyskeskukseen puhumaan terapian tarpeesta. Tälläkin palstalla on tullut esiin juuri niitä asenteita joihin pelkään törmääväni jos yritän hakea apua.

Paranoidi hermokimpu en sentään ole, vaikka täällä joku jo sellaista epäili. Olen vain tavallinen perheenäiti, jolla on vakavasti sairas lapsi.

Toivoisin vain saavani apua omaan jaksamiseen ja mahdollisuuden käsitellä turvallisessa ympäristössä niitä asioita joita joutui kokemaan silloin kun lapsella oli vain kasvava kasa outoja oireita eikä mitään diagnoosia.

Miksi haluat keskusteluapua, mutta et kuitenkaan halua ottaa vastaan tarjottua perhetyöntekijää kerran viikossa? Helpompaahan se sinullekin on, jos on vakavasti sairas lapsi, että tullaan kotikäynnille. Jos koet sen hankalaksi, niin voi sen tapaamisen pyytää muuallekin. Ei perhetyöntekijälle tarvitse pullakahveja tarjota, eikä erikseen siivota. Kyllähän jokaisessa kodissa perussiisteyttä kai pidetään yllä joka tapauksessa? Vai onko teillä kotona niin siivotonta, ettei sinne voi tulla ketään? Jos lapsi on vakavasti sairas, vastustuskyvynkin kannalta on tärkeää, ettei joudu asumaan saastan keskellä.

Siivousta olet pyytänyt kotiisi. Mikset pysty siivoamaan itse, jos teet vähän töitä? Siivoaminen on samalla liikuntaa. Ja vaikka olisit saanut siivousapua, tiedät varmaankin, ettei se ole maksutonta? Kunnissa ei ole olemassakaan maksutonta siivousta kotiin. Joissain kunnissa on tarjottu palveluseteliä, mutta joka tapauksessa veloitetaan asiakkaalta tuntimaksua, tulojen mukaan. Pääset halvemmalla, kun tilaat yksityiseltä ja haet kotitalousvähennyksen.

Linkki siihen ohjeistukseen minkä avulla sossu arvioi kodin siisteyden? Lista siitä, mikä menee läpi normaalina.

Ai niin sitä ei ole...

Tervetuloa kylään mielivalta!

Jep, likainen koti vaarantaa lasten terveyden. Liian siisti koti kertoo äidin pakkoneuroosesta, eli vaarantaa lasten terveyden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin ennen, että tällaiset jutut ovat vaan jotain syrjäytyneiden ja juoppojen itse aiheutettuja ongelmia.

Eihän kukaan voi joutua ongelmiin eikä epäilyjen kohteeksi jos oikeasti hoitaa asiansa kunnolla.

Sitten oma lapsi sairastui. Alkoi vaan yhtäkkiä oireilemaan, eikä oireilu helpottunut vaikka kuinka yritettiin hoitaa. Lääkärissäkin käytiin monta kertaa, mutta apua ei löytynyt ja pikkuhiljaa alkoi tulla uusia oireita.

Tuli mahakipua, tuli huimausta, tuli oksentelua, tuli selittämättömiä kipuja käsiin ja jalkoihin, tuli päänsärkyjä. Liikkuminen pahensi kipuja ja aiheutti ripulia ja oksentelua ja tämän takia kunto meni huonoksi.

Vanhempia alettiin syyttämään ja kotonakin käytiin tarkistuskäynnillä. Saimme hirveästi ohjeita siitä kuinka tärkeää on säännöllinen elämä ja liikkuminen. Meiltä tentattiin lapsen pelaamisesta ja nukkumisesta ja meille pidettiin pitkiä saarnoja näihin liittyen vaikka lapsi nukkui riittävästi, söi säännöllisesti eikä pelannut liikaa.

Lapsi ohjattiin terapiaan ja häneltä tutkittiin yleisimmät psykiatriset sairaudet. Psykiatrisia sairauksia ei löytynyt ja terapiassa todettiin että lapsi on alkanut masentumaan häntä vaivaavien kipujen ja muiden fyysisten oireiden takia.

Lääkärit alkoivat epäilemään, että lapsi on vaan niin herkkä, että kokee liikaa kipua. Olivat sitä mieltä että kaikki korjaantuu kun aloitetaan kuntokuuri eikä anneta kipujen ja tuntemusten haitata elämää.

Lopulta löysin itse useita erilaisia harvinaisia sairauksia jotka voivat aiheuttaa samoja oireita mitä lapselleni on. Puhuin näistä lääkärille, ja sain kuulla että en voi ymmärtää näitä asioita sillä en ole lääkäri.

En ymmärtänytkään, ja siksi toivoin saavani lääkäriltä apua sairaiden selvittämisessä.

Päädyin sitten etsimään näiden eri sairauksien spesialisteja ja aloin kiikuttamaan lasta ympäri Suomen näiden spesialistien vastaanotolla. Arvatkaas tuliko munchausen-epäilyä ja kuinka nopeasti.

Tämä johti siihen, että hirveässä hädässä piti alkaa nopeasti varailemaan lisää lääkäriaikoja että ehtisi saada diagnoosin ennenkuin lapsi otetaan huostaan. En usko että lapsen psyyke olisi kestänyt sijoittamista. Hänelle oli niin raskasta jo pelkkä kipujen kanssa selviäminen päivästä toiseen. Olin todella peloissani lapseni puolesta.

Lopulta löysin oikean diagnoosin ja lääkärin joka osaa tunnistaa sairauden. Se oli suuri helpotus. Sairaus on erittäin harvinainen (Suomessa alle 200 potilasta) ja hoitamattomana tuhoaa elimistöä ja johtaa kuolemaan nuorella iällä. Liikunta ja kuntokuurit nopeuttavat elimistön tuhoutumista, siksi liikkuminen pahensi lapsen oireilua. Useimmat ilman hoitoa jäävät kuolevat alle nelikymppisenä. Oikealla lääkityksellä sairauden eteneminen voidaan kuitenkin pysäyttää ja kipujakin voidaan lievittää. Tilanne onkin meillä nyt kääntynyt parempaan suuntaan.

Oireiden alkamisesta diagnoosin saamiseen meni 6 vuotta. Se aika oli todellista helvettiä ja rikkoi täysin uskoni tämän maan viranomaisiin sekä luottamuksen lääkäreihin ja terveydenhoitojärjestelmään. Olen vieläkin täysin rikki niiden vuosien jäljiltä, mutta en uskalla hakea itselleni apua sillä pelkään että se voitaisiin tulkita niin että en kykene hoitamaan lapsiani. En enää todellakaan jaksa mitään lisäselvityksiä lastensuojelun kanssa.

Hienoa että jaksoit taistella lapsellesi oikean diagnoosin! Hiukan jäin vain miettimään tuota, kun sanot olevasi "täysin rikki", mutta et uskalla hakea apua. Kyllä sitä apua tosiaan kannattaa hakea. Voi myös hyvällä syyllä kysyä, onko lapsellesikaan parhaaksi kasvaa täysin rikkinäisen vanhemman kanssa. 

Katsokaa ja hämmästykää. Tuossa hyvä esimerkki siitä millaista lasun kanssa asioiminen ja huolien keksiminen voi olla. Jos ko. kirjoittaja sanoisi niille kaiken tuon niin ne tarttuisivat siihen juuri tuolla tavalla. Sairasta.

En ole ollut lastensuojelun kanssa tekemisissä, eikä minulla ole omia lapsia. Rohkenen kuitenkin sanoa, että minusta tuo mitä pidät sairaana on ihan hyvä pointti. Jos lapsen hoito on tavallista haastavampaa fyysisen sairauden vuoksi ja huoltajasta tullut täysin paranoidi hermokimppu, joka ei suostu mitään apua hakemaan, niin pitäisi voida miettiä myös lapsen parasta tässä uudessa tilanteessa. Se, että on joskus ollut lapselleen paras huoltaja, ei tarkoita että olisi sitä aina hamaan ikuisuuteen. Tilanteet ja ihmiset muuttuvat. 

Jos yhteiskunta tekee avun saamisen mahdottomaksi. Mitäs sitten?

Niinhän se menee. Apua ei ole saatavilla. Ei ainakaan sellaista apua josta olisi enemmän hyötyä kuin haittaa.

Silloin kun lapsi sai diagnoosin, minulle kerrottiin että perheemme voi saada apua jos vaan halutaan.

Kysyivät sitten mahdollisesta avun tarpeesta.

Kysyin että voimmeko saada siivousapua. Kerroin että se helpottaisi perheen jaksamista antaisi enemmän yhteistä aikaa perheelle. Sen lapsen kanssa kun ei hirveästi voi fyysisiä juttuja (esim siivoamista) yhdessä tehdä kun lapsi ei niihin voi osallistua.

Vastaus oli, että he voivat tarjota vain keskusteluapua.

Kysyin sitten että voisinko saada terapiaa tai vertaistukea.

Sekään ei onnistunut.

Minulla kerrottiin että voin saada perhetyöntekijän käymään meillä kotona esim kerran viikossa. Hän ei voisi auttaa kotitöissä, mutta voisi jutella kanssani.

Käytännössä siis olisin joutunut siivoamaan tämän perhetyöntekijän käyntejä varten ja tarjoamaan hänelle kahvit ja viihdyttämään häntä. Se olisi ollut aivan liian kuormittavaa muutenkin raskaassa elämänvaiheessa.

Se ei olisi ollut ihan sellaista apua jota olisin tarvinnut.

Mieluummin pyydän kaverin tai vaikka naapurin kylään ja keskustelen hänen kanssaan.

Neuvoivat kyllä ystävällisesti, että minulla voi olla mahdollisuus mennä terapiaan työterveyden kautta. Yrittäjänä minulla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta sellaiseen. Yritystoimintani on hyvin pienimuotoista, sillä perhetilanteen takia ei jää paljon voimia työhön. Minulla ei siksi ole varaa ostaa itselleni työterveyshuoltoa. Halvemmaksi tulee ostaa terveyspalvelut yksityiseltä ihan tavallisena asiakkaana.

Yksityiseen terapiaan minulla ei tällä hetkellä ole varaa. Enkä tosiaan uskalla mennä terveyskeskukseen puhumaan terapian tarpeesta. Tälläkin palstalla on tullut esiin juuri niitä asenteita joihin pelkään törmääväni jos yritän hakea apua.

Paranoidi hermokimpu en sentään ole, vaikka täällä joku jo sellaista epäili. Olen vain tavallinen perheenäiti, jolla on vakavasti sairas lapsi.

Toivoisin vain saavani apua omaan jaksamiseen ja mahdollisuuden käsitellä turvallisessa ympäristössä niitä asioita joita joutui kokemaan silloin kun lapsella oli vain kasvava kasa outoja oireita eikä mitään diagnoosia.

Miksi haluat keskusteluapua, mutta et kuitenkaan halua ottaa vastaan tarjottua perhetyöntekijää kerran viikossa? Helpompaahan se sinullekin on, jos on vakavasti sairas lapsi, että tullaan kotikäynnille. Jos koet sen hankalaksi, niin voi sen tapaamisen pyytää muuallekin. Ei perhetyöntekijälle tarvitse pullakahveja tarjota, eikä erikseen siivota. Kyllähän jokaisessa kodissa perussiisteyttä kai pidetään yllä joka tapauksessa? Vai onko teillä kotona niin siivotonta, ettei sinne voi tulla ketään? Jos lapsi on vakavasti sairas, vastustuskyvynkin kannalta on tärkeää, ettei joudu asumaan saastan keskellä.

Siivousta olet pyytänyt kotiisi. Mikset pysty siivoamaan itse, jos teet vähän töitä? Siivoaminen on samalla liikuntaa. Ja vaikka olisit saanut siivousapua, tiedät varmaankin, ettei se ole maksutonta? Kunnissa ei ole olemassakaan maksutonta siivousta kotiin. Joissain kunnissa on tarjottu palveluseteliä, mutta joka tapauksessa veloitetaan asiakkaalta tuntimaksua, tulojen mukaan. Pääset halvemmalla, kun tilaat yksityiseltä ja haet kotitalousvähennyksen.

Linkki siihen ohjeistukseen minkä avulla sossu arvioi kodin siisteyden? Lista siitä, mikä menee läpi normaalina.

Ai niin sitä ei ole...

Tervetuloa kylään mielivalta!

Juuri näin.

Jos on vähän leluja lattialla, pyykkejä ei vielä viikattu kaappeihin, tiskejä altaassa, niin äidillä on ongelmia elämänhallinnassa, ja sotkuisuus suurin piirtein vaarantaa lasten terveyden.

Sanotte, että täytyy aina pitää paikat siistinä? Eeeeeei välttämättä, sillä jos on tavarat paikoillansa, minimalistinen tyyli, ja lattiat pesty, niin siitä voikin jo nousta huoli, että äidillä ei varmaankaan ole aikaa ollenkaan viettää lastensa kanssa, ja pahimmassa tapauksessa sossu tekee omat diagnoosinsa jostain äidin mielenterveyden ongelmasta.

Lyhyesti sanottuna - oikeasti melkeinpä keneltä tahansa voidaan viedä lapset, jos käy huono tuuri.

En ole ihan samaa mieltä, että ihan kenelle tahansa voisi käydä näin, mutta väärin perustein kyllä ja siten että se on väärä lopputulos. Jos ei ole täysin mallikelpoinen niin sellaiselle on vielä suurempi riski tulla väärän isonkin toimen kohteeksi.

Mutta minusta on harmi, että puhutaan vain huostaanotoista. Perheellä on muitakin oikeuksia kuin pohjimmiltaan pitää lapset kotona.

Sosiaalitoimen toimenpiteet loukkaavat huomattavasti suuremman joukon perusoikeuksia, lähtien siitä yksityiselämään tunkeutumisen perusteista jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin ennen, että tällaiset jutut ovat vaan jotain syrjäytyneiden ja juoppojen itse aiheutettuja ongelmia.

Eihän kukaan voi joutua ongelmiin eikä epäilyjen kohteeksi jos oikeasti hoitaa asiansa kunnolla.

Sitten oma lapsi sairastui. Alkoi vaan yhtäkkiä oireilemaan, eikä oireilu helpottunut vaikka kuinka yritettiin hoitaa. Lääkärissäkin käytiin monta kertaa, mutta apua ei löytynyt ja pikkuhiljaa alkoi tulla uusia oireita.

Tuli mahakipua, tuli huimausta, tuli oksentelua, tuli selittämättömiä kipuja käsiin ja jalkoihin, tuli päänsärkyjä. Liikkuminen pahensi kipuja ja aiheutti ripulia ja oksentelua ja tämän takia kunto meni huonoksi.

Vanhempia alettiin syyttämään ja kotonakin käytiin tarkistuskäynnillä. Saimme hirveästi ohjeita siitä kuinka tärkeää on säännöllinen elämä ja liikkuminen. Meiltä tentattiin lapsen pelaamisesta ja nukkumisesta ja meille pidettiin pitkiä saarnoja näihin liittyen vaikka lapsi nukkui riittävästi, söi säännöllisesti eikä pelannut liikaa.

Lapsi ohjattiin terapiaan ja häneltä tutkittiin yleisimmät psykiatriset sairaudet. Psykiatrisia sairauksia ei löytynyt ja terapiassa todettiin että lapsi on alkanut masentumaan häntä vaivaavien kipujen ja muiden fyysisten oireiden takia.

Lääkärit alkoivat epäilemään, että lapsi on vaan niin herkkä, että kokee liikaa kipua. Olivat sitä mieltä että kaikki korjaantuu kun aloitetaan kuntokuuri eikä anneta kipujen ja tuntemusten haitata elämää.

Lopulta löysin itse useita erilaisia harvinaisia sairauksia jotka voivat aiheuttaa samoja oireita mitä lapselleni on. Puhuin näistä lääkärille, ja sain kuulla että en voi ymmärtää näitä asioita sillä en ole lääkäri.

En ymmärtänytkään, ja siksi toivoin saavani lääkäriltä apua sairaiden selvittämisessä.

Päädyin sitten etsimään näiden eri sairauksien spesialisteja ja aloin kiikuttamaan lasta ympäri Suomen näiden spesialistien vastaanotolla. Arvatkaas tuliko munchausen-epäilyä ja kuinka nopeasti.

Tämä johti siihen, että hirveässä hädässä piti alkaa nopeasti varailemaan lisää lääkäriaikoja että ehtisi saada diagnoosin ennenkuin lapsi otetaan huostaan. En usko että lapsen psyyke olisi kestänyt sijoittamista. Hänelle oli niin raskasta jo pelkkä kipujen kanssa selviäminen päivästä toiseen. Olin todella peloissani lapseni puolesta.

Lopulta löysin oikean diagnoosin ja lääkärin joka osaa tunnistaa sairauden. Se oli suuri helpotus. Sairaus on erittäin harvinainen (Suomessa alle 200 potilasta) ja hoitamattomana tuhoaa elimistöä ja johtaa kuolemaan nuorella iällä. Liikunta ja kuntokuurit nopeuttavat elimistön tuhoutumista, siksi liikkuminen pahensi lapsen oireilua. Useimmat ilman hoitoa jäävät kuolevat alle nelikymppisenä. Oikealla lääkityksellä sairauden eteneminen voidaan kuitenkin pysäyttää ja kipujakin voidaan lievittää. Tilanne onkin meillä nyt kääntynyt parempaan suuntaan.

Oireiden alkamisesta diagnoosin saamiseen meni 6 vuotta. Se aika oli todellista helvettiä ja rikkoi täysin uskoni tämän maan viranomaisiin sekä luottamuksen lääkäreihin ja terveydenhoitojärjestelmään. Olen vieläkin täysin rikki niiden vuosien jäljiltä, mutta en uskalla hakea itselleni apua sillä pelkään että se voitaisiin tulkita niin että en kykene hoitamaan lapsiani. En enää todellakaan jaksa mitään lisäselvityksiä lastensuojelun kanssa.

Hienoa että jaksoit taistella lapsellesi oikean diagnoosin! Hiukan jäin vain miettimään tuota, kun sanot olevasi "täysin rikki", mutta et uskalla hakea apua. Kyllä sitä apua tosiaan kannattaa hakea. Voi myös hyvällä syyllä kysyä, onko lapsellesikaan parhaaksi kasvaa täysin rikkinäisen vanhemman kanssa. 

Katsokaa ja hämmästykää. Tuossa hyvä esimerkki siitä millaista lasun kanssa asioiminen ja huolien keksiminen voi olla. Jos ko. kirjoittaja sanoisi niille kaiken tuon niin ne tarttuisivat siihen juuri tuolla tavalla. Sairasta.

En ole ollut lastensuojelun kanssa tekemisissä, eikä minulla ole omia lapsia. Rohkenen kuitenkin sanoa, että minusta tuo mitä pidät sairaana on ihan hyvä pointti. Jos lapsen hoito on tavallista haastavampaa fyysisen sairauden vuoksi ja huoltajasta tullut täysin paranoidi hermokimppu, joka ei suostu mitään apua hakemaan, niin pitäisi voida miettiä myös lapsen parasta tässä uudessa tilanteessa. Se, että on joskus ollut lapselleen paras huoltaja, ei tarkoita että olisi sitä aina hamaan ikuisuuteen. Tilanteet ja ihmiset muuttuvat. 

Jos yhteiskunta tekee avun saamisen mahdottomaksi. Mitäs sitten?

Niinhän se menee. Apua ei ole saatavilla. Ei ainakaan sellaista apua josta olisi enemmän hyötyä kuin haittaa.

Silloin kun lapsi sai diagnoosin, minulle kerrottiin että perheemme voi saada apua jos vaan halutaan.

Kysyivät sitten mahdollisesta avun tarpeesta.

Kysyin että voimmeko saada siivousapua. Kerroin että se helpottaisi perheen jaksamista antaisi enemmän yhteistä aikaa perheelle. Sen lapsen kanssa kun ei hirveästi voi fyysisiä juttuja (esim siivoamista) yhdessä tehdä kun lapsi ei niihin voi osallistua.

Vastaus oli, että he voivat tarjota vain keskusteluapua.

Kysyin sitten että voisinko saada terapiaa tai vertaistukea.

Sekään ei onnistunut.

Minulla kerrottiin että voin saada perhetyöntekijän käymään meillä kotona esim kerran viikossa. Hän ei voisi auttaa kotitöissä, mutta voisi jutella kanssani.

Käytännössä siis olisin joutunut siivoamaan tämän perhetyöntekijän käyntejä varten ja tarjoamaan hänelle kahvit ja viihdyttämään häntä. Se olisi ollut aivan liian kuormittavaa muutenkin raskaassa elämänvaiheessa.

Se ei olisi ollut ihan sellaista apua jota olisin tarvinnut.

Mieluummin pyydän kaverin tai vaikka naapurin kylään ja keskustelen hänen kanssaan.

Neuvoivat kyllä ystävällisesti, että minulla voi olla mahdollisuus mennä terapiaan työterveyden kautta. Yrittäjänä minulla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta sellaiseen. Yritystoimintani on hyvin pienimuotoista, sillä perhetilanteen takia ei jää paljon voimia työhön. Minulla ei siksi ole varaa ostaa itselleni työterveyshuoltoa. Halvemmaksi tulee ostaa terveyspalvelut yksityiseltä ihan tavallisena asiakkaana.

Yksityiseen terapiaan minulla ei tällä hetkellä ole varaa. Enkä tosiaan uskalla mennä terveyskeskukseen puhumaan terapian tarpeesta. Tälläkin palstalla on tullut esiin juuri niitä asenteita joihin pelkään törmääväni jos yritän hakea apua.

Paranoidi hermokimpu en sentään ole, vaikka täällä joku jo sellaista epäili. Olen vain tavallinen perheenäiti, jolla on vakavasti sairas lapsi.

Toivoisin vain saavani apua omaan jaksamiseen ja mahdollisuuden käsitellä turvallisessa ympäristössä niitä asioita joita joutui kokemaan silloin kun lapsella oli vain kasvava kasa outoja oireita eikä mitään diagnoosia.

Miksi haluat keskusteluapua, mutta et kuitenkaan halua ottaa vastaan tarjottua perhetyöntekijää kerran viikossa? Helpompaahan se sinullekin on, jos on vakavasti sairas lapsi, että tullaan kotikäynnille. Jos koet sen hankalaksi, niin voi sen tapaamisen pyytää muuallekin. Ei perhetyöntekijälle tarvitse pullakahveja tarjota, eikä erikseen siivota. Kyllähän jokaisessa kodissa perussiisteyttä kai pidetään yllä joka tapauksessa? Vai onko teillä kotona niin siivotonta, ettei sinne voi tulla ketään? Jos lapsi on vakavasti sairas, vastustuskyvynkin kannalta on tärkeää, ettei joudu asumaan saastan keskellä.

Siivousta olet pyytänyt kotiisi. Mikset pysty siivoamaan itse, jos teet vähän töitä? Siivoaminen on samalla liikuntaa. Ja vaikka olisit saanut siivousapua, tiedät varmaankin, ettei se ole maksutonta? Kunnissa ei ole olemassakaan maksutonta siivousta kotiin. Joissain kunnissa on tarjottu palveluseteliä, mutta joka tapauksessa veloitetaan asiakkaalta tuntimaksua, tulojen mukaan. Pääset halvemmalla, kun tilaat yksityiseltä ja haet kotitalousvähennyksen.

Linkki siihen ohjeistukseen minkä avulla sossu arvioi kodin siisteyden? Lista siitä, mikä menee läpi normaalina.

Ai niin sitä ei ole...

Tervetuloa kylään mielivalta!

Juuri näin.

Jos on vähän leluja lattialla, pyykkejä ei vielä viikattu kaappeihin, tiskejä altaassa, niin äidillä on ongelmia elämänhallinnassa, ja sotkuisuus suurin piirtein vaarantaa lasten terveyden.

Sanotte, että täytyy aina pitää paikat siistinä? Eeeeeei välttämättä, sillä jos on tavarat paikoillansa, minimalistinen tyyli, ja lattiat pesty, niin siitä voikin jo nousta huoli, että äidillä ei varmaankaan ole aikaa ollenkaan viettää lastensa kanssa, ja pahimmassa tapauksessa sossu tekee omat diagnoosinsa jostain äidin mielenterveyden ongelmasta.

Lyhyesti sanottuna - oikeasti melkeinpä keneltä tahansa voidaan viedä lapset, jos käy huono tuuri.

En ole ihan samaa mieltä, että ihan kenelle tahansa voisi käydä näin, mutta väärin perustein kyllä ja siten että se on väärä lopputulos. Jos ei ole täysin mallikelpoinen niin sellaiselle on vielä suurempi riski tulla väärän isonkin toimen kohteeksi.

Mutta minusta on harmi, että puhutaan vain huostaanotoista. Perheellä on muitakin oikeuksia kuin pohjimmiltaan pitää lapset kotona.

Sosiaalitoimen toimenpiteet loukkaavat huomattavasti suuremman joukon perusoikeuksia, lähtien siitä yksityiselämään tunkeutumisen perusteista jne.

Siksi sanoinkin MELKEINPÄ kenelle tahansa. Tietenkään lääkareiden, asianajajien, kansanedustajien, toimitusjohtajien, sossujen jne. lasten kohdalla perusteettomat huostaanotot ovat erittäin epätodennäköisiä. 

Mitä huonompi sosiaalinen asema, niin sitä suurempi riski joutua lastensuojelun kynsiin, vaikkei vanhemmuudessa olisikaan mitään vikaa. Ulkomaalaistaustaisilla on myös merkittävästi kohonnut riski. Kuitenkin ihan työssäkäyvät suomalaiset vanhemmatkin ja heidän lapsensa voivat joutua systeemin uhriksi, jos joku tekee vaikka perättömiä anonyymejä ilmoituksia.

Olen samaa mieltä, että yksityiselämään tunkeutuminen on myös vakava asia, mutta ehkä noista perusteettomista huostaanotoista puhutaan siksi paljon, että ne ovat lähes aina pysyviä, eli lasta ei ikinä palauteta kotiin. Lisäksi huostaanotetuilla lapsilla menee lähes poikkeuksetta elämässä erittäin huonosti. Monet tekevät itsemurhan, suuresta osasta tulee alkoholi- ja päihdeongelmaisia. Lapset siis tuhoutuvat. Lastensuojelu siis käytännössä aiheuttaa kuolemaa lapsille, mutta tämä ei ketään näytä kiinnostavan. 

Olen ollut 15 vuotta töissä lasten ja perheiden parissa. Koskaan ei ole tullut eteen turhaa tai aiheetonta huostaanottoa. Ennemminkin niin päin, että lapsen pahoinvointia seurataan vuositolkulla, koska lastensuojelussa ei ole resursseja ja ls:n sosiaalityöntekijät eivät halua joutua oikeuteen vastahankaisten vanhempien haastamana tai joutua avin tutkinnan alle. Lisäksi, viranomaisilla on vaitiolovelvolisuus, jolloin tarinasta kuullaan vain sen yksi puoli-, vanhemman näkökulma.

Kyllä niitä lapsia on ennenkin varastettu, mutta jos se on hallitus niin se ei ole rikos. Normi ihminen kun vie toisen muksun niin se on kidnappaus...

Iltsikassa lapsina huostaanotetut kertoivat just kokemuksistaan.

Sanoivat ettei sosiaalityöntekijöistä ollut yhtään positiivista kokemusta ennen jälkihuoltoa ja joskus laitoksen olot on paljon karummat kuin ne olot josta pelastettiin. Ja jonku mielestä kritiikki on aiheetonta?