Lue keskustelun säännöt.
En jaksa ystävääni, joka pitää lastaan muita parempana
07.01.2020 |
Eli kyse on hyvin pitkäaikaisesta ystäväni, jonka kanssa saimme esikoiset muutaman kuukauden viiveellä. Lapset ovat nyt 4-vuotiaita. Jo vauva-aikana huomasin että ystäväni vertailee paljon meidän lastemme kehitystä. Lapsemme ovat mielestäni aina kehittyneet minun silmääni aika samaan tahtiin, välillä toinen edellä jossain ja toinen jossain. Molemmilla on omat juttunsa missä ovat hyviä ja myös heikkoudet, joissa eivät ole niin vahvoja.
Hiljalleen vuosien varrella minua on alkanut ärsyttämään aika paljonkin ystäväni käytös. Hän vertailee lapsiamme ääneen ja kokoajan käy selväksi, että hän pitää omaa lastaan fiksumpana ja sosiaalisempana kuin minun lasta. Siis saahan sitä ajatella mitä haluaa, mutta suun ei tarvisi käydä samaan tahtiin kuin ajatusten. Jo taaperoaikana ystäväni kehuskeli lapsensa kehityksellä ihan joka kerta. Ymmärrän kyllä ilon siitä kun oma lapsi oppii jotain uutta, mutta hänellä se ilo liittyi aina siihen kun lapsensa oppi jotain etuajassa ja erityisesti ennen minun lasta. Tuolloin aloin kokemaan tilanteet vaikeaksi, sillä oma taaperoni kuunteli jatkuvasti vierellä kuinka "X kehittyy ihan selvästi ikätasoaan edellä tässä ja tässä asiassa, aika hienoa 2-vuotiaalle vai mitä? Eikö olekin erikoista että X osaa jo tätä ja tätä?" Opettelin vaihtamaan aihetta ja yritin olla ottamatta mitenkään henkilökohtaisesti. Hänhän vain iloitsee lapsensa kasvusta!
Ajan myötä kuitenkin tämä ystävän lapsi alkoi itsekin uskoa olevansa "erityinen". Tietysti hän on fiksu ja usein mukavakin lapsi. Mutta hän jo 3-vuotiaana ihan itse osasi verrata osaamisiaan kaverin osaamisiin ja sanoa ne ääneen. Hän osasi jopa itse sanoa, että minä olen älykkäämpi kuin naapurin Meiju. Samaan aikaan hän alkoi "opettamaan" minun lastani (asioissa jotka hän jo osasi) ja puhui hitaasti ja selkeästi lapselleni niin kuin tämä olisi monta vuotta nuorempi häntä. Ajattelin sen olevan vain sosiaalista kypsymättömyyttä, mutta kuukausien aikana aloin oikeasti epäillä että tämä kaverini puhuu lapselleen että minun lapseni on tyhmempi kuin hän.
Otimme etäisyyttä. Lapsenikaan ei halunnut leikkiä ks. lapsen kanssa enää. Meillä on kuitenkin yhteinen kaveripiiri, joten näemme silti, enkä ole mitenkään halunnut täyttä etäisyyttä ottaa. Nyt viimeisin asia oli kun oma lapseni oppi lukemaan ja hänen lapsensa ei ole vielä oppinut. Tämä siis kävi heille ilmi kun tapasimme useamman ystävän kesken ja oma lapseni luki itse kirjaa, ja muut ystäväni kehuivat lasta mukavasti. Nyt kun tapasimme keskenämme (lasten kanssa) niin ystäväni oli ottanut esille kaikki vaikeimmat palapelinsä ja ehdotti jos meidän lapsi haluaisi yrittää niitä tehdä (omani ei ole hyvä palapeleissä) ja sitten sanoi, että ai niin ethän sinä osaa, on meillä niitä helppojakin jossain varastossa varmaan, kun meidän lapsi teki niitä silloin joskus alle 3-vuotiaana. Huoh! Sitten tämän ystävän lapsi kertoi vielä että he nyt opettelevat lukemaan, koska kyllähän hän oppii helposti jos meidänkin lapsi on oppinut.
En vaan enää jaksa. Onko kenelläkään kokemusta tällaisista ihmisistä? Voiko tämä ystävyys enää hyväksi palata? Minä mietin tätä ihan kahdelta kantilta, mitä tuollainen ystävyys tekee omalle lapselle ja kuinka kurjaa on kun tämä ystävän lapsi luulee, että hänen pitää olla aina ensimmäisenä saavuttamassa jokin asia.
Kommentit (160)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Odota vaan kun on vuorossa ylioppilaskirjoitukset, voi sitä vanhempien pätemisen määrää. Sellaisia vanhempia valitettavasti on, joilla ei ole omaa elämää ja jotka elävät lastensa kautta.
Tämä sikäli kolahti, että tiedän että ystävälläni on aina harmittanut ettei ollut hyvä esimerkiksi matematiikassa ja koki olevansa nuorempana "tyhmempi" (lainausmerkeissä koska en pidä ystävääni tyhmänä lainkaan) kuin sisaruksensa sen vuoksi. Ehkäpä ystäväni jotenkin käy tätä kuviota läpi oman lapsensa kautta. En usko että toki tietoisesti.
Alan yhä enemmän vakuuttua että otan asian puheeksi joskus jos näemme kahdestaan. En todellakaan halua seuraavia vuosikymmeniä vertailla lapsiamme. Nytkin tuntuu pahalta ja lapset eivät ole viedä edes koulussa. Tai sitten vain hiljalleen etäännytän välit täysin, jos ei tunnu ymmärtävän yhtään mitä tarkoitan.
Ap
YstäväÄNI on aina harmittanut, ei ystäväLLÄNI on aina harmittanut.
Voi luoja nyt. Ap ei kertonut olevansa kirjailija tai äidinkielenopettaja. Varmaan hän selviää elämässä parin kirjoitusvirheen kanssa. Kuka tänne oikeasti edes jaksaa puhelimella kirjoittaa täydellisesti.
Kolahtiko noin pahasti, että jonkun lapsi oppii lukemaan 4-vuotiaana? Heti pitää tulla lällättelemään, ettei äiti osaa kirjoittaa kuitenkaan :D
Ei tarvitse olla kirjailija eikä opettaja kyetäkseen käyttämään äidinkieltään edes auttavasti. Nyt sai ap opin miten tulee kirjoittaa, ja näin hän ei enää tee tuota virhettä enää uudestaan. Missä siis vika? Samalla oppi ne muutkin jotka ra. -is -kaavat kaunista kieltämme, eli kaikki voittaa.
Kommentoihan toki kaikkien muidenkin kirjoitusvirheet sitten. Jos tarkoituksesi ei ollut näpäyttää vain ap:ta ;) Minä olen nähnyt lukuisia virheitä mm. lauserakenteissa ja pilkun käytössä, mutta tiedän esseen ja keskustelupalstan eron.
PS. Kannattaa myös opetella tunnistamaan murteella kirjoittaminen kirjoitusvirheestä.
Murre on eri asia kuin se ettei ymmärrä käyttämiään sanoja, mutta käyttää niitä silti, tai ettei osaa taivuttaa natiivina tuon vertaa omaa kieltänsä.
Kirjoitusvirhe on eri asia kuin tällainen ra. iskuu. Kirjaimet voi vaihtaa paikkaa, jäädä välilyönti pois, tai yksi kirjain puuttumaan. Sillä ei ole keskustelupalstalla mitään väliä. Se että väität vaikkapa tämän lauseen
"kissa lienee on ulkona tällä hetkellä" olevan kirjoitusvirhe, kertoo jo kaiken olennaisen sinusta, alleviivaten erityisesti sitä ettei sinun höpinöistäsi tarvitse kenenkään välittää mitään. Kuin keskustelisi 2-vuotiaan kanssa.
En voi ottaa vakavasti kielitaituria, jonka pilkkusäännöt ovat tuolla tasolla. Miten voit kirjoittaa esim. "Kirjaimet voi vaihtaa paikkaa" jne. Kieliopin osaajana uskottavuutesi on matala.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt tipahdin. Neljävuotias ja osaa lukea?
Minäkin opin kolmevuotiaana lukemaan, neljävuotiaana kirjoitin jo omia "kirjoja" eli semmoisella hirviökäsialalla pari sanaa per sivu vihkoon. Osasin myös puhua ennen kuin opin kävelemään, joka tapahtui suhteellisen myöhään, 1,5v iässä. Olin kielestä kiinnostunut lapsi, ja mulla oli koko ajan hemmetisti asiaa kaikille tutuille ja tuntemattomille, niin kyllä siinä kehittyi. Liikumaan taas piti motivoida heittämällä ruokaa lattialle. Kyllä se motoriikkakin sieltä silti kehittyi, eikä musta se näy nyt missään, että olin kömpelö punkero taapero, juoksin jossain vaiheessa myöhemmällä iällä kilpaakin ihan menestyksekkäästi. Muutoin en ole mikään neropatti, ihan tavallinern ihminen. Sellainen klisee kyllä, että kirjailija minusta tuli.
Nyt Jari Tervo on ihan liian vaatimaton...
Vierailija kirjoitti:
Naiset..
Miehet....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Odota vaan kun on vuorossa ylioppilaskirjoitukset, voi sitä vanhempien pätemisen määrää. Sellaisia vanhempia valitettavasti on, joilla ei ole omaa elämää ja jotka elävät lastensa kautta.
Tämä sikäli kolahti, että tiedän että ystävälläni on aina harmittanut ettei ollut hyvä esimerkiksi matematiikassa ja koki olevansa nuorempana "tyhmempi" (lainausmerkeissä koska en pidä ystävääni tyhmänä lainkaan) kuin sisaruksensa sen vuoksi. Ehkäpä ystäväni jotenkin käy tätä kuviota läpi oman lapsensa kautta. En usko että toki tietoisesti.
Alan yhä enemmän vakuuttua että otan asian puheeksi joskus jos näemme kahdestaan. En todellakaan halua seuraavia vuosikymmeniä vertailla lapsiamme. Nytkin tuntuu pahalta ja lapset eivät ole viedä edes koulussa. Tai sitten vain hiljalleen etäännytän välit täysin, jos ei tunnu ymmärtävän yhtään mitä tarkoitan.
Ap
YstäväÄNI on aina harmittanut, ei ystäväLLÄNI on aina harmittanut.
Voi luoja nyt. Ap ei kertonut olevansa kirjailija tai äidinkielenopettaja. Varmaan hän selviää elämässä parin kirjoitusvirheen kanssa. Kuka tänne oikeasti edes jaksaa puhelimella kirjoittaa täydellisesti.
Kolahtiko noin pahasti, että jonkun lapsi oppii lukemaan 4-vuotiaana? Heti pitää tulla lällättelemään, ettei äiti osaa kirjoittaa kuitenkaan :D
Ei tarvitse olla kirjailija eikä opettaja kyetäkseen käyttämään äidinkieltään edes auttavasti. Nyt sai ap opin miten tulee kirjoittaa, ja näin hän ei enää tee tuota virhettä enää uudestaan. Missä siis vika? Samalla oppi ne muutkin jotka ra. -is -kaavat kaunista kieltämme, eli kaikki voittaa.
Kommentoihan toki kaikkien muidenkin kirjoitusvirheet sitten. Jos tarkoituksesi ei ollut näpäyttää vain ap:ta ;) Minä olen nähnyt lukuisia virheitä mm. lauserakenteissa ja pilkun käytössä, mutta tiedän esseen ja keskustelupalstan eron.
PS. Kannattaa myös opetella tunnistamaan murteella kirjoittaminen kirjoitusvirheestä.
Murre on eri asia kuin se ettei ymmärrä käyttämiään sanoja, mutta käyttää niitä silti, tai ettei osaa taivuttaa natiivina tuon vertaa omaa kieltänsä.
Kirjoitusvirhe on eri asia kuin tällainen ra. iskuu. Kirjaimet voi vaihtaa paikkaa, jäädä välilyönti pois, tai yksi kirjain puuttumaan. Sillä ei ole keskustelupalstalla mitään väliä. Se että väität vaikkapa tämän lauseen
"kissa lienee on ulkona tällä hetkellä" olevan kirjoitusvirhe, kertoo jo kaiken olennaisen sinusta, alleviivaten erityisesti sitä ettei sinun höpinöistäsi tarvitse kenenkään välittää mitään. Kuin keskustelisi 2-vuotiaan kanssa.
En voi ottaa vakavasti kielitaituria, jonka pilkkusäännöt ovat tuolla tasolla. Miten voit kirjoittaa esim. "Kirjaimet voi vaihtaa paikkaa" jne. Kieliopin osaajana uskottavuutesi on matala.
Samaa mietin. Kokonaisuudessaan ap:n teksti on paremmin kirjoitettu.
Anteeksi ohis.
Lapsen pitäisi saada tuntea olevansa rakastettu ja ihailtu ihan vain siksi että on. Ei niin, että teot ja ominaisuudet on se syy, miksi rakastetaan ja ihaillaan.
Pahimmillaan lapsesta tulee suorituskeskeinen anorektikko, joka koittaa aina vain lunastaa lupaa olla olemassa ja hyväksytty upeiden suoritustensa kautta, jos ne nerot ja erinomasiet saavutukset on se syy, miksi kehutaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä teidän lapset ovat siis molempien ekoja ja ainoita? Se iskee vielä kovemmin se toisen arvostelu silloin, kun muutenkin saattaa olla epävarma omasta vanhemmuudestaan. Hyväksihän tuo ei kenellekkään ole, eikä tosiaan itseä kiinnoistaisi tollaisessa seurassa oleskella.
Vierailija kirjoitti:
Lapsen pitäisi saada tuntea olevansa rakastettu ja ihailtu ihan vain siksi että on. Ei niin, että teot ja ominaisuudet on se syy, miksi rakastetaan ja ihaillaan.
Pahimmillaan lapsesta tulee suorituskeskeinen anorektikko, joka koittaa aina vain lunastaa lupaa olla olemassa ja hyväksytty upeiden suoritustensa kautta, jos ne nerot ja erinomasiet saavutukset on se syy, miksi kehutaan.
Voi siitä tulla narskukin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvottava kaveri!!!! :0 Tulee ihan oma serkkuni mieleen. Meidän pojilla ikäeroa 9kk, ja jatkuvasti vertailee heitä pitäen heitä "ihan saman ikäisinä" korostaen miten hänen lapsensa on jo oppinut sitä ja tätä mutta minun ei. Kröhömmm, niinno se on kuitenkin melkein vuoden ikäero..... Poikani täytti juuri 5v ja serkun poika kohta 6v.
Poikani on aina ollut fyysisesti ns kehityksessä edellä, serkun poika on melko kömpelö. Itse en asiaa korosta, mutta serkkuani tämä jotenkin häiritsee, aina kun suvun tapaamisissa joku kehuu kuinka etevä poikani on, serkkuni selkeesti ärsyyntyy ja alkaa vertailla ja mollata "no mutta minun poika osaakin x asiouta ja tuo ei, liikkumistaito on ihan yliarvostettua" :D
Joku oma huono itsetuntoko takana. Mene ja tiedä. Mainitsisin asiasta hienovaraisesti, sillä tuollainen ei ole ookoo että opettaa lapsensa dissaamaan toisia!
Minä katkaisisin välit mitään selittämättä. Tuolainen suhde syö energiaa valtavasti. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita ja ihmissuhteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsillamme on serkkuja sekä miehen että minun puolelta. Miehen puolen kokoontumisissa ei paljon puhuta serkusten harrastuksista, saati koulumenestyksestä. Enemmän kysytään mielenkiinnon kohteista, mitä puuhaillut jne.
Omalla puolellani on ihan sairaan kilpailevaa, jos vaikka sanon että tyttärelläni on matikassa vaikeuksia niin täti huutaa että hänen lapsenlapsensa on hyvä matikassa ja kaikessa ja niin hoikka ja seurallinen. Tavalliset lasten harrastukset on suurta menestystarinaa jne.
Miehen sisarukset on oikeasti menestyneitä ihmisiä, oma sukuni ei niinkään ja omasta paikasta keskiluokkaisessa idyllissä tapellaan lasten kautta.
On aivan liian aikaista sanoa tuleeko 13 vuotiaasta menestyjä, 4 vuotiaasta puhumattakaan. Vanhempien kerskailu ei siinä auta tippaakaan muutenkaan. Ja onnellisen ja tasapainoisen lapsuuden pitäisi olla se pääasia. Lukiolaiset murtuu nykyään paineissaan, ei sitä tartte 4 vuotiaana aloittaa.
Onhan niitä yli 70-kymppisiäkin äitejä, jotka jatkuvasti kommentoivat 50-kymppisen ”lapsensa” Facebook-päivityksiin ”ihana tyttäreni” tai ” olet niin ahkera ja taitava””😂 valitettavan usein sekä äiti että lapsi tulee molemmat hyvin henkisesti riippuvaisiksi toisistaan, eikä näiden ”poikkeuksellisen erinomaisten” lasten välit vanhempiinsa pääse koskaan kasvamaan terveellä tavalla erilleen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon että aika monet vanhemmat sortuvat varsinkin esikoisen kanssa ajattelemaan, että hän on jotenkin ainutlaatuinen ja erityislahjakas. Tai siis tietysti kaikki lapset ovat ainutlaatuisia ja vanhemmilleen rakkaita, mutta tarkoitan sitä että normaalit hajonnat yksilöllisessä kehityksessä saatetaan nähdä helposti merkkeinä oman lapsen "neroudesta". Kun lopulta se milloin lapsi oppii kävelemään, pukemaan, ajamaan polkupyörällä, puhumaan tai lukemaan ei oikeastaan kerro mitään lapsen lahjoista tai tulevaisuudesta. Ehkä motorinen lahjakkuus näkyy pienenä, mutta kyllä nämä huipptaitoluistelijat ym. ovat olleet siis aivan poikkeuksellisen lahjakkaita käyttämään kehoaan pieninä lapsina. Tarkoitan sellaista, että lapsi luistelee yläkoululaisen tasoisesti 3-vuotiaana.
Minä olen lapseton, joten vanhempana olosta minulla ei ole kokemusta, mutta tämä on kokemukseni päiväkodin lastenhoitajana. En usko että tämä on hirveän suuri synti vanhemmalle, vaan ongelmaksi muodostuu se miten asia näkyy ja välittyy omalle lapselle. Jos oma lapsi alkaa oikeasti pitämään itseään parempana kuin muut ja lähtökohtaisesti odottaa että hän osaa jonkin asian aina parhaiten ja täydellisesti, niin vanhemmalla pitäisi hälytyskellot soida. Samoin jos lapsi ei enää suostu tekemään jotain mistä vanhemmat ovat häntä ylistäneet.
Oikeasti nämä "lapsinerot" ovat harvassa ja hyvin usein heillä on epätasainen taitoprofiili. He eivät ole "kaikessa edellä" muita. Olen urani aikana muutaman poikkeuksellisen lapsen hoitanut, ja joku toinen olisi heitä saattanut pitää jopa älyllisesti jälkeenjääneinä. Joidenkin lasten vanhemmat ovat pitäneet minuun yhteyttä, joten tiedän miten ovat elämässä koulutiellä menestyneet. Yksi lapsi erityisesti on jäänyt mieleeni. Ei meinannut millään oppia kuivaksi yli 3-vuotiaana tai pukemaan, ei selvästi hoksannut ikätasoisesti moniakaan asioita, sitten kuitenkin joissain asioissa oli älyttömän taitava. Kun motorisesti oppi pitämään kynää paremmin, niin alkoi tehdä lähes heti koululaisen tasoisia piirustuksia. Piirustustyyli muuttui sutusta taiteeksi viikoissa. Samoin yhtäkkiä innostui rakentelusta, niin alkoi rakentamaan hirveän monimutkaisia rakennelmia kun ennen oli rakentanut vain torneja. Kun kiinnostui numeroista (pitkään ei kiinnostanut ja siitäkin joku kollega oli huolissaan) niin osasi laskea plus- ja miinuslaskuja ilman mitään opettelua. Ymmärsi todella suuria lukuja ja kävi ilmi että lapsen numeromuisti on mieletön. Eli lapsi saattoi pitkään olla jäljessä muista, ja sitten hypätä monta askelta heitä ohi jossain. Tämä lapsi oli ihana vaikka monella tavalla "vaikea". Ja hän on todellakin lahjakas, kirjoitti esim. pitkästä matematiikasta L:n. Tunnistettavuuden vuoksi en uskalla enempää kirjoittaa. Terveisiä kuitenkin vanhemmille jos lapsenne tunnistatte.
Minua kiinnostaisi tietää, että millainen ystävyys ap:llä ja tämän lapsen äidillä on ollut ennen lasten syntymää? Onko ystävä vertaillut itseään/pitänyt jotenkin parempana (tai kokenut huonommaksi)ja nyt elää lasten tasolla tätä vertailua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai jokaiselle vanhemmalle oma lapsi on paras .
Tästä tulee mieleen lyhytelokuva, jonka näin lapsena. Siinä kaksi naapuruston rouvaa kilpailivat siitä, kumman lapsi on kehittyneempi ja parempi. Toisen kehittyi nopeammin fyysisesti, kävelemään jne. Ja toisen puhumaan, lukemaan jne. Lapsetkin alkoivat kasvaessaan kilpailemaan keskenään. Leffa päättyi siihen, että lapset uhittelivat toisiaan sillä, kumpi uskaltaa hypätä talon katolta alas. No kummatkin uskalsivat. Ja kummankin jalat menivät poikki.
Ehkä kantsii vain myöntää, että jotkut suhteet ovat epäterveitä ja jos ei halua siirtää epätervettä käyttäytymismallia lapseensa, niin kannattaa vaan laittaa ne välit kunnolla poikki. Tuo kilpailuasetelma vaikuttaa jo nyt lapseesi. Mitä lapsesi tekee sellaisella tuttavuudella, joka perustuu siihen, että hänen pitää tuntea olonsa huonommaksi, riittämättömäksi ja surkeaksi johonkuhun toiseen verrattuna?
Hämmentävää, aloitus on lähes täysin kuin siskostani kirjoitettu. Lisäksi vielä arvostelee lastani päin naamaa. Saattaa ottaa jonkun lapselleni (5v) oudon lautapelin ja kun lapsi ei kysymättä osaa sääntöjä, ottaa sellaisen säälivän katseen ja lässyttää "Ai niin, kun ethän sinä varmaan näin vaikeaa peliä osaa, Ellahan pelasi tätä jo kolmivuotiaana" Ja sitten sanoo lapseni kuullen "Laitetaan Ella tämä peli takaisin ja otetaan joku helppo, sellainen mitä Aadakin osaa pelata" Kun lapseni kerran kysyi paketista, että mitä siinä on, sisko tavutti oi-kein -ko-ros-te-tun-sel-ke-äs-ti "se on va-del-ma-tee-tä, se on juo-ta-vaa"
Luoja että välillä kiehuu tuon ihmisen seurassa.
Oli mikä lie ystävyys tai sukulaisuus suhde niin hankkiutukaa eroon sellaisista joiden kanssa pitäisi KILPAILLA jos ei siis kiinnosta vähääkään kilpailla paremmuudesta tai menestyksestä, kauneudesta, hoikkuudesta, koulutuksesta, titteleistä, älykkyydestä, omaisuudesta, lasten menestyksestä ja mistä lie. Kilpailkoon ja vertailkoon sitten yksinään tai samankaltaistensa kanssa. Niin yksinkertaista!
Törkeetä vertailla jo lapsiakin. Älykkyyttä on montaa erilaista. Kaikilla ihmisillä ovat erilaiset heikkoudet ja vahvuudet. Kaikilta löytyy varmasti jokin erityisjahjakkuus jos sitä vain aletaan kaivamaan esiin. Se voi olla ollut pitkään piilossa tai lopun ikää jos ihminen on nujerrettu luulemaan olevansa muita tyhmempi. Usko itseensä on estänyt edes alkaa taitojaan kokeilemaan. Olen nähnyt aikuisia ihmisiä jotka sanovat etteivät osaa mitään ja kun alkaa kaivelemaan niin löytyyhän sieltä vaikka mitä niin että olen hämmästynyt. Ei ole ollut kehittymisen mahdollisuuksia ja ne on jossain vaiheessa nujerrettu niin että usko itseensä on mennyt. Ihmisten ei liene ole tarkoituskaan olla samantasoisia kaikissa taidoissa. Itseäni ei ole koskaan kiinnostanut pelaaminen, ei mitkään pelit, inhoan niitä. Kädentaidoissa taas olen huippupäästä.
Oi tulee oikein paha mieli varsinkin tuosta lukemaan oppimisen vertailusta. Itse en meinannut oppia lukemaan ekaluokalla, muistan vieläkin sen huudon minkä kotona sain, koska "äiti joutui häpeämään minua" asian vuoksi. Ekalla meidän piti myös muistaa oma syntymäpäivä, numeroiden muistaminen on itselleni edelleen todella haastavaa. Osaamattomuudellemi ensin silmiä asialle pyöritteli opettaja, sitten taas äiti kertoi mitä mieltä minusta on, kun en tiedä edes omaa syntymäpäivääni. Lukiossa sain tietää, että minulla on vaikea lukihäiriö. Oli jo aikaa että opettajat tiesivät mikä se on,ja se oli varmasti huomattu koulussa. Opettaja nolasi sanomalla ala-asteen lopussa koko luokalle että "Liisa" ei osaa lukea, moni kaveri on repinyt iloa järjestämällä lukemisnopeuskilpailuja. No helppo minut oli voittaa, älkää kasvattako lapsistanne kilpailuhenkisiä, en halua että kenelläkään lapsella olisi samanlainen olo kun minulla aikoinaan.
No tavallaan joo.
Ehkä jotkut teistä tietävät australialaisen komediasarjan Kath & Kim? Se on mun kaikken aikojen suosikki, aivan huippu sarja.
Siinä tytär, Kim, saa lapsen, jota pitää ihmelapsena ja vie tämän vauvana laulukilpailuihin ym. Siinä on kuvattu tätä äidin katteetonta lapseen kohdistuvaa ihailua todella hauskalla tavalla. Kyllähän tämä ilmiö ihan tunnistettava on.
Missä on hippejä ja hamppua, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua